yhteiskuntahistoria – Jos minä olisin maailman diktaattori

Hyvinvointivaltion politiikasta, tiedosta ja ideologiasta

Tämä blogipostaus on kevyesti muokattu versio loppusanoista väitöskirjassani ”Yhteiskunnan, kansakunnan ja kansan asialla: Järjestöt, yhteiskuntapolitiikka ja asiantuntijuus Suomessa 1930–60-luvuilla”. Teksti sisältää muutamia viittauksia väitöstutkimukseni johtopäätöksiin; tutkimuksen tiivistelmä (ja pian myös itse työ) on luettavissa E-thesis-palvelussa.

Vierastan yleisesti ottaen historiantutkimuksen perustelemista sen merkityksellä nykypäivälle. Sillä on merkitystä, totta kai – menneisyys ja sen selittäminen ja analysointi syventävät osaltaan myös ymmärrystä nykyisyydestä. Historiantutkimuksen ensisijaisen tehtävän ja arvon määräytyminen nykyisyyden näkökulman perusteella sisältää kuitenkin myös historiatieteellisiä riskejä. Tämänkaltainen lähestymiskulma pahimmillaan välineellistää historiaa ja sen analysointia presentistiseksi työkaluksi, joka ennen muuta palvelee nykyisyyden tarpeita. Suoraviivaisten selitysmallien lisäksi se kannustaa essentialistiseen transhistoriallisuuteen, jossa samankaltaisia historiallisia ilmiöitä tunnistetaan ja liitetään osaksi ajasta ja paikasta riippumatonta ihmisyyden totaalista historiakertomusta. Nämä ovat ongelmallisia tulkintakulmia ja tavoitteita, joita en itse halua historioitsija-yhteiskuntatieteilijänä edustaa tai edistää.

Tällä kriittisellä pohjustuksella haluan kuitenkin reflektoida joitakin väitöstutkimuksessani esille nousseita teemoja ja johtopäätöksiä myös nyky-Suomen kontekstissa. En osoittaakseni kaikenkattavia jatkumoita tai presentistisesti todistellakseni historiallisen tutkimukseni relevanssia, vaan pohtiakseni foucault’laisittain nykyisen historiaa. Nykyisen historia pyrkii kyseenalaistamaan nykyisiä luonnollisilta tuntuvia selviöitä ja vakiintuneita käsityksiä; sen myötä tavoitteena on myös tuoda esille ja tutkia menneen monimuotoisuutta ja kontingenssia. Tai, kuten Pauli Kettunen (2008, 48) on muotoillut, nykyisen historia pyrkii tarttumaan ”oman maailmamme itsestäänselvyyksiin, sellaisiin joihin voi tarttua, koska niihin on tullut jonkinlainen särö, johon tarttua.”

Kenen yhteiskunta?

Aloitan pohdinnan alleviivaamalla, miten tärkeää on reflektoida yhteiskunnallisten ongelmien ja poliittisen agendan määrittelemisen vaikutuksia ja seurauksia. Kun politiikassa kehystetään ongelmia, ratkaisuja ja tavoitteita, samanaikaisesti määritellään ja vahvistetaan myös normeja ja ihanteita. Niiden kautta määritellään myös juridisen ja sosiaalisen kansalaisuuden ja yhteiskunnan jäsenyyden kriteerejä – jyrkimmillään jopa ihmisyyttä ja olemassaolon oikeutta.

Vaikka nyky-yhteiskunnan sosiaaliset normit ovat merkittävästi väljemmät kuin viime vuosisadan puolivälissä, varsinkin heikoimmassa asemassa oleviin yksilöihin ja ryhmiin sovelletaan normaaliuden kriteeristöä, jossa on paljon tuttuja elementtejä 1930–60-lukulaisesta keskiluokkaisuuden normista. Keskeisenä ihanteena on sosiaalinen ja taloudellinen omatoimisuus, itsenäisyys ja itseohjautuvuus eli riippumattomuus yhteiskunnan (etenkin valtion) sosiaalisesta ja taloudellisesta tuesta. Normaaliuteen kuuluvat myös terveet elämäntavat ja nautintoaineiden minimaalinen käyttö. Heteroseksuaalinen parisuhde ja ydinperhe sukupuolitettuine vanhemmuuden rooleineen ovat yhä perusoletus. Yleinen oletuskieli on suomi, minkä lisäksi myös muut kielellis-etniset tekijät määrittävät yhä korostuneemmin normaalia suomalaisuutta (ja vastaavasti ei-normaalia ei-suomalaisuutta) sekä yleisessä diskurssissa eli keskustelukulttuurissa että julkishallinnossa. Paradoksaalista kyllä, näitä normaaliuden kriteerejä sovelletaan merkittävästi löysemmin keskiluokkaan itseensä. Juristin tai HR-päällikön epäterveellinen ruokavalio tai alkoholismi eivät herätä yleisessä keskustelussa lainkaan niin paljon huolta ja pahennusta kuin työttömän yksinhuoltajaäidin. Suomea huonosti puhuva ei-valkoinen maahanmuuttaja hyväksytään suomalaiseen yhteiskuntaan huomattavasti helpommin, jos hän on menestyvän yrityksen johtaja eikä turvapaikanhakija – valkoista yritysjohtajaa ei mielletä maahanmuuttajaksi ensinkään.

Suomen nykypäivän hyvinvointiyhteiskuntaa ja ‑politiikkaa tulkitessa onkin mielekästä esittää sama kysymys kuin 1930–60-luvun yhteiskuntapolitiikkaa analysoidessa: kuka on sen kohteena ja mikä on sen tavoitteena? Vastauksen ytimessä ovat yhä kontrolli ja auttaminen. Kuten aiemminkaan, ne eivät ole toisiaan poissulkevia piirteitä tai tavoitteita, vaan sosiaali- ja terveyspolitiikka ja ‑huolto ovat sekä kontrolloivia että apua tarjoavia instituutioita ja apparaatteja. Kontrolli ja auttaminen ovat kuitenkin myös ristiriitaisia ja kilpailevia piirteitä ja tavoitteita. Ne eivät asetu itsestään jonkinlaiseen luonnolliseen tasapainoon ja harmoniaan, vaan hyvinvointipolitiikassa ja ‑huollossa on kyse kontrollin ja avun tärkeysjärjestyksen määrittelemisestä ja yhteensovittamisesta. Kyse on toisin sanoen ideologisesta linjavedosta.

Politiikan ideologisuus ja normatiivisuus

Mikäli jokin poliittinen puolue nykypäivänä haluaisi vahingoittaa julkista imagoaan, varsin varma keino olisi julistautua julki-ideologiseksi. Puolueet ja puolueiden edustajat kautta koko poliittisen kartan – pienpuolueista valtapuolueisiin, oikeistosta vasemmistoon – yrittävät erilaisissa konteksteissa profiloitua ”järjen äänenä” ja maltillisina pragmaatikkoina. Vastustettavaa toimintaa vastaavasti leimataan ideologiseksi, intohimoiseksi ja irrationaaliseksi (ääri)ajatteluksi ja identiteettipolitiikaksi. Yksi viimeisimmistä avauksista ideologiattomuutta ja pragmaattisuutta korostavassa diskurssissa on joulukuussa 2019 perustettu Avoin puolue, jonka puheenjohtajana toimii piraattipuolueen entinen puheenjohtaja Petrus Pennanen. Avoin puolue irtisanoutuu perinteisestä poliittisesta kartasta torjumalla niin oikeistolaisen kuin vasemmistolaisenkin profiilin. Sen sijaan se omien sanojensa mukaan kehittää yhteiskuntaa ”järjen pohjalta rakentavilla ehdotuksilla”. Kesällä 2019 käydyssä Twitter-keskustelussa puolueen tulevaksi nimeksi jopa ehdotettiin ”Järjen ääntä”. Mutta korostan vielä, ettei Avoin puolue suinkaan ole ainoa tätä retoriikkaa käyttävä. ”Järkevän” ja ”tolkullisen” politiikan peräänkuuluttaminen on uusvanha musta, ja sen määritelmä mukautuu kulloisenkin peräänkuuluttajan agendan mukaiseksi.

Poliittisten tavoitteiden ja poliittisen toiminnan kehystäminen rationaalisena ja pragmaattisena ei ole uusi ilmiö, kuten väitöstutkimuksessanikin käy ilmi – tutkimani 1930–60-lukulaiset sosiaali- ja terveysalan järjestöt henkilötoimijoineen ovat soveltaneet samoja retorisia strategioita. Yhtä lailla siis käy ilmi, että kyse on nimenomaan retoriikasta. Politiikka ei koskaan ole lähtökohtaisesti rationaalista, vaan ideologista ja normatiivista: se perustuu tiettyihin arvoihin, joiden pohjalta yhteiskunnallisia ilmiöitä määritellään hyväksi ja huonoksi, tärkeäksi ja vähäpätöiseksi, toivottavaksi ja ei-toivotuksi. Vaikka poliittisia tavoitteita ja toimenpiteitä perusteltaisiinkin uskottavasti ja loogisesti tieteellisesti korkeatasoisella ja relevantilla tutkimustiedolla, tavoitteet ja keinot perustuvat pohjimmiltaan aina yhteiskunnallisten ilmiöiden arvottamiseen ja sen mukaiseen tärkeysjärjestykseen.

Poliittisen toiminnan premissien kuvaaminen järkiperäisinä, pragmaattisina ja objektiivisina on oppikirjaesimerkki epäpolitisoinnista. Lähtökohdat ja toiminta irrotetaan mielipiteestä, joka on aina subjektiivinen ja näin ollen kyseenalaistettavissa. Sen sijaan niitä oikeutetaan neutraalilla ja objektiivisella tiedolla, joka automaattisesti ja omatoimisesti synnyttää tavoitteet ja keinot. Tieto tai järki esitetään toisin sanoen autonomisena entiteettinä, johon toimijat mielipiteineen eivät vaikuta. Tämä riippumattomuus luo ideologisen suojan poliittista kritiikkiä ja vastuuta vastaan: koska kyse ei ole toimijoiden mielipiteistä vaan heidän vaikutusvaltansa ulkopuolella olevasta tiedosta, tästä loogisesti seuraa, ettei toimijoiden tietopohjaista toimintaakaan voi hyväksyttävillä perusteilla kritisoida. Poliittinen toimijuus ulkoistetaan siis tiedolle tai järjelle itselleen, ja sen määritelmällinen vastaansanomattomuus kaventaa poliittista keskustelua ja toimintatilaa.

Epäpolitisoinnin strategiaan kuuluu myös tavoitteiden ja keinojen esittäminen ainoina (järkevinä ja oikeina) vaihtoehtoina, joilla voidaan vaikuttaa muuten vääjäämättömään ei-toivottuun kehitykseen. Kilpailevat näkemykset eivät näyttäydy vain tehottomina ja turhina, vaan myös oikeaa ratkaisua estävinä ja näin ollen aktiivisesti haitallisina. Näennäinen vaihtoehdottomuus ei kuitenkaan irrota politiikkaa sen lähtökohtaisesta ideologisuudesta. Politiikassa tehdään pohjimmiltaan aina valintoja. Silloinkin, kun ei tehdä mitään tai reaalipolitiikka nostaa yhden vaihtoehdon käytännössä ylivoimaisesti toteuttamiskelpoisimmaksi, kyse on valinnasta ja sen toimeenpanemisesta.

Poliittisilla toimijoilla on toisin sanoen toimijuutta ja vaikutusvaltaa, vaikka sitä epäpolitisoinnilla häivytettäisiinkin. Tästä huolimatta poliittiset päätökset ja toimenpiteet eivät koskaan vastaa minkään osapuolen tavoitteita ja suunnitelmia. Valtasuhteet, neuvottelut ja kompromissit sekä varsinaiseen aiheeseen suoraan liittymättömät sattumanvaraiset tekijät muovaavat lopputuloksen, johon kukaan ei ole täysin tyytyväinen eikä kukaan olisi osannut ennustaa täysin.

Tiedon kulttuurinen luonne ja rooli

Myös odottamattomasti ja epätyydyttävästi toteutuneet reformit muodostuvat historialliseksi faktaksi. Mitä enemmän aikaa kuluu, sen pienempään rooliin jää lopputulokseen johtanut kehitys toimijoineen, kamppailuineen ja vaihtoehtoineen. Toteutuneesta uudistuksesta muodostuu yleisissä historiakertomuksissa luonteva päätepiste tai välietappi ennen seuraavaa uudistusta.

Kaikissa kulttuureissa on omia luonnollisiksi miellettyjä ja itsestään selvänä pidettyjä oletuksia, normeja, tietoja ja totuuksia. Laadullisen ja konstruktivistisen analyysin tärkeä tehtävä humanistisessa ja yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa on tehdä näkyväksi näitä ”luonnollisuuksia” ja niiden rakentumista. Ne voivat olla esimerkiksi jokapäiväisiä sosiaalisia käytäntöjä, perustavanlaatuisia arvo-oletuksia, yleisesti hyväksyttyä tietoa tai yhteiskunnallisia rakenteita. Hyvinvointivaltiokin on tällainen luonnollistettu normi. Suomalaisessa yhteiskuntapoliittisessa diskurssissa ei kiistellä siitä, pitäisikö hyvinvointivaltion olla olemassa vai ei – se on itsestään selvä lähtökohta, ja poliittista kamppailua käydään ainoastaan sen rajoista. 1930-luvun poliittista diskurssia sen sijaan olisi mieletöntä analysoida kamppailuna hyvinvointivaltion reunaehdoista, sillä aikalaistoimijoilla ei ollut käsitystä hyvinvointivaltion konseptista ensinkään.

Vaikka konstruktivistinen analyysi kyseenalaistaakin kulttuuristen totuuksien luonnollisuuden, se ei ole normatiivinen vaan deskriptiivinen työkalu. Sen avulla voi kuvailla, millä tavalla sosiaaliset ilmiöt syntyvät ja kehittyvät, mutta konstruktivistiset menetelmät eivät sovellu esimerkiksi tutkittavien toimijoiden tuottaman tiedon oikeellisuuden vahvistamiseen tai toteutetun politiikan onnistumisen arviointiin. Konstruktivistinen analyysi ei sisällä lähtökohtaisia määritelmiä tai kriteerejä oikealle tai hyvälle, eikä se näin ollen voi ottaa kantaa normatiivisiin kysymyksiin. Jonkin ilmiön tulkitseminen sosiaalisena konstruktiona ei siis myöskään ole arvottava väite tai päätelmä, joka todistaisi ilmiön olevan epäaito, valheellinen tai epätodellinen, vaan se on lähtökohta analyysille. Kaikki sosiaalinen ja kulttuurinen on keinotekoista siinä merkityksessä, että se on ihmisten luomaa. Sosiokulttuurinen todellisuus on silti osa inhimillistä olemassaolon kokemusta ja käsitystä maailmasta, ja se on myös erottamattomasti kytköksissä materiaaliseen todellisuuteen. Se on siis yksilöille aitoa ja totta.

Sosiokulttuurisen todellisuuden keinotekoisuus tarkoittaa toisaalta myös sitä, että käsitykset ja kokemukset maailmasta ja toisista ihmisistä ovat ohjailtavissa ja muokattavissa erilaisten kehystysten kautta. Esimerkiksi tilastojen, kyselytutkimusten tai tekoälyjen perusoletukset ja parametrit, aineiston tai otoksen rajautumisen kriteerit sekä arviointi- tai validointikriteerit luovat väistämättä vinoumia. Ne tuottavat näin ollen rajallista tietoa ja osittaista kertomusta sosiokulttuurisesta todellisuudesta (mikä tietysti pätee myös minun tutkimukseeni). Tämä ei automaattisesti ole ongelmallista – kunhan tiedon ja sen tuottamisprosessin rajat tiedostetaan, eli mistä aineisto kertoo ja minkälaisiin kysymyksiin se voi vastata. Tietoteoreettisesti kyseenalaista sen sijaan olisi ajatella prosessin lopputuloksen olevan tyhjentävää dataa tai neutraalia ”vain tietoa”.

Tiedon ja sen tuottamisprosessien analysoiminen kulttuurisesti konstruoituneina ilmiöinä on tärkeää, sillä niillä on kauaskantoisiakin sosiaalisia ja poliittisia vaikutuksia. Tieto ohjailee osaltaan päätöksentekoa, lainsäädäntöä, instituutioiden kehittymistä ja ihmisten käytöstä. Tiedon olemus ja rooli eivät kuitenkaan ole muuttumattomia, vaan kulttuurisena ilmiönä tietokin on altis odottamattomille kehityksille ja tarkoittamattomille seurauksille. Kun sosiaalisen ilmiön luonnetta ja kehitystä kuvailevat mittarit vakiintuvat käyttöön, ne muuttuvat hiljalleen normatiivisiksi kriteereiksi, jotka kuvailemisen sijaan ohjaavat ja rajaavat. Deskriptiivisyyden ja normatiivisuuden hämärtyminen sekä ajan saatossa muotoutuvat normatiiviset rakenteet luovat osaltaan kasvualustaa normeille ja myyteille: rakenteiden tuottamia ja ylläpitämiä ilmiöitä aletaan mieltää yksilöiden, ihmisryhmien tai instituutioiden ominaispiirteiksi ja luonnolliseksi kehitykseksi. Ellei tiedon kulttuurista olemusta ja kehitystä tunnisteta, sen yhteiskunnallisia vaikutuksiakaan ei voi analysoida tai hallita.

Viitteet

Avoin puolue. <https://avoinpuolue.fi/> (5.12.2019).

Foucault, Michel (2005): Tarkkailla ja rangaista. Helsinki: Otava.

Garland, David (2014): ”What is a ‘history of the present’? On Foucault’s genealogies and their critical preconditions”. Punishment & Society 16 (4), 365–384.

Kettunen, Pauli (2008): Globalisaatio ja kansallinen me: Kansallisen katseen historiallinen kritiikki. Tampere: Vastapaino.

Mikko Sabelin twiitti 31.7.2019. <https://twitter.com/sabelmh/status/1156314687677616130> (5.12.2019).

Historiantutkimus saa esittää monenlaisia kysymyksiä, mutta ei miten tahansa

Marjo Liukkosen sosiologian väitöskirja Hennalan naismurhat 1918 (Lapin yliopisto) on lehdistön kuvauksen mukaan synnyttänyt ”tutkijakiistan”. Uutisoinnin perusteella työn keskeisiä ongelmia ovat muistitietomenetelmien puutteellisuus sekä puutteellinen tai kokonaan puuttuva keskustelu keskeisen tutkimuskirjallisuuden kanssa. Kritiikkiä ovat esittäneet vastaväittäjien, Tampereen yliopiston Suomen historian professori Kari Teräksen ja Helsingin yliopiston sosiologian professori Elina Oinaan, lisäksi mm. poliittisen historian tutkija Tiina Lintunen Turun yliopistosta ja Suomen historian dosentti Marko Tikka Tampereen yliopistosta (HS 28.4.2018), Suomen historian professori Pertti Haapala Tampereen yliopistosta (esim. IS 5.5.2018 STT:n uutisen pohjalta) ja Suomen ja Pohjois-Euroopan historian professori Tiina Kinnunen Oulun yliopistosta (Kaleva 9.5.2018, ks. Marianne Junilan kuvakaappaus).

Liukkonen tulkitsee kritiikin kumpuavan siitä, että tutkijat ovat närkästyneet hänen aiemman tutkimuksen kumoamisestaan, sekä siitä, että ”on murtumassa koulukunta, joka yrittää suojella puhtoisten voittajien sankaritarinaa” (IS 5.5.2018). Varsinkin jälkimmäinen menee epäammattimaisuuden puolelle – asiallisen ja perustellun kuuloinen arvostelu rinnastetaan epä-älylliseen historiapolitiikkaan. Ei näin. Mikään lukemastani kritiikistä ei väitä, että aihetta ei saisi tutkia tai että sisällissodan erilaisia ääniä ei saisi tuoda esille, päinvastoin. Arvostelu sen sijaan kohdistuu siihen, että muistitietoaineistoa on käytetty valikoivasti vastaamaan sellaisiin tutkimuskysymyksiin, joihin se ei voi vastata, mikä johtaa myös kyseenalaisiin tuloksiin. Tämä on tieteelliselle tutkimukselle vakava ongelma.

Tutkimuskysymys, aineisto, menetelmä – historiantutkimuksen vuorovaikutteinen pyhä kolminaisuus

Tiina Kinnunen toteaa edellä mainitussa Kalevan haastattelussa myös, että ”historiantutkimuksessa halutaan usein tietää, miten asiat todella tapahtuivat”. En itse ehkä muotoilisi asiaa aivan noin. Tällä en tietenkään tarkoita, että historiantutkimus antaisi piut paut asioiden oikealle tapahtumakululle tai että historiantutkimus olisi tietoinen ratas värittyneessä muistipolitiikassa. Tarkoitan sitä, että yhdessä historia-alan tutkimuksessa harvoin voidaan antaa mitään kovin kattavaa yleiskuvaa, ellei kyseessä ole täysin uusi tai erittäin lyhyesti rajattu aihe. Usein yksittäiset tutkimukset tarjoavatkin yhden näkökulman laajempaan kokonaisuuteen, jossa voi olla kilpailevia käsityksiä siitä, miten asiat todella tapahtuivat; ne eivät siis siinä mielessä yritäkään olla Totuutta eikä niitä sellaisena tulisi lukea. Eri näkökulmia käsittelevistä tutkimuksista yhteensä voikin saada kattavamman kokonaiskuvan – varsinkin siitä, miten kokonaiskuva ei ikinä ole täysin yhtenäinen.

Yksittäisen näkökulmankin tutkiminen kuitenkin edellyttää tieteellistä tarkkuutta. Tutkimuskysymyksen, aineiston ja menetelmän täytyy olla harmoniassa. Jos harmoniaa ei ole, täytyy muuttaa yhtä tai useampaa näistä.

Muistitietoaineiston erityislaadusta ovat kirjoittaneet ansiokkaasti mm. historiantutkija Ilona Pajari Äärellä avoimen maan ‑blogissa sekä Tiina Kinnunen Kalevassa 9.5.2018. En itse käytä muistitietoaineistoa tutkimuksessani, joten en työnnä lusikkaani siihen soppaan.

Sen sijaan olen käyttänyt vuosien mittaan sellaista aineistojen sillisalaattia, että voisin todeta kaikkien aineistojen olevan erityislaatuisia. Ne kaikki vastaavat omanlaisiinsa kysymyksiin ja niillä kaikilla on rajoitteensa. Osa tutkijan ammattitaitoa on tunnistaa, mihin oma aineisto taipuu ja mihin ei, eli minkälaisia kysymyksiä sille voi realistisesti esittää. Tutkimuskysymykset pitää siis muotoilla niin, että aineistosta tosiaankin on löydettävissä niihin vastaus – on eri asia kysyä ”mitä tapahtui?” tai ”miksi tapahtui?” kuin ”miten tapahtuma koettiin?” tai ”miten tapahtumasta uutisoitiin?” Tutkimuskysymysten lisäksi menetelmien pitää olla sellaisia, että ne todellakin a) soveltuvat aineiston käsittelyyn, b) tutkimuskysymyksiin vastaamiseen.

Tämä kysymyksen, aineiston ja menetelmien pyhä kolminaisuus on varsinkin tutkimuksen alussa muuttuva kokonaisuus. Turhan usein tutkimus esitetään suoraviivaisena prosessina, jossa valitaan itseä kiinnostava aihe, muotoillaan siitä tutkimuskysymys sekä sen jälkeen etsitään sopiva aineisto ja siihen soveltuva menetelmä. Näissä esityksissä saatetaan jopa lähteä siitä, että muotoillaan tutkimuskysymys ja siihen hypoteesi (mikä soveltuu erityisen huonosti laadulliseen ja empiiriseen historiantutkimukseen).

Tämä on mielestäni tieteenteon ”voittajien historiaa”. Kuvauksista jäävät pimentoon ne lukuisat hetket, kun tutkija sovittaa tutkimuskysymystä, aineistoa ja menetelmää toimivaksi kokonaisuudeksi, eli käytännössä muokkaa koko tutkimuksensa lähtöasetelmaa ja toteutusta. Pidän itse tämän harmonian löytymistä eräänlaisena tutkimustuloksena itsessään.

Tämä on prosessi, johon kuuluu harha-askeleita ja kriisejä kaikilla kolmella osa-alueella, varsinkin nuorella tutkijalla – ja se on ihan OK. Tutkija esimerkiksi tajuaa, ettei aineisto ollutkaan yhtään, mitä oletti sen olevan, eikä sovellu suunniteltuun kysymyksenasetteluun. Tai toteaa, ettei alun perin suunniteltu menetelmä tule tuottamaan merkityksellistä uutta tietoa tai ole muutoin tarkoituksenmukainen. Nämä tajuamiset voivat syntyä myös musertavalta tuntuvan kritiikin seurauksena.

Omat tenkkapooni ovat liittyneet ennen muuta järjestöjen arkistoaineistojen vaihtelevaan muotoon ja kokoon. Esimerkiksi Väestöliitolla on todella yksityiskohtaiset pöytäkirjat monipuolisine liitteineen, kun taas Sosiaalipoliittisen yhdistyksen ja etenkin Folkhälsanin pöytäkirjat ovat sangen niukkasanaisia eikä pöytäkirjoihin merkittyjä liitteitä ole. Näiden kahden järjestön kohdalla päädyinkin käyttämään erilaista aineistokokonaisuutta kuin alun perin suunnittelin, eli Sosiaalipoliittisen yhdistyksen omia julkaisuja sekä Folkhälsanin osalta mm. sanomalehtiaineistoja. Tällaiselta aineistolta en voi kysyä, mitä toimijat ovat ajatelleet ”oikeasti” tai ”kulissien takana”, ts. keskenään järjestön sisällä, vaan minun täytyy esittää kysymyksiä siitä, miten järjestöjen edustajat ovat esittäneet asiaansa julkisesti.

Yksi pahimmista kriiseistä syntyi, kun ryhdyin tutkimaan Folkhälsanin käsityksiä kansanterveydestä tarkastelemalla, miten järjestö määrittelee kansanterveyden (folkhälsa). Aloittelevalla käsitehistorioitsijalla meni pahemman kerran jauhot suuhun, kun kävi ilmi, ettei Folkhälsanin arkisto- tai painetussa aineistossa käytännössä katsoen käytetty koko käsitettä lainkaan! Tämän shokin jälkeen vaati jonkinmoista tutkimuksellista mielikuvitusta hahmottaa, miten lähestyisin aihetta, sikäli kuin ylipäätään siihen pystyisin – onneksi pystyi.

Nykyään osaan jo uuteen tapaustutkimukseen siirtyessäni varautua henkisesti näihin kriiseihin, varsinkin jos myös aineisto on uutta. Eivät ne ikinä ole mukavia – ahaa-elämykset ja onnistumiset ovat tietysti paljon kivempia – mutta koen niiden olevan tärkeitä analyyttisia vaiheita. Kriisien ja harha-askeleiden jälkeen pystyn perustelemaan paremmin sekä itselleni että muille, miksi olen valinnut juuri kyseisen ”pyhän kolminaisuuden”.

Tiedepoliittisen keskustelun väsyneimmät vastakkainasettelut elävät ja voivat hyvin

(Teksti on muokattu parista kommentistani FB-keskustelussa.)

Ympäristöpolitiikan professori Janne I. Hukkinen tietää tänään Helsingin Sanomissa julkaistussa mielipidekirjoituksessaan kertoa, että ”[s]e, että tieteellisen tutkimuksen aineisto ja aihe ovat suomalaisia, ei ole mikään peruste raportoida tuloksista suomenkielisissä tieteellisissä julkaisuissa”. Hänen mukaansa laadukkaan tieteen merkkinä on, että ”se liittää suomalaisen aineiston pohjalta tehdyt havainnot osaksi alan kansainvälisen tiedeyhteisön tunnustamia teoretisointeja”. Suomen kieli soveltuu hukkislaisittain ainoastaan tieteen popularisointiin eli yleistajuistamiseen sekä tiedeviestintään.

Kaksi pointtia Hukkisen väitteistä.

Pointti 1: suomalaiselle ja kansainväliselle yleisölle tuotetaan eri tutkimuksia

Suomen yhteiskuntapolitiikan historiaa tutkivana ja kahdella kielellä julkaisevana minulle on päivänselvää, että julkaisukanava ja kieli määrittävät tutkimuksen viitekehyksen tai näkökulman kohdeyleisöä palvelevaksi.

Suomen kehitys ei tietenkään tapahdu missään kuplassa, vaan se kytkeytyy kansainväliseen kehitykseen. Englanninkieliselle yleisölle suunnatussa artikkelissa Suomen kehitys asetetaankin usein korostetusti esimerkiksi pohjoismaiseen kehykseen, jota Suomi seuraa tai ei seuraa tavoilla XYZ koska ABC. Vaikka kyse olisikin Suomea koskevasta tutkimuksesta, se on käytännössä enemmän tai vähemmän pohjoismainen (tai muu kansainvälinen) vertailu – pieneen ja tuntemattomaan maahan keskittyvä tutkimus ei lähtökohtaisesti kiinnosta kansainvälistä lukijaa. Kun artikkeleiden sanamäärärajoihin täytyy mahduttaa ainakin kahden maan taustoitus (ei yleensä yhtä suurilla painoarvoilla, mutta voi hyvin olettaa, ettei esim. Ruotsin tai Norjankaan historia ole kansainväliselle lukijalle kovin tuttu), varsinaisen aiheen käsittelyyn jää loppujen lopuksi todella vähän tilaa, eikä siihen ole mahdollista paneutua suunnattoman syvällisesti.

Oma tutkimukseni pyörii kaiken lisäksi kielen, retoriikan ja diskurssin ympärillä, mikä entisestään hankaloittaa englanniksi julkaisemista. Ei tietenkään estä (MOT), mutta vaikka saisi muotoiltua kuinka hyvän käännöksen ja kontekstualisoinnin tahansa, historiallisten ilmaisujen sävyt ja konnotaatiot jäävät aina tappiolle siirryttäessä johonkin toiseen kieleen.

Historiantutkimus on toki siitä omalla tavallaan hankala ala, että sitä täytyy kontekstualisoida muiden alojen kollegoille myös Suomessa, vrt. tutkimus nykypäivän suomalaisesta yhteiskunnasta, josta kaikilla Suomessa asuvista suomalaisilla on kattava käsitys. Sitä tärkeämpää olisi, että ylläpidettäisiin tieteellisiä julkaisukanavia, joissa kaikki ”puhuvat samaa kieltä”. Ainakin omalla alallani näen, että englanninkielinen julkaiseminen ajan saatossa uhkaa vesittää suomalaista tutkimusta Suomen historiasta pintapuoliseksi hapuiluksi.

Yhteisen tieteellisen kielen tarve ja arvo konkretisoitui itselleni hyvin viime syksyn Historiantutkimuksen päivillä. Moni huokaili helpottuneena ja ihastuneena, miten virkistävää oli päästä heti asiaan ja keskustella oikeasti Suomen historian eri kiemuroista – ”sisällissota” ja ”vuoden 1956 yleislakko” tarkoittavat yleisölle heti jotain ilman mitään avaamista, eikä keskustelussa tarvitse vastata kysymyksiin kuten ”kuuluiko Suomi Neuvostoliittoon” ja ”onko Suomessa saamelaisia” (riippumatta esityksen aiheesta).

En tarkoita, etteikö Suomesta pitäisi kirjoittaa myös kansainväliselle yleisölle – jos pitäisin tätä mielettömänä, en itse vaivautuisi kirjoittamaan useammalla kielellä. Päinvastoin, on tärkeää sitoa Suomen kehitystä laajempiin kehityksiin ja tuottaa vertailevaa tutkimusta. Kaikki aiheet eivät kuitenkaan tähän sovellu. Oma pöytälaatikkoartikkelini vuoden 1956 kansaneläkelain uudistuksesta on siitä hyvä esimerkki. Sen koko pointti on täydentää suomalaisessa historiatieteellisessä keskustelussa vakiintuneita käsityksiä ko. uudistuksesta. Se osallistuisi toisin sanoen suomalaiseen keskusteluun sellaisella yksityiskohtaisella tasolla, ettei kansainvälinen yleisö saisi siitä yhtään mitään kiinnostavaa irti. Jotta siitä saisi kansainvälisesti kiinnostavan, koko tutkimusasetelma pitäisi muuttaa niin, ettei se enää täytä alkuperäistä tarkoitustaan.

Lisäksi todettakoon, että vaikka kontekstualisointi lienee historialliselle tutkimukselle omanlaisensa haaste, kyllä sitä muussakin yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa tarvitaan. Sikäli nämä ongelmat koskettavat Suomea koskevaa tutkimusta laajemminkin.

Pointti 2: nomoteettinen ja ideografinen tiede tuottavat erilaista tietoa ja osallistuvat eri keskusteluihin

Siteeraan Hukkista: ”Tieteen perusajatuksena on yleistettävien säännönmukaisuuksien havaitseminen ja havaintojen altistaminen kansainvälisen tiedeyhteisön kritiikille.”

Korjaan Hukkista: ”Nomoteettisen tieteen perusajatuksena on yleistettävien säännönmukaisuuksien havaitseminen ja havaintojen altistaminen (kansainvälisen) tiedeyhteisön kritiikille.”

Nomoteettinen tiede määritelmällisesti pyrkii tuottamaan yleistettäviä lainalaisuuksia. Ympäristöpolitiikan ja varsinkin luonnontieteiden puolella olevien ympäristötieteiden uskonkin istuvan tähän määritelmään. ”Tieteen” määritelmä ei kuitenkaan ole yhtä kuin ”nomoteettinen tiede”, vaan nomoteettisen vastinparina on ideografinen tiede. Ideografinen tiede tutkii kontekstisidonnaisia ja ainutkertaisia ilmiöitä ja tapahtumia, ja se on tiedettä siinä missä nomoteettinenkin tiede.

Ideografisen tieteen tuottamia havaintoja ainutkertaisista ilmiöistä voidaan totta kai sitoa laajempaan viitekehykseen – pitäisikin, ja tehdäänkin. Varsinkin historiallinen sosiologia ja historiallinen institutionalismi pyrkivät yhdistämään laajoja kehityskaaria ja erityistapauksia, mutta laajoja viite- ja tulkintakehyksiä sovelletaan muissakin historiantutkimuksen lähestymistavoissa. Tämä ei kuitenkaan ole sama asia kuin yleistettävät lainalaisuudet, eikä tarvitsekaan olla. Loogisen empirismin viitoittama positivistinen hurmos karisi sosiaalitieteistä 1970-lukuun mennessä, eikä sitä ole syytä kutsua takaisin.

Samasta tematiikasta on toki mahdollista tuottaa nomoteettisempaa ja ideografisempaa tietoa. Jako ei aina ole yksiselitteinen tai joko–tai, vaan riippuu tutkimusasetelmasta, aivan kuten erikielisissä julkaisukanavissakin. (Tarkennus 2.2.:) Täysin nomoteettista yhteiskuntatiedettä tuskin on olemassakaan, mutta voi kyllä puhua ideografisemmista ja nomoteettisemmista pyrkimyksistä.

Esimerkiksi sosiaalityön tai sosiaalipolitiikan tutkimuksesta A, joka tarkastelee Helsingin toimeentulotukiasiakkaiden käyttäytymistä, ei voi lähtökohtaisesti tehdä mitään havaintoja yleistettävistä säännönmukaisuuksista (tai jos voi, mennään niin yleisellä tasolla, että havainnon tarkoituksenmukaisuus ja käyttökelpoisuus on kyseenalainen). Mutta jos tutkimus B ottaakin lähtökohdakseen teorian X ja testaa sitä soveltamalla sitä Helsingin toimeentulotukiasiakkaiden käyttäytymiseen, tutkimus voi teorian näkökulmasta lausuakin jonkin mielekkään ja yleispätevämmän yleistyksen.

A ja B ovat kuitenkin tyystin eri tutkimuksia.

Tutkimus A:n arvo on ideografinen ja paikallinen, ts. Helsingin tai Suomen. Se tuottaa tietoa paikallisten yksilöiden käyttäytymisestä paikallisen institutionaalisen ja sosiokulttuurisen toimintakehyksen sisällä. Kansainvälinen yleisö ei pysty arvioimaan tätä tutkimusta eikä tee sillä sellaisenaan mitään, se näyttäytyy korkeintaan kuriositeettina. Sen sijaan suomalainen sosiaalipoliittisen tutkimuksen ja käytännön työn kentät todennäköisesti tekevät tutkimuksen tuottamilla havainnoilla ja tuloksilla paljonkin.

Tutkimus B:n arvo on nomoteettisempi, koska sen tutkimuskohteena on ennemmin sovellettu teoria kuin yksilöiden käytös. Se kertoo ensisijaisesti jotain teoriasta: sen soveltuvuudesta ja/tai rajoitteista. Se osallistuu ensisijaisesti kansainväliseen teoreettiseen keskusteluun. Sen tapaustutkimuksestakin totta kai voi tehdä johtopäätöksiä nimenomaan Suomesta, mutta kansainvälinen, teoreettinen tutkimusasetelma ei ole siihen parhaiten soveltuva.

Yhteenvetopointti

”Kovat” vs. ”pehmeät” tieteet sekä suomalainen vs. kansainvälinen tiedejulkaiseminen käyvät tiukkaa taistelua väsyneimmän vastakkainasettelun tittelistä tiedepoliittisessa keskustelussa. Eri tutkimusperinteet, eri tutkimusasetelmat, eri tutkimuskohteet, eri kohdeyleisöt, eri tuotettu tieto. Eri juttuja, kerta kaikkiaan. Eivät vertailukelpoisia, eivät lähtökohtaisesti toisiltaan pois.

Avainkäsitteet-sarja (osa 1c): Rotuhygienia, kansanterveys ja asiantuntijavalta – kontrollin moniulotteisuus

Edellinen: Osa 1b

Autoritaarista kontrollia, kurjuuden ennaltaehkäisyä, luokkapohjaista normittamista vai edistysuskoa?

Vastaus: kaikkia niitä. Ja paljon muutakin. Samanaikaisesti.

Historioitsija Lene Koch on analysoinut eugeniikan (eli rotuhygienian) määritelmiä skandinaavisissa tietosanakirjoissa 1900-luvulta. Vuosisadan alussa määritelmissä näkyi lähes utopistinen edistysusko; ihmisrodun jalostaminen näyttäytyi mahtavana biologisena, sosiaalisena ja kulttuurisena mahdollisuutena. 1900-luvun lopussa eugeniikkaan liitettiin vain negatiivisia asioita, kuten etniset puhdistukset, pakottava kontrolli, rikollisuus sekä historian toistumisen vaarat.

Julkisessa keskustelussa puhutaan vähän väliä ”kansankodin pimeästä puolesta” ja pohjoismaisen hyvinvointivaltion paradoksista. Miten on mahdollista, että sosiaalidemokraattisissa, yksilöiden ja yhteisöllisen hyvinvoinnin mallimaissa on tapahtunut hirveitä ihmisoikeusrikkomuksia, kuten pakkosterilointeja? Syyttävä sormi kääntyy usein osoittamaan sosiaalipoliittisia ja lääketieteellisiä asiantuntijoita; heidän nähdään (väärin)käyttäneen valtaansa ns. sosiaalisessa suunnittelussa (social engineering) mahdollistaakseen yksilön kontrolloinnin ja yksilönvapauden rikkomisen.

Tulkinta kuitenkin heijastelee nykypäivän individualistista ajattelutapaa, jota nykypäivän ihmiset pitävät itsestäänselvyytenä, hyvässä ja pahassa. Tämä on anakronistinen lähtökohta 1900-luvun alkupuoliskon tapahtumien ymmärtämiseen. Tuolloin yhtä itsestään selvä ajattelutapa oli yhteisön asettaminen yksilön edelle – yhtä lailla hyvässä ja pahassa. (Huomautettakoon myös, että toista maailmansotaa edeltävien kehitysten arvioiminen ihmisoikeusnäkökulmasta on myös jossain määrin anakronistista. Nykyinen ihmisoikeuskäsitys yhdistetään usein YK:n ihmisoikeusjulistukseen, joka hyväksyttiin v. 1948.)

Politiikantutkijat Alberto Spektorowski ja Elisabet Mizrachi ovat kehittäneet käsitteen ”hyvinvointieugeniikka” (welfare eugenics) selittääkseen Ruotsin kansankodin rotuhygieenisen historian äärimmäisintä muotoa, pakkosterilisaatiota. Heidän mukaansa sosiaalidemokraattisena visiona oli sosiaalinen edistys, eli hyvinvoinnin lisääminen ja laajentaminen. Se olisi kallis järjestelmä, joten mahdollisimman suuri, taloudellisesti tuottava väestö nähtiin elinehtona.

Ruotsissa ja sen kaltaisissa sosiaalidemokraattisissa maissa (kuten Norja ja Tanska) rotuhygienian erottelevana kriteerinä ei siis ollut niinkään etninen rotu, vaan taloudellinen, sosiaalinen ja väestöllinen tuottavuus. Sosiaalinen hyvinvointi edellytti tuottavaa väestöä, ja vastaavasti tuottamaton aines tuli minimoida. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut tuottamattomien yksilöiden (kuten rikollisten tai vammaisten) sulkemista yhteiskunnan ulkopuolelle (saati kansanmurhaa), vaan sitä, että hinta tuottamattomuudesta ja elätettävänä olemisesta oli lisääntymiskyvyn menetys. Yhteiskunnalla ei ollut varaa tuottamattoman aineksen lisääntymiseen.

Vaikka Suomen hyvinvointivaltiokehitys on kulkenut samankaltaista reittiä kuin Skandinaviassa, Suomen poliittinen toimintaympäristö on ollut erilainen. Sosiaalidemokraatit eivät ole olleet yksinvaltiaan asemassa, vaan kamppailivat poliittisesta vallasta keskustaoikeiston (ennen muuta maalaisliiton) kanssa. Tämä johtui osaltaan Suomen maatalousvaltaisuudesta sekä verkkaisesta teollistumisesta ja kaupungistumisesta, mikä ns. satoi maalaisliiton (ja muiden pienviljelijöiden ja maaseutua puolustavien tahojen) laariin.

Keskustaoikeistolaiset, porvarillis-konservatiiviset poliitikot ja toimijat (kuten Väestöliitto, Folkhälsan, Mannerheimin Lastensuojeluliitto jne.) kyllä seurasivat tiiviisti Ruotsin kehitystä ja ottivat Ruotsin politiikkamalleista hanakasti mallia. Modernit, sosiaaliseen edistykseen ja naisten emansipaatioon tähtäävät väestöpoliittiset ja kansanterveydelliset mallit kuitenkin saivat Suomessa konservatiiviseen ajattelutapaan pohjautuvat tavoitteet. Ne kannustivat porvarilliseen ydinperheeseen, jossa vallitsivat perinteiset sukupuoliroolit: naisen tehtävänä oli kasvattaa uusia kansalaisia ja huolehtia kodista, mies toimi perheen elättäjänä.

Pyrkimys väestön laadun ja määrän kohottamiseen yhdistettynä porvarillisen ydinperhemallin vakiinnuttamiseen näkyy sekä Folkhälsanin 1920-luvun rotuhygieenisessä ajattelussa että Väestöliiton väestöpoliittisesssa ja kansanterveydellisessä ajattelussa 1940-luvulla. Olen selittänyt näitä pyrkimyksiä ns. altavastaajatraumalla. Vastikään demokratisoituneessa, sisällissodan jälkeisessä Suomessa Folkhälsanin porvarilliset toimijat pelkäsivät suomenkielisen valtaväestön poliittista, sosiaalista ja kulttuurista sortoa. Lisäksi he pelkäsivät koulutettua eliittiä suurilukuisemman ruotsinkielisen työväestön ja viljelijäväestön vasemmistoradikalisoitumista. Väestöliiton toimijat puolestaan kokivat talvi- ja jatkosodan jälkeen suuren, vahvan ja vihamielisen Neuvostoliiton uhkaavan koko Suomen valtion ja kansan olemassaoloa.

Folkhälsanin ja Väestöliiton silmissä rotuhygienia, kansanterveys ja väestöpolitiikka toimittivat näissä tilanteissa puolustusstrategian virkaa. Toisin kuin esim. Ruotsissa, nopeasti lisääntyvä, tuottava ja yhdenmukainen väestö ei ollut vain edistyksen työkalu, vaan se nähtiin päämääränä itsessään – yhteisön ainoana selviytymiskeinona.

Pohjoismainen negatiivinen rotuhygienia ei ollut pelkästään oman viiteryhmän ja yhteisön edun ajamista. Siinä oli kyse myös huono-osaisuuden ehkäisemisestä, olkoonkin, että keinot nykyihmiselle näyttäytyvät julmina. Kuten aiemmin mainitsin, sekä biologisten että sosiaalisten piirteiden nähtiin olevan perinnöllisiä. Ajateltiin, että perinnöllisesti huonot kortit saaneilla yksilöillä (alimmilla yhteiskuntaluokilla, vammaisilla jne.) oli suuri synnynnäinen riski inhimillisesti kurjaan ja moraalittomaan elämään, kuten köyhyyteen, rikollisuuteen, prostituutioon ja heikkoon terveyteen. Yhteisön edun lisäksi tällaisten ihmisten sterilointia pidettiin humanitaarisesti tärkeänä, jotta ehkäistäisiin uusien, samaan kurjuuteen tuomittujen sukupolvien syntyminen. Sterilointi saattoi myös toimia pääsylippuna yhteiskuntaan, esimerkiksi kun hoitolaitoksesta tai mielisairaalasta vapautumisen ehtona oli näennäisesti vapaaehtoinen sterilointi. Meidän näkökulmastamme epäinhimillisellä, ylhäältäpäin tulevalla kontrollilla toisin sanoen myös pyrittiin sisällyttämään yhteisön ulkopuolelle jääneitä yksilöitä takaisin yhteisöön sekä estämään lähes vääjäämättömänä nähtyjä kohtaloja yhteisön ulkopuolella.

Lopuksi

Olen (toivottavasti) tässä osoittanut, että rotuhygienia tai kansanterveys eivät ole olleet mitään yksiulotteisia malleja, jotka voidaan yksiselitteisesti asettaa johonkin tiettyyn kohtaan hyvä/paha-akselille. Esimerkiksi äitiyspakkaus ja neuvolajärjestelmä, pakkosterilisaatio ja keskitysleirit ovat kaikki rotuhygieenisestä ajattelusta kumpuavia käytäntöjä ja tapahtumia. Harva ihminen (puhutaan sitten 1940- tai 2010-luvun ihmisistä) kuitenkaan pitää niiden tarkoituksia ja seurauksia samanveroisina.

Rotuhygienia ja kansanterveys ovat siis olleet poliittisia ja historiallisia ilmiöitä, jotka ovat heijastelleet eri aikojen ja toimijoiden pelkoja, toiveita ja odotuksia. Nykyihmiselle ne voivat näyttäytyä julmina, kohtuuttomina tai naiiveina, mutta aikalaisille niissä on ollut paljon itsestään selvää, jota ei tullut edes mieleen kyseenalaistaa.

Tämä on hyvä pitää mielessä myös nykypäivän ajattelumalleja ja tapahtumia analysoidessa. Todennäköisesti mekin näyttäydymme tulevaisuuden ihmisille kyseenalaisten ja barbaaristen käytäntöjen kehittäjinä ja soveltajina – tai jo nykypäivän ihmisille. Esimerkiksi transsukupuolisten pakkosteriloinnin, jolle ei ole mitään lääketieteellistä perustetta, pitäisi jo olla synkkä historiallinen fakta eikä nykypäivän todellisuutta. Tätä mieltä on myös mm. Euroopan ihmisoikeusoikeustuomioistuin. Häilyvämpi tapaus on sikiöseulonta. Siinä ei seulota vain tappavien tai suurta kärsimystä aiheuttavien vammojen varalta, vaan myös esim. Downin syndrooman. Tässä on negatiivisen eugeniikan kaikua, sillä käytännössähän pyritään tunnistamaan ei-toivottu, epänormaali aines ja mahdollisesti estämään sen syntyminen. Ihmisille, jotka ovat kasvaneet individualistisessa ja kehollista itsemääräämisoikeutta pyhänä pitävässä yhteiskunnassa, tämä ei kuitenkaan välttämättä näyttäydy mitenkään yksiselitteisen vääränä, sen paremmin raskaana olevan henkilön, vanhempien kuin lapsenkaan kannalta. En itsekään osaa varmuudella sanoa, mitä riskiraskaudessa tekisin. Tämä epäröinti voi kuitenkin itsessään olla osoitus perinpohjaisesti omaksutusta terveysnormista ja siihen liittyvästä vammaisuuden syrjimisestä, joka ehkä myöhemmin, uudenlaisen arvomaailman valossa nähdään epäinhimillisenä ajattelutapana.

Minäkin saatan tulevaisuudessa olla menneisyyden hirviö.

Julkaistuja alkuperäislähteitä ja tutkimuskirjallisuutta

Armstrong, David: Political Anatomy of the Body: Medical Knowledge in Britain in the Twentieth Century. Cambridge University Press, Cambridge 1983.

Aukee, Ranja: Vanhasta uuteen sosiaalilääketieteeseen. Suomalaisen sosiaalilääketieteen muotoutuminen 1800-luvun lopulta vuosituhannen vaihteeseen. Acta Universitatis Tamperensis 1825. Tampere University Press, Tampere 2013.

Bergenheim, Sophy: “The population question is, in short, a question of our people’s survival”: Reframing population policy in 1940s Finland. Teoksessa Dackling, Martin – Duedahl, Poul – Poulsen, Bo (toim.): Reforms and Resources. Aalborg University Press, Aalborg 2017, 109–142.

Bergenheim, Sophy: Cherishing the health of the people. Finnish non-governmental expert organisations as constructors of public health and the ‘people’. Teoksessa Kananen, Johannes – Bergenheim, Sophy – Wessel, Merle (toim.): Conceptualising Public Health. Historical and Contemporary Struggles Over Key Concepts. Routledge, London & New York 2018 (tulossa).

Federley, Harry: Samfundets moderpremiering och dess syfte. Teoksessa Samfundet Folkhälsan: Samfundet Folkhälsan i svenska Finland 1921–1946. Festskrift utgiven med anledning av Samfundets 25-års jubileum. Frenckellska Tryckeri Aktiebolaget, Helsingfors 1946, 127–135.

Harjula, Minna: Terveyden jäljillä. Suomalainen terveyspolitiikka 1900-luvulla. Tampere University Press, Tampere 2007.

Harjula, Minna: Universal, but exclusive? The shifting meanings of pre- and post-war public health in Finland. Teoksessa Kananen, Johannes – Bergenheim, Sophy – Wessel, Merle (toim.): Conceptualising Public Health. Historical and Contemporary Struggles Over Key Concepts. Routledge, London & New York 2018 (tulossa).

Helén, Ilpo: Äidin elämän politiikka. Naissukupuolisuus, valta ja itsesuhde Suomessa 1880-luvulta 1960-luvulle. Gaudeamus, Helsinki 1997.

Hietala, Marjatta: From race hygiene to sterilization. The eugenics movement in Finland. Teoksessa Broberg, Gunnar & Roll-Hansen, Nils (toim.): Eugenics and the Welfare state. Sterilization Policy in Denmark, Sweden, Norway, and Finland. Michigan State University Press, East Lansing 2005, 195–258.

Jalas, Rakel: Sukuelämä terveeksi. WSOY, Porvoo & Helsinki 1941.

Kananen, Johannes – Bergenheim, Sophy – Wessel, Merle (toim.): Conceptualising Public Health. Historical and Contemporary Struggles Over Key Concepts. Routledge, London & New York 2018 (tulossa).

Keski-Petäjä, Miina: Aborttitoiveet ja abortintorjunta: raskaudenkeskeytyksen hakeminen 1950–60-lukujen Suomessa. Väestöliitto, Helsinki 2012.

Koch, Lene: Past futures: On the conceptual history of eugenics – a social technology of the past. Technology Analysis & Strategic Management, 18 (3), 2006, 329–344.

Koskimies, Akseli: Mitä ovat sosiaalihygienia ja sosiaalimedisiina? Duodecim, 33 (2), 1916, 133–147.

Laurent, Helene: War and the emerging social state: Social policy, public health and citizenship in wartime Finland. Teoksessa Kinnunen, Tiina & Kivimäki, Ville (toim.): Finland in World War II: History, Memory, Interpretations. Brill, Leiden 2012, 315–354.

Mattila, Markku: Kansamme parhaaksi: rotuhygienia Suomessa vuoden 1935 sterilointilakiin asti. Bibliotheca Historica 44. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1999.

Mattila, Markku: Rotuhygienia ja kansalaisuus. Teoksessa Helén, Ilpo & Jauho, Mikko (toim.): Kansalaisuus ja kansanterveys. Gaudeamus, Helsinki 2003, 110–127.

Melby, Kari – Pylkkänen, Anu – Rosenbeck, Bente – Carlsson Wetterberg, Christina (toim.): The Nordic Model of Marriage and the Welfare State. Nord 2000:27. Nordic Council of Ministers, Copenhagen 2001.

Nätkin, Ritva: Kamppailu suomalaisesta äitiydestä. Maternalismi, väestöpolitiikka ja naisten kertomukset. Gaudeamus, Helsinki 1997.

Qvarsell, Roger: ”Ett sunt folk i ett sunt samhälle”: Hälsoupplysning, hälsovård och hälsopolitik i ett idéhistoriskt perspektiv. Teoksessa Carlsson, Gösta & Arvidsson, Ola (toim.): Kampen för folkhälsan. Prevention i historia och nutid. Natur och Kultur, Stockholm 1994, 76–108.

Spektorowski, Alberto & Mizrachi, Elisabet: Eugenics and the welfare state in Sweden: The politics of social margins and the idea of a productive society. Journal of Contemporary History, 39 (3), 2004, 333–352.

Taskinen, Ritva (toim.): Perheen puolesta. Väestöliitto 1941–1991. Väestöliitto, Helsinki 1991.

Väestöliitto: Kodin, perheen ja lasten yhteiskunta. Kansalaistietoa väestökysymyksestä. Väestöliiton julkaisuja 17. Väestöliitto, Helsinki 1946.

Väestöliitto: Väestöpolitiikkamme taustaa ja tehtäviä. Väestöliiton vuosikirja I. WSOY, Porvoo & Helsinki 1946.

Avainkäsitteet-sarja (osa 1b): Rotuhygienia, kansanterveys ja asiantuntijavalta – kontrollin moniulotteisuus

Edellinen: Osa 1a.

Kansanterveys

Aatehistorioitsija Roger Qvarsell on muotoillut sanonnan ”terve sielu terveessä ruumiissa” muotoon ”terve kansa terveessä yhteiskunnassa”. Jälkimmäinen muoto kuvaa hyvin yksilön ja yhteisön välistä suhdetta niin rotuhygieenisessä kuin kansanterveysajattelussakin 1900-luvun alkupuoliskolla. Ajattelutavan mukaan kansalla ja yhteiskunnalla on suora suhde – jos kansa on sairas, yhteiskuntakin on sairas. Kansa puolestaan koostuu yksilöistä, joten sosiaalisesti tai biologisesti sairaat yksilöt sairastuttavat kansan ja sitä kautta koko yhteiskunnan.

Lääketieteen ja hyvinvointivaltion historiaan erikoistuneen Minna Harjulan mukaan rotuhygienia ja muut hygieniakäsitteet korvautuivat toisen maailmansodan jälkeen virallisessa kielenkäytössä toisilla käsitteillä, kuten kansanterveys ja väestöpolitiikka. Ranja Aukee puolestaan on sosiaalityön väitöskirjassaan kuvannut, miten sosiaalilääketiede, toiselta nimeltään sosiaalihygienia, muuttui 1970-luvulla kansanterveystieteeksi. 1940–60-luvun kansanterveyteen siis liittyi myös väestöpolitiikka ja erilaiset hygieniakäsitteet.

Harjulan mukaan käsitteiden korvautuminen uusilla ei kuitenkaan välttämättä heijastellut ratkaisevaa muutosta ajattelutavassa tai käytännöissä – kuten minäkin edellä totesin, rotuhygieenisiä käytäntöjä Suomessa kyllä oli sodan jälkeenkin. Kyse ei myöskään välttämättä ollut sinänsä täysin uusista käsitteistä, sillä esimerkiksi kansanterveyden käsite oli ollut käytössä Pohjoismaissa ainakin 1900-luvun alusta. Sodanjälkeiset vuosikymmenet olivat kuitenkin eräänlainen ideologinen ja käsitteellinen ylimenokausi: alettiin hiljalleen siirtyä yhteisökeskeisestä ajattelusta 1970–80-luvulla vakiintuneeseen ajattelu- ja politiikkamalliin, jossa fokus on yksilön terveyden edistämisessä sekä yksilön autonomiassa ja vastuussa (tähän viitataan usein New Public Health ‑käsitteellä).

1940–50-luvun kansanterveysajattelussa katse oli kuitenkin vielä kohdistunut yhteisöön, jota yksilön nähtiin palvelevan – kuten rotuhygieniassakin. Kuten mainitsin tekstin alustuksessa, näen rotuhygienian ja kansanterveyden olevan sisarkäsitteitä. Molemmat ovat käsitettävissä positiivisen tai negatiivisen lähestymistavan kautta, missä toiminnan kohteena ovat sosiaalisesti ja biologisesti kelvot yksilöt (positiivinen rotuhygienia/kansanterveys) tai epäkelvot yksilöt (negatiivinen rotuhygienia/kansanterveys). Molempien perimmäisenä tarkoituksena oli siis vaalia yhteisön (”rodun” tai ”kansan”) hyvää, joko kannustamalla kelpoja yksilöitä lisääntymään ja sen kautta parantamaan yhteisön laatua, tai estämällä epäkelpoja yksilöitä levittämästä huonoa sosiaalista ja biologista perimäänsä ja siten rappeuttamasta yhteisöä. Myös ”rotu” ja ”kansa” olivat toisin sanoen eräänlaisia sisarkäsitteitä – esimerkiksi Folkhälsan puhui suomenruotsalaisesta väestöstä sekä rotuna että kansana, eikä tässä ollut mitään ratkaisevaa muutosta 1920-luvulta 50-luvulle. (Tästä myöhemmin lisää kansan käsitettä käsittelevässä jutussa.)

Tämä ajattelu näkyi myös siinä, miten käsitteiden käyttö ei muuttunut kaikkialla sotien jälkeen kuin veitsellä leikaten tai samalla tavalla. Folkhälsan korvasi ”rotuhygienian” ”perinnöllisyyshygienialla” (arvshygien), koska järjestön johtohahmo Harry Federleyn mukaan natsit olivat pilanneet ”aidon” rotuhygienian maineen ja sotkeneet siihen politiikkaa. Federleyn mukaan rotuhygieniassa oli kyse puhtaasti tieteestä, joka pyrki parantamaan ihmislajia perinnöllisyyden hallinnan kautta, ”rodusta riippumatta”. Muista hygieniakäsitteistä Folkhälsan sen sijaan piti kiinni ilman mitään pohdiskelua aiheesta, vaikka niistä muutoin Suomessa pitkälti luovuttiin. Vuonna 1941 perustettu Väestöliitto ei käyttänyt hygieniakäsitteitä, mutta sen edustajat kyllä puhuivat esimerkiksi ”rodullisesta” aineksesta tai laadusta. Kumpikaan näistä järjestöistä eivät olleet marginaalisia tai radikaaleja, joten niiden kielenkäytön voi katsoa heijastelevan sangen valtavirtaista ajattelua Suomessa.

Kuten positiivinen/negatiivinen-jaottelusta voi huomata, keskiössä oli yksilöiden lisääntyminen. Rotuhygienia ja kansanterveys limittyivätkin pronatalistisen (eli syntyvyyttä ja väestönkasvua kannustavan) väestöpolitiikan kanssa, eli huomio keskittyi ennen kaikkea naisiin ja lapsiin. Äitiys nähtiin sosiaalisesti ja biologisesti kelvollisen naisen kansalaisvelvollisuutena, ja korkeaa äitiys- ja lapsikuolleisuutta puolestaan pidettiin vakavina kansanterveydellisinä ja väestöpoliittisina ongelmina. Tältä pohjalta ovat syntyneet monet nykyiset perhepoliittiset sosiaali- ja terveysturvan muodot, kuten neuvolajärjestelmä, lapsilisä ja äitiyspakkaus. Myös suuret ikäluokat ovat osaltaan heijastuma tämän ajan propagandasta ja politiikasta.

Viimeiseen osioon: 1c.

Avainkäsitteet-sarja (osa 1a): Rotuhygienia, kansanterveys ja asiantuntijavalta – kontrollin moniulotteisuus

Edellinen: Alustus.

Rotubiologia ja rotuhygienia

Lääketieteen sosiologiaan ja historiaan erikoistunut David Armstrong on teoksessaan Political Anatomy of the Body esittänyt, että lääketieteellisen tiedon lisääntymisen myötä ihmiskeho muuttui helpommin tulkittavaksi 1800–1900-luvun taitteessa. Mikrobiteorian ja etiologian myötä suhtautuminen sairauteen muuttui: alettiin ymmärtää, miten sairaudet syntyvät ja leviävät, sen sijaan, että niitä hoidettaisiin sitä mukaa kuin niitä ilmenee. Painopiste alkoi siirtyä sairauden ennaltaehkäisyyn, minkä myötä katse nousi yksilön kehosta tarkkailemaan ympäristöä ja yhteisöä, jossa sairaus syntyi ja levisi. Tavoitteeksi tuli tunnistaa ja suitsia orastava epänormaalius ja sairaus sekä kartoittaa ja ennakoida sairauden maantieteellistä esiintymistä ja leviämistä.

Pohjoismainen rotuhygienia perustui vastaavaan ajattelumalliin, jonka keskiössä oli ennaltaehkäisy ja yhteisö. Mistä yhteisöstä oli kyse, vaihteli ajan, paikan ja toimijan mukaan – se saattoi viitata esimerkiksi koko yhteiskuntaan, paikalliseen yhteisöön tai väestöryhmään. Olennaista oli kuitenkin, että yksilöiden nähtiin elimellisesti olevan osa yhteisöä ja yhteisölle alisteisia. Yhteisön hyvä oli tärkeämpää kuin yksilön hyvä.

Rotuhygienian kumppanina toimi rotubiologia, jossa yhdistyi rotuoppi ja fyysinen antropologia. Rotubiologian mukaan ihmislaji jakautui erilaisiin rotuihin, jotka järjestyivät tietyn hierarkian mukaan. Rotubiologit ajattelivat, että rodut voitiin tunnistaa fyysisten piirteiden perusteella, ja erilaisia rotutyypittelyjä tehtiin myös Pohjoismaissa. Ruotsissa Herman Lundborg matkusti pitkin Ruotsia tutkimusmatkoilla ja kokosi maan eri rotutyypit (folktyper) yksiin kansiin. Suomessa yksityisen Florinin komitean (vuonna 1921 perustetun Samfundet Folkhälsanin edeltäjä) tehtävänä oli kartoittaa ruotsinkielisen väestön antropologiaa ja terveydentilaa. Tähän liittyi myös pyrkimys tutkia ja luokitella suomenruotsalainen väestö sekä osoittaa, että ruotsinkieliset kuuluivat eri rotuun kuin suomalaiset.

Kuvassa ”itäbalttilaiseen rotuun” luokiteltu ”norrbotteninsuomalainen” (eli länsipohjalainen) nainen Herman Lundborgin teoksessa Svenska folktyper: Bildgalleri, ordnat efter rasbiologiska principer (Stockholm: A.-B. H. W. Tullbergs Förlag, 1919).

Rotujen sekoittumista pidettiin erittäin haitallisena. Tällöin erilaisilla ominaisuuksilla varustettujen rotujen perimät sekoittuivat, millä oli huonoja ja arvaamattomia seurauksia – minkä lisäksi sekoittuminen tietysti rappeutti parempaa rotua. Herman Lundborg varoitti ankarasti ”ruotsalaisverta” sekoittumasta ”itäbalttilaisen” (eli suomalaisen) ja ”lappalaisen” (eli saamelaisen) veren kanssa. (Ironista kyllä, Lundborg avioitui ”suomalais-lappalaisen” naisen kanssa ja sai tämän kanssa lapsen.) Florinin komitean ja sittemmin Folkhälsanin asiantuntijat pitivät vastaavasti ruotsin- ja suomenkielisten seka-avioliittoja haitallisina.

Rotuhygienia ei kuitenkaan perustunut vain rotuun. Rotubiologisesta historiasta huolimatta rotuhygienian roolia Pohjoismaissa selittää paremmin käsitys perinnöllisyydestä. 1900-luvun alkupuoliskolla perinnöllisyyttä ei ymmärretty ainoastaan geneettisenä seikkana, vaan biologisen perimän nähtiin kulkevan käsi kädessä sosiaalisen perimän kanssa. Joidenkin ihmisten siis ajateltiin olevan ”kovakoodattuja” sosiaaliseen alempiarvoisuuteen ja siten olevan syntyjään merkittävästi taipuvaisempia rikollisuuteen ja muuhun moraaliseen haureuteen.

Rotuhygienia jaotellaan yleensä positiiviseen ja negatiiviseen rotuhygieniaan. Positiivinen rotuhygienia kannusti toivotun perimän leviämiseen, eli ”hyvälaatuisten” yksilöiden lisääntymiseen. Esimerkiksi Folkhälsan jakoi äidinpalkintoja vähintään neljän tervettä ja elinvoimaista lasta synnyttäneille ja kasvattaneille äideille, jotka olivat terveitä ja nuhteettomia, tulivat ”hyvästä suvusta” ja olivat naimisissa samat kriteerit täyttävän miehen kanssa. Palkintokelpoisuuden estäviä seikkoja olivat esimerkiksi suvussa esiintynyt alkoholismi tai mielisairaus, sekä tietysti seka-avioliitto muun kuin ruotsinkielisen kanssa.

Negatiivisella rotuhygienialla puolestaan pyrittiin estämään yhteisöä rappeuttavia biologisia ja sosiaalisia perintötekijöitä leviämästä. Kaikissa Pohjoismaissa säädettiin 1900-luvun alkuvuosikymmeninä avioliitto- ja sterilisaatiolait, joilla oli rotuhygieenisiä tavoitteita. Suomen ensimmäinen avioliittolaki (1929) määritteli avioliittoesteitä ja ‑rajoitteita esimerkiksi kuuromykille, epileptikoille, mielisairaille ja ”vajaamielisille” (eli älyllisesti kehitysvammaisille). Rajoitteet, esimerkiksi epileptikoille, sisälsivät ehdon sterilisaatiosta ennen avioitumista. Suomen sterilisaatiolaki (1935) sisälsi vastaavia perusteita (pakko)sterilisaatiolle. Myös erilaiset perinnölliksi katsotut ”epäsosiaaliset taipumukset”, kuten alkoholismi, prostituutio tai kiertolaisuus, saattoivat rajatapauksissa toimia ratkaisevana perusteena pakkosteriloinnille.

Suomen sterilisaatiolakia kuitenkin arvosteltiin porvarilliselta taholta liian lepsuksi. Esimerkiksi Väestöliitossa sitä sätittiin ”täysin epäonnistuneeksi”, koska sillä ei ollut ollut ”minkäänlaista yhteiskunnallista merkitystä” – se oli toisin sanoen epäonnistunut tehtävässään parantaa ”yhteiskunnan kokoomusta”. Myös Folkhälsanissa arvosteltiin ”yhteiskunnan varoventtiilin” riittämätöntä käyttöä.

Sterilisaatiolain uudistuksessa (1950) lääkärin harkintavaltaa lisättiin, ja ei-vapaaehtoisten (rotuhygieenisiin tai sosiaalisiin syihin pohjautuvien) sterilisaatioiden määrä saavuttikin huippunsa 1950–60-luvun taitteessa. Suomen ensimmäinen aborttilaki (1950) piti sisällään samankaltaisia perusteita – hyväksyttävistä sosiaalisista syistä tosin päätti lääkäri eikä abortinhakija itse, ja yleisesti ottaen abortteja myönnettiin nihkeästi. Yksinäisten naisten kohdalla abortin ehtona oli usein sterilisaatio.

Rotuhygienia siis oli hyvinkin läsnä suomalaisissa lääketieteellisissä käytännöissä vielä 50–60-luvulla.

Seuraava: Osa 1b.

Avainkäsitteet-sarja (osa 1): Rotuhygienia, kansanterveys ja asiantuntijavalta – kontrollin moniulotteisuus

Suomalaisen hyvinvointivaltion avainkäsitteitä 1920-luvulta 1960-luvulle, osa 1

Lue juttusarjan alustus täältä.

Nykypäivän ihmisillä on usein rotuhygieniasta ja kansanterveydestä varsin erilaisia mielleyhtymiä. Kansanterveys tuo lähinnä mieleen sydän- ja verisuonitaudit, tupakoinnin ja syövän, historiallisesti ajattelevalla ehkä myös tuberkuloosin. Rotuhygienia puolestaan tuo mieleen natsi-Saksan, pakkosterilisaatiot, kallonmittauksen, erilaiset julmat kontrollin muodot sekä juutalaisvainot ja rasismin.

Kun aloitin väitöskirjaprojektini, ajattelin, että nimenomaan en aio tutkia mitään rotuhygieniaan liittyvää. Ensinnäkin aihepiiriä on jo tutkittu paljon, toisekseen aihe tuntui kaikessa sensaatiomaisuudessaan laiskalta ja helpolta vaihtoehdolta. Mikäpä ei olisi media- ja historiaseksikkäämpää kuin pakkosterilisaatiot ja kallonmittaukset? Aika pian sain kuitenkin huomata, että asia on paljon moniulotteisempi kuin alun perin ajattelin.

Mainitsin viime kirjoituksessani lyhyesti kirjamme, jonka toimittajana toimin yhdessä Johannes Kanasen ja Merle Wesselin kanssa. Teoksessa historioitsijat ja yhteiskuntatieteilijät tarkastelevat kansanterveyttä Pohjois-Euroopassa käsitehistoriallisesta näkökulmasta. Kirjan tarkoituksena on valottaa, miten lääketieteellinen tieto ja sen käsitteet ovat poliittisia, sosiaalisia ja historiallisia ilmiöitä. Niiden merkitykset eivät toisin sanoen ole muuttumattomia ja neutraaleja, vaan vaihtelevat toimijasta, aikakaudesta ja kontekstista riippuen. Yksi keino tutkia lääketieteen historiaa onkin mennä avainkäsitteiden ”taakse” – analysoida esimerkiksi, mihin ”kansaan” tarkalleen ottaen on viitattu, ja mitä ”terveyden” on katsottu tarkoittavan yksilön tai yhteisön kohdalla.

Oma lukuni em. kirjassa käsittelee Väestöliiton ja Folkhälsanin käsityksiä kansasta ja kansanterveydestä 1940–50-luvulla. Viimeistään tämän tutkimuksen sekä yleisesti kirjaprojektin aikana vahvistui käsitykseni siitä, että rotuhygienialla ja kansanterveydellä on paljon enemmän yhteistä kuin ensiajattelemalta luulisi. Väitän jopa, että ne olivat 1940–50-luvulla Suomessa ja Pohjoismaissa sisarkäsitteitä monien toimijoiden puheissa, toiminnassa ja visioissa. 1950-luvun (ja vielä 60-luvunkin) kansanterveydellä (käsitteenä ja käsityksenä) on siis enemmän yhteistä 1930-luvun rotuhygienian kuin 1980-luvun kansanterveyden kanssa.

Käyn ensin läpi rotuhygienian historiaa Suomessa ja Pohjoismaissa, sen jälkeen kansanterveyden historiaa ja sen yhtäläisyyksiä rotuhygieniaan. Lopuksi käyn läpi näiden sisarkäsitteiden moniulotteisuutta: rotuhygieniassa on kaikessa kontrolloivuudessaankin ollut pyrkimyksiä ehkäistä kurjuutta ja auttaa yksilöitä, ja kansanterveys puolestaan ei ole ollut pelkkää elintasosairauksien ennaltaehkäisyä, vaan myös normittavaa ja kontrolloivaa politiikkaa.

***

Lisäys 3.10.2017: Liikumme tässä tekstissä arkaluonteisten ja hyvin poliittisten aiheiden äärellä. Orastavien väärinkäsitysten korjaamiseksi ja uusien ennaltaehkäisynä taitaa olla paikallaan korostaa historiantutkijan työn luonnetta. Historioitsijana pyrin ymmärtämään, miten menneet toimijat ovat ajatelleet ja miksi he ovat toimineet kuin ovat. Pyrin myös selittämään ja kuvaamaan muille omaa tulkintaani menneistä ajatusmalleista. Se, että kuvailen ongelmallisia historiallisia ilmiöitä monelta eri näkökantilta, ei ole tulkittavissa puolustuspuheenvuoroksi. Ymmärtäminen ja selittäminen ei edellytä hyväksymistä.

Yksityishenkilönä ja nykyihmisenä minun on tietenkin vaikea olla näkemättä monia rotuhygienian muotoja ihmisoikeusrikkomuksina. Tässä tekstissä en kuitenkaan kirjoita yksityishenkilönä, vaan historioitsijana. Historioitsijana, jonka ammattitaitoon kuuluu tunnistaa ja analysoida omia, peri-inhimillisiä taipumuksiaan tulkita mennyttä ”nykypäivän tirkistysaukosta”. Joskus menneiden ajatusmaailmojen ja toimintaympäristöjen avautuminen haastaa vakiintuneita käsityksiä, kun musta ja valkoinen täydentyvät muilla sävyillä. Sankarillinen (tai vähintäänkin neutraali) tapahtuma tai hahmo nähdäänkin uudessa, kyseenalaisessa valossa. Tai yksiselitteisesti vääränä nähdyt tapahtumat selittyvätkin myös aikalaisittain hyvillä tarkoituksilla.

Molemmissa tapauksissa moraalikäsityksemme ja sitä palvelevat historiakäsitykset järkkyvät. Uutta tulkintaa on vaikea hyväksyä, koska se tuntuu yksinkertaisesti väärältä, jopa historian irvokkaalta vääristelyltä tai kaunistelulta. Tämän tutkimuksen puitteissa olen ollut vastakkain molempien tilanteiden kanssa. On ollut vaikeaa sekä prosessoida sitä, että rotuhygieniaan on kuulunut myös hyviä pyrkimyksiä ja aitoa huolta kanssaihmisten huono-osaisuudesta, että sitä, miten kansanterveydellä on niin suorat kytkökset rotuhygieniaan että voin jopa luonnehtia niitä samaksi asiaksi.

Historioitsijan kuitenkin mielestäni kuuluu yrittää päästä hylkimisreaktiostaan yli ja hyväksyä se eräänlaisena ammatin varjopuolena. Tämä ei mielestäni ole kyseenalaista toimintaa. Sen sijaan pitäisin ammattieettisesti erittäin arveluttavana sitä, että tietoisesti ohjaa omaa tulkintaansa tai sen kuvailua sen mukaan, miten se istuu omaan moraali- ja historiakäsitykseen. Haastoipa se niitä käsityksiä mistä hyvänsä suunnasta.

Mutta vielä kerran, varmuuden vuoksi, tiivistys tämän kirjoituksen luonteesta:

Tämä teksti ON menneiden toimijoiden, ajatusmallien ja toimintaympäristöjen analyyttista kuvausta.
Tämä teksti EI OLE näiden menneiden toimijoiden, ajatusmallien ja toimintaympäristöjen kannatus-, puolustus- tai tuomiopuheenvuoro.

***

Tämä on pitkä teksti, kuten luultavasti kaikki tämän juttusarjan osat tulevat olemaan. Juttujen tarkoituksena on esitellä käsitteiden ja kehityskulkujen monia sävyjä, ja tätä on vaikea saavuttaa kovin lyhyeen muotoon runnotulla tekstillä (varsinkaan minun heikoilla tiiviin ilmaisun lahjoillani!). Suosittelen silti lukemaan kokonaan, vaikka osio kerrallaan (olen pilkkonut osiot omiksi postauksikseen lukemisen helpottamiseksi). Jos kuitenkin olet kovin malttamaton, hyppää suoraan viimeiseen osioon.

(Tekstissä puhun välillä epätyylikkäästi, että organisaatio ajattelee tai tuntee. Tällöin viittaan sen silmäätekeviin edustajiin ja/tai julkisiin tai muutoin henkilöjä erittelemättömiin ulostuloihin.)

Seuraava: Osa 1a.

Juttusarja: Suomen hyvinvointivaltiokehityksen avainkäsitteitä 1920-luvulta 1960-luvulle

Alustus: Historiantutkija ja yliopiston kolmas tehtävä

Keväällä 2015 syntyi suomenruotsalaisessa piirissä pienimuotoinen kalabaliikki, kun Hufvudstadsbladet julkaisi kirjailija-toimittaja Philip Teirin kirjoittaman jutun, jossa ”Hbl kahlasi 1900-luvun alun rotuhygieenisen keskustelun läpi ja löysi palan suomenruotsalaista kulttuuriperintöä, josta on pitkään vaiettu”. Hbl:n juttu kirvoitti tutkijoilta kriittisiä kommentteja, joissa tuotiin esille rotubiologiaa ja ‑hygieniaa käsittelevää, hyvinkin olemassa olevaa tutkimusta ja jopa syytettiin Teiriä sensaatiohakuisuudesta (esim. Bo Lönnqvist, Alexandra Ramsay, Henry Nygård). Teir kielsi sensaationhakuisuuden toteamalla, että häntä ajoi vilpitön halu ymmärtää rotuhygienian roolia suomalaisessa identiteetinrakennuksessa 1920–30-luvulla. Hän vetosi myös siihen, että tuorein Lönnqvistin viittaama teos oli vuodelta 1985, minkä hän katsoi osoittavan, että nuorempien sukupolvien ei voine odottaa tuntevan niin vanhaa tutkimusta. [Todettakoon kylläkin, että rotuhygieniaa käsitteleviä tutkimuksia on tuoreempiakin, peräti 2000-luvulta.]

Vähän vastaava keskustelu käytiin äskettäin Turun palosta 1827. Ylen Kulttuuricocktail-jutussa kirjailija Mike Pohjolan haastattelun, jossa todettiin ”[v]armaa tietoa [olevan] niin vähän, että kirjailija arvelee tutkijoiden karttelevan aihetta”. Juttu sai Turun paloon perehtyneet tutkijat, Topi Artukan, Hannu Salmen, Panu Savolaisen ja Kirsi Vainio-Korhosen, takajaloilleen. Blogivastineessaan he kyseenalaistavat Pohjolan kartteluväitteen toteamalla, että palosta on ”kirjoitettu historiantutkimusta toistatuhatta sivua” ja ”asiaa koskevat arkistolähteet ovat kaikille avoimia”. Lisäksi he ilmaisevat kritiikkinsä siitä, että Kulttuuricocktail-artikkeli antaa Turun palosta ja sen syistä virheellisen kuvan. Pohjola julkaisi oman metavastineensa. En osaa arvioida keskustelun asiasisältöä puolin tai toisin, koska tietämykseni Turun palosta on erittäin ohutta. Sen sijaan silmiini osuivat Pohjolan toteamukset ”Hei pliis. Toistatuhatta sivua? Pitäisi olla toistatuhatta kirjaa” sekä kehun muotoon puettu vaatimus siitä, että Artukan, Salmen, Savolaisen ja Vainio-Korhosen tulisi itse kirjoittaa peräänkuuluttamansa suurelle yleisölle suunnattu tietokirja Turun palosta. Historioitsijan korvaan nämä tokaisut kääntyvät lähinnä ”väärin tutkittu” ja ”tee itte parempi”.

***

Historiakuvat ovat julkisessa keskustelussa helposti melko mustavalkoisia, suuntaan tai toiseen. Tämä johtunee osaltaan siitä, että menneet toimijat ovat etäisiä ajallisesti ja kulttuurisesti, eli he ovat eläneet hyvin erilaisessa maailmassa ja yhteiskunnassa kuin me. Etäisyyden myötä niin tuomitseminen kuin jalustalle nostaminenkin on helppoa – puhumattakaan siitä, että mustavalkoisia historiakuvia on helppo käyttää esimerkiksi poliittisiin tarkoitusperiin.

Yliopistolain mukaan yliopistojen tulee ”toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta”. Teir toi vastineessaan esille pari tärkeää seikkaa: yhtäältä toimittajien ja tutkijoiden välisen railon, toisaalta sen, että tutkijat välillä pitävät oman alansa tietoa niin itsestäänselvyytenä, etteivät he havaitse asian tuntemattomuutta suuren yleisön joukossa.

Myös historioitsijoiden totta tosiaan tulisi toteuttaa yliopistojen kolmatta tehtävää. Näen historioitsijan yhtenä tehtävänä harmaan sävyjen esille tuomisen ja mustavalkoisuuden haastamisen. Hänellä on toisin sanoen rooli menneen tulkitsemisessa ja välittämisessä. Tämä ei tarkoita, että historiantutkija lausuisi menneistä tapahtumista ”viimeisen sanan” langettavana tuomarina tai vastuusta vapauttajana. Tärkeää on tuoda esille historian ja menneiden toimijoiden inhimillisyys kaikessa sekavuudessaan, rumuudessaan ja kauneudessaan.

Oman pyrkimykseni ja lähestymistapani ilmaisen helpoiten lainaamalla käsitehistorioitsija Reinhart Koselleckia. Pyrin hahmottamaan historiaa menneinä nykyhetkinä: menneet toimijat ovat eläneet ihan yhtä epämääräisessä ja monisyisessä todellisuudessa ja nykyhetkessä kuin mekin. Heillä on ollut edessään yhtä tuntematon tulevaisuus kuin meilläkin, vaan ei mahdollisuuksiltaan rajaton – kokemukset menneistä tapahtumista rajaavat, mitä tulevaisuudelta odottaa, toivoo ja pelkää. Tämä on mielestäni erityisen tärkeää silloin, kun käsitellään poliittisesti arkoja aiheita, joista saisi helposti sensaatiomaisia otsikoita.

Tässä kohdin minun täytyy kylläkin tunnustaa, että sen kerran, kun minua haastateltiin rotuhygieniasta Vasabladetiin, pelkäsin vaikuttavani rotuhygienian puolustajalta tai vähättelijältä, kun tarkoituksenani oli tuoda esille historiallista kontekstia ja nyansseja. Lopputulos, Kerstin Nordmanin Då vi mätte skallar (Vasabladet 29.5.2016, verkkoversiota ei valitettavasti ole), oli kuitenkin vastoin hienoista hermoiluani vallan asiallinen.

***

Tämän alustuksen pohjalta aloitan eräänlaisena #suomi100- ja yliopiston kolmannen tehtävän panostuksena yleistajuisen historia-aiheisen juttusarjan blogissani. Sarja pohjautuu omaan tutkimukseeni mm. väestöpolitiikasta, perhepolitiikasta, terveyspolitiikasta ja lääketieteen historiasta sekä asuntopolitiikasta ja yhdyskuntasuunnittelusta.

Avainkäsitteet-sarjassa nostan esille käsitteitä, jotka ovat omasta mielestäni olleet tärkeitä Suomen hyvinvointivaltiokehityksessä. Ne ovat käsitteitä, joiden merkitystä nykypäivänä pidämme itsestäänselvyytenä ja/tai neutraalina, vaikka lähempi tarkastelu paljastaa ne hyvinkin poliittisiksi ja historiallisiksi käsitteiksi. Toiset puolestaan ovat erittäin latautuneita, mutta ne ovat tosiasiassa monisyisempiä kuin mitä mielikuvia ne yleensä herättävät. Valitsemieni käsitteiden kautta voi valottaa suomalaista yhteiskuntaa eri aikoina: erilaisia vallinneita ideologioita, ihanteita ja tavoitteita, normeja ja riskikäsityksiä, jotka osaltaan johtivat Suomen hyvinvointivaltiokehitykseen.

Huomattakoon myös, että puhun nimenomaan hyvinvointivaltiokehityksestä enkä -projektista. Monet kehityskulut ovat vasta myöhemmin osoittautuneet hyvinvointivaltion esivaiheiksi – mistään järjestelmällisestä ja määrätietoisesta ”hyvinvointivaltioprojektista” ei siis voida puhua.

Ensimmäinen osa käsittelee rotuhygieniaa ja kansanterveyttä*. Muita käsitteitä ovat ainakin kansa (johon liittyy runsaasti muita avainkäsitteitä, kuten rotu, kansakunta ja kansalaisuus), yhteiskunta, terveys, ympäristö sekä tulevaisuus. Nämä käsitteet kumpuavat viimeviikkoisesta esityksestäni ”Constructing Knowledge, Expertise and the Finnish Welfare State” kansainvälisessä käsitehistoriakonferenssissa, mutta saatan hyvinkin täydentää listaa.

Julkaisen ensimmäisen osan tällä viikolla, joten pysykää kuulolla!

*) Mainitsin viime kirjoituksessani, että kertoisin lisää blogihiljaisuuteni syistä. Palaan tähän sittenkin vasta ensi kirjoituksessa pidemmin. Päästän kuitenkin teidät lukijat varmastikin hirvittävästä epätietoisuuden piinasta kertomalla, että kyse on kansanterveyttä käsitehistoriallisesta näkökulmasta käsittelevästä kirjastamme Conceptualising Public Health. Historical and Contemporary Struggles Over Key Concepts, joka ilmestyy helmikuussa 2018. Mutta tästä tosiaan lisää juttusarjan ensimmäisessä osassa, joka pohjautuu ennen muuta ko. teokseen ja lukuuni siinä.

Jotkut asiat ovat ikuisia – ”väestökysymys”

Viime viikkoina on virinnyt huolestunutta keskustelua siitä, miten syntyvyys on laskenut viidettä vuotta ja miksi hedelmällisessä iässä olevat suomalaiset eivät lisäänny. Yksistään Helsingin Sanomat on julkaissut viikon sisään muutamankin jutun (1, 2, 3 + kysely), ja Yle kirjoitti asiasta syyskuussa pari juttua (1, 2) sekä järjesti A2 Lisääntymis-illan, joka haki ”ratkaisuja syntyvyyden laskuun ja sen tuottamiin ongelmiin”.

Väestöpolitiikkaa tutkineena historioitsijana olen seurannut keskustelua hymynkare suupielissäni. Näinä epävarmuuden aikoina on sentään hyvä, että jotkut aiheet ne eivät muutu.

”Kun lukumäärältään suurimmat ikäluokkamme ovat jo sivuuttaneet 30. ikävuotensa ja syntyneisyydestä huolehtiminen on yhä suuremmassa määrässä jäämässä lukumäärältään pienenevien vuosiluokkien harteille, käy muutoksen aikaansaaminen vuosi vuodelta vaikeammaksi. Tilastomiehet ovatkin arvioineet, että Suomen kansan lisääntyminen tulee pysähtymään vuoden 1975 tienoilla, jolloin kansamme on saavuttanut 4 miljoonan rajan. Pysähtymistä seuraa kansan kutistuminen, ellei muutosta siihen mennessä saada aikaan.
[…] Väestökysymys on Suomessa lyhyesti sanoen kysymys kansan olemassaolosta.”

Kuulostaa jokseenkin tutulta!

Vaan tämä teksti olikin katkelma Väestöliiton ensimmäisestä ohjelmasta vuonna 1941. Ns. espoolaisella salausmenetelmällä piilotetut kohdat ovat ”1975” ja ”4 miljoonan”. Palaan tähän ennustukseen vähän tuonnempana.

Väestöliitto tunnetaan nykyään ennen muuta perhepoliittisena sosiaali- ja terveysalan järjestönä, ja sen asiantuntijat ovatkin esiintyneet tiuhaan viimeaikaisissa keskusteluissa. Alun perin sen perustamisen takana oli väestöpoliittinen huoli Suomen tulevaisuudesta. Suomi oli juuri käynyt sodan Neuvostoliittoa vastaan (talvisodan, siis), mikä laukaisi Suomessa jonkinasteisen väestö- ja geopoliittisen heräämisen (tai paniikin). Kuten silloinen ulkoministeri Väinö Tanner rauhanteon päivänä kiteytti: ”Meidän ainoa vikamme oli, että meitä on liian vähän.”

Väestöliitto hahmotteli, että ihanteellinen lapsimäärä suomalaisperheissä olisi vähintään kuusi lasta, ja lisääntyminen nähtiin kansalaisvelvollisuutena. ”Yleinen mielipide on saatava tajuamaan, että lasten kasvattaminen ei nykyisissä olosuhteissa ole yksityisasia, vaan velvollisuus kansaa ja yhteiskuntaa kohtaan.” (Ei kovasti poikkea nykypäivän sanavalinnoista.) Naisten lisääntyminen rinnastettiin suoraan miesten asevelvollisuuteen, mikä sodan runtelemassa maassa oli varsin voimakasta retoriikkaa: ”Synnyttäminen onkin naisten isänmaalleen suorittamaa arvokkainta asevelvollisuutta, eikä se suinkaan ole vaivatonta eikä vaaratontakaan.”

Väestöliitto, poliittinen johto ja muut väestöpoliittisesti huolestuneet tahot lienivät helpottuneita, kun propaganda (kuten valistus- ja tiedotustoimintaa tuolloin kutsuttiin) ja sosiaalipoliittiset toimenpiteet (mm. lapsilisät) purivat, ja toisen maailmansodan jälkeen väki sikisi kuin käskystä. Mitä nyt lapset eivät meinanneet mahtua kouluihin ja koteihin. Kansantaloudellisesti Suomella meni kuitenkin hyvin viimeistään siinä vaiheessa, kun suuret ikäluokat siirtyivät työikään eli tuottaviksi ja veroa maksaviksi kansalaisiksi, mikä oli ratkaisevaa Suomen hyvinvointivaltiokehitykselle.

”Tilastomiesten” ennuste ei olekaan pitänyt paikkaansa. Suomen kansa ei ole kutistunut, sillä Suomen väkiluku ei tähän päivään mennessä ole kääntynyt laskuun, paitsi kerran. Ainoana poikkeuksena 1960–70-luvun taite, jolloin osa niistä samaisista suurista ikäluokista muutti Ruotsiin töiden perässä, kun Suomi ei tahtonut pysyä ripeän kaupungistumiskehityksen mukana.

Väestönkehitys vuosina 1749–2050.
(Lähde: Tilastokeskus.)

Väestönkasvu on toki eri asia kuin syntyvyys ja väestön ikärakenne. Syntyvyyskäyrä näyttääkin hieman erilaiselta:

Elävänä syntyneet 1971–2015.
(Lähde: Tilastokeskus.)

Ikärakenne on tärkeä sen paljon puhutun huoltosuhteen kannalta, eli paljonko on työikäisiä suhteessa työvoiman ulkopuolella oleviin. Tällä hetkellä suurin huolenaihe on värisevällä äänellä lausuttu eläkepommi, eli suuret ikäluokat (kas! palaamme sylttytehtaalle) jäävät eläkkeelle, ja heidän eläkkeensä pitäisi työssäkäyvän sukupolven maksaa. Ei yllätäkään, että yllä mainitussa Ylen jutussa todetaan: ”Erityisen huolissaan alhaisesta syntyvyydestä ovat yli 50-vuotiaat suomalaiset. Tähän voi olla syynä huoli siitä, ketkä tulevaisuudessa maksavat heidän eläkkeensä, jos syntyvyys jatkaa laskuaan.” Jep. Suomessa ei onneksi ihan niin paha tilanne ole kuin monessa muussa länsimaassa, sillä Suomen työeläkejärjestelmän rahastoivuus paikkaa paljon. Tyhjäksi se ei kuitenkaan tilannetta tee. Suomessa on luovuttu ättestupa-perinteestä, joten jos mielimme säilyttää mm. työeläkejärjestelmän, työikäisen väestön lisääntyminen olisi varsin hyvä juttu.

Ikävä vain, että siihen olisi pitänyt puuttua jo 20–30 vuotta sitten, koska niitä työssäkäyviä veronmaksajia tarvittaisiin juuri nyt, kun suuret ikäluokat tosiaan jäävät eläkkeelle. Tosin jos katsotaan syntyvyyskäppyrää, huomataan, että 1980–90-lukujen taitteessa oli pienimuotoinen vauvabuumi (isolta osin kiitos vuonna 1985 voimaan astuneen kotihoidontuen, jonka pystyi yhdistämään myös työttömyysturvaan). Tämä ei kuitenkaan ole riittänyt, koska suuret ikäluokat ovat vain niin massiivisen suuria, yli 100 000 lasta/vuosi, kun 1970-luvun jälkeen ei ole yhtenäkään vuonna syntynyt edes 70 000 lasta. Ongelma ei siis sinällään ole romahtanut syntyvyys, vaan n. 70 vuotta sitten suhteettomasti ja hetkellisesti paisunut syntyvyys. EU-vertailussa syntyvyytemme sitä paitsi on keskimääräistä korkeampi jopa suurena kriisivuotena 2015, 1,65 lasta/nainen, vs. EU:n 1,51–1,62 lasta/nainen (2005–2014) (Eurostat).

Tällä hetkellä tarvitsisimme kuitenkin Suomeen kuin taikaiskusta työikäistä väkeä, mieluusti perheellistä. Hitsi, mistähän sellaisia saisi? Varmaan järjestämällä A2-iltoja ja painottamalla synnyttäjäedellytykset täyttävälle kansanosalle, miten kannattaisi pitää kiirettä eikä pidä olla turhan nirso siittäjän suhteen. Biologista kelloa säestää kansalaisvelvollisuus, nyt kuulolle.

Tai sitten voisi tietysti havahtua siihen, että maahanhan kyllä olisi tulossa juuri tuohon haarukkaan osuvia ihmisiä vaikka millä mitalla, ihan vallan koulutettuakin porukkaa. Maapallon kantokyvyn huomioon ottaen tämä olisi vieläpä paljon järkevämpi ratkaisu kuin syntyvyyden nostaminen, ja Suomen väestöluvun kasvu on muutenkin jo pitkään ollut nettomaahanmuuton ansiota.

Mahdollisuuteen korjata huoltosuhde ei poliittinen johto tokikaan tartu, vaan yrittää epäinhimillisillä keinoilla lähettää ”viestiä”, että Suomeen ei kannata tulla ja jos tulee, pois kannattaa lähteä. Perheenyhdistäminen on lainsäädännön nojalla kohtuuttoman vaikeaa. Suuri huoli syntyvyydestä ja huoltosuhteesta onkin sangen tekopyhää. Jos syntyvyydestä viitsitään olla niin kovin huolissaan nimenomaan pitkän aikavälin kehitystä silmälläpitäen, jännä miten ei maahanmuuttoa voida täsmälleen samasta näkökulmasta nähdä investointina. Ei ole ilmeisesti kuitenkaan tultu kovin kauas 1940-luvulta ja eugeenisesta pyrkimyksestä korottaa kansan lukumäärää ja laatua – ”laatu” vain tarkoittaa tänä päivänä kantasuomalaista.

En sano, etteikö nykyinen työllisyystilanne ole vaikea suurilukuisen maahanmuuton osalta. Maahanmuuttajien ja pakolaisten kunnollinen kotouttaminen vaatii toki paljon resursseja, sitä ei voi kieltää. Mutta kyllä muuten myös maksaa lapsen kasvattaminen sikiöstä koulutetuksi ja työssäkäyväksi aikuiseksi. Tämä on jälleen kerran arvokysymys. Lainaa Suomi kyllä saisi, vieläpä erittäin edullista, eikä leikkauspolitiikka ole toistaiseksi osoittautunut voittostrategiaksi. Ihmisten ajaminen nurkkaan ei ole synnyttänyt luovuutta ja suurta kilpailukykyloikkaa, vaan lamaantumisen. Lyhytnäköisen politiikan ja lokeroimisen sijaan tarvittaisiin parempaa tukea pienyrittämiseen, eri tulomuotojen yhdistämiseen, työn ja opiskelun yhdistämiseen, lastenkasvatuksen ja työn yhdistämiseen jne. – eli aitoa joustoa, ei peitesanoja kyykytykselle. Koulutuksen ja tutkimuksen alasajoa on samaten vaikea perustella kilpailukyvyn parantamisen näkökulmasta. Ja lienee sanomattakin selvää, että rakenteellista ja poliittista rasismia ei tarvita yhtään enempää.

Suomen historiakuva: eduskunta- ja äänioikeusuudistus

Ah, historiakuvat ja kansalliset myytit.

Historioitsijana minua aina ärsyttää historiallisen kontekstin laiminlyöminen ja sen seurauksena historiallisten tapahtumien kauhistelu tai kaunistelu – eli enemmän tai vähemmän anakronistiset tulkinnat ja representaatiot.

Nyt pinnalla on eduskunta- ja äänioikeusuudistuksen 110-vuotisjuhlavuosi. Tässä keskustelussa nousee säännöllisesti esille muutamia teemoja, jotka mielestäni kaipaavat taustoittamista.

– Äänioikeuden kattavuus. Äänioikeuteen ja ylipäätään kansalaisoikeuksiin sisältyi erilaisia rajoitteita, kyseessä ei siis ollut samanlainen yleinen ja yhtäläinen äänioikeus kuin Suomessa on tänä päivänä. Tällaisia rajoitteita olivat esimerkiksi holhouksenalaisuus (minkä myötä mm. mielisairaat ja kehitysvammaiset eivät olleet äänioikeutettuja), vakituinen vaivaisavun saaminen, omaisuuden luovuttaminen velkojille eli konkurssi sekä kansalaisluottamuksen menetys rikostuomion seurauksena. 2010-luvun ihmiselle tällaiset rajoitukset toki tuntuvat karkeilta ja suorastaan epäinhimillisiltä – ja hyvä niin. Nämä eivät kuitenkaan 1900-luvun alussa olleet millään muotoa poikkeuksia, vaan esimerkiksi muissa Pohjoismaissa oli vallalla monia sellaisia kansalaisoikeuksien rajoituksia, jotka tänä päivänä katsottaisiin ihmisoikeusloukkauksiksi. (Itse asiassa koko kansalaisoikeuden käsitteen käyttäminen tässä asiayhteydessä on hieman anakronistista.) Historiallisessa kontekstissa Suomen äänioikeusuudistus oli siis rajoituksineenkin kaikesta huolimatta aikaansa edellä.

– Eduskuntauudistuksen tasa-arvoisuus. Niin edistyksellinen kuin eduskunta- ja äänioikeusuudistus olikin, sitä ei otettu vastaan avosylin yhteisessä rintamassa. Säätyjärjestelmästä luovuttiin, mutta luokkayhteiskunta oli vahva. Porvarilliset piirit olivat erittäin huolissaan siitä, miten käy, kun sivistymätön rahvas päästetään vallankahvaan. Naisten äänioikeuteen liittyi samaten erilaisia pelkoja ja epäilyksiä. Ylempien yhteiskuntaluokkien miesten närkästys ei rajoittunut vain rahvaanpelkoon, vaan myös naisten äänioikeuteen (myös oman luokan naisten). Porvari- ja sivistyneistönaiset puolestaan suhtautuivat pelonsekaisella epäilyksellä alempien yhteiskuntaluokkien naisten sivistykselliseen ja poliittiseen ymmärrykseen – 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun naisasialiike oli ylipäätään pitkälti sivistyksellis-porvarillinen liike. Vuosien 1905–06 tilanteessa suomalaisuuskysymys ja venäläistämisen vastustus nousivat kuitenkin sisäpoliittisia ennakkoluuloja ja pelkoja tärkeämmäksi asiaksi.

– Parlamentarismin unohtaminen. Suomesta ei tullut kertaheitolla demokraattista maata eduskuntauudistuksen myötä. Senaatin eli hallituksen ei täytynyt nauttia kansanedustuslaitoksen luottamusta, vaan senaatti oli vastuussa ainoastaan Suomen suuriruhtinaalle eli Venäjän keisarille. Suomessa ei toisin sanoen ollut parlamentarismia. Sitä saatiin odottaa vielä reilun vuosikymmenen: käytännössä parlamentarismi alkoi toteutua jo itsenäistymisen jälkeen, mutta virallisesti Suomessa vahvistettiin parlamentarismi vasta vuoden 1919 hallitusmuodon myötä.

– ”Suomalainen ihme”. Mitään ihmeitä ei ole olemassakaan, ei edes talvisodassa. Yksinkertaistettu versio vuosien 1904–06 tapahtumista: Venäjä oli hävinnyt sodassa Japanille (1904–05), itsevaltias hallintotapa ei toiminutkaan kauhean hyvin, kansaa jurppi ja se ryhtyi massiivisiin lakkoihin, homma oli leviämässä käsiin sekä Venäjällä että muualla keisarikunnassa, ja keisari alkoi sanalla sanoen olla lirissä. Nikolai II ei todennut ”ooh, onpa sisukas ja vahva tuo Suomen kansa, nythän minä sen näen – annanpa siis heille taas vapauksia ja autonomiaa”, vaan ennemminkin ”olkoot, en ehdi nyt keskittyä tähän, minulla on tärkeämpääkin murehdittavaa”.

Vuoden 1906 eduskuntauudistus sekä yleinen ja yhtäläinen äänioikeus ovat yksi tärkeimmistä tapahtumista Suomen historiassa, sitä ei yksikään historioitsija kiistäne. Historialliselle kehitykselle ei kuitenkaan pidä antaa ylimääräisiä merkityksiä suuntaan tai toiseen nykypäivän näkökulmasta, vaan historiaa pitäisi pyrkiä analyyttisesti ja kriittisesti ymmärtämään oikeassa (=aikalaisessa) poliittisessa, yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa kontekstissa. Tässä tehtävässä olisi tärkeää kehittää peruskoulun ja lukion historianopetuksen laatua, eikä ainakaan vähentää ja heikentää sitä. Just sayin’.