Antti Pikkanen kirjoitti Ylioppilaslehdessä 31.1. En tahdo ‑otsikoidun artikkelin avioliitosta. Kuten otsikosta voinee päätellä, juttu oli kirjoitettu avioliittoa kohtaan kriittiseen sävyyn.
Jutussa vedettiin joiltain osin mutkia suoriksi ja painettiin asenteellinen talla vähän turhan innolla pohjaan. Esimerkiksi lukuja vertaillaan vain absoluuttisesti eikä suhteellisesti – 329 rekisteröityä parisuhdetta ei sellaisenaan oikein sano mitään ilman jonkinlaista suhteuttamista, vaikka Pikkanen yrittääkin antaa luvulle kovin negatiivisen sävyn. Avioliittojen ja rekisteröityjen parisuhteiden lukumäärät eivät ole vertailukelpoisia, sillä heteropariskuntia ja homopariskuntia ei ole yhtä paljon. Voin tässä artikkelin ohi paljastaa, että rekisteröityjen parisuhteiden määrä on ollut varsin tasaisessa kasvussa vuosikymmenen, ja että rekisteröityjen parisuhteiden erot ovat noin kolmanneksen suhteutettuna samana vuonna rekisteröityihin parisuhteisiin. Avioliitoissa vastaava luku on n. puolet eroja suhteessa solmittuihin avioliittoihin. (Lähde: Tilastokeskus.)
Avioliitosta puolestaan todetaan, että usein avioitumisen mahdollisuus mahdollistaa hankkiutumisen ”oikeudellisesti kimurantteihin tilanteisiin, vaikka hankkimalla useiden eri puolisoiden kanssa lapsia. Harva vain tulee ajatelleeksi sitä, ennen kuin tuomari sitten kopauttaa nuijaansa kesämökkiin liittyvän omistusriidan päätteeksi.” Oikeudellisesti kimurantteja tilanteita kyllä syntyy myös kovin helposti siitä, että osapuolten välillä ei ole oikeudellista suhdetta, varsinkin kun on kyse omistussuhteista tai lapsista.
Jutussa oli kuitenkin paljon hyviä pointteja. On totta, että avioliitosta ei enää ole paluuta takaisin naimattomuuden siviilisäätyyn, vaan sen jälkeen on joko naimisissa, eronnut tai leski. En tiedä, onko tähän joku spesifi juridinen syy, mutta näin maallikon korvaan tämä käytäntö kuulostaa oudolta ja tarpeettomalta.
Vielä tärkeämpää on se, ettei nykyinen lainsäädäntö ole tasa-arvoinen. Homopariskunnilla on kyllä mahdollisuus rekisteröidä parisuhteensa, jolloin suhde saa juridisen aseman ja pariskunnan osapuolilla on esimerkiksi perimisoikeus suhteessa toisiinsa. Parisuhteensa rekisteröidyllä homopariskunnalla ei kuitenkaan ole esimerkiksi adoptio-oikeutta (pl. perheen sisäinen adoptio) eikä oikeutta ottaa toistensa nimeä. Parisuhteen rekisteröimisen mahdollisuus on toki parempi kuin ei mitään, mutta se ei tee Suomen avioliittolainsäädännöstä sukupuolineutraalia. Suomi on itse asiassa ainoa Pohjoismaa, jossa homo- ja heteropariskunnat jaotellaan juridisesti eri kastiin.
Avioliittolain saattaminen sukupuolineutraaliksi, eli samaa sukupuolta olevien pariskuntien sisällyttäminen lain piiriin, ei kuitenkaan sekään vielä tekisi lainsäädännöstä tasa-arvoista. Sekin nimittäin perustuu oletukseen samaa ja eri sukupuolta oleviin, eli hetero- ja homoseksuaalisuuteen. Seksuaalisuuden ja ihmissuhteiden kirjo on kuitenkin paljon laajempi kuin tämä kaksinapainen asetelma antaa ymmärtää: on biseksuaaleja, polyamorisia, intersukupuolisia, transsukupuolisia, platonisia… vaikka mitä eri sukupuolten ja ihmissuhteiden variaatioita. Ja niin kauan kuin nämä ihmissuhteet pohjautuvat vapaaehtoisuuteen ja yhteisymmärrykseen, ei kenelläkään pitäisi olla asiasta mitään huomautettavaa.
Näitä ei avioliittolainsäädäntö kuitenkaan osaa ottaa huomioon. Siksi artikkelissa esitelty oikeustieteen professori Anu Pylkkäsen ehdotus yhteismallitaloudesta on erittäin mielenkiintoinen. ”Yhteistalousmallissa sopimuksen voisivat tehdä ketkä tahansa ja heitä voisi olla kuinka paljon tahansa. Heidän keskinäiset suhteensa voisivat olla mitkä tahansa. He solmisivat sopimuksen yhteistaloudesta. Siinä määriteltäisiin, ketkä muodostavat yhteisen talouden ja mitä se tarkoittaa.”
Semminkin, jos tähän olisi olemassa verrattain valmis pohja (kuten avioliitossa), eikä niin että maallikkojen täytyy kukin sopimus sorvata erikseen, tämä kuulostaa erittäin kannatettavalta idealta. Minun juridinen osaamiseni kylläkin rajoittuu kandiopintojen julkisoikeuden kurssiin, joten en millään muotoa osaa arvioida, miten tällainen malli toimisi käytännössä. Ajatus täysin sukupuoli- ja lukumääräneutraalista liitosta on kuitenkin tasa-arvon näkökulmasta houkutteleva.
Ymmärrän kuitenkin hyvin, miksi avioliitosta ei haluta kokonaan eroon. Juridisesti se on jo pölyttynyt ja vanhanaikainen, mutta onhan sen symbolinen merkitys kaunis. Ei nyky-yhteiskunnassa(kaan) oikein ole toista vastaavaa rakkauden ja sitoutumisen osoittamisen rituaalia. Koska ihminen on emotionaalinen olento, tällaiselle perinteelle on varmasti aina tilausta. Ehkäpä avioliitto symbolina voisi jossain vaiheessa laajentua käsittämään muutkin kuin heteropariskunnat tai korvautua jollain muulla, yhtä kauniilla rituaalilla, joka ei perustu jo elähtäneeseen perusoletukseen heteropariskunnasta.