Academic skills: being wrong, bad, unsure and rejected

In the postpositivist academia of today, it is generally acknowledged that science is unavoidably subjective and biased, and objectivity and neutrality are rather seen as sacred but unattainable ideals. Science is hence recognised as a social process. Given its essentially human nature, science is also an inherently emotional process. In this post, I’ll discuss emotional integrity (the ability to recognise, accept, analyse and process one’s emotions) and acceptance of fallibility as an important personal skillset for scholars – and humans in general.

As demonstrated in the Facebook group Reviewer 2 Must Be Stopped!, scholars from all fields express a range of emotions: for example, anger, frustration and despair over mean and unreasonable reviews, as well as joy and relief over good feedback, published articles or granted funding. Emotions in academia are kind of self-evident – ask any scholar if they’ve ever been angry or excited while conducting research and you’ll get a ‘yes’.

Emotions in academia have been discussed and researched to some degree: for example, in the context of mental health and emotional labour in academia, in the wake of Tim Hunt’s comments about ‘emotional women’ in the lab, or in the context of the neoliberal academia of today. Emotions and academia are thus mostly discussed in the context of a (potentially) problematic situation to be critically addressed and solved.

Yet, emotions are also present in normal, everyday academia; in the research process and in scholars’ professional development. This aspect of emotions in academia is, however, rarely discussed, albeit with some exceptions, like Charlotte Bloch’s interesting study of the ‘culture of emotion’ in (Danish) academia. Nonetheless, a scholar’s tools for processing difficult personal emotions like uncertainty, anger, sadness, disappointment and envy, in particular, are rarely discussed in more detail. They are certainly not commonly discussed and taught at universities as a part of academic-professional education, not necessarily even in fields where the expert’s ability to process their own emotions can literally be a matter of life and death for someone, like in medicine.

While the ideal of the dispassionate, data- and fact-driven scientist still lingers, many scholars are passionate about and emotionally invested in their work. Everything related to their research is thereby also transformed into an issue about them personally, and research can indeed be emotionally taxing. All scholars face situations where they deliver poor-quality research and get harshly critiqued for it; have absolutely no idea what they are supposed to make of their data; receive rejection letters for articles and grant applications; lose their dream job to a dear colleague, and so forth. In short, scholars deal with professional failure and rejection that can feel deeply personal.

I argue that reflecting on one’s own fallibility and developing one’s emotional integrity can help in overcoming and learning from these situations. The pursuit of knowledge is the most essential task of a scholar, and failing at this task is a blow to a scholar’s professional identity and dignity. However, mistakes are also an inevitable part of research, and infallibility complexes and fear of failure can hamper one’s intellectual integrity (especially if they aren’t recognised). It is difficult to accept one’s own fallibility – nobody likes to be wrong, bad or rejected. Yet, I argue that it is important to try to detach fallibility from self-worth, both as a scholar and a human being. In other words, it is important to acknowledge that mistakes and failures, or admitting them to others, do not render you less worthy or respectable as a person. On the contrary; it is a part of professional and personal development.

Everyone has their own emotional patterns and mechanisms, and I of course cannot give a one-size-fits-all guideline for emotional integrity, particularly since it is and always will be an ongoing process. But I’ll share some thoughts and realisations that help me deal with some of the emotional challenges in academia.

Negative feedback. Let’s face it: it sucks, and it feels horrible. The hardest part for me is to accept the negative emotions that are unavoidably evoked by critique, as well as the feeling of being personally attacked. My immediate coping mechanism would be to rationalise my emotions away so that I don’t have to actually feel them. However, this leaves a lingering feeling of emotional dishonesty, which makes me both emotionally and intellectually constipated. So instead, I try to allow myself to feel angry, humiliated, frustrated, sad and desperate, and I console myself with the thought that they are, indeed, just emotions. They will eventually fade, and then I’ll be emotionally and intellectually better capable of analysing the feedback in order to take in the constructive and useful bits and to rise above unfounded criticism.

Rejection. This is by far the hardest pill to swallow. At best, it’s basically really negative feedback, like a rejection from a journal or conference. Feel the emotions; improve your work; try again. At worst, rejection is blunt and final: no justifications for the rejection (i.e., feedback for improving your work), and no possibility to appeal. Funding and job rejections are the absolute worst, since they basically mean that you are denied an opportunity to support yourself with your expertise. It is demoralising, especially when rejections start to pile up. Unfortunately, I don’t have a good recipe for dealing with these situations emotionally. I was unemployed for almost a year, and I felt like I’d hit a brick wall both professionally and personally. The only solution I have to offer is: get funded/employed. ‘Ha-ha’.

Competition. Dealing with funding/job rejections is particularly difficult when you are rivalled by people you know. It is hard to witness the success of others when you are left with nothing. However, for me, this is easier to handle than the rejection itself, albeit not easy. I again try to refrain from rationalising my feelings away. Instead, I try to accept, firstly, that I feel envious of others’ success, humiliated that I lost to them and angry that I’m being treated unfairly (which isn’t necessarily true). Secondly, I try to accept that I’m feeling horribly guilty for being envious or angry instead of being genuinely happy for my colleagues. Again, I try to remember that these are just emotions – I, as a person, am more than my emotions in a particular situation. I can choose to not express them, but can instead just congratulate my colleagues. Nonetheless, there’s no denying that losing to someone you know (instead of anonymous rivals) also makes your own loss somehow more tangible, which adds to a deteriorating sense of self-worth caused by recurring rejection. It is really hard.

Uncertainty. While scientific research isn’t necessarily perceived as a particularly creative field, my research projects certainly follow this process.

Being aware of this cycle is my consolation when I am tormented by anxiety and crippling self-doubt in phases three and four. This, too, shall pass. By now, I know to anticipate the stage when I am utterly overwhelmed by my material which yet again has turned out to be nothing I expected, forces me to rethink my entire research strategy, makes me question whether I’ll ever have anything analytically meaningful to say about my material, drives me to read another fifteen articles and books on my topic, makes me question whether I’ll ever have anything meaningful to say about anything, pushes me to consider leaving academia altogether, etc. Until I eventually get to the following phases, be it through a triumphant eureka moment or painstaking and laborious trial and error – and I can again discern some kind of future for myself and my research. It is a part of the process. It will be okay, and I will be okay.

I want to re-emphasise that the above are a few examples of my own processes and mechanisms for addressing and processing difficult emotions in my own everyday academic life. They might help someone with similar emotional patterns, or then not. Nonetheless, I hope that this post can, for its part, contribute to demystifying emotions in the seemingly rational world of academia. All scholars feel emotions related to their work and professional development; many experience very powerful emotions, indeed. It does hence not serve anything to pretend that personal emotions and failure aren’t an integral part of academic work, or to try and explain them away. At worst, poorly processed negative emotions find an unproductive outlet in the form of harsh and unfounded critique towards others or oneself, or other forms of intellectual dishonesty towards oneself or one’s peers.

It is okay and normal to err, and it is okay and normal to feel.

Further reading

Askins, Kye & Blazek, Matej (2017) ‘Feeling our way: academia, emotions and a politics of care’, Social & Cultural Geography 18 (8): 1086–1105, DOI: 10.1080/14649365.2016.1240224

Bloch, Charlotte (2012) Passion and Paranoia: Emotions and the Culture of Emotion in Academia. Ashgate, Burlington.

Chhabra, Arnav (2018) ‘Mental health in academia is too often a forgotten footnote. That needs to change’, 19.4.2018,

Feldman, Margeaux (2015) ‘“There’s no crying in academia,” Acknowledging emotional labour in the academy’, Gender & Society blog,

O’Donnell, Karen (2015) ‘Why academia needs emotional, passionate women’, The Guardian 23.7.2015,

Woolston, Chris (2018) ‘Feeling overwhelmed by academia? You are not alone’, Nature 557: 129–131,

Sukupuolen performatiivisuus pyöräilyssä – ehkä myös väärän kokoisia pyöriä?

”Pyöräillessä tulee hiki ja menee meikit pilalle, parempi mennä bussilla”, tiesi eräs internet-kommentaattori humoristisesti kertoa syyksi, miksi pyöräily Helsingissä painottuu nuoriin ja miespuolisiin. Toinen vahvisti kolmen teinitytön isän auktoriteetilla/kokemuksella ”faktan”, että kampaus ja pyöräilykypärä voivat olla hankala yhdistelmä. Keskustelussa kävi siis ilmi se ”kiistaton” seikka, että huoliteltu ulkonäkö käy huonosti yksiin pyöräilyn kanssa, ja naisille ulkonäkö on usein miehiä tärkeämpää, ergo naiset eivät pyöräile. Fyysistä eroista ei tiemmä löydy selittäjää, vaan kulttuurista, joten ongelma ”hikoilu, meikit, hiukset jne.” olisi ratkaistavissa esimerkiksi sähköpyörillä ja kypärästä luopumisella.

Pyöräilyn sukupuolivinouman merkittäväksi (osa)selittäjäksi siis määriteltiin kulttuurimme konventiot sukupuolen performatiivisuudessa, eli akateeminen jargon–suomi -tulkattuna: pyöräily vaikeuttaa tyypillistä tapaa ilmaista naisellisuutta ja naiseutta, eli kampauksia, meikkiä ja hyväntuoksuisuutta. Tähän johtopäätökseen päästään varsin usein tämäntyyppisissä keskusteluissa.

Keskustelussa sentään pohdittiin myös liikenneturvallisuus- ja infraseikkoja, ja olisin höveli yhteiskuntatieteilijä, jos en tunnustaisi myös kulttuuri- ja sukupuoliseikkojen vaikutusta. Yksi kysymys kuitenkin jäi tässäkin keskustelussa esittämättä: onko pyöräily miehistä kivaa ja mukavaa, mutta naisista ei? Eli juuri ne fyysiset erot, jotka itsestään selvästi ohitettiin selitysvoimaltaan olemattomina. Tällä en tietenkään tarkoita, että evoluutio olisi muokannut naisista biologisesti epäyhteensopivia pyöräilyn kanssa tms. bioessentialistista sukupuolieroa, vaan haluan kiinnittää huomiota pyöräilyn kulttuuristen ulottuvuuksien lisäksi materiaan, eli itse polkupyörään.

Yksi syy sille, miksi naisia on vähemmän varsinkin pyöräharrastuksissa (esim. maantiepyöräilyssä), löytynee siitä, että naisille sopivia pyöriä on niin vähän. Vaihtoehdot urheilu- ja pyöräliikkeissä ovat käytännössä pystylle ajoasennolle suunnitellut ”mummopyörät” ja jopot, tai geometrialtaan pitkät ja matalat pyörät (”peruspyöristä” ja hybrideistä sporttisempiin malleihin). Se, että pyörä on läpiastuttava tai sitä markkinoidaan naistenpyöränä tai unisexinä (…), ei vielä tee pyörästä oikeasti naisille sopivaa. Epäsopivalla pyörällä on ikävää ja kivuliastakin ajaa, mikä korostuu ja kertautuu mitä enemmän ajaa.

Naisille suunnitellut pyörät a) kattavat kokotarjonnassaan myös pienet koot, b) ovat tyypillisesti lyhyitä ja korkeita, koska naisilla usein on suhteellisesti pidemmät jalat ja lyhyemmät selät kuin miehillä, c) ottavat edellisen kohdan huomioon myös pienemmissä ko’oissa suunnittelevat pienten pyörien geometrian toimivaksi pienissä ko’oissa, ei vain kutistetuiksi versioiksi isommista pyöristä (ei niin helppoa kuin miltä kuulostaa). KORJAUS (klo 20.30): Naisten ja miesten raajojen suhteellisten pituuksien välillä ei itse asiassa uuden datan valossa vaikuttaisi olevan mitään eroa suuntaan tai toiseen. Naisille suunnitellut rungot tapaavat silti olla lyhyempiä, mille on esitetty erilaisia perusteluja, ja kompakti geometria ja pieni koko on yhä haasteellinen yhdistelmä. Cycling Weekly on julkaissut hyvän katsauksen naisten maantiepyörien geometrian ympärillä käydystä keskustelusta 2000-luvulla ja viime aikoina.

Lisäksi naiset tarvitsevat mm. naisen anatomialle suunniteltuja tai sopivia satuloita, kapeampia vaihtoehtoja ohjaustankoihin ym. Satulaa mahdollisesti lukuun ottamatta näiden sukupuolittaminen ei ole mikään välttämättömyys sinänsä; markkinointinäkökulmastakin sen voi nähdä perusteltuna yhtä hyvin kuin tarpeettomanakin. Pääasia olisi variaatio kautta linjan: että pyöräliikkeillä olisi tarjottavana muutakin kuin keskikokoja, pystyasentoista mummopyörää ja kaikkia muita pyörätyyppejä vain pitkällä geometrialla.

Nyt ei siis puhuta mistään pienistä eroista, vaan siitä, että oikea koko olisi esim. 57 cm x 54 cm (pysty x vaaka), mutta tarjolla on koko 57 cm x 58 cm tai 53 cm x 54 cm. [Sivuutan tarkoituksella pyörämittojen monimutkaiset salat, se ei ole tässä yhteydessä oleellista.] Erilaisilla pyörän osilla voi kompensoida epäsopivaa runkoa jonkin verran, mutta monta senttiä pielessä olevaa geometriaa ei voi korjata komponenteilla, joilla on tarkoitus hienosäätää millimetrejä. Lisäksi tämä lähtökohtaisesti tarkoittaa, että kaupasta ostettu pyörä ei ole sellaisenaan sopiva, vaan edellyttää ylimääräisten osien ostamista ja vaihtamista. Mikäli sopivia komponentteja edes myydään – esimerkiksi droppitangolliset pyörät (maantiepyörät, cyclocross-pyörät jne.) on tyypillisesti varustettu 42-senttisellä tangolla tai tangon voi valita vaihtoehdoista 40/42/44, eikä muita kokoja ole ”irtotavaranakaan” tarjolla. Monille naisille 40-senttinenkin droppitanko on liian leveä, ja oikeampi koko olisi 36 tai 38, mutta niitä ei myydä oikein missään, eikä varsinkaan ole vakiona tai valittavissa missään valmiissa pyörässä.

Parhaimmillaan pyöräily on hyvää aerobista liikuntaa, vahvistaa jalkalihaksia sekä vahvistaa ja ylläpitää keskivartalon lihaksia ja sitä kautta ennaltaehkäisee mm. selkävaivoja. Väärän kokoisella ja mallisella pyörällä tähän on kuitenkin vaikea ellei mahdoton päästä. Liian pitkällä ja matalalla pyörällä ajajan painopiste on liian edessä, jolloin osa painosta siirtyy käsille, mikä rasittaa niska-hartiaseutua ja käsivarsia. Liian leveä ohjaustanko pahentaa asiaa. Väärässä asennossa on myös paljon vaikeampi aktivoida keskivartalon lihaksia, jolloin rasitus kohdistuu lihasten sijaan selkärankaan. Huono satula aiheuttaa hiertymiä, puutumista ja lihasjumeja. Ja niin edelleen.

Epäsopiva pyörä ja väärä ajoasento voivat siis aiheuttaa erilaisia kipu- ja jännitystiloja, jolloin pyöräilystä tulee fyysisesti ja henkisesti epämiellyttävää ja haitallistakin. Eivät nämä lähtökohdat ihan hirveästi kannusta pyöräilemään – ennemmin ihmetyttää, että niinkin paljon naisia näkyy pyörän päällä, meikillä tai ilman.

Naisesimiehistä, mieslentoemännistä, Aamulehdestä ja kielen merkityksestä

Aamulehti julkisti pari päivää sitten linjauksensa, jonka mukaan lehti pyrkii sukupuolineutraaliin kielenkäyttöön. Itse vähemmän yllättävästi suitsutin tätä päätöstä erittäin tervetulleena, mutta kaikki eivät suhtautuneet tähän yhtä suopeasti. Facebook-, Twitter- ja muun some-sisältöni perusteella sitä pidetään turhana näpertelynä, mielensäpahoittamisena ja turhasta loukkaantumisena (ylläri), yksilöiden sukupuolen häivyttämisenä ja suoranaisena sukupuolen kieltämisenä.

Koska en jaksa kirjoittaa enemmän tai vähemmän samaa tekstiä moneen samanaikaiseen keskusteluun, muokkasin parista kommentista blogikirjoituksen ja katkaisen täten samalla häpeällisen blogihiljaisuuden. (Seuraavassa postauksessa kerron vähän enemmän, mistä blogihiljaisuuteni on pitkälti johtunut, mutta siitä tosiaan myöhemmin.)

Sukupuolineutraalissa kielenkäytössä tai sukupuolisensitiivisyydessä (eli siinä, että ei oteta annettuna ”feminiinisiä” ja ”maskuliinisia” piirteitä ja rajattuja sukupuolen ilmaisemisen tapoja) ei kokonaisuutena ole kyse siitä, että haluttaisiin kontrolloida yksilöitä, kieltää ihmisiä olemasta jonkinlaisia. Siinä on päinvastoin kyse siitä, että kaikkien ei ole pakko mahtua (eivätkä mahdu) samaan muottiin. Eli yksinkertaistettuna kyse on siitä, että nukeilla ja pikkuautoilla saa leikkiä riippumatta siitä, mitä sukupuolta sattuu olemaan – ei siitä, että tyttöjä kielletään tästä eteenpäin leikkimästä nukeilla.

Miten asioista puhutaan merkkaa paljon. Tämä ei ole (vain) minun mielipiteeni, vaan myös tutkittu juttu. Humanististen ja yhteiskuntatieteiden parissa on puhuttu kielellisestä käänteestä, joka juontaa juurensa 1960–70-luvulle. Silloin akateeminen katse kohdistui kieleen todellisuutta muokkaavana tekijänä: kielen (sanat, retoriikka, tapa jolla puhutaan) ei enää käsitetty olevan neutraaleja, reaalimaailmaa kuvaavia symboleja, vaan merkityksiltään latautuneina ilmiöinä, jotka hiljalleen vaikuttavat siihen, miten asioista ajatellaan. Kielellä osaltaan luodaan ihanteita ja ei-toivottuja piirteitä ja sen myötä rajataan, miten ja mitä ajatellaan.

Meidän yhteiskunnassamme mies on edelleen normi, ja ”feminiinisiä” ja ”maskuliinisia” asioita arvotetaan eri tavalla (vaikka pohjimmiltaan kyse on yleisinhimillisistä piirteistä). Tämä näkyy monella eri tavalla:

– Perusoletus on mies. Olen itsekin saanut itseni usein kiinni siitä, että jos jonkun henkilön sukupuolta ei erikseen mainita tai se ei muutoin käy asiayhteydestä ilmi, oletan kyseessä olevan mies. Vastikään sain käännöstoimeksiannoksi suomenkielisen tekstin, jossa puhuttiin henkilöstä, jonka nimi oli muotoa A. B. Sukunimi. Käänsin tämän muitta mutkitta kohdekielellä maskuliiniksi ja vasta sen jälkeen havahduin, että voisin tietysti tarkistaa, onko tosiaan kyseessä mies (eikä muuten ollut, mikä teki tästä erityisen kiusallista). Ja minä sentään olen feministi ja käsitehistoriaan erikoistunut tutkija (eli tutkin kielenkäyttöä ja retoriikkaa poliittisina ja historiallisina ilmiöinä), joten minun jos jonkun pitäisi olla hereillä tällaisissa jutuissa. Mutta nämä oletukset istuvat todella syvällä.

Monelle on varmaankin tuttu myös tämä vitsi/arvoitus: ”Isä ja poika joutuvat vakavaan onnettomuuteen, jossa isä kuolee heti. Poika jää henkiin, mutta hän tarvitsee kiireellistä leikkaushoitoa. Leikkaussalissa kirurgi kuitenkin parahtaa, ettei voi leikata potilasta, koska poika on hänen lapsensa. Miten tämä on mahdollista?” Käytän tätä tarinaa usein, kun haluan havainnollistaa syvällä istuvaa mies-perusoletusta. Hämmästyttävän moni pyörittelee adoptio-, zombie- yms. skenaarioita ennemmin kuin tulee ajatelleeksi, että lääkäri voisi olla pojan äiti.

Aika kuvaava on myös Googlen kuvahaku. Ihminen = mies.

– Feminiiniset sanat ovat miehelle kohdistettuna haukkumasanoja: ”älä oo tommonen neiti/prinsessa”, ”hirveetä ämmäilyä”, ”sä heität kuin tyttö” jne. Vastaavasti naiselle on yleensä tarkoitettu kohteliaisuudeksi, jos häntä kuvataan ”hyväksi jätkäksi” tai että hän ei ole ”kuin muut tytöt/naiset” eli hän ei ole ”tyypillisen feminiininen”.

– Rationaalisuus ja aggressiivisuus yhdistetään maskuliinisuuteen ja emotionaalisuus ja lempeys puolestaan feminiinisyyteen. ”Pojat on poikia” ja ”kiltit tytöt” ei ole mitenkään vahingossa vakiintuneita käsitteitä ja sanontoja, vaikka varmasti kaikki tietävät, että kaikki tytöt eivät ole kilttejä eivätkä kaikki pojat ole raisuja – eikä tarvitsekaan, se se pointti juuri on. Näitä oletuksia, että ihmiset ovat samanlaisia vain sukupuolensa perusteella, kuitenkin kuten sanottu ylläpidetään myös kielellisillä keinoilla. Esimerkiksi kun kehotetaan poikia ja miehiä ”kasvattamaan pallit” (eli olemaan vähemmän feminiinisiä), kun he kokevat olonsa epävarmaksi. Tai kun poikia kannustetaan olemaan näyttämättä tunteita – siis feminiinisiä tunteita, kuten pelko, suru tai epävarmuus – koska ”pojat/miehet eivät itke”. Vastaavasti jos jossain on ”munaa”, hän on rohkea tai muuta maskuliinisen positiivista. Lempeys ja huolehtivaisuus puolestaan yhdistetään feminiinisyyteen, ”äidillisyyteen” ja ”äitihahmoon” – ”isähahmo” tarkoittaa jotain ihan muuta.

Kielellä siis on väliä, vaikka se voi tuntua pikkujutulta. Kieli ei kuitenkaan koskaan ole pelkkiä sanoja, vaan liittyy laajempaan sosiaaliseen ja kulttuuriseen kokonaisuuteen. Ja kielihän on muuttunut aina – harvemmin nykyään enää puhutaan lehtimiehistä, sairaanhoitajattarista tai terveyssisarista, tiedemiehistä tai postimiehistä, vaan toimittajista tai journalisteista, sairaanhoitajista, tutkijoista tai tieteentekijöistä ja postinjakajista. Ei myöskään puhuta esimerkiksi mieslentoemännistä, vaan stuerteista.  Naisen kutsumista mieheksi on alettu karttaa jo tovi sitten, ja Aamulehden linjaus on siis osa jo käynnissä olevaa kehitystä.

Ps. Timo Soini, ei hätää.

Soini ja lehtimiehen kirous (Lähde: Tatu Stefanus Ahponen)

Solid Arguments over Feelings

Actually, the title of this post should be:

Someone Changed “Men” to “Black People” in an Everyday Feminism Post, I Changed “Black People” to “White People” in that Text, and Here’s What Happened.

But it’s pretty long, so the title is an homage to the blog in which the altered text was published, entitled Facts over Feelings. (The irony amuses me.)

In case the clickbait title wasn’t revealing enough, the author of the altered text wants to convey, in short, the message that Everyday Feminism is based on hate. That point is demonstrated by changing “men”, “male” etc. into “black people” and “black culture”, indeed rendering the text sounding rather hateful, or, more bluntly: downright racist.

The problem with this is that the author’s analogy has a very fundamental flaw. By replacing “men” with “black people”, they are replacing a dominant/hegemonic actor/norm/culture with a marginalised one. In order for the analogy to work, “men” would need to be replaced by something that is similar in this respect. I thereby replaced “black” with “white”. And here’s what happened. (Spoiler/TL;DR: it suddenly doesn’t sound that disturbing anymore. edit: Well, it does sound disturbing, but not because of ‘reverse racism’ or hate, but because systemic racism is disturbing as it is, and the re-altered text highlights that.)

For a blog promoting moderation and reason, this was a remarkably poor performance.

(In addition, IMO, using ‘objective’ as an adjective for any human being is a rather radical notion.)

I’ve copypasted the entire thing below, except for section 2. Gendered oppression and violence is markedly different from racialised oppression and violence, which renders section 2 quite absurd (both in this version and the original ‘black people’ version). Apples and oranges, you know. It would require rewriting the entire thing, and I quite frankly don’t have time for that.

– – –

Dear Well-Meaning White People Who Believe Themselves to Be Safe, Thereby Legitimizing the “Not All White People” Argument,

Let’s start here, even though this should go without saying: We don’t think that all white people are inherently abusive or dangerous. Plenty of white people aren’t.

There are white people that we love very much – white people around whom we feel mostly safe and unthreatened; white people who, in fact, support, respect, and take care of us on familial, platonic, romantic, and sexual levels. Not every white person has violated us individually; for most of us, there are plenty of white people that we trust.

We know what you mean by “not all white people” – because on a basic level, we agree with you.

But the socialization of white people is such that even a good white person – a supportive white person, a respectful white person, a trusted white person – has within him the potential for violence and harm because these behaviors are normalized through white culture.

And as such, we know that even the white people that we love, never mind random white people who we don’t know, have the potential to be dangerous. Surely, all people have that potential. But in a world divided into the oppressed and the oppressors, the former learn to fear the latter as a defense mechanism.

So when you enter a space – any space – as a white person, you carry with yourself the threat of harm.

Of course, in most cases, it’s not a conscious thing. We don’t think that most white people move through the world thinking about how they can hurt us. We don’t believe white culture to be a boardroom full of white people posing the question “How can we fuck over ethnic minorities today?” You would be hard-pressed to find a POC activist who actively believes that.

But what makes (yes) all white people potentially unsafe – what makes (yes) all white people suspect in the eyes of racialized people – is the normalized violating behaviors that they’ve learned, which they then perform uncritically.

Make no mistake: When you use the phrase “not all white people” – or otherwise buy into the myth of it – you’re giving yourself and others a pass to continue performing the socially sanctioned violence of white culture without consequence, whether or not that’s your intention.

In truth, the only thing approaching defiance against this kind of violence is to constantly check and question your own learned entitlement – and that of other white people. But you can’t do that if you’re stuck in the space of believing that “not all white people” is a valid argument.
So we wanted to call you in, well-meaning white people, to talk about these four points that you’re missing when you claim “not all white people” as a way to eschew responsibility for white culture.

Because it is all white people, actually. And here’s why.

1. All White People Are Socialized Under (And Benefit From) White Culture

Here’s the truth: Most of the time, when we generalize and use the word white people, what we’re actually referring to is the effects of white culture. What we’re actually intending to communicate when we say “white people are horrible,” for instance, is “the ways in which white people are socialized under white culture, as well as how that benefits them and disadvantages everyone else, sometimes in violent ways, is horrible.”

But that’s kind of a mouthful, isn’t it? So we use white people as a linguistic shortcut to express that.

And before you come at us with “But that’s generalizing,” it’s actually not. Because it is true that all white people are socialized under and benefit, to some degree, from white culture.

That is to say, the only thing that we truly associate all white people with is white culture – and that’s hella reasonable, even though it affects white people differently, based on other intersections of identity.

Because here’s how it works, my friends: Living in the United States, every single one of us is socialized under white culture – a system in which white people hold more power than other races, in both everyday and institutionalized ways, therefore systematically disadvantaging anyone who isn’t a white person on the axis of ethnicity. As such, we all (all of us!) grow up to believe, and therefore enact, certain racialized messaging.

We all learn that white people deserve more than anyone else: more money, more resources, more opportunities, more respect, more acknowledgment, more success, more love. We all internalize that. To say that “not all white people” do is absurd – because, quite simply, all people do.

For people who aren’t white people, this means that we’re socialized to feel less-than and to acquiesce to the needs of the white people in our lives. And this doesn’t have to be explicit to be true.

When we find it difficult to say no to our white bosses when we’re asked to take on another project that we don’t have the time for, or to our white partners when they’re asking for emotional labor from us that we’re energetically incapable of, it’s not because we actively think, “Well, Jim is a white person, and as a not-white person, I can’t say no to him.”

It’s because we’ve been taught again and again and again since birth through observation (hey, social learning theory!) that we are not allowed – or will otherwise be punished for – the expression of no. In the meantime, what white people are implicitly picking up on is that every time they ask for something, they’re going to get it (hey, script theory!).

A sense of entitlement isn’t born out of actively believing oneself to be better than anyone else or more deserving of favors and respect. It comes from a discomfort with the social script being broken. And the social script of white culture is one that allows white people to benefit at the disadvantage of everyone else.

And all white people are at least passively complicit in this white culture system that rewards white entitlement. We see it every single day.
The thing about privilege is that it’s often invisible from the inside. It’s hard to see the scale and scope of a system designed to benefit you when it’s as all-encompassing as white culture. And that might lead you to buy into the idea of “not all white people.”

To those on the outside, however, the margins are painfully visible. That’s why white people who really want to aid in leveling the playing field have a responsibility to listen to people who can see the things they can’t.

When ethnic minorities tell you that you’re harming them, listen. Listen even when you don’t understand. Listen especially when you don’t understand.

You can’t see all the ways in which your whiteness distorts the fabric of society, but we can. And if you want to help dismantle white culture, you have to make the choice to accept that a thing isn’t less real just because you haven’t seen it – or don’t believe yourself to have experienced it.


3. The Impact of Your Actions Is More Significant Than the Intent

Cool. You didn’t mean to contribute to the objectification of that person of color when you made that racist joke. Perhaps you even think that you’re so “enlightened” as a “anti-racist white person” that we should just knowthat you “didn’t mean it like that.” In fact, maybe you even think that you were being “subversive” when you said it. Okay.

But from the perspective of a person of color, that doesn’t matter, because we still have to feel the effects of that mindset every single day – and your bringing that to the foreground has a negative impact on us, no matter what the hell your intent was.

Many white people don’t do hurtful things maliciously. They may be doing them subconsciously, adhering to the ways in which they’ve been taught to behave, as all of us do.

Other white people, of course, are intentionally violent. But the effects of both can be incredibly damaging.

Surely, we’re less likely to harbor resentment towards someone who stepped on our toes accidentally than we are towards someone who stomped on them with malevolence – especially when accountability is had and an apology is issued. But our goddamn toes still hurt.

To a person of color, there’s very little difference between the impact of inadvertent and intentional harm. A white person who makes you feel unsafe by accident is as harmful to you as one who does it on purpose.

So no matter how well-intentioned you are, you’re not off the hook when you hurt people. And because of everything we’ve discussed above, you are likely (yes, all white people) to hurt and violate. And you need to be willing to take responsibility for that.

4. The Depth of Work to Be Done Is Avoided By Most White People

It’s understandable that we react by distrusting even “safe” white peopleas a rule when even safe white people can hurt us – because even “safe” white people have been raised in and shaped by white culture that both actively and passively harms us every day. There’s no escaping that, regardless of anyone’s best intentions, so it’s useless to talk about intent as a mitigator of harm.

Add to that the constant stream of disappointment and hurt we feel when self-proclaimed “safe” or “anti-racist” white people do turn out to harm us – which happens way too often to be treated like an anomaly – and it’s easy to see why POC react with distrust or even outright hostility when “safe” white people show up in spaces dedicated to POC.

We want to trust that your good intentions will lead to positive actions, we do. But here’s what we need you to understand before that can possibly happen: What you’re asking us to accept from you will take a hell of a lot of work on your part – and we’ve seen over and over again that many self-proclaimed “allies” just aren’t willing to do it.

Being a “safe” white person – hell, being an anti-racist white person – is more than just believing yourself to be and collecting accolades from others about the minimal work that you’re doing not to be an asshole.

Doing the work means really doing the work – getting your hands dirty (and potentially having an existential crisis in the process).

Consider it like this: If you go through life assuming that your harmful behavior is appropriate and most of society provides a positive feedback loop, why would you stop to examine yourself? You’ve never been given any indication that you should.

If you never learn to see your behavior within the context of the broader harm done to ethnic minorities, what motivation will you have to change? And if you keep passively absorbing toxic attitudes towards white entitlement, will you really move to check bad behavior in other white people?

Because here’s the truth: Even when it’s not conscious, white entitlement is a choice – a choice to be uncritical, a choice to continue to passively benefit. And attempting to fight that entitlement is also a choice ­– one that has to be both conscious and ongoing. You’ve got to choose it every day, in every instance.

But how many well-meaning white people are truly choosing that path, instead of just insisting that it’s “not all white people” and that they’re “not like that?”

Hint: You are “like that” – especially if you’re not actively fighting white culture. And claiming that you’re “not like that” doesn’t negate white culture – it enforces it.

Fighting learned white entitlement means assuming the burden of vigilance – watching not just yourself, but other white people. It means being open to having your motives questioned, even when they’re pure. It means knowing you’re not always as pure as you think.
It means assessing the harm you’re capable of causing, and then being proactive in mitigating it.

Most of all, it’s a conscious decision to view every individual’s humanity as something exactly as valuable and inviolable as your own.

And it means doing it every single moment of your life. Point blank, period.

If you really want to stop the “all white people” cycle, that’s the only place to start.

Well-meaning white people, if we’re being honest, we love many of you. And those of you whom we don’t know, we want to believe and appreciate. We want to feel safe around you.

We don’t want to fear or distrust white people. We don’t want to have to perform risk assessments on every white person that we meet. Trust us – it’s a miserable life! We’d gladly abandon this work if it wasn’t absolutely necessary to our survival.

But it’s not our job to be vigilant against harmful behaviors that we can’t possibly hope to control, though. Nor is there anything that we alone can do about this. It’s incumbent upon white people to make themselves safer as a group.

And there’s no way that you can do that until you accept that yes, it is all white people – including you – and start working against it.

Your favourite dictator now also in English!

Welcome, English-speaking reader, to this international dimension of my blog.

I usually touch upon topics related to Finland, which makes Finnish a more convenient language. But now that I have a more general issue to write about, I decided to broaden the language base of my blog. I will apply this division (general – English; Finland-related – Finnish) also in the future; my English posts will be labelled with the tag (drumroll) ‘in English’.

For my no doubt immense international audience, a short introduction: I am a PhD candidate in political history at the University of Helsinki. In my dissertation, I study Finnish social policy NGOs as experts during the 1940s–1950s. I analyse how the associations have utilised their expertise in setting and influencing political agendas, i.e., in acting as political actors. I study these activities also as a process of constructing expertise and an expert status. My overall research interests include social policy and social policy history, gender history and conceptual history, among others.

If all goes according to plan, in 2018, I’ll be Sophy with a ph…d. I’m not even sorry. (H/T Stephen.)

The name of my blog translates to ‘If I were the dictator of the world’, which refers to this blog as a platform for me to express my universally superior views on topics related to social policy, social justice and inequality, (intersectional) feminism, etc. The world would obviously be a much better place if only the world population understood to hand over all power to me. I promise to be a really nice dictator.

Minne menet, lamalapsi ja tutkija?

Olen tähän saakka pidättäytynyt kirjoittamasta tähän blogiin henkilökohtaisia asioita. Olen toki kirjoittanut itsenäni ja ilmaissut – välillä provokatiivisestikin – henkilökohtaisia mielipiteitäni, mutta olen kirjoituksissa kuitenkin käsitellyt jotain ulkoista aihetta. Tämä kirjoitus olkoon poikkeus, toivottavasti harvinainen sellainen.

Opetin alkusyksystä yhteiskuntahistorian fuksien praktikumia, jossa käsittelimme erilaisia (yhteiskunta)historian ja yhteiskuntatieteiden tietoteoreettisia teemoja. Jonkin opetuskerran aikana, olisikohan ehkä ollut muistin politiikkaa ja menneisyyden käsittämistä käsittelevällä kerralla, totesin yksilön kokemusmaailman olevan väistämättä kapea ja usein vääristynytkin, kun sitä vertaa laajaan historialliseen kontekstiin. Käytin esimerkkinä itseäni: olen syntynyt 1980-luvulla, joten olen lamalapsi. Olen kokenut elämäni aikana kaksi suurta lamaa, ja aina välillä saan itseni kiinni varsin deterministisistä ja fatalistisista ajatuksista ja ajatusmalleista, että elämä on ja tulee aina olemaan pelkkää lamaa toisensa perään. Historioitsijana kuitenkin tiedän, että tämä ei tietenkään pidä paikkaansa. Mikään, ei edes lama, ei kestä ikuisesti, eikä mikään ole pelkkää X toisensa perään. Maailma muuttuu koko ajan, ja tämä on sitä selvempää mitä pidemmän aikaperspektiivin ottaa käyttöön. Vaikeina aikoina tämä on todella lohdullinen ajatus.

Viime aikoina tästä ajatuksesta on ollut koko ajan vaikeampi saada sitä lohdullista otetta. Se on tuntunut teoreettiselta ja keinotekoiselta. Tiedän (tai ainakin uskon hyvin vahvasti) sen pitävän paikkansa, mutta se vaikuttaa silti pakotetulta.

Sovellan tässä omaan ajatteluuni hivenen väkivaltaisesti koselleckilaisia käsitteitä kokemustila (Erfahrungsraum) ja odotushorisontti (Erwartungshorizont). Kokemustila koostuu menneisyydestä, historiasta. Kokemustila muodostuu sekä tiedostetusta että tiedostamattomasta menneisyydestä. Odotushorisontti puolestaan on ikään kuin tiirailua tulevaan. Tulevaisuus ei kuitenkaan ole mahdollisuuksien osalta rajaton, vaan kokemustila muokkaa sitä, mitä tulevaisuudelta tosiasiallisesti odottaa ja toivoo; sitä, mikä tuntuu mahdolliselta.

Oma kokemustilani on siis hyvin lamapainotteinen. Kutsuin itseäni lamalapseksi, ja käytän tätä sanaa syvemmässä merkityksessä kuin ”1990-luvun aikana lapsuuttaan elänyt”. Kun olin pieni lapsi, perheemme oli ihan hyvin toimeentuleva, sanoisin ehkä ylempää keskiluokkaa tai vähintäänkin turvallisesti keskiluokkaa. Laman aikana se laulu kuitenkin loppui, sillä meillä meni ihan kaikki. Tarinamme on aika klassinen lamastoori: molemmat vanhemmat työttömänä ja kahden asunnon loukku. Samassa tilanteessa olevia perheitä oli paljon, ja vaikeissa mutta ei niin katastrofaalisissa tilanteissa vieläkin enemmän. Vanhempieni koko omaisuus pakkohuutokaupattiin, ja perheemme oli suurissa talousvaikeuksissa, jotka eivät hellittäneet vuosiin, eivät oikeastaan varsinaisesti koskaan. Juu, velka kyllä vanhenee 15 vuodessa, mutta harva priorisoi laskupinoa sen mukaan, missä on viimeisin eräpäivä. Kun raha ei riitä kaikkiin laskuihin, maksuun ei mene uusin lasku vaan se, joka on jo mennyt perintään. Ulosottoon menee siis pahimmillaan koko ajan uutta laskua, joten ”vapaudu velkavankilasta” -kortti siirtyy koko ajan kauemmas tulevaisuuteen.

Lapsuuteni mantra oli ”ei ole rahaa” – olimme välillä sanalla sanoen köyhiä. Minulla oli jatkuvasti huono omatunto kaikista minusta johtuvista kuluista (joulu oli katkeransuloista aikaa; olin samalla iloinen lahjoista, mutta toisaalta olin kauhuissani siitä, mitä rahanmenoa se vanhemmilleni tiesi) ja olin helpottunut, kun pääsin 15-vuotiaana töihin ja saatoin tienata itse omat rahani. Lama vaikuttaa perheeseeni ja minuun yhä tänä päivänä. Minä en tule perimään mitään, sillä ei ole mitään omaisuutta, jota periä. En ole koskaan voinut tiukan paikan tullen kääntyä vanhempieni puoleen ja vipata rahaa siihen saakka, että saan asiani kuntoon, koska vanhemmillani ei ole yhtään ylimääräistä, ei välttämättä edes kymppejä. En siitä huolimatta pidä itseäni varsinaisesti huono-osaisena, sikäli kuin se ymmärretään matalana sosioekonomisena asemana. Meidän perheemme romahdus oli taloudellinen, mutta sosiokulttuurisesti olen varttunut keskiluokkaisessa ympäristössä, joten siinä mielessä pidän itseäni etuoikeutettuna. Ja vaikka en olekaan voinut laskea vanhempien taloudellisen tuen varaan, vanhempien rakkauteen ja henkiseen tukeen olen aina voinut luottaa. (Tämä ei luonnollisestikaan – onneksi! – katso yhteiskuntaluokkaa, sen paremmin sosiaalista kuin taloudellista.)

1990-luvun lama varjosti siis omaa elämääni hyvin konkreettisesti 2000-luvun alkuun saakka. Muutama vuosi meni ihan mukavasti, sitten alkoi opiskelijan laiha leipä, ja sitten alkoi tämä nykyinen lama. Tämä nykyinen lama onkin sitten kestänyt seitsemän vuotta, ja jatkuu yhä. En siis liioittele väittäessäni, että lama ja niukka toimeentulo ovat muodossa tai toisessa olleet elämässäni läsnä suurimman osan elossaolostani.

Olen nyt kolmekymppinen, enkä nykyisyydessä, ts. kokemustilani pohjalta, osaa sanoa, kuuluuko odotushorisonttiini missään vaiheessa ekonomiseen keskiluokkaan kuuluminen vai jäikö se vain varhaislapsuuden lyhyeksi kokemukseksi. Kolmosella alkava palkka kuulostaa lähes utopistiselta (ellei se ole kolminumeroinen), vaikka järjellä ajateltuna tiedänkin sen olevan normaali mediaani- tai keskipalkka. Palkan suuruutta olennaisempana olen kuitenkin huomannut pitäväni alitajuisesti, ja jopa tietoisesti, vakaata työllistymistä ja toimeentuloa utopistisena. Oletan ja pelkään, että koko loppuelämäni on pelkkää pienituloista pätkätyötä ja apurahakautta, vielä pienituloisempaa työttömyyttä sekä tietysti ankaraa kilpailua työpaikoista ja rahoituksesta.

Tätä vartenko olen kouluttautunut vuosikausia – velkaantunut henkilökohtaisesti ja käyttänyt sekä omia että yhteiskunnan resursseja? Mitä järkeä tässä oikein on? Missä kohtaa minun pitää viheltää peli poikki ja todeta, että tästä ei tule mitään, vaikka kuinka olisi unelma-ammattini, jossa uskon voivani kehittyä hyväksi, antaa yhteiskunnalle jotain takaisin? Mitä ihmettä minä sitten siinä vaiheessa keksin tilalle ja miten? Mitä tapahtuu sellaiselle yhteiskunnalle, jossa yhteiskuntatieteet ajetaan pala palalta alas? Täytyykö minun muuttaa ulkomaille töiden ja/tai vähemmän vihamielisen ilmapiirin perässä? (Siis elintasopakolaiseksi, ai kamala!)

Tiesin toki jo tutkijan uran valitessani, ettei se ole helppo tie, mutta se tuntui siitä huolimatta oikealta – joltain, jonka eteen kyllä jaksaisin tehdä töitä ja joka kyllä ennemmin tai myöhemmin palkitsisi. Suomessa vallitsevat, hallituksen sanelemat (talous)poliittiset näkymät sekä anti-intellektuaalinen ilmapiiri ja tiedevihamielisyys kuitenkin nakertavat perusoptimistista suhtautumistani maailmaan ja tulevaisuuteen. Tuntuu, että poliittinen johto kuin uhmallaan ei halua ottaa opiksi viime lamasta, hyvässä tai pahassa. Vielä kuitenkin olen enemmän optimistinen kuin pessimistinen, koska ainakin toistaiseksi pahatkin tilanteet ja olosuhteet ovat loppujen lopuksi aina kääntyneet hyväksi. Optimismini kuitenkin laantuu koko ajan, ja tuntuu jatkuvasti realistisemmalta ottaa vakavasti huomioon sekin vaihtoehto, että asiat menevät päin metsää vaikka kuinka yrittäisi itse muuta.

Toivon todella, että oma odotushorisonttini vielä tästä kirkastuu.

PS. En ole nyt tässä ottanut kantaa pääministeri Sipilän ja opetusministeri Grahn-Laasosen suorastaan irvokkaisiin väitteisiin ja vaatimuksiin siitä, miten ”niukkuus luo luovuutta” ja Suomen tieteen tulisi tavoitella maailman huippuluokkaa samalla kun siitä leikataan hyvin rankalla kädellä. Siihen ovat ottaneet kantaa monet muut minua paljon paremmin. Alla muutamia linkkejä:

Tieteentekijöiden liitto: Opetusministerin patistamiskirje tuntuu yliopistoväestä loukkaavalta
Juhana Aunesluoman Facebook-päivitys
Petri Koikkalainen: Tiede ei ole johdon projekti
Heikki Patomäki: Avoin kirje opetusministerille ja pääministerille
Päivi Salmesvuori: Tarvitsemme aikaa tehdä hommat hyvin
Timo Kilpiäinen: Ministeri Grahn-Laasosen paimenkirje on tietämättömyyttä ja välinpitämättömyyttä
Kimmo Svinhufvud: Opetusministerin avoin kirje kirjallisena tuotoksena

Pollea napaan!

Facebookissa leviää kulovalkean tavoin kuva Ämmässuon kaatopaikalla makaavasta hevosenruhosta.

[22.5.2015: Poistin kuvan hevosesta kohteliaisuudesta ja kunnioituksesta hevosen omistajaa kohtaan. Alkuperäinen juttu kyllä on jo levinnyt ympäri internetiä ja iltapäivälehtiä, eli vahinko on jo tapahtunut, mutta ehkäpä verkossa voisi olla edes yksi asiaa käsittelevä sivu, joka ei hiero kuolleen hevosen kuvaa omistajaparan naamaan.]

Saateteksti on dramaattinen:

Käytiin eilen noin klo. 14.00 ämmässuon kaatopaikalla Ville Linneon kanssa viemässä kaivantoon biojätettä ja tämä oli vastassa. Veti jätkät kyllä hiljaiseksi. Kuvastaa hyvin miten ihminen esineellistää luontoa. Kun ei enää palvele sen voi heittää kaiken muun paskan joukkoon. Täysin moraalitonta toimintaa ja myös laitonta. Kun kävimme vastaanotto tiskillä ilmoittamassa asiasta siellä leviteltiin käsiä ja ilmoitettiin että otamme myös hevosia vastaan. Kiitos moraaliton hevosen ex omistaja kiitos ämmässuo olisin pärjännyt ilman tätä näkyä.

Lähde: Aki Ruostepuro.

Kylläpäs on suoraan sanottuna hysteeristä lietsontaa. Voi olla, että Ämmäsuolla ruho olisi pitänyt peittää tai jotain (en tiedä menettelyohjeista sen tarkemmin), mutta silti. Jos tässä nyt jotain ”kuvastamista” pitää hakea, niin ennemmin sitä, miten vieraantuneita ihmiset ovat elämästä, kuolemasta ja eläinten ”eläimyydestä” (vrt. ihmisyys), eli luonnosta.

Hevosen ruhon toimittaminen kaatopaikalle ei ole sen paremmin moraalitonta kuin laitontakaan. Päinvastoin – hevosen ruho on ongelmajätettä, eikä sitä saa haudata minne vaan tai miten vaan. Sitä paitsi kuollut hevonen on kirjaimellisesti kuollut. Se ei enää tunne ja ajattele yhtään mitään, eikä varmasti harmittele kun ei saanut sen kunniakkaampia hautajaisia – tuskin on ajatellut ennen kuolemaansakaan, sillä se on eläin.

Suomen teurastamot ja hevosklinikat tuntien hevonen on lisäksi mitä suurimmalla todennäköisyydellä lopetettu nopeasti ja kivuttomasti, ellei ole kuollut luonnollista kuolemaa. Ja Suomen tuntien tämä(kin) hevonen on elänyt hyvän elämän, semminkin jos vertaa useimpien elintarviketeollisuuden tuotantoeläinten olosuhteisiin.

Yksi syy, miksi hevosenruhoja toimitetaan kaatopaikalle hävitettäväksi, on että hevosten teurastaminen elintarvikkeeksi on hankalaa. Se edellyttää teurastamoilta erityisjärjestelyjä, ja suurin osa hevosia vastaanottavista teurastamoista sijaitsee Etelä-Suomessa, mikä tarkoittaa monille pitkiä kuljetusmatkoja. Tämän lisäksi erinäiset lääkintämääräykset estävät hevosten teurastamisen elintarvikekäyttöön.

Lääkintämääräyksille ei karkeasti ottaen voitane mitään – Evira tuskin koskaan hellittää määräyksiä niin, että mahdollisesti haittaa aiheuttavat lääkkeet vapautettaisiin teurastuskieltolistalta (ja hyväkin niin). Suurin osa hevosenomistajista puolestaan ei lääkehoitoa tarvitsevan hevosen kohdalla mieti teurastuskieltoa vaan hevosensa paranemismahdollisuuksia. Jos kohta Kari Paanasen opinnäytetyön mukaan teuraskieltoihinkin liittyy harhaluuloja, ja hevosia voitaisiin teurastaa elintarvikkeeksi huomattavasti enemmän, peräti 1 000–1 500 eläintä vuodessa eli jopa lähes tuplasti nykyisiin määriin (n. 1 800/v) verrattuna (eli yht. 2 800–3 300 eläintä/v).

Teurastamisen helpottamiseen voi vaikuttaa kysynnällä. Suomessa teurastetuista hevosista saadaan noin puoli miljoonaa kiloa lihaa. Sen lisäksi Suomeen tuodaan ulkomailta 2,5 miljoonaa kiloa hevosenlihaa, siis viisikertainen määrä. 2,5 miljoonaan kiloon ei toki kotimainen tuotanto yltäisi, vaikka kaikki ns. vihreämmille laitumille siirtyvät hevoset teurastettaisiin elintarvikekäyttöön, mutta siitä huolimatta suhde on melkoisen älytön. Suomessa olisi mahdollisuus tuottaa tonneittain enemmän lihaa, jota ei ole kasvatettu lihaksi ja joka on hyvin suurella todennäköisyydellä saanut elää hyvän elämän.

Tätä kuitenkin haittaavat yhtäältä hevosenomistajat, jotka eivät raaski luopua lemmikeistään teurastamon kautta koska se on jotenkin julmaa ja brutaalia, ja toisaalta ihmiset, jotka kauhistelevat hevosenlihan syömistä, kun ne hepat on niin söpöjä ja suomiputte ja kiitos 1939–44. Tässä ei ole mitään järkeä eikä se ole mitenkään hevosia ”kunnioittavaa”.

Joten sen sijaan, että jaatte sosiaalisessa mediassa kuvia kuolleista hevosista raflaavilla teksteillä moraalittomuudesta ja laittomuudesta, toimikaapa seuraavasti: seuraavan kerran kun olette ostamassa lihaa ruoaksi, älkää ostako nautaa, possua tai kanaa, vaan ostakaa suomalaista hevosenlihaa. On muuten hyvää ja on muuten eettistä.

Terveisin hevosihminen, joka on aikanaan myös oman hevosensa lopetuttanut. Lääkemääräysten vuoksi hevosta ei voinut teurastaa elintarvikkeeksi, joten lahjoitin ruhon Helsingin yliopistolle tutkimuskäyttöön.

Lisäys/korjaus teurastuskielloista: Osa lääkkeiden varoajoista ovat kyllä ainakin näin maallikon näkökulmasta ylimitoitettuja, sillä tietyistä lääkeaineista seuraa elinikäinen teurastuskielto. Lisäksi hevosia saa teurastaa omaan käyttöön, joko omaan tai lemmikkien suuhun pantavaksi.