Solid Arguments over Feelings

Actually, the title of this post should be:

Someone Changed “Men” to “Black People” in an Everyday Feminism Post, I Changed “Black People” to “White People” in that Text, and Here’s What Happened.

But it’s pretty long, so the title is an homage to the blog in which the altered text was published, entitled Facts over Feelings. (The irony amuses me.)

In case the clickbait title wasn’t revealing enough, the author of the altered text wants to convey, in short, the message that Everyday Feminism is based on hate. That point is demonstrated by changing “men”, “male” etc. into “black people” and “black culture”, indeed rendering the text sounding rather hateful, or, more bluntly: downright racist.

The problem with this is that the author’s analogy has a very fundamental flaw. By replacing “men” with “black people”, they are replacing a dominant/hegemonic actor/norm/culture with a marginalised one. In order for the analogy to work, “men” would need to be replaced by something that is similar in this respect. I thereby replaced “black” with “white”. And here’s what happened. (Spoiler/TL;DR: it suddenly doesn’t sound that disturbing anymore. edit: Well, it does sound disturbing, but not because of ‘reverse racism’ or hate, but because systemic racism is disturbing as it is, and the re-altered text highlights that.)

For a blog promoting moderation and reason, this was a remarkably poor performance.

(In addition, IMO, using ‘objective’ as an adjective for any human being is a rather radical notion.)

I’ve copypasted the entire thing below, except for section 2. Gendered oppression and violence is markedly different from racialised oppression and violence, which renders section 2 quite absurd (both in this version and the original ‘black people’ version). Apples and oranges, you know. It would require rewriting the entire thing, and I quite frankly don’t have time for that.

– – –

Dear Well-Meaning White People Who Believe Themselves to Be Safe, Thereby Legitimizing the “Not All White People” Argument,

Let’s start here, even though this should go without saying: We don’t think that all white people are inherently abusive or dangerous. Plenty of white people aren’t.

There are white people that we love very much – white people around whom we feel mostly safe and unthreatened; white people who, in fact, support, respect, and take care of us on familial, platonic, romantic, and sexual levels. Not every white person has violated us individually; for most of us, there are plenty of white people that we trust.

We know what you mean by “not all white people” – because on a basic level, we agree with you.

But the socialization of white people is such that even a good white person – a supportive white person, a respectful white person, a trusted white person – has within him the potential for violence and harm because these behaviors are normalized through white culture.

And as such, we know that even the white people that we love, never mind random white people who we don’t know, have the potential to be dangerous. Surely, all people have that potential. But in a world divided into the oppressed and the oppressors, the former learn to fear the latter as a defense mechanism.

So when you enter a space – any space – as a white person, you carry with yourself the threat of harm.

Of course, in most cases, it’s not a conscious thing. We don’t think that most white people move through the world thinking about how they can hurt us. We don’t believe white culture to be a boardroom full of white people posing the question “How can we fuck over ethnic minorities today?” You would be hard-pressed to find a POC activist who actively believes that.

But what makes (yes) all white people potentially unsafe – what makes (yes) all white people suspect in the eyes of racialized people – is the normalized violating behaviors that they’ve learned, which they then perform uncritically.

Make no mistake: When you use the phrase “not all white people” – or otherwise buy into the myth of it – you’re giving yourself and others a pass to continue performing the socially sanctioned violence of white culture without consequence, whether or not that’s your intention.

In truth, the only thing approaching defiance against this kind of violence is to constantly check and question your own learned entitlement – and that of other white people. But you can’t do that if you’re stuck in the space of believing that “not all white people” is a valid argument.
So we wanted to call you in, well-meaning white people, to talk about these four points that you’re missing when you claim “not all white people” as a way to eschew responsibility for white culture.

Because it is all white people, actually. And here’s why.

1. All White People Are Socialized Under (And Benefit From) White Culture

Here’s the truth: Most of the time, when we generalize and use the word white people, what we’re actually referring to is the effects of white culture. What we’re actually intending to communicate when we say “white people are horrible,” for instance, is “the ways in which white people are socialized under white culture, as well as how that benefits them and disadvantages everyone else, sometimes in violent ways, is horrible.”

But that’s kind of a mouthful, isn’t it? So we use white people as a linguistic shortcut to express that.

And before you come at us with “But that’s generalizing,” it’s actually not. Because it is true that all white people are socialized under and benefit, to some degree, from white culture.

That is to say, the only thing that we truly associate all white people with is white culture – and that’s hella reasonable, even though it affects white people differently, based on other intersections of identity.

Because here’s how it works, my friends: Living in the United States, every single one of us is socialized under white culture – a system in which white people hold more power than other races, in both everyday and institutionalized ways, therefore systematically disadvantaging anyone who isn’t a white person on the axis of ethnicity. As such, we all (all of us!) grow up to believe, and therefore enact, certain racialized messaging.

We all learn that white people deserve more than anyone else: more money, more resources, more opportunities, more respect, more acknowledgment, more success, more love. We all internalize that. To say that “not all white people” do is absurd – because, quite simply, all people do.

For people who aren’t white people, this means that we’re socialized to feel less-than and to acquiesce to the needs of the white people in our lives. And this doesn’t have to be explicit to be true.

When we find it difficult to say no to our white bosses when we’re asked to take on another project that we don’t have the time for, or to our white partners when they’re asking for emotional labor from us that we’re energetically incapable of, it’s not because we actively think, “Well, Jim is a white person, and as a not-white person, I can’t say no to him.”

It’s because we’ve been taught again and again and again since birth through observation (hey, social learning theory!) that we are not allowed – or will otherwise be punished for – the expression of no. In the meantime, what white people are implicitly picking up on is that every time they ask for something, they’re going to get it (hey, script theory!).

A sense of entitlement isn’t born out of actively believing oneself to be better than anyone else or more deserving of favors and respect. It comes from a discomfort with the social script being broken. And the social script of white culture is one that allows white people to benefit at the disadvantage of everyone else.

And all white people are at least passively complicit in this white culture system that rewards white entitlement. We see it every single day.
The thing about privilege is that it’s often invisible from the inside. It’s hard to see the scale and scope of a system designed to benefit you when it’s as all-encompassing as white culture. And that might lead you to buy into the idea of “not all white people.”

To those on the outside, however, the margins are painfully visible. That’s why white people who really want to aid in leveling the playing field have a responsibility to listen to people who can see the things they can’t.

When ethnic minorities tell you that you’re harming them, listen. Listen even when you don’t understand. Listen especially when you don’t understand.

You can’t see all the ways in which your whiteness distorts the fabric of society, but we can. And if you want to help dismantle white culture, you have to make the choice to accept that a thing isn’t less real just because you haven’t seen it – or don’t believe yourself to have experienced it.

[…]

3. The Impact of Your Actions Is More Significant Than the Intent

Cool. You didn’t mean to contribute to the objectification of that person of color when you made that racist joke. Perhaps you even think that you’re so “enlightened” as a “anti-racist white person” that we should just knowthat you “didn’t mean it like that.” In fact, maybe you even think that you were being “subversive” when you said it. Okay.

But from the perspective of a person of color, that doesn’t matter, because we still have to feel the effects of that mindset every single day – and your bringing that to the foreground has a negative impact on us, no matter what the hell your intent was.

Many white people don’t do hurtful things maliciously. They may be doing them subconsciously, adhering to the ways in which they’ve been taught to behave, as all of us do.

Other white people, of course, are intentionally violent. But the effects of both can be incredibly damaging.

Surely, we’re less likely to harbor resentment towards someone who stepped on our toes accidentally than we are towards someone who stomped on them with malevolence – especially when accountability is had and an apology is issued. But our goddamn toes still hurt.

To a person of color, there’s very little difference between the impact of inadvertent and intentional harm. A white person who makes you feel unsafe by accident is as harmful to you as one who does it on purpose.

So no matter how well-intentioned you are, you’re not off the hook when you hurt people. And because of everything we’ve discussed above, you are likely (yes, all white people) to hurt and violate. And you need to be willing to take responsibility for that.

4. The Depth of Work to Be Done Is Avoided By Most White People

It’s understandable that we react by distrusting even “safe” white peopleas a rule when even safe white people can hurt us – because even “safe” white people have been raised in and shaped by white culture that both actively and passively harms us every day. There’s no escaping that, regardless of anyone’s best intentions, so it’s useless to talk about intent as a mitigator of harm.

Add to that the constant stream of disappointment and hurt we feel when self-proclaimed “safe” or “anti-racist” white people do turn out to harm us – which happens way too often to be treated like an anomaly – and it’s easy to see why POC react with distrust or even outright hostility when “safe” white people show up in spaces dedicated to POC.

We want to trust that your good intentions will lead to positive actions, we do. But here’s what we need you to understand before that can possibly happen: What you’re asking us to accept from you will take a hell of a lot of work on your part – and we’ve seen over and over again that many self-proclaimed “allies” just aren’t willing to do it.

Being a “safe” white person – hell, being an anti-racist white person – is more than just believing yourself to be and collecting accolades from others about the minimal work that you’re doing not to be an asshole.

Doing the work means really doing the work – getting your hands dirty (and potentially having an existential crisis in the process).

Consider it like this: If you go through life assuming that your harmful behavior is appropriate and most of society provides a positive feedback loop, why would you stop to examine yourself? You’ve never been given any indication that you should.

If you never learn to see your behavior within the context of the broader harm done to ethnic minorities, what motivation will you have to change? And if you keep passively absorbing toxic attitudes towards white entitlement, will you really move to check bad behavior in other white people?

Because here’s the truth: Even when it’s not conscious, white entitlement is a choice – a choice to be uncritical, a choice to continue to passively benefit. And attempting to fight that entitlement is also a choice ­– one that has to be both conscious and ongoing. You’ve got to choose it every day, in every instance.

But how many well-meaning white people are truly choosing that path, instead of just insisting that it’s “not all white people” and that they’re “not like that?”

Hint: You are “like that” – especially if you’re not actively fighting white culture. And claiming that you’re “not like that” doesn’t negate white culture – it enforces it.

Fighting learned white entitlement means assuming the burden of vigilance – watching not just yourself, but other white people. It means being open to having your motives questioned, even when they’re pure. It means knowing you’re not always as pure as you think.
It means assessing the harm you’re capable of causing, and then being proactive in mitigating it.

Most of all, it’s a conscious decision to view every individual’s humanity as something exactly as valuable and inviolable as your own.

And it means doing it every single moment of your life. Point blank, period.

If you really want to stop the “all white people” cycle, that’s the only place to start.

***
Well-meaning white people, if we’re being honest, we love many of you. And those of you whom we don’t know, we want to believe and appreciate. We want to feel safe around you.

We don’t want to fear or distrust white people. We don’t want to have to perform risk assessments on every white person that we meet. Trust us – it’s a miserable life! We’d gladly abandon this work if it wasn’t absolutely necessary to our survival.

But it’s not our job to be vigilant against harmful behaviors that we can’t possibly hope to control, though. Nor is there anything that we alone can do about this. It’s incumbent upon white people to make themselves safer as a group.

And there’s no way that you can do that until you accept that yes, it is all white people – including you – and start working against it.

Homot + urheilu – paljon puhetta seipäistä

”Homourheilijakohu” sai tänään taas lisää pökköä pesään. MTV3.fi uutisoi, miten Suomen Jääkiekkoilijat ry:n puheenjohtaja Sinuhe Wallinheimo ”puolustaa homouden piilottamista jääkiekkojoukkueessa”. Otsikkoa on syystäkin moitittu raflaavaksi ja vääristeleväksi; aivan noin jyrkästi Wallinheimo ei sentään asiaa ilmaissut.

Kuuntelin kuitenkin uutisen lähteenä olleen Novan haastattelun, ja vaikka Maikkari onkin ajan hengen mukaan repinyt klikkauksia kaikesta mistä suinkin pystyy, ei varsinainen pihvi nähdäkseni ollut muuttunut juuri mihinkään.

Lyhyesti: Wallinheimo toteaa, että seurat kyllä antavat pelaajien olla ihan omia itsejään eikä homoutta karsasteta yadda yadda. Siitä huolimatta joukkueurheilu ja homous on ”vaikea yhtälö”, sillä vastustaja voi käyttää asiaa hyväkseen ja yrittää ”psykologisesti murentaa” yhteen hitsautunutta ja dynaamista joukkuetta. Siksi pitäisi olla varovainen sen suhteen, mitä kaikkea tuleekaan paljastetuksi julkisuudessa ”heikkouksista”. Haastattelussa nimenomaan käytettiin sanaa ”heikkous”!  Tarkalleen ottaen haastattelija kysyi kutakuinkin ”ei siis kannata paljastaa joukkueen heikkouksia”, mitä Wallinheimo ei suinkaan oikaissut vaan vastasi myöntävästi. ”Emmehän me kerro loukkaantumisistakaan. Jos pelaaja on pahasti loukkaantunut, niin oma joukkue kyllä tietää sen, mutta ei siitä kerrota eteenpäin, koska vastustaja voisi käyttää sitä hyväksi.”

Nyt sitten ruoditaan, oliko Maikkari liian kohunhakuinen uutisoinnissaan, Wallinheimo yrittää paikkailla sanomisiaan, kansa on järkyttynyt kokoomuskansanedustajan ”homokommenteista”, ja nyt Wallinheimo on julkistanut virallisen anteeksipyyntötiedotteen. Toisin sanoen tämä keskustelu pyörii jälleen kerran yksilön edesottamusten ympärillä – ensin Liukkosen, nyt Wallinheimon.

Tässä välissä kuitenkin melkein alettiin keskustella siitä varsinaisesta asiasta, nimittäin urheilumaailman syrjivistä asenteista ja käytännöistä. Wallinheimon kommentit, pussiin puhumiset ja ristiriitaisuudet toivat erittäin hyvin esille monta ydinongelmaa, joita sietäisikin ruotia.

Wallinheimon väite siitä, että pelaajayhdistykset ja pelaajat eivät katso homoutta karsaasti, on todella räikeässä ristiriidassa viimeaikaisen uutisoinnin kanssa. Maikkari itse julkaisi jutun siitä, miten isotkin urheiluseurat ovat tieteellisessä kyselytutkimuksessa ykskantaan ilmoittaneet, ettei kysely koske heitä sillä heidän seurassaan ei mitään homoja ole.

Homouden kammoksumiselle ei ole mitään järjellistä perustetta edes urheilumaailmassa – se ei vaikuta urheilusuoritukseen millään lailla. (Jos jotain, salailun pakon luulisi heikentävän suoritusta.) Silti homouden paljastamista kannattaisi varoa, sillä vastustaja voisi käyttää tietoa hyväkseen. Tämä perustelu on aivan käsittämättömän nyrjähtänyt.

Ensinnäkin Wallinheimo itse toteaa, etteivät vastustajien huutelut niinkään pääse vaikuttamaan. Hyvä ja kokenut pelaaja osaa kyllä blokata solvaukset niin, etteivät ne pääse häiritsemään keskittymistä – ”kyllä se fyysinen vahinko vaikuttaa enemmän”. Miksi homoudesta sitten tehdään ”heikkous”, jota vastustaja voisi hyödyntää romuttaakseen koko tiukasti yhteen sulautuneen joukkueen?

Toisekseen vaikuttaa siltä, että vastustajien psykologinen ja fyysinen häiriköinti otetaan täysin annettuna. Se nyt kuuluu pelin henkeen; kunhan ei neekeriksi hauku (rasismiin tietysti on Wallinheimon mukaan nollatoleranssi) niin kaikki hyvin, go for it. Ehkä olen jotenkin suunnattoman naiivi ajatellessani, että tuollainen käytös olisi nimenomaan epäurheilijamaista?

Kolmanneksi tässä keskustelussa on tuntunut olevan sellainen viba, että omalle joukkueelle saa kertoa suuntautumisestaan ja siitä eteenpäin sitten hierarkiassa ylöspäin, jos vain saa siihen luvan. Valmentaja sitten päättää, voiko tällaista asiaa julkistaa. Mutta eihän ketään toki kaapissa pakoteta olemaan! Kunhan ei nyt tällaisista ihan suin päin mene lavertelemaan niin että kaikki, vastustajat etenkään, saa tietää.

Totuus kuitenkin on, että homoseksuaalisuus on urheilussa täysin keinotekoinen ongelma – sen siis ei olisi välttämätöntä olla sen kummempi asia kuin hiustenväri.  Asiaan on siten mahdollista myös saada muutos, ja olennainen osa muutosta on asioista keskusteleminen. Sikäli on erittäin hyvä, että tästä puhutaan, mutta vielä kun pysyttäisiin keskustelussa siitä aidasta eikä jatkuvasti lipsuttaisi vouhkaamaan niistä seipäistä.

Sen lisäksi, että puhuttaisiin varsinaisista ongelmista, soisin, että asiaan positiivisesti vaikuttavat asiat saisivat rutkasti enemmän julkisuutta. (Mieluusti niiden yksilöihin porautuvien juttujen kustannuksella.) Tällaisia asioita ovat esimerkiksi Straight Star Ally ‑projekti. SSA-urheilijat ovat Facebook-sivun kuvauksen mukaan ”hetero ammattilaisurheilija, jolle kaikki ovat samanarvoisia riippumatta seksuaalisesta suuntautumisesta, ihonväristä tai muusta ominaisuudesta”. Homokommentaattori-Wallinheimokin loihe tästä asiasta lausumahan huomattavasti rakentavia kommentteja Ranneliike.netin jutussa. Ihan vain hivenen ihmettelen, mihin vastaavat kommentit ovat mieheltä tänään jääneet?

SSA-urheilijaksi julkisesti tunnustautunut jääkiekkoilija Harri Tikkanen ihmettelee Iltalehdessä ”Miksi olen tässä asiassa yksin?” Siinäpä hyvä kysymys. Toinen hyvä kysymys on, miksi (ainakaan pikavilkaisulla) mikään muu media ei ole tässä yhteydessä nostanut SSA:ta esille?

Ihmissuhteiden monimuotoisuuden puolesta, ei välttämättä avioliittoa vastaan

Antti Pikkanen kirjoitti Ylioppilaslehdessä 31.1. En tahdo ‑otsikoidun artikkelin avioliitosta. Kuten otsikosta voinee päätellä, juttu oli kirjoitettu avioliittoa kohtaan kriittiseen sävyyn.

Jutussa vedettiin joiltain osin mutkia suoriksi ja painettiin asenteellinen talla vähän turhan innolla pohjaan. Esimerkiksi lukuja vertaillaan vain absoluuttisesti eikä suhteellisesti – 329 rekisteröityä parisuhdetta ei sellaisenaan oikein sano mitään ilman jonkinlaista suhteuttamista, vaikka Pikkanen yrittääkin antaa luvulle kovin negatiivisen sävyn. Avioliittojen ja rekisteröityjen parisuhteiden lukumäärät eivät ole vertailukelpoisia, sillä heteropariskuntia ja homopariskuntia ei ole yhtä paljon. Voin tässä artikkelin ohi paljastaa, että rekisteröityjen parisuhteiden määrä on ollut varsin tasaisessa kasvussa vuosikymmenen, ja että rekisteröityjen parisuhteiden erot ovat noin kolmanneksen suhteutettuna samana vuonna rekisteröityihin parisuhteisiin. Avioliitoissa vastaava luku on n. puolet eroja suhteessa solmittuihin avioliittoihin. (Lähde: Tilastokeskus.)

Avioliitosta puolestaan todetaan, että usein avioitumisen mahdollisuus mahdollistaa hankkiutumisen ”oikeudellisesti kimurantteihin tilanteisiin, vaikka hankkimalla useiden eri puolisoiden kanssa lapsia. Harva vain tulee ajatelleeksi sitä, ennen kuin tuomari sitten kopauttaa nuijaansa kesämökkiin liittyvän omistusriidan päätteeksi.” Oikeudellisesti kimurantteja tilanteita kyllä syntyy myös kovin helposti siitä, että osapuolten välillä ei ole oikeudellista suhdetta, varsinkin kun on kyse omistussuhteista tai lapsista.

Jutussa oli kuitenkin paljon hyviä pointteja. On totta, että avioliitosta ei enää ole paluuta takaisin naimattomuuden siviilisäätyyn, vaan sen jälkeen on joko naimisissa, eronnut tai leski. En tiedä, onko tähän joku spesifi juridinen syy, mutta näin maallikon korvaan tämä käytäntö kuulostaa oudolta ja tarpeettomalta.

Vielä tärkeämpää on se, ettei nykyinen lainsäädäntö ole tasa-arvoinen. Homopariskunnilla on kyllä mahdollisuus rekisteröidä parisuhteensa, jolloin suhde saa juridisen aseman ja pariskunnan osapuolilla on esimerkiksi perimisoikeus suhteessa toisiinsa. Parisuhteensa rekisteröidyllä homopariskunnalla ei kuitenkaan ole esimerkiksi adoptio-oikeutta (pl. perheen sisäinen adoptio) eikä oikeutta ottaa toistensa nimeä. Parisuhteen rekisteröimisen mahdollisuus on toki parempi kuin ei mitään, mutta se ei tee Suomen avioliittolainsäädännöstä sukupuolineutraalia. Suomi on itse asiassa ainoa Pohjoismaa, jossa homo- ja heteropariskunnat jaotellaan juridisesti eri kastiin.

Avioliittolain saattaminen sukupuolineutraaliksi, eli samaa sukupuolta olevien pariskuntien sisällyttäminen lain piiriin, ei kuitenkaan sekään vielä tekisi lainsäädännöstä tasa-arvoista. Sekin nimittäin perustuu oletukseen samaa ja eri sukupuolta oleviin, eli hetero- ja homoseksuaalisuuteen. Seksuaalisuuden ja ihmissuhteiden kirjo on kuitenkin paljon laajempi kuin tämä kaksinapainen asetelma antaa ymmärtää: on biseksuaaleja, polyamorisia, intersukupuolisia, transsukupuolisia, platonisia… vaikka mitä eri sukupuolten ja ihmissuhteiden variaatioita. Ja niin kauan kuin nämä ihmissuhteet pohjautuvat vapaaehtoisuuteen ja yhteisymmärrykseen, ei kenelläkään pitäisi olla asiasta mitään huomautettavaa.

Näitä ei avioliittolainsäädäntö kuitenkaan osaa ottaa huomioon. Siksi artikkelissa esitelty oikeustieteen professori Anu Pylkkäsen ehdotus yhteismallitaloudesta on erittäin mielenkiintoinen. ”Yhteistalousmallissa sopimuksen voisivat tehdä ketkä tahansa ja heitä voisi olla kuinka paljon tahansa. Heidän keskinäiset suhteensa voisivat olla mitkä tahansa. He solmisivat sopimuksen yhteistaloudesta. Siinä määriteltäisiin, ketkä muodostavat yhteisen talouden ja mitä se tarkoittaa.”

Semminkin, jos tähän olisi olemassa verrattain valmis pohja (kuten avioliitossa), eikä niin että maallikkojen täytyy kukin sopimus sorvata erikseen, tämä kuulostaa erittäin kannatettavalta idealta. Minun juridinen osaamiseni kylläkin rajoittuu kandiopintojen julkisoikeuden kurssiin, joten en millään muotoa osaa arvioida, miten tällainen malli toimisi käytännössä. Ajatus täysin sukupuoli- ja lukumääräneutraalista liitosta on kuitenkin tasa-arvon näkökulmasta houkutteleva.

Ymmärrän kuitenkin hyvin, miksi avioliitosta ei haluta kokonaan eroon. Juridisesti se on jo pölyttynyt ja vanhanaikainen, mutta onhan sen symbolinen merkitys kaunis. Ei nyky-yhteiskunnassa(kaan) oikein ole toista vastaavaa rakkauden ja sitoutumisen osoittamisen rituaalia. Koska ihminen on emotionaalinen olento, tällaiselle perinteelle on varmasti aina tilausta. Ehkäpä avioliitto symbolina voisi jossain vaiheessa laajentua käsittämään muutkin kuin heteropariskunnat tai korvautua jollain muulla, yhtä kauniilla rituaalilla, joka ei perustu jo elähtäneeseen perusoletukseen heteropariskunnasta.

Hyväntahtoinen kömpelyys ampuu itseään jalkaan

Uimari Ari-Pekka Liukkonen kertoi tänään Ylen Urheiluviikonloppu-ohjelmassa olevansa homo. Liukkosen teko oli erityisen rohkea ottaen huomioon, että hän on ensimmäinen suomalainen homo urheilija, joka on julkisesti kertonut suuntautumisestaan.

Millaista reaktiota  ja keskustelua odotat muilta?

– Toivon, että Suomessakin oivalletaan mahdollisimman pian, että tämä on asia, josta ei tarvitse sen enempää keskustella. Homoseksuaalisuus on samanlainen ihmisen ominaisuus kuin se, onko siniset tai ruskeat silmät tai onko oikea- tai vasenkätinen.

Näin toteaa Liukkonen itse, ja kyllähän sitä jo soisi, että ”Matti kertoi olevansa homo” olisi yhtä absurdin kuuloinen uutinen kuin ”Matti kertoi olevansa hetero”.

Yle on uutisoinut Liukkosen homoseksuaalisuudesta positiiviseen sävyyn ja varmastikin hyvällä tarkoituksella, mutta valitettavasti häkellyttävän kömpelöt sanavalinnat ja ideat eivät Liukkosen toivetta edesauta.

Aloitetaan otsikkotasosta: Näkökulma: Urheileva homokin on ihminen. Niin vähän sanoja, niin paljon pielessä. Ensinnäkin homo (merkityksessä homoseksuaalinen mies) on määritelmällisesti ihminen, eli otsikossa todetaan ihmisen olevan ihminen. Ällistyttävää, kukapa olisi arvannut? ”Näkökulma:” kuitenkin asettaa tämän kyseenalaiseksi – ilmeisesti homojen ihmisyys onkin mielipideasia.

Samalla linjalla jatkettiin äänestyksellä siitä, voiko urheilija olla avoimesti homo. Kysymystä tarkennetaan ”Voiko urheilija olla avoimesti oma itsensä, vai määritteleekö seksuaalinen suuntautuminen urheilijaa?” Yle siis kysyy lukijoiltaan ei/kyllä-äänestyksellä, saako urheilija olla oma itsensä. Aivan järkijättöinen idea. Miksi tästä pitäisi edes keskustella vuonna 2014 ja vieläpä siitä näkökulmasta, että yleisöllä, ei siis urheilijalla itsellään, olisi asiasta jotain sanottavaa?

Ylellä ei myöskään arastella käyttää kaapista ulos tulemisen kaltaisia ilmaisuja, vaan sitä viljellään leipätekstissä surutta ja päästetään otsikkotasollekin komeilemaan: Suomalainen olympiauimari  kaapista ulos. Piilottelua ja häpeilemistä korostava kaappivertauskuva on yleisyydestään huolimatta aivan tarpeeton, ja saman asian voi vallan hyvin ilmaista neutraalisti.

Neutraaliutta olisi muiltakin osin kaivattu. Esimerkiksi tässä:

Liukkonenhan on oiva esimerkki siitä, että myös menestyvä ja fiksu huippu-urheilija ja ihminen voi olla homo eikä se tee hänestä yhtään huonompaa ihmistä. Päinvastoin. Erilaisuus on nähtävä rikkautena, ja Liukkonen on siitä nyt uusi hyvä elävä miesmalli ja esimerkki.

No ihanko totta homous ei tee kenestäkään huonompaa ihmistä, edes menestyvästä ja fiksusta huippu-urheilijasta? Vaikka tarkoitus onkin hyvä, korostuneen positiivinen ja itsestäänselvyyksiä alleviivaava tyyli luo vaivihkaisen vaikutelman, että homo urheilija olisi jotenkin vammainen, mutta siitä huolimatta hei oikeesti ihan hyvä tyyppi vaikka se onki vähä tommone. Itsestäänselvyyksien korostamisella myös ikään kuin otetaan annettuna ja hyväksyttynä se, että joillekin voisi olla epäselvää, että homo on ihminen tai että homous ei tee kenestäkään huonompaa ihmistä. Tokihan näitäkin ihmisiä on, mutta heidän mielipiteensä on niin yksiselitteisen väärä, ettei sille pidä antaa mitään jalansijaa.

Ja mikä ihmeen ”päinvastoin”? Homoseksuaalisuus ei tee kenestäkään parempaa tai huonompaa ihmistä sen paremmin kuin pituus tai hiustenvärikään. Homouden ylistäminen ”erilaisuutena” on häkellyttävän kritiikitön heteronormatiivisuuden riemuvoitto.

Yle niittää pisteitä myös surkuhupaisilla rinnastuksillaan:

Viimeiset pari vuotta mykoplasmasta kärsinyt Liukkonen tajusi yläasteiässä, että hän saattaa olla homoseksuaali. – Häh?

Arvioiden mukaan vähintään viisi prosenttia suomalaisista kuuluu seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin. Tämä tarkoittaa Suomessa noin 300 000 ihmistä eli heitä on vähintään saman verran kuin suomenruotsalaisia. – Ahaa.

Korostan vielä, että tarkoitukseni ei missään nimessä ole vähätellä Liukkosen tekoa. Tiedostan myös, että Ylen urheilutoimituksella / Jarno Rannalla on varmastikin ollut vilpittömän hyvä tahto. Kömpelöt ja alentuvat sanavalinnat ja ideat kuitenkin valitettavasti tahraavat hyväntahtoisuutta pahasti, eivätkä varsinaisesti edesauta sitä, että seksuaalinen suuntautuminen olisi täysin yhdentekevä asia.

Ps. Hesari julkaisi asiasta huomattavasti paremman jutun. Sanavalinnoissa olisi siinäkin petrattavaa, mutta varsinaisessa asiassa keskitytään homofobisen urheilumaailman ongelmiin eikä ”homous on hei jees” -ylistykseen.