Tag: moraali

Avainkäsitteet-sarja (osa 1c): Rotuhygienia, kansanterveys ja asiantuntijavalta – kontrollin moniulotteisuus

Edellinen: Osa 1b

Autoritaarista kontrollia, kurjuuden ennaltaehkäisyä, luokkapohjaista normittamista vai edistysuskoa?

Vastaus: kaikkia niitä. Ja paljon muutakin. Samanaikaisesti.

Historioitsija Lene Koch on analysoinut eugeniikan (eli rotuhygienian) määritelmiä skandinaavisissa tietosanakirjoissa 1900-luvulta. Vuosisadan alussa määritelmissä näkyi lähes utopistinen edistysusko; ihmisrodun jalostaminen näyttäytyi mahtavana biologisena, sosiaalisena ja kulttuurisena mahdollisuutena. 1900-luvun lopussa eugeniikkaan liitettiin vain negatiivisia asioita, kuten etniset puhdistukset, pakottava kontrolli, rikollisuus sekä historian toistumisen vaarat.

Julkisessa keskustelussa puhutaan vähän väliä ”kansankodin pimeästä puolesta” ja pohjoismaisen hyvinvointivaltion paradoksista. Miten on mahdollista, että sosiaalidemokraattisissa, yksilöiden ja yhteisöllisen hyvinvoinnin mallimaissa on tapahtunut hirveitä ihmisoikeusrikkomuksia, kuten pakkosterilointeja? Syyttävä sormi kääntyy usein osoittamaan sosiaalipoliittisia ja lääketieteellisiä asiantuntijoita; heidän nähdään (väärin)käyttäneen valtaansa ns. sosiaalisessa suunnittelussa (social engineering) mahdollistaakseen yksilön kontrolloinnin ja yksilönvapauden rikkomisen.

Tulkinta kuitenkin heijastelee nykypäivän individualistista ajattelutapaa, jota nykypäivän ihmiset pitävät itsestäänselvyytenä, hyvässä ja pahassa. Tämä on anakronistinen lähtökohta 1900-luvun alkupuoliskon tapahtumien ymmärtämiseen. Tuolloin yhtä itsestään selvä ajattelutapa oli yhteisön asettaminen yksilön edelle – yhtä lailla hyvässä ja pahassa. (Huomautettakoon myös, että toista maailmansotaa edeltävien kehitysten arvioiminen ihmisoikeusnäkökulmasta on myös jossain määrin anakronistista. Nykyinen ihmisoikeuskäsitys yhdistetään usein YK:n ihmisoikeusjulistukseen, joka hyväksyttiin v. 1948.)

Politiikantutkijat Alberto Spektorowski ja Elisabet Mizrachi ovat kehittäneet käsitteen ”hyvinvointieugeniikka” (welfare eugenics) selittääkseen Ruotsin kansankodin rotuhygieenisen historian äärimmäisintä muotoa, pakkosterilisaatiota. Heidän mukaansa sosiaalidemokraattisena visiona oli sosiaalinen edistys, eli hyvinvoinnin lisääminen ja laajentaminen. Se olisi kallis järjestelmä, joten mahdollisimman suuri, taloudellisesti tuottava väestö nähtiin elinehtona.

Ruotsissa ja sen kaltaisissa sosiaalidemokraattisissa maissa (kuten Norja ja Tanska) rotuhygienian erottelevana kriteerinä ei siis ollut niinkään etninen rotu, vaan taloudellinen, sosiaalinen ja väestöllinen tuottavuus. Sosiaalinen hyvinvointi edellytti tuottavaa väestöä, ja vastaavasti tuottamaton aines tuli minimoida. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut tuottamattomien yksilöiden (kuten rikollisten tai vammaisten) sulkemista yhteiskunnan ulkopuolelle (saati kansanmurhaa), vaan sitä, että hinta tuottamattomuudesta ja elätettävänä olemisesta oli lisääntymiskyvyn menetys. Yhteiskunnalla ei ollut varaa tuottamattoman aineksen lisääntymiseen.

Vaikka Suomen hyvinvointivaltiokehitys on kulkenut samankaltaista reittiä kuin Skandinaviassa, Suomen poliittinen toimintaympäristö on ollut erilainen. Sosiaalidemokraatit eivät ole olleet yksinvaltiaan asemassa, vaan kamppailivat poliittisesta vallasta keskustaoikeiston (ennen muuta maalaisliiton) kanssa. Tämä johtui osaltaan Suomen maatalousvaltaisuudesta sekä verkkaisesta teollistumisesta ja kaupungistumisesta, mikä ns. satoi maalaisliiton (ja muiden pienviljelijöiden ja maaseutua puolustavien tahojen) laariin.

Keskustaoikeistolaiset, porvarillis-konservatiiviset poliitikot ja toimijat (kuten Väestöliitto, Folkhälsan, Mannerheimin Lastensuojeluliitto jne.) kyllä seurasivat tiiviisti Ruotsin kehitystä ja ottivat Ruotsin politiikkamalleista hanakasti mallia. Modernit, sosiaaliseen edistykseen ja naisten emansipaatioon tähtäävät väestöpoliittiset ja kansanterveydelliset mallit kuitenkin saivat Suomessa konservatiiviseen ajattelutapaan pohjautuvat tavoitteet. Ne kannustivat porvarilliseen ydinperheeseen, jossa vallitsivat perinteiset sukupuoliroolit: naisen tehtävänä oli kasvattaa uusia kansalaisia ja huolehtia kodista, mies toimi perheen elättäjänä.

Pyrkimys väestön laadun ja määrän kohottamiseen yhdistettynä porvarillisen ydinperhemallin vakiinnuttamiseen näkyy sekä Folkhälsanin 1920-luvun rotuhygieenisessä ajattelussa että Väestöliiton väestöpoliittisesssa ja kansanterveydellisessä  ajattelussa 1940-luvulla. Olen selittänyt näitä pyrkimyksiä ns. altavastaajatraumalla. Vastikään demokratisoituneessa, sisällissodan jälkeisessä Suomessa Folkhälsanin porvarilliset toimijat pelkäsivät suomenkielisen valtaväestön poliittista, sosiaalista ja kulttuurista sortoa. Lisäksi he pelkäsivät koulutettua eliittiä suurilukuisemman ruotsinkielisen työväestön ja viljelijäväestön vasemmistoradikalisoitumista. Väestöliiton toimijat puolestaan kokivat talvi- ja jatkosodan jälkeen suuren, vahvan ja vihamielisen Neuvostoliiton uhkaavan koko Suomen valtion ja kansan olemassaoloa.

Folkhälsanin ja Väestöliiton silmissä rotuhygienia, kansanterveys ja väestöpolitiikka toimittivat näissä tilanteissa puolustusstrategian virkaa. Toisin kuin esim. Ruotsissa, nopeasti lisääntyvä, tuottava ja yhdenmukainen väestö ei ollut vain edistyksen työkalu, vaan se nähtiin päämääränä itsessään – yhteisön ainoana selviytymiskeinona.

Pohjoismainen negatiivinen rotuhygienia ei ollut pelkästään oman viiteryhmän ja yhteisön edun ajamista. Siinä oli kyse myös huono-osaisuuden ehkäisemisestä, olkoonkin, että keinot nykyihmiselle näyttäytyvät julmina. Kuten aiemmin mainitsin, sekä biologisten että sosiaalisten piirteiden nähtiin olevan perinnöllisiä. Ajateltiin, että perinnöllisesti huonot kortit saaneilla yksilöillä (alimmilla yhteiskuntaluokilla, vammaisilla jne.) oli suuri synnynnäinen riski inhimillisesti kurjaan ja moraalittomaan elämään, kuten köyhyyteen, rikollisuuteen, prostituutioon ja heikkoon terveyteen. Yhteisön edun lisäksi tällaisten ihmisten sterilointia pidettiin humanitaarisesti tärkeänä, jotta ehkäistäisiin uusien, samaan kurjuuteen tuomittujen sukupolvien syntyminen. Sterilointi saattoi myös toimia pääsylippuna yhteiskuntaan, esimerkiksi kun hoitolaitoksesta tai mielisairaalasta vapautumisen ehtona oli näennäisesti vapaaehtoinen sterilointi. Meidän näkökulmastamme epäinhimillisellä, ylhäältäpäin tulevalla kontrollilla toisin sanoen myös pyrittiin sisällyttämään yhteisön ulkopuolelle jääneitä yksilöitä takaisin yhteisöön sekä estämään lähes vääjäämättömänä nähtyjä kohtaloja yhteisön ulkopuolella.

Lopuksi

Olen (toivottavasti) tässä osoittanut, että rotuhygienia tai kansanterveys eivät ole olleet mitään yksiulotteisia malleja, jotka voidaan yksiselitteisesti asettaa johonkin tiettyyn kohtaan hyvä/paha-akselille. Esimerkiksi äitiyspakkaus ja neuvolajärjestelmä, pakkosterilisaatio ja keskitysleirit ovat kaikki rotuhygieenisestä ajattelusta kumpuavia käytäntöjä ja tapahtumia. Harva ihminen (puhutaan sitten 1940- tai 2010-luvun ihmisistä) kuitenkaan pitää niiden tarkoituksia ja seurauksia samanveroisina.

Rotuhygienia ja kansanterveys ovat siis olleet poliittisia ja historiallisia ilmiöitä, jotka ovat heijastelleet eri aikojen ja toimijoiden pelkoja, toiveita ja odotuksia. Nykyihmiselle ne voivat näyttäytyä julmina, kohtuuttomina tai naiiveina, mutta aikalaisille niissä on ollut paljon itsestään selvää, jota ei tullut edes mieleen kyseenalaistaa.

Tämä on hyvä pitää mielessä myös nykypäivän ajattelumalleja ja tapahtumia analysoidessa. Todennäköisesti mekin näyttäydymme tulevaisuuden ihmisille kyseenalaisten ja barbaaristen käytäntöjen kehittäjinä ja soveltajina – tai jo nykypäivän ihmisille. Esimerkiksi transsukupuolisten pakkosteriloinnin, jolle ei ole mitään lääketieteellistä perustetta, pitäisi jo olla synkkä historiallinen fakta eikä nykypäivän todellisuutta. Tätä mieltä on myös mm. Euroopan ihmisoikeusoikeustuomioistuin. Häilyvämpi tapaus on sikiöseulonta. Siinä ei seulota vain tappavien tai suurta kärsimystä aiheuttavien vammojen varalta, vaan myös esim. Downin syndrooman. Tässä on negatiivisen eugeniikan kaikua, sillä käytännössähän pyritään tunnistamaan ei-toivottu, epänormaali aines ja mahdollisesti estämään sen syntyminen. Ihmisille, jotka ovat kasvaneet individualistisessa ja kehollista itsemääräämisoikeutta pyhänä pitävässä yhteiskunnassa, tämä ei kuitenkaan välttämättä näyttäydy mitenkään yksiselitteisen vääränä, sen paremmin raskaana olevan henkilön, vanhempien kuin lapsenkaan kannalta. En itsekään osaa varmuudella sanoa, mitä riskiraskaudessa tekisin. Tämä epäröinti voi kuitenkin itsessään olla osoitus perinpohjaisesti omaksutusta terveysnormista ja siihen liittyvästä vammaisuuden syrjimisestä, joka ehkä myöhemmin, uudenlaisen arvomaailman valossa nähdään epäinhimillisenä ajattelutapana.

Minäkin saatan tulevaisuudessa olla menneisyyden hirviö.

 
Julkaistuja alkuperäislähteitä ja tutkimuskirjallisuutta

Armstrong, David: Political Anatomy of the Body: Medical Knowledge in Britain in the Twentieth Century. Cambridge University Press, Cambridge 1983.

Aukee, Ranja: Vanhasta uuteen sosiaalilääketieteeseen. Suomalaisen sosiaalilääketieteen muotoutuminen 1800-luvun lopulta vuosituhannen vaihteeseen. Acta Universitatis Tamperensis 1825. Tampere University Press, Tampere 2013.

Bergenheim, Sophy: “The population question is, in short, a question of our people’s survival”: Reframing population policy in 1940s Finland. Teoksessa Dackling, Martin – Duedahl, Poul – Poulsen, Bo (toim.): Reforms and Resources. Aalborg University Press, Aalborg 2017, 109–142.

Bergenheim, Sophy: Cherishing the health of the people. Finnish non-governmental expert organisations as constructors of public health and the ‘people’. Teoksessa Kananen, Johannes – Bergenheim, Sophy – Wessel, Merle (toim.): Conceptualising Public Health. Historical and Contemporary Struggles Over Key Concepts. Routledge, London & New York 2018 (tulossa).

Federley, Harry: Samfundets moderpremiering och dess syfte. Teoksessa Samfundet Folkhälsan: Samfundet Folkhälsan i svenska Finland 1921–1946. Festskrift utgiven med anledning av Samfundets 25-års jubileum. Frenckellska Tryckeri Aktiebolaget, Helsingfors 1946, 127–135.

Harjula, Minna: Terveyden jäljillä. Suomalainen terveyspolitiikka 1900-luvulla. Tampere University Press, Tampere 2007.

Harjula, Minna: Universal, but exclusive? The shifting meanings of pre- and post-war public health in Finland. Teoksessa Kananen, Johannes – Bergenheim, Sophy – Wessel, Merle (toim.): Conceptualising Public Health. Historical and Contemporary Struggles Over Key Concepts. Routledge, London & New York 2018 (tulossa).

Helén, Ilpo: Äidin elämän politiikka. Naissukupuolisuus, valta ja itsesuhde Suomessa 1880-luvulta 1960-luvulle. Gaudeamus, Helsinki 1997.

Hietala, Marjatta: From race hygiene to sterilization. The eugenics movement in Finland. Teoksessa Broberg, Gunnar & Roll-Hansen, Nils (toim.): Eugenics and the Welfare state. Sterilization Policy in Denmark, Sweden, Norway, and Finland. Michigan State University Press, East Lansing 2005, 195–258.

Jalas, Rakel: Sukuelämä terveeksi. WSOY, Porvoo & Helsinki 1941.

Kananen, Johannes – Bergenheim, Sophy – Wessel, Merle (toim.): Conceptualising Public Health. Historical and Contemporary Struggles Over Key Concepts. Routledge, London & New York 2018 (tulossa).

Keski-Petäjä, Miina: Aborttitoiveet ja abortintorjunta: raskaudenkeskeytyksen hakeminen 1950–60-lukujen Suomessa. Väestöliitto, Helsinki 2012.

Koch, Lene: Past futures: On the conceptual history of eugenics – a social technology of the past. Technology Analysis & Strategic Management, 18 (3), 2006, 329–344.

Koskimies, Akseli: Mitä ovat sosiaalihygienia ja sosiaalimedisiina? Duodecim, 33 (2), 1916, 133–147.

Laurent, Helene: War and the emerging social state: Social policy, public health and citizenship in wartime Finland. Teoksessa Kinnunen, Tiina & Kivimäki, Ville (toim.): Finland in World War II: History, Memory, Interpretations. Brill, Leiden 2012, 315–354.

Mattila, Markku: Kansamme parhaaksi: rotuhygienia Suomessa vuoden 1935 sterilointilakiin asti. Bibliotheca Historica 44. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1999.

Mattila, Markku: Rotuhygienia ja kansalaisuus. Teoksessa Helén, Ilpo & Jauho, Mikko (toim.): Kansalaisuus ja kansanterveys. Gaudeamus, Helsinki 2003, 110–127.

Melby, Kari – Pylkkänen, Anu – Rosenbeck, Bente – Carlsson Wetterberg, Christina (toim.): The Nordic Model of Marriage and the Welfare State. Nord 2000:27. Nordic Council of Ministers, Copenhagen 2001.

Nätkin, Ritva: Kamppailu suomalaisesta äitiydestä. Maternalismi, väestöpolitiikka ja naisten kertomukset. Gaudeamus, Helsinki 1997.

Qvarsell, Roger: ”Ett sunt folk i ett sunt samhälle”: Hälsoupplysning, hälsovård och hälsopolitik i ett idéhistoriskt perspektiv. Teoksessa Carlsson, Gösta & Arvidsson, Ola (toim.): Kampen för folkhälsan. Prevention i historia och nutid. Natur och Kultur, Stockholm 1994, 76–108.

Spektorowski, Alberto & Mizrachi, Elisabet: Eugenics and the welfare state in Sweden: The politics of social margins and the idea of a productive society. Journal of Contemporary History, 39 (3), 2004, 333–352.

Taskinen, Ritva (toim.): Perheen puolesta. Väestöliitto 1941–1991. Väestöliitto, Helsinki 1991.

Väestöliitto: Kodin, perheen ja lasten yhteiskunta. Kansalaistietoa väestökysymyksestä. Väestöliiton julkaisuja 17. Väestöliitto, Helsinki 1946.

Väestöliitto: Väestöpolitiikkamme taustaa ja tehtäviä. Väestöliiton vuosikirja I. WSOY, Porvoo & Helsinki 1946.

Avainkäsitteet-sarja (osa 1b): Rotuhygienia, kansanterveys ja asiantuntijavalta – kontrollin moniulotteisuus

Edellinen: Osa 1a.

Kansanterveys

Aatehistorioitsija Roger Qvarsell on muotoillut sanonnan ”terve sielu terveessä ruumiissa” muotoon ”terve kansa terveessä yhteiskunnassa”. Jälkimmäinen muoto kuvaa hyvin yksilön ja yhteisön välistä suhdetta niin rotuhygieenisessä kuin kansanterveysajattelussakin 1900-luvun alkupuoliskolla. Ajattelutavan mukaan kansalla ja yhteiskunnalla on suora suhde – jos kansa on sairas, yhteiskuntakin on sairas. Kansa puolestaan koostuu yksilöistä, joten sosiaalisesti tai biologisesti sairaat yksilöt sairastuttavat kansan ja sitä kautta koko yhteiskunnan.

Lääketieteen ja hyvinvointivaltion historiaan erikoistuneen Minna Harjulan mukaan rotuhygienia ja muut hygieniakäsitteet korvautuivat toisen maailmansodan jälkeen virallisessa kielenkäytössä toisilla käsitteillä, kuten kansanterveys ja väestöpolitiikka. Ranja Aukee puolestaan on sosiaalityön väitöskirjassaan kuvannut, miten sosiaalilääketiede, toiselta nimeltään sosiaalihygienia, muuttui 1970-luvulla kansanterveystieteeksi. 1940–60-luvun kansanterveyteen siis liittyi myös väestöpolitiikka ja erilaiset hygieniakäsitteet.

Harjulan mukaan käsitteiden korvautuminen uusilla ei kuitenkaan välttämättä heijastellut ratkaisevaa muutosta ajattelutavassa tai käytännöissä – kuten minäkin edellä totesin, rotuhygieenisiä käytäntöjä Suomessa kyllä oli sodan jälkeenkin. Kyse ei myöskään välttämättä ollut sinänsä täysin uusista käsitteistä, sillä esimerkiksi kansanterveyden käsite oli ollut käytössä Pohjoismaissa ainakin 1900-luvun alusta. Sodanjälkeiset vuosikymmenet olivat kuitenkin eräänlainen ideologinen ja käsitteellinen ylimenokausi: alettiin hiljalleen siirtyä yhteisökeskeisestä ajattelusta 1970–80-luvulla vakiintuneeseen ajattelu- ja politiikkamalliin, jossa fokus on yksilön terveyden edistämisessä sekä yksilön autonomiassa ja vastuussa (tähän viitataan usein New Public Health ‑käsitteellä).

1940–50-luvun kansanterveysajattelussa katse oli kuitenkin vielä kohdistunut yhteisöön, jota yksilön nähtiin palvelevan – kuten rotuhygieniassakin. Kuten mainitsin tekstin alustuksessa, näen rotuhygienian ja kansanterveyden olevan sisarkäsitteitä. Molemmat ovat käsitettävissä positiivisen tai negatiivisen lähestymistavan kautta, missä toiminnan kohteena ovat sosiaalisesti ja biologisesti kelvot yksilöt (positiivinen rotuhygienia/kansanterveys) tai epäkelvot yksilöt (negatiivinen rotuhygienia/kansanterveys). Molempien perimmäisenä tarkoituksena oli siis vaalia yhteisön (”rodun” tai ”kansan”) hyvää, joko kannustamalla kelpoja yksilöitä lisääntymään ja sen kautta parantamaan yhteisön laatua, tai estämällä epäkelpoja yksilöitä levittämästä huonoa sosiaalista ja biologista perimäänsä ja siten rappeuttamasta yhteisöä. Myös ”rotu” ja ”kansa” olivat toisin sanoen eräänlaisia sisarkäsitteitä – esimerkiksi Folkhälsan puhui suomenruotsalaisesta väestöstä sekä rotuna että kansana, eikä tässä ollut mitään ratkaisevaa muutosta 1920-luvulta 50-luvulle. (Tästä myöhemmin lisää kansan käsitettä käsittelevässä jutussa.)

Tämä ajattelu näkyi myös siinä, miten käsitteiden käyttö ei muuttunut kaikkialla sotien jälkeen kuin veitsellä leikaten tai samalla tavalla. Folkhälsan korvasi ”rotuhygienian” ”perinnöllisyyshygienialla” (arvshygien), koska järjestön johtohahmo Harry Federleyn mukaan natsit olivat pilanneet ”aidon” rotuhygienian maineen ja sotkeneet siihen politiikkaa. Federleyn mukaan rotuhygieniassa oli kyse puhtaasti tieteestä, joka pyrki parantamaan ihmislajia perinnöllisyyden hallinnan kautta, ”rodusta riippumatta”. Muista hygieniakäsitteistä Folkhälsan sen sijaan piti kiinni ilman mitään pohdiskelua aiheesta, vaikka niistä muutoin Suomessa pitkälti luovuttiin. Vuonna 1941 perustettu Väestöliitto ei käyttänyt hygieniakäsitteitä, mutta sen edustajat kyllä puhuivat esimerkiksi ”rodullisesta” aineksesta tai laadusta. Kumpikaan näistä järjestöistä eivät olleet marginaalisia tai radikaaleja, joten niiden kielenkäytön voi katsoa heijastelevan sangen valtavirtaista ajattelua Suomessa.

Kuten positiivinen/negatiivinen-jaottelusta voi huomata, keskiössä oli yksilöiden lisääntyminen. Rotuhygienia ja kansanterveys limittyivätkin pronatalistisen (eli syntyvyyttä ja väestönkasvua kannustavan) väestöpolitiikan kanssa, eli huomio keskittyi ennen kaikkea naisiin ja lapsiin. Äitiys nähtiin sosiaalisesti ja biologisesti kelvollisen naisen kansalaisvelvollisuutena, ja korkeaa äitiys- ja lapsikuolleisuutta puolestaan pidettiin vakavina kansanterveydellisinä ja väestöpoliittisina ongelmina. Tältä pohjalta ovat syntyneet monet nykyiset perhepoliittiset sosiaali- ja terveysturvan muodot, kuten neuvolajärjestelmä, lapsilisä ja äitiyspakkaus. Myös suuret ikäluokat ovat osaltaan heijastuma tämän ajan propagandasta ja politiikasta.

Viimeiseen osioon: 1c.

Avainkäsitteet-sarja (osa 1): Rotuhygienia, kansanterveys ja asiantuntijavalta – kontrollin moniulotteisuus

Suomalaisen hyvinvointivaltion avainkäsitteitä 1920-luvulta 1960-luvulle, osa 1

Lue juttusarjan alustus täältä.

Nykypäivän ihmisillä on usein rotuhygieniasta ja kansanterveydestä varsin erilaisia mielleyhtymiä. Kansanterveys tuo lähinnä mieleen sydän- ja verisuonitaudit, tupakoinnin ja syövän, historiallisesti ajattelevalla ehkä myös tuberkuloosin. Rotuhygienia puolestaan tuo mieleen natsi-Saksan, pakkosterilisaatiot, kallonmittauksen, erilaiset julmat kontrollin muodot sekä juutalaisvainot ja rasismin.

Kun aloitin väitöskirjaprojektini, ajattelin, että nimenomaan en aio tutkia mitään rotuhygieniaan liittyvää. Ensinnäkin aihepiiriä on jo tutkittu paljon, toisekseen aihe tuntui kaikessa sensaatiomaisuudessaan laiskalta ja helpolta vaihtoehdolta. Mikäpä ei olisi media- ja historiaseksikkäämpää kuin pakkosterilisaatiot ja kallonmittaukset? Aika pian sain kuitenkin huomata, että asia on paljon moniulotteisempi kuin alun perin ajattelin.

Mainitsin viime kirjoituksessani lyhyesti kirjamme, jonka toimittajana toimin yhdessä Johannes Kanasen ja Merle Wesselin kanssa. Teoksessa historioitsijat ja yhteiskuntatieteilijät tarkastelevat kansanterveyttä Pohjois-Euroopassa käsitehistoriallisesta näkökulmasta. Kirjan tarkoituksena on valottaa, miten lääketieteellinen tieto ja sen käsitteet ovat poliittisia, sosiaalisia ja historiallisia ilmiöitä. Niiden merkitykset eivät toisin sanoen ole muuttumattomia ja neutraaleja, vaan vaihtelevat toimijasta, aikakaudesta ja kontekstista riippuen. Yksi keino tutkia lääketieteen historiaa onkin mennä avainkäsitteiden ”taakse” – analysoida esimerkiksi, mihin ”kansaan” tarkalleen ottaen on viitattu, ja mitä ”terveyden” on katsottu tarkoittavan yksilön tai yhteisön kohdalla.

Oma lukuni em. kirjassa käsittelee Väestöliiton ja Folkhälsanin käsityksiä kansasta ja kansanterveydestä 1940–50-luvulla. Viimeistään tämän tutkimuksen sekä yleisesti kirjaprojektin aikana vahvistui käsitykseni siitä, että rotuhygienialla ja kansanterveydellä on paljon enemmän yhteistä kuin ensiajattelemalta luulisi. Väitän jopa, että ne olivat 1940–50-luvulla Suomessa ja Pohjoismaissa sisarkäsitteitä monien toimijoiden puheissa, toiminnassa ja visioissa. 1950-luvun (ja vielä 60-luvunkin) kansanterveydellä (käsitteenä ja käsityksenä) on siis enemmän yhteistä 1930-luvun rotuhygienian kuin 1980-luvun kansanterveyden kanssa.

Käyn ensin läpi rotuhygienian historiaa Suomessa ja Pohjoismaissa, sen jälkeen kansanterveyden historiaa ja sen yhtäläisyyksiä rotuhygieniaan. Lopuksi käyn läpi näiden sisarkäsitteiden moniulotteisuutta: rotuhygieniassa on kaikessa kontrolloivuudessaankin ollut pyrkimyksiä ehkäistä kurjuutta ja auttaa yksilöitä, ja kansanterveys puolestaan ei ole ollut pelkkää elintasosairauksien ennaltaehkäisyä, vaan myös normittavaa ja kontrolloivaa politiikkaa.

***

Lisäys 3.10.2017: Liikumme tässä tekstissä arkaluonteisten ja hyvin poliittisten aiheiden äärellä. Orastavien väärinkäsitysten korjaamiseksi ja uusien ennaltaehkäisynä taitaa olla paikallaan korostaa historiantutkijan työn luonnetta. Historioitsijana pyrin ymmärtämään, miten menneet toimijat ovat ajatelleet ja miksi he ovat toimineet kuin ovat. Pyrin myös selittämään ja kuvaamaan muille omaa tulkintaani menneistä ajatusmalleista. Se, että kuvailen ongelmallisia historiallisia ilmiöitä monelta eri näkökantilta, ei ole tulkittavissa puolustuspuheenvuoroksi. Ymmärtäminen ja selittäminen ei edellytä hyväksymistä.

Yksityishenkilönä ja nykyihmisenä minun on tietenkin vaikea olla näkemättä monia rotuhygienian muotoja ihmisoikeusrikkomuksina. Tässä tekstissä en kuitenkaan kirjoita yksityishenkilönä, vaan historioitsijana. Historioitsijana, jonka ammattitaitoon kuuluu tunnistaa ja analysoida omia, peri-inhimillisiä taipumuksiaan tulkita mennyttä ”nykypäivän tirkistysaukosta”. Joskus menneiden ajatusmaailmojen ja toimintaympäristöjen avautuminen haastaa vakiintuneita käsityksiä, kun musta ja valkoinen täydentyvät muilla sävyillä. Sankarillinen (tai vähintäänkin neutraali) tapahtuma tai hahmo nähdäänkin uudessa, kyseenalaisessa valossa. Tai yksiselitteisesti vääränä nähdyt tapahtumat selittyvätkin myös aikalaisittain hyvillä tarkoituksilla.

Molemmissa tapauksissa moraalikäsityksemme ja sitä palvelevat historiakäsitykset järkkyvät. Uutta tulkintaa on vaikea hyväksyä, koska se tuntuu yksinkertaisesti väärältä, jopa historian irvokkaalta vääristelyltä tai kaunistelulta. Tämän tutkimuksen puitteissa olen ollut vastakkain molempien tilanteiden kanssa. On ollut vaikeaa sekä prosessoida sitä, että rotuhygieniaan on kuulunut myös hyviä pyrkimyksiä ja aitoa huolta kanssaihmisten huono-osaisuudesta, että sitä, miten kansanterveydellä on niin suorat kytkökset rotuhygieniaan että voin jopa luonnehtia niitä samaksi asiaksi.

Historioitsijan kuitenkin mielestäni kuuluu yrittää päästä hylkimisreaktiostaan yli ja hyväksyä se eräänlaisena ammatin varjopuolena. Tämä ei mielestäni ole kyseenalaista toimintaa. Sen sijaan pitäisin ammattieettisesti erittäin arveluttavana sitä, että tietoisesti ohjaa omaa tulkintaansa tai sen kuvailua sen mukaan, miten se istuu omaan moraali- ja historiakäsitykseen. Haastoipa se niitä käsityksiä mistä hyvänsä suunnasta.

Mutta vielä kerran, varmuuden vuoksi, tiivistys tämän kirjoituksen luonteesta:

Tämä teksti ON menneiden toimijoiden, ajatusmallien ja toimintaympäristöjen analyyttista kuvausta.
Tämä teksti EI OLE näiden menneiden toimijoiden, ajatusmallien ja toimintaympäristöjen kannatus-, puolustus- tai tuomiopuheenvuoro.

***

Tämä on pitkä teksti, kuten luultavasti kaikki tämän juttusarjan osat tulevat olemaan. Juttujen tarkoituksena on esitellä käsitteiden ja kehityskulkujen monia sävyjä, ja tätä on vaikea saavuttaa kovin lyhyeen muotoon runnotulla tekstillä (varsinkaan minun heikoilla tiiviin ilmaisun lahjoillani!). Suosittelen silti lukemaan kokonaan, vaikka osio kerrallaan (olen pilkkonut osiot omiksi postauksikseen lukemisen helpottamiseksi). Jos kuitenkin olet kovin malttamaton, hyppää suoraan viimeiseen osioon.

(Tekstissä puhun välillä epätyylikkäästi, että organisaatio ajattelee tai tuntee. Tällöin viittaan sen silmäätekeviin edustajiin ja/tai julkisiin tai muutoin henkilöjä erittelemättömiin ulostuloihin.)

Seuraava: Osa 1a.

Critical thinking requires… critical thought

During the past month or so, the anti-vaccination movement has (re)surfaced as a topic of discussion in Finland. I had hoped that this line of thought wouldn’t gain much foothold in Finland, but, alas, I was wrong. According to Helsingin Sanomat, there are now parts of Finland in which vaccination coverage has dropped to a critical low, seriously damaging herd immunity and increasing the risk for dangerous epidemics.

I am alarmed and saddened by this development – even more so when I think of it being linked to a broader anti-intellectual attitude. This attitude manifests itself as reluctance towards expertise and expert knowledge, and as an emphasis on how individuals are the best experts of their own lives and should therefore have significant individual autonomy. This is labelled ‘critical thinking’: one should not take so-called official truths as a given, but question dominant paradigms (authoritative and normative information and knowledge) and educate oneself on marginal or alternative knowledge.

Formulated like that, I don’t disagree with the idea of critical thinking. On the contrary – it is of utmost importance that our hegemonic knowledge production and policy apparatus is under critical scrutiny and adequately contested. Information and knowledge certainly should not be taken as a given, but they should be constantly be challenged and updated.

But here’s the problem: in order to be able to critically evaluate and challenge something, you need to have a profound understanding of that said something. Mere reluctance or hostility towards prevailing scientific and expert conceptions or policies does not count as critical questioning. Scepticism or doubtfulness, sure (and that’s not necessarily a bad thing), but critical questioning implies that you actually have valid criticism to offer. For this, your knowledge base needs to be on par with what you are criticising.

In various conversations, I have encountered the disgruntled claim that experts undermine the layperson’s ability to understand scientific knowledge (e.g., non-popularised scientific articles). It is perceived as elitist and patronising, and I get that. Scientists and other experts are not always masters of communication and rhetoric – especially if they don’t bother to properly argument and explain their cause but refer to their expert authority, it comes across as an arrogant ‘Because I say so, end of discussion’ attitude.

Nevertheless, in all their obnoxiousness, these experts are right – really understanding scientific knowledge is difficult. Sure, you might understand what the abstract and conclusions state, i.e., the sentences make somewhat sense to you and you get a grasp of what the researcher is trying to say. This, however, is not to really-really understand the text.

While academic education by default trains the skill of critical thought, holding a degree does not come with a magic ability to critically scrutinise and contribute to any and all kind of knowledge. I, for example, can with intellectual dignity say something meaningful about a ridiculously small portion of scientific knowledge. Heck, I can’t even evaluate most of the knowledge produced in historical research, my own discipline! So how on earth could masses of laypeople be equipped with the skills for digesting papers in, say, medicine or nutrition? Well, they can’t. Introducing level 1 of critical thought: understanding the limits of one’s own knowledge. Overlooking this is intellectually insincere arrogance.

To illustrate what I mean, here are some central issues on which I can’t say much anything for the majority of the research out there. Firstly: who are the authors? Are they specialised in this topic, what have they done previously? What are their past and present affiliations, and who have they collaborated with? In short, who are they as scholars? Secondly: what is the study actually about, what is its context? What academic discussion and discourse does it contribute to? Why has this particular problem or phenomenon been taken into focus? Has this already been researched? If yes, how is this study related to that research? Does the study position itself in regard to key studies in the field or theme? What kind of reputation does the journal or publisher have? Thirdly: execution of the research – does the study make sense? Are the research questions (and possible hypotheses) clearly and sensibly formulated? Are the data or research material and the research questions compatible? Can the research questions actually be answered on the basis of the data/material? Is the data/material appropriate for this study, or are there critical redundancies or, worse, omissions? How, exactly, is the data gathered? What can the data actually reveal and what not? Are the selected methods and theories appropriate, or would some other theory or method be better suited? Are the methods and theories well applied? Are the findings and interpretations (conclusions) transparently and credibly represented and argued? Are the authors open about possible shortcomings? Are there any ethical considerations to take into account?

And so on, and so on; the list is far from exhaustive. It serves to show how critically contesting scientific knowledge requires an understanding of not only the subject matter, but also of the entire academic context, culture and discourse in which knowledge is produced – at least if criticism is to be given with intellectual dignity (and academic self-respect, if the contributor is a scientist). This is level 2 of critical thinking, and as fun and informative as Wikipedia surfing is, it generally does not provide these skills. There is, however, absolutely no shame in not reaching level 2 or being just a sporadic visitor. Then, in accordance with level 1, you just have to humbly accept that the most you can say is ¯\_(ツ)_/¯ and you just have to trust what experts are saying. Or at least admit that your scepticism isn’t necessarily justified and you could be wrong, but you just can’t shake the feeling of reluctance. Level 1 definitely provides enough challenge!

Scientific knowledge production has many built-in problems, which I won’t discuss in detail in this post but nevertheless want to briefly acknowledge. For starters, research funding guides research trends and isn’t evenly distributed. While it is highly unethical and unprofessional to deliberately try to conform to the interests of the sponsor, even non-shady funding skews the academic operating environment. Sadly, scientific knowledge is subject to politics: some research topics and disciplines are favoured over others, and not necessarily or only on academic grounds. Many important issues go unstudied because they do not get funded; they are not science, media or policy sexy (for instance, don’t fit in the latest scientific ‘it’ themes, or can’t be commercialised = turned into money). Secondly, not all science is good science. Some studies are just unintentionally poorly executed. Some studies deliberately apply questionable methods in order to get ‘better’ results (i.e., easily publishable): selective samples; ambiguous, misleading and non-transparent representation of results and arguments; tinkering with results, e.g., selecting an ill-suited method, omitting relevant information, p hacking… Not to mention ingrained big problems, such as the overall issue with p values; the replication crisis; the reluctance to fund, conduct and publish null studies; or predatory journals, and how they are monitored (Beall’s list).

As you can see, the field that by definition should be ethically and professionally committed to producing, critically evaluating and correcting knowledge is far from objective or unproblematic. Yet, it is the most rigorous system we have in terms of knowledge production. All other forms have it easier. Especially nowadays, anyone can publish and spread anything online with whatever criteria (or lack thereof) they want. They are free to call it ‘critical’, ‘true’, and ‘real’, and nevertheless rely merely on persuasive rhetoric or deliberately flawed data. To an alarming extent, they are even free to cash in on such activities.

In the era of ‘Google expertise’ and ‘experts of their own life’, there is a call for treating all opinions equal. But all opinions aren’t equal – some opinions are better educated, argued and justified than others. And this certainly holds true for information and knowledge as well. The internet is ridden with dangerous and harmful misinformation, and it is produced and spread through uncritical enthusiasm and gullibility as well as ruthless maliciousness. The detrimental effect of misinformation can only be prevented and mitigated through… critical thought. Both level 1 and level 2 are utterly important – and trust me, you can never have too much XP on either level.

(For more on this topic, I recommend the blog post The Death of Expertise by Tom Nichols. A slightly longer read, but worth it.)

No niistä lukukausimaksuista

Nyt tulee jopa minun mittapuullani pitkä kirjoitus, toivottavasti joku jaksaa lukeakin :)

Tämä on aavistuksen muokattu versio kommenteistani Juuso Koposen lukukausimaksuja käsittelevään FB-postaukseen, jonka suosittelen lukemaan. Tekstin lähtökohtana oli:

Minusta lukukausimaksuja tai -maksuttomuutta pohtiessa ja erilaisia mahdollisia lukukausimaksumalleja vertailtaessa on tarkasteltava ainakin seuraavia kysymyksiä (tärkeysjärjestyksessä):

  • Miten ne vaikuttavat tasa-arvoisiin koulutusmahdollisuuksiin ja yhteiskunnalliseen tasa-arvoon laajemmin?
  • Miten ne vaikuttavat koulutuksen laatuun?
  • Miten ne vaikuttavat ”koulutusresurssin” käyttöön? Johtaako maksuton koulutus ylikouluttautumiseen, taikka maksullinen koulutus siihen, että ihmiset eivät kouluttaudu niin pitkälle kuin olisi heidän oman etunsa ja/tai yhteiskunnan kokonaisedun mukaista?

Mielestäni järkevä alkuasetelma, ja omia fakkiutuneita ajatusmallejaan on totisesti syytä välillä haastaa ja tuulettaa. Pohdinnan jälkeenkin suhtaudun silti itse edelleen skeptisesti lukukausimaksuihin. Näen, että niiden käyttöönotto vaatisi isoja muutoksia hyvin monella eri saralla, jotta lukukausimaksuilla ei olisi eriarvoistavaa tai muuten negatiivista vaikutusta. En siis pääse ensimmäisestä kysymyksestä pidemmälle, ja kommentoinkin nyt sitä.

Koulutuksen tasa-arvoisuus vs. koulutuksen eriarvoisuus

Mietittäessä koulutusmahdollisuuksien tasa-arvoa kysymyksenasettelu on tärkeä. Kysymys ei ole siitä, miten lukukausimaksut vaikuttavat koulutuksen tasa-arvoisuuteen, vaan siitä, paheneeko koulutuksen eriarvoisuus. Saattaa kuulostaa hiustenhalkomiselta, mutta tämä on mielestäni erittäin olennainen näkökulmaero – ”tasa-arvoiset koulutusmahdollisuudet” vihjaa, että sellaiset ovat (ehkä) jo olemassa, ja tämä on vaarallinen lähtökohta arvioinnille. Hieman kärjistäen koulutuksen maksuttomuus on luonut Suomeen ajattelutavan, että kuka tahansa voi kouluttautua, jos vain haluaa, ja jos ei kouluttaudu, se on täysin oma valinta. Jos jotain niin koulutuserojen katsotaan johtuvan ennen muuta sosiokulttuurisista seikoista, eli koulutus ns. periytyy koska perhe ja kasvuympäristö kasvattavat koulutusorientoituneeksi.

Nämä eivät tokikaan ole paikkansapitämättömiä väitteitä sinänsä. Sosiokulttuurisilla seikoilla on iso (ja vaikeasti mitattava) vaikutuksensa, ja kyllä periaatteessa homma menee juuri niin, että kenellä tahansa on mahdollisuus kouluttautua. Varsinkin jos vertailukohdaksi otetaan räikeämpiä esimerkkejä, kuten Yhdysvallat, niin tottahan Suomen järjestelmä näyttäytyy varsinaisena onnelana (ja hyvä niin).

Tämä ei kuitenkaan ole ihan koko totuus, vaan asiaan vaikuttavat myös muut kuin pelkästään koulutusohjelmista itsestään nousevat seikat. Nyt vaahtoan taas aiheesta, josta aion valittaa niin kauan kunnes sille tehdään jotain. Isoimpiin ongelmiin lukeutuu mielestäni tiedeyliopistojen pääsykoejärjestelmät valmennuskursseineen, jotka karsivat jo lähtökohtaisesti pienituloisimpia. Erityisen hankalassa asemassa ovat pienituloisten perheiden nuoret, jotka eivät asu samalla paikkakunnalla kuin missä valmennuskursseja järjestetään; kurssille osallistuminen edellyttäisi muuttamista omilleen sitä varten ja sitä, että joku muu (eli vanhemmat) maksaa elämisen ne kuukaudet kun päntätään täysipäiväisesti pääsykokeisiin. Minkä lisäksi tietysti valmennuskurssi täytyy maksaa.

Pakko ei tietenkään ole valmennuskursseille mennä, mutta ne parantavat sisäänpääsymahdollisuuksia huomattavasti, ja yllättävänkin monet järjestäjät jopa antavat sisäänpääsytakuun. Lisäksi valmennuskurssit ovat sitä tärkeämmässä asemassa (ja sitä kalliimpia) mitä ”eliitimmästä” ammatista tai tutkinnosta puhutaan (lääke- ja kauppatieteelliset koulutukset kärjessä), mikä edesauttaa sitä että hyvätuloisiin ammatteihin kouluttautuvat hyvätuloisten vesat. Ja siis nyt ei puhuta muutamista satasista (mikä sekin on pienituloiselle perheelle iso summa), vaan ihan oikeasti tuhansista euroista: esim. Valmennuskeskuksessa lääkiksen valmennuskurssi maksaa parhaimmillaan 6 590 euroa, valmennuskurssi Helsingin kauppakorkeaan 5 930 euroa.

(Sen lisäksi, että nykyinen pääsykoesysteemi on eriarvoistava, se on kansantaloudellisestikin tyystin järkijättöinen – pitää nyt nuorta työkykyistä työvoimaa tekemässä jotain täysin ei-tuottavaa kuukausitolkulla. Osalle tämä tietysti sentään poikii opiskelupaikan, mutta lopuille ei.)

Tämä epäkohta ei tietenkään koske Suomen koulutusjärjestelmää kokonaisuudessaan, mutta ei sen laajuus ja vaikutus suinkaan mitätön ole (päinvastoin asian painoarvo kasvaa, mitä hyvätuloisempiin ammatteihin mennään). Se onkin yksi esimerkki sellaisista seikoista, joiden täytyisi muuttua jos lukukausimaksuja harkitaan. Minulla ei ainakaan riitä mielikuvitus, miten minkäänlaisella lukukausimaksujärjestelmällä saataisiin nollattua pääsykoe- ja valmennuskurssiongelmat, vaan näen huomattavana riskinä että eriarvoisuus lisääntyy entisestään.

Tai itse asiassa tuon nimenomaisen systeemin räjäyttäisin, tuli lukukausimaksuja tai ei. Pääsykokeet eivät välttämättä itsessään ole huono idea, mutta toteutuksen täytyisi olla täysin erilainen.

Opiskelijat ovat köyhiä jo nyt

Toinen seikka, joka kannattaa mielestäni pitää mielessä yhteiskunnallista tasa-arvoa pohtiessa on opiskelijoiden nykyinen asema. Moni opiskelija on köyhä opintotuen avullakin ja ilman lukukausimaksujakin. Opintotuki on totta kai tukimuotona aivan fantastinen (tämä ilman sarkasmin häivääkään), mutta ei useinkaan toteuta tarkoitustaan, eli täysipäiväisen opiskelun mahdollistamista. Monilla paikkakunnilla opintoraha + asumislisä ei riitä kattamaan edes asumismenoja, joten monet opiskelijat käyvät töissä elättääkseen itsensä. Tämä sitten pahimmillaan viivästyttää opintoja, ja bonuksena kohtuuttoman matalien tulorajojen paukkuessa töissä käyminen voi aiheuttaa talousvaikeuksia ja/tai synnyttää kallista opintovelkaa (the irony is strong with this one). Jos opintotukijärjestelmä pidetään ennallaan, näen huomattavia vaikeuksia opiskelijoiden työnteon, ei-täysipäiväisen opiskelun ja lukukausimaksujen yhteensovittamisen kanssa. Lukukausimaksujen kanssa opintojen venyttämisestä tulee kallis paukku, mutta jollain täytyy opiskelijankin elää.

Minulla ei ole suorilta mitään vastausta siihen, miten yhtälö pitäisi ratkaista. No, simppeli ehdotus tietysti olisi, että nostetaan opintotuki sellaiselle tasolle, että sillä oikeasti elää ja täysipäiväinen opiskelu olisi mahdollista. Tästä on kuitenkin puhuttu nyt parikymmentä vuotta, eikä asiassa ole tapahtunut merkittävää parannusta, päinvastoin. Opintotuen indeksisidonnaisuus (joka ei sekään nostanut opintotukea edes perusturvaetuuksien tasolle) ollaan heti purkamassa ja opintopistevaatimuksia kiristetään, eli keppiä tulee kahdesta suunnasta. Tämä ei luo kovinkaan suuria toiveita tulevaisuuden varalle.

Tähän tietysti joku ehdottaa, että lisää opintolainaa, niinhän muissakin maissa tehdään. Kuulostaa kuitenkin todella huonolta suunnitelmalta samaan aikaan pakottaa ottamaan lisää opintolainaa elämiseen ja sen lisäksi opintolainaa lukukausimaksuihin. Varsinkin kun ottaa huomioon miten arkoja suomalaiset ovat velan suhteen.

Itselleni tämä pistää vastaan myös, tai ennen kaikkea, periaatteellisesta syystä: mielestäni on epäoikeudenmukaista vaatia yhdeltä ihmisryhmältä elämistä velaksi. Jos pitäisi valita, tässä suhteessa olen itse ennemmin lukukausimaksujen kannalla. Käytännössä tietysti velka kuin velka, mutta velka lukukausimaksuista tuntuu huomattavasti terveemmältä investoinnilta kuin velan ottaminen vuokranmaksuun ja syömiseen. Mutta tässä kohtaa kirjoitan nimenomaan ”tuntuu” – tiedostan, että tämä on henkilökohtainen moraalis-emotionaalinen näkemys, joka ei ole järin hyvin argumentoitu ja josta on helppo olla eri mieltä. Ei se velaksi otettu euro kasva tai kutistu periaatteen voimasta, ja totta kai opiskeluaika elämiskustannuksineen on yhtä hyvin nähtävissä investointina omaan tulevaisuuteen.

Yhtä kaikki näen silti elämis-opintolainan JA lukukausimaksujen käyttöönoton samanaikaisesti olevan (onneksi) poliittisesti sangen mahdoton yhdistelmä. Tai jos tämä kombo toteutuisi, minun on hyvin vaikea nähdä että sillä olisi tasa-arvoon järin positiivisia vaikutuksia.

Ilmainen koulutus vahvistaa hyvinvointivaltion legitimiteettiä

Kolmas seikka liittyy sekin moraaliin. Tämä ei kuitenkaan ole varsinaisesti este, joka pitäisi raivata lukukausimaksujen tieltä, vaan koskee koulutusta ja sen yhteiskunnallista asemaa laajemmin. Koska a) korkeakoulutus periytyy ja b) korkeakoulutus ja hyvätuloisuus kulkevat usein käsi kädessä, korkeakoulutus on tulonsiirto keski- ja suurituloisille. Tämä ei mielestäni ole kuitenkaan yksinomaan huono asia, vaan päinvastoin hyvinvointivaltion legitiimisyyden kannalta hyvin olennainen seikka. Keski- ja hyvätuloisilta kuulee ”nettoveronmaksaja”-nurinaa jo nykyisellään, ja yksi harvoista argumenteista sitä vastaan on juurikin ilmainen koulutus.

Lukukausimaksujen tilalle on vähän väliä ehdotettu niin oikealta kuin vasemmalta (alkuperäinen tiedosto on poistettu, linkki blogiin jossa alkuperäinen lainaus) maisteriveroa. Ei oikein voi kiistää, etteikö ennen muuta keskiluokka kustantaisi koko Suomen yhteiskuntajärjestelmää, jota ainakin vielä toistaiseksi voi kutsua hyvinvointivaltioksi. Näen, että Suomessa on jo progressiivisen verotuksen sekä korkeakoulutuksen ja keski-/hyvätuloisuuden korreloimisen myötä eräänlainen maisterivero. Ts. korkeakoulutus -> korkeammat tulot, josta maksetaan suhteessa suurempaa veroa. (Tätä tietysti vääristää pääomatulojen kevyempi verotus, josta ennen muuta korkeakoulutetut suurituloiset hyötyvät. Kas siinä vielä yksi ongelma, joka liittyy lukukausimaksuasiaan, jos kohta tangentiaalisesti.) Ylimääräinen maisterivero vielä olemassa olevan progression päälle kuulostaa aivan tuhoontuomitulta idealta.

Jos keskiluokalta otettaisiin tavalla tai toisella pois ilmainen korkeakoulutus, eli se ~ainoa asia josta se selvästi hyötyy (vähän draaman lisää), näen että koko hyvinvointivaltion legitimiteetti voi pahimmillaan olla uhattuna. Pessimistisesti itse asiassa näen, että se on jossain määrin uhattuna jo nyt, ja perinteisesti taloudellinen laskusuhdanne tai lama ei ainakaan lisää solidaarisuutta, vaan ennemmin jyrkentää asenteita. Juuri nyt olisi kovin huono hetki lähteä haastamaan hyvinvointivaltion oikeutusta vielä entisestään.

”Haahuilun” syihin on puututtava jo ennen korkeakouluopiskelua

Neljäs asia liittyy koulutusjärjestelmään laajemmin, opiskelijoiden ”haahuiluun” (alanvaihdot, keskeytykset, pitkittyneet opinnot jne.) ja sosiaaliturvaan. Jo nykyisellään on äärimmäisen kyseenalaista, että nuoria kiristetään opiskelemaan esim. työttömyysturva- tai toimeentulotukisanktion uhalla. Niin kauan kuin opintotukikuukausia on rajallinen määrä, ja varsinkin jos/kun opintotuen saamisen edellytyksiä kiristetään koko ajan (esim. ei myönnetä toiseen tutkintoon), ketään ei saisi pakottaa opiskelemaan. Sosiaaliturvasanktiolla uhkailu ei tietenkään koske kuin pientä osaa opiskelijoista (joista suurin osa ei taida myöskään suuntautua korkeakoulutukseen, mutu), mutta ylipäätään opiskeluun hoputtaminen kuin työnnettäisiin käärmettä pyssyyn on helvetin huono ja kyseenalainen toimintamalli. Koulutuksen ilmaisuus voi eittämättä osaltaan pahentaa ongelmaa (”no kaipa mä nyt voin jotain koklaa whatevs”), mutta se ei nähdäkseni ole ongelman syy eikä koulutuksen maksullisuus siten voi myöskään asiaa ratkaista.

Haahuilun vähentämiseen ja fokuksen kirkastamiseen täytyy pyrkiä jo toisen asteen oppilaitoksissa: pitkäjänteistä opinto-ohjausta, ammatinvalintapsykologiaa, työelämään tutustumista, lukion ja korkeakoulutuksen sitomista toisiinsa, muu mikä kaikki mahdollinen tai en tiie. Ja siltikin tässä on se villi muuttuja, että nythän puhutaan 15–18-vuotiaista tyypeistä, jotka kasvavat ja kypsyvät ja joille on mielestäni annettava siihen mahdollisuus. Mitä enemmän korkeakoulutukseen liittyy henkilökohtaista riskiä ja panostusta (opintotuen rajallisuus, lukukausimaksut), sitä tärkeämpää on pyrkiä välttämään huteja. Psykologinen ja nuorisopedagoginen osaamiseni on hyvin lähellä nollaa, joten minulla ei ole tähän mitään sen konkreettisempaa ratkaisuehdotusta. Siitä olen kuitenkin vakuuttunut, että kaikkien tai mahdollisimman monien työntäminen opintoputkeen ei nykyisillä työkaluilla ja toimintamalleilla toimi, vaan se on epäreilua ja vastuutonta sekä myös yhteiskunnan kannalta epäjärkevää.

Summa summarum, TL;DR jne.

Jotta voitaisiin miettiä lukukausimaksujen vaikutusta koulutuksen tasa-arvoon, täytyisi ensin tai vähintäänkin samaan aikaan tehdä jotain jo olemassa oleville eriarvoistaville mekanismeille.

Nämä olivat enimmäkseen hyvinkin ruohonjuuritason pohdintoja ja lisäksi pelkästään Suomen kontekstissa. Kuitenkin nimenomaan ruohonjuuritasolla ne tasa-arvoiset mahdollisuudet syntyvät tai ovat syntymättä.

Ei tietenkään ole mahdotonta, etteikö lukukausimaksullisella järjestelmällä voisi olla koulutuksen tasa-arvoa parantavia vaikutuksia. Kokonaisuus luonnollisestikin ratkaisee, ja on aina älyllisesti laiskaa olettaa, että paras mahdollinen järjestelmä on jo keksitty ja käytössä. Myönnänkin oman ajattelutapani olevan sikäli vääristynyt, että lähden vahvasti nykyisen järjestelmän oletuksista, eikä se tietenkään ole ainoa mahdollisuus. Päinvastoin hyvin valmisteltu ”kaikki uusiksi” ‑reformi olisi luultavasti fiksuinkin toteutustapa, jos lukukausimaksut haluttaisiin ottaa käyttöön. Käytännössä sellaiset uudistukset ovat kuitenkin poliittisesti äärimmäisen haastavia. Ne verrattain harvat aidosti radikaalit uudistukset, joita Suomen sosiaalipoliittisessa historiassa on nähty, ovatkin usein syntyneet lähes sattumalta ja joku toinen vaihtoehto olisi voinut olla yhtä todennäköinen.

En myöskään itse pidä todennäköisenä, että ainakaan nykyinen hallitus olisi tarpeeksi luova, oikeudenmukainen, pitkäjänteinen ja laaja-alaiseen ajatteluun kykenevä, että se onnistuisi toteuttamaan sellaisen lukukausimaksullisen kokonaisuudistuksen, joka ei pahentaisi olemassa olevia ongelmia, saati tarjoaisi niihin ratkaisuja. [Ja totta puhuen en myöskään usko opposition avarakatseisuuteen.] Jonkun muun käsissä jonain toisena aikana: vilpitön ehkä. Reunaehdot ovat kuitenkin haastavat.

Pollea napaan!

Facebookissa leviää kulovalkean tavoin kuva Ämmässuon kaatopaikalla makaavasta hevosenruhosta.

[22.5.2015: Poistin kuvan hevosesta kohteliaisuudesta ja kunnioituksesta hevosen omistajaa kohtaan. Alkuperäinen juttu kyllä on jo levinnyt ympäri internetiä ja iltapäivälehtiä, eli vahinko on jo tapahtunut, mutta ehkäpä verkossa voisi olla edes yksi asiaa käsittelevä sivu, joka ei hiero kuolleen hevosen kuvaa omistajaparan naamaan.]

Saateteksti on dramaattinen:

Käytiin eilen noin klo. 14.00 ämmässuon kaatopaikalla Ville Linneon kanssa viemässä kaivantoon biojätettä ja tämä oli vastassa. Veti jätkät kyllä hiljaiseksi. Kuvastaa hyvin miten ihminen esineellistää luontoa. Kun ei enää palvele sen voi heittää kaiken muun paskan joukkoon. Täysin moraalitonta toimintaa ja myös laitonta. Kun kävimme vastaanotto tiskillä ilmoittamassa asiasta siellä leviteltiin käsiä ja ilmoitettiin että otamme myös hevosia vastaan. Kiitos moraaliton hevosen ex omistaja kiitos ämmässuo olisin pärjännyt ilman tätä näkyä.

Lähde: Aki Ruostepuro.

Kylläpäs on suoraan sanottuna hysteeristä lietsontaa. Voi olla, että Ämmäsuolla ruho olisi pitänyt peittää tai jotain (en tiedä menettelyohjeista sen tarkemmin), mutta silti. Jos tässä nyt jotain ”kuvastamista” pitää hakea, niin ennemmin sitä, miten vieraantuneita ihmiset ovat elämästä, kuolemasta ja eläinten ”eläimyydestä” (vrt. ihmisyys), eli luonnosta.

Hevosen ruhon toimittaminen kaatopaikalle ei ole sen paremmin moraalitonta kuin laitontakaan. Päinvastoin – hevosen ruho on ongelmajätettä, eikä sitä saa haudata minne vaan tai miten vaan. Sitä paitsi kuollut hevonen on kirjaimellisesti kuollut. Se ei enää tunne ja ajattele yhtään mitään, eikä varmasti harmittele kun ei saanut sen kunniakkaampia hautajaisia – tuskin on ajatellut ennen kuolemaansakaan, sillä se on eläin.

Suomen teurastamot ja hevosklinikat tuntien hevonen on lisäksi mitä suurimmalla todennäköisyydellä lopetettu nopeasti ja kivuttomasti, ellei ole kuollut luonnollista kuolemaa. Ja Suomen tuntien tämä(kin) hevonen on elänyt hyvän elämän, semminkin jos vertaa useimpien elintarviketeollisuuden tuotantoeläinten olosuhteisiin.

Yksi syy, miksi hevosenruhoja toimitetaan kaatopaikalle hävitettäväksi, on että hevosten teurastaminen elintarvikkeeksi on hankalaa. Se edellyttää teurastamoilta erityisjärjestelyjä, ja suurin osa hevosia vastaanottavista teurastamoista sijaitsee Etelä-Suomessa, mikä tarkoittaa monille pitkiä kuljetusmatkoja. Tämän lisäksi erinäiset lääkintämääräykset estävät hevosten teurastamisen elintarvikekäyttöön.

Lääkintämääräyksille ei karkeasti ottaen voitane mitään – Evira tuskin koskaan hellittää määräyksiä niin, että mahdollisesti haittaa aiheuttavat lääkkeet vapautettaisiin teurastuskieltolistalta (ja hyväkin niin). Suurin osa hevosenomistajista puolestaan ei lääkehoitoa tarvitsevan hevosen kohdalla mieti teurastuskieltoa vaan hevosensa paranemismahdollisuuksia. Jos kohta Kari Paanasen opinnäytetyön mukaan teuraskieltoihinkin liittyy harhaluuloja, ja hevosia voitaisiin teurastaa elintarvikkeeksi huomattavasti enemmän, peräti 1 000–1 500 eläintä vuodessa eli jopa lähes tuplasti nykyisiin määriin (n. 1 800/v) verrattuna (eli yht. 2 800–3 300 eläintä/v).

Teurastamisen helpottamiseen voi vaikuttaa kysynnällä. Suomessa teurastetuista hevosista saadaan noin puoli miljoonaa kiloa lihaa. Sen lisäksi Suomeen tuodaan ulkomailta 2,5 miljoonaa kiloa hevosenlihaa, siis viisikertainen määrä. 2,5 miljoonaan kiloon ei toki kotimainen tuotanto yltäisi, vaikka kaikki ns. vihreämmille laitumille siirtyvät hevoset teurastettaisiin elintarvikekäyttöön, mutta siitä huolimatta suhde on melkoisen älytön. Suomessa olisi mahdollisuus tuottaa tonneittain enemmän lihaa, jota ei ole kasvatettu lihaksi ja joka on hyvin suurella todennäköisyydellä saanut elää hyvän elämän.

Tätä kuitenkin haittaavat yhtäältä hevosenomistajat, jotka eivät raaski luopua lemmikeistään teurastamon kautta koska se on jotenkin julmaa ja brutaalia, ja toisaalta ihmiset, jotka kauhistelevat hevosenlihan syömistä, kun ne hepat on niin söpöjä ja suomiputte ja kiitos 1939–44. Tässä ei ole mitään järkeä eikä se ole mitenkään hevosia ”kunnioittavaa”.

Joten sen sijaan, että jaatte sosiaalisessa mediassa kuvia kuolleista hevosista raflaavilla teksteillä moraalittomuudesta ja laittomuudesta, toimikaapa seuraavasti: seuraavan kerran kun olette ostamassa lihaa ruoaksi, älkää ostako nautaa, possua tai kanaa, vaan ostakaa suomalaista hevosenlihaa. On muuten hyvää ja on muuten eettistä.

Terveisin hevosihminen, joka on aikanaan myös oman hevosensa lopetuttanut. Lääkemääräysten vuoksi hevosta ei voinut teurastaa elintarvikkeeksi, joten lahjoitin ruhon Helsingin yliopistolle tutkimuskäyttöön.

Lisäys/korjaus teurastuskielloista: Osa lääkkeiden varoajoista ovat kyllä ainakin näin maallikon näkökulmasta ylimitoitettuja, sillä tietyistä lääkeaineista seuraa elinikäinen teurastuskielto. Lisäksi hevosia saa teurastaa omaan käyttöön, joko omaan tai lemmikkien suuhun pantavaksi.