Aatehistoria – vaikea laji

Markku Hyrkkänen on kuvaillut teoksessa Aatehistorian mieli (Vastapaino 2002) aatehistorian olevan ”käsittämisen historiaa”. Aatehistorian tehtävä toisin sanoen on tutkia ja ymmärtää, miten menneiden aikojen ihmiset ovat käsittäneet maailman. Tämä onkin tärkeä tehtävä, sillä ihminen luonnostaan ottaa oman maailmankuvansa ja ‑katsomuksensa annettuna ja käsittää historiallisetkin tapahtumat ja ajatukset tältä pohjalta. Tällöin ei kuitenkaan ole mahdollista päästä kyseisen historiallisen tapahtuman tai ajatuksen ytimeen, käsittää sitä oikein, sillä tapahtuma tai ajatus on syntynyt erilaisessa kulttuurisessa ja yhteiskunnallisessa kontekstissa. Sitä toisin sanoen tarkastellaan anakronistisesti, mikä on mille tahansa historialliselle ilmiölle melkoista väkivaltaa.

Viime syksynä kirjoitin Facebookissa irvailevan vastineen Sixten Korkmanin kolumniin, joka oli aatehistoriallisesta näkökulmasta melkoinen hirvikolari. Kuten moni muu – esimerkiksi Suomen Pankin Markus Haavio muutoin mielenkiintoisen tuloeroartikkelinsa viitteissä – Korkman puhuu kolumnissaan Adam Smithistä tavalla, joka saa minut suuntaamaan näkymättömän käden kohti otsaani.

Helsingin Sanomat uutisoi eilen, että Smithin kuuluisa teos Kansojen varallisuus (The Wealth of Nations) on nyt ilmestynyt kokonaisuudessaan suomeksi. Ilahduttavan uutisen ilahduttavan pitkään käsittelyyn oli saatu kommentteja taloushistorioitsija Emma Rothschildiltä, joka on erikoistunut taloudellisen ajattelun historiaan. Rothschild toteaa Smithin olevan eniten väärinymmärrettyjä ajattelijoita historiassa (niinpä) ja huomauttaa, että Smithin kuuluisa ”näkymätön käsi” mainitaan vain kerran koko teoksessa (niinpä).

Helsingin Sanomien juttu on huomattavasti ansiokkaampi kuin lukuisat muut tekstit, joissa tyydytään viittaamaan näkymättömään käteen markkinatalousteoreettisena, totuudenomaisena perusoletuksena. Siltikin on hämmästyttävää, miten näinkin perusteellinen, aatehistorioitsijan avulla laadittu Smithin ajattelumaailmaa avaava teksti saadaan aikaiseksi mainitsematta merkantilismia sanallakaan.

Smithin – kuten ei kenenkään muunkaan historiallisen henkilön – ajatuksia ei voi ymmärtää ymmärtämättä aikalaista yhteiskuntaa. HS:n jutussa kerrotaan Smithin kritiikin kohdistuvan ”’kauppiaisiin’ ja ’teollisuusmiehiin’ – joita nyt kutsuttaisiin kapitalisteiksi – jotka eivät kilpailleet vapaiden markkinoiden sääntöjen mukaan”, missä lienee syntynyt jonkinasteinen väärinymmärrys. Kansojen varallisuuden kritiikki totisesti kohdistuu ns. vapaiden markkinoiden sääntöjen noudattamattomuuteen, mutta paljon laajemmasta näkökulmasta kuin fokuksena kauppiaisiin ja teollisuusmiehiin.

Smithin aikaan mitään vapaan markkinatalouden kaltaistakaan järjestelmää ei ollut koskaan vielä ollut. 1700-luvulla vallitseva talousjärjestelmä oli merkantilismi, missä valtio kontrolloi taloutta pyrkimyksenään maksimoida valtion varallisuus. ”Valtio” ei kuitenkaan ollut moderni kansallisvaltio, vaan valtio oli yhtä kuin itsevaltias hallitsija. Valtion kontrollin välineet koostuivat erilaisista liiketoiminta- ja elinkeinovapauden rajoituksista, kuten monopoleista, tulleista ja kauppakielloista ja sekalaisista ruohonjuuritason kielloista ja määräyksistäkin.

Kansojen varallisuus olikin pitkälti kritiikkiä merkantilistista järjestelmää, sen keinotekoisia rajoituksia sekä mielivaltaista ja epätasaista omaisuuden kasautumista kohtaan. Smithin ja muiden valistusajan talousliberaalien filosofien ajatukset olivat toisin sanoen kritiikkiä mieli- ja itsevaltaista valtiontaloudellista hallintoa kohtaan. Samasta syystä on kyseenalaista vedota 2000-luvulla 1700-lukulaisiin talousliberaaleihin ajatuksiin. Se on yksinkertaisesti anakronistista. Valistusajan talousfilosofien kritiikki ei kohdistunut keynesiläiseen demokraattiseen hyvinvointivaltioon, vaan – nykyisillä käsitteillä ilmaistuna – diktatuuriin.

On muuten huomionarvoista, että lukuisat modernin taloustieteellisen ajattelun pioneereina pidetyt henkilöt (Smith, Locke, Malthus, Mill) olivat (moraali)filosofeja. Tätä ei aina olisi helppo uskoa, kun seuraa keskusteluja, joissa taloustiede käsitetään luonnontieteenomaisena tieteenalana, jossa arvoilla ei (muka) ole sijaa ja faktathan ne vain keskustelevat.

Vastine pyöräilykirjoitukseni kommentteihin

Hei kaikki, ja kiitos kommenteista! Erityiskiitos Marjutille uutterasta kommentoinnista.

Toissapäiväinen kirjoitus osui näköjään näin kevään korvilla johonkin pinnan alla tykyttäneeseen hermoon, sillä teksti on levinnyt hämmästyttävällä tavalla – keskiviikon ja torstain aikana blogissa on vieraillut lähes 10 000 kävijää!

Kommenttien pohjalta tahdon tehdä kirjoituksestani muutaman asian selväksi.

Tekstini ei ole manifesti sen puolesta, että joka uutiseen pitäisi raportoida kaikki yksityiskohdat ja syyllinen sillä siunaaman sekunnilla, kun onnettomuus on sattunut. Se, että poliisi tai muu vastaava taho antaa virallisena kantanaan jonkin puolivillaisen arvauksen tapahtuneesta, ei palvele mitään tarkoitusta.

Moni on kommenteissa huomauttanut, että sen paremmin minä kuin mediakaan ei voi itsenäisesti tehdä päätöstä tai julkilausumaa kenenkään syyllisyydestä onnettomuustilanteessa. Tämä pitää paikkansa aivan täysin. Huomautankin, että en ole tekstissäni käyttänyt sanaa ”syyllinen” (paitsi suorassa lainauksessa Ylen uutisesta), ja tämä on täysin tietoista ja tarkoituksellista.

Olen kylläkin eksplisiittisesti sanonut, että Espoon-onnettomuuden aiheutti autonkuljettaja. Tämän pohjustan siihen, mitä kaksi uutista (Iltalehden ja Metron) on raportoinut asiasta samalla tavalla – myönnän, että uutisointi on vain toisen käden tietoa, eli en ollut itse paikalla enkä ole saanut poliisilta itse virallista selostusta, mutta muuta tietoa ei ollut saatavilla. Tällä siis mennään. Mikäli molemmat lehdet eivät ole kertoneet asiasta jotain perinpohjaisen väärää – esimerkiksi sekoittaneet, kumpi osapuoli kääntyi – tilanne on yksiselitteinen. Autoilijalla oli väistämisvelvollisuus. Mikäli suora lainaukseni TLL:sta ei vakuuta, jokainen voi itse tarkistaa Finlexistä, mitä kääntyvän ajoneuvon väistämisvelvollisuudesta 14 §:n 2 momentissa sanotaan.

”Miksi kypärää ei saisi mainita? Mitä hyötyä tällaisesta syyllistämisestä on? Vähentääkö tämä kirjoitus samankaltaisia onnettomuuksia vastaisuudessa?”

Kommenteissa vallitsee vahva konsensus siitä, että kypärä on hyvä suojaväline. En ole tästä eri mieltä – totesin itsekin, että kypärästä todellakin voi olla ratkaisevaa hyötyä, jos pyöräilijä syystä tai toisesta kaatuu pahasti. (Tämän toteamuksen huomaaminen kylläkin olisi edellyttänyt kirjoitukseni lukemista loppuun.)

Käänteisesti moni on myös sitä mieltä, että on typerää olla käyttämättä kypärää, ja että moisesta hölmöilystä kyllä on perusteltua mainita uutisissa, jotta muut voivat ottaa varoittavasta esimerkistä vaarin.

Tämä kyseinen onnettomuus johtui siitä, että autoilija ei noudattanut väistämisvelvollisuuttaan. Kypärä olisi saattanut lieventää pyöräilijän vammoja, mutta kypärättömyys ei aiheuttanut mitään. Kypärättömyys ei myöskään ole rike minkään lain tulkinnan mukaan. Väistämisvelvollisuuden laiminlyönti sen sijaan on. Kuten Ylen uutisessa todettiin, väistämissääntöjä tunnetaan huonosti puolin ja toisin – autoilijat luulevat usein, että pyöräilijä on aina väistämisvelvollinen, vaikka se ei pidä paikkaansa. Kääntyvä ajoneuvo väistää aina risteyksessä risteystä suoraan ylittävää.

Miksi siis kypärättömyydestä saisi ja jopa pitäisi mainita (jopa otsikkotasolla), mutta vaarallisen monelle epäselvästä väistämisvelvollisuudesta ei? Epäselvyys väistämissäännöistä voi pahimmillaan johtaa jonkun loukkaantumiseen ja kuolemaan. Perustelkaapa siis, miksi liikennesääntöjen määrittelemien velvollisuuksien esille nostaminen on tarpeetonta? Miksi kypärättömyysmaininta on tarpeellista valistusta, mutta väistämissääntöjen esille tuominen on syyllistämistä?

Tämä kirjoitus yksinään tuskin vähentää ratkaisevasti samankaltaisia onnettomuuksia (jos kohta toivon/luulen, että edes joku auton ratin takana aikaa viettävä havahtuu tämän tekstin myötä tähän nimenomaiseen väistämissääntöön). Mutta jos uutisoinnissa mainittaisiin, kuka oli tilanteessa väistämisvelvollinen, se toivottavasti omalta osaltaan lisäisi tietoa pyöräilijän ja autoilijan välisistä velvollisuuksista. Se, että asiasta ei mainita yhtään mitään yhdessäkään uutisessa, ei takuuvarmasti lisää kenenkään ymmärrystä Tieliikennelaista.

Korostan tässä vielä kerran, että uutisten tehtävä EI ole saattaa päitä vadille. Liikenneonnettomuus on aina kaikille osapuolille järkyttävää, oli oikeassa tai väärässä, uhri tai päälleajaja. Tarpeeton syyllistys ei ole onnettomuuden osapuolille eikä varsinkaan uhria kohtaan reilua. Tästä näkökulmasta kypärättömyysjeesustelu esimerkiksi tässä tapauksessa on sangen tahditonta: pyöräilijä noudatti liikennesääntöjä, eikä hän rikkonut mitään lakia tai asetusta olemalla käyttämättä kypärää, mutta silti autoilija ajoi hänen päälleen. Kypärättömyyden nostaminen tärkeimmäksi asiaksi tässä yhteydessä on uhrin syyllistämistä, jos mikä.

Median tehtävänä ei siis ole toimia tuomioistuimena. Medialla sen sijaan on tärkeä rooli liikennevalistajana – rooli, jonka se on laiminlyönyt perusteellisesti. Tärkeä syy siihen, että väistämissääntöjä tunnetaan niin huonosti puolin ja toisin, on luokattoman huono tiedotus ja uutisointi Liikenneturvan, poliisin ja uutisten taholta. Viittaan tässä nyt uudestaan Marjut Ollitervon kirjoitukseen Kaupunkifillari-blogissa: Suojatie ei tarkoita autoilijan etuajo-oikeutta.

Jos mennään vieläkin syvemmälle syiden ytimeen, voi todeta, että liikennesääntömme ovat huonot. Se, että niin monet ovat pihalla kuin lumiukot pyöräilijöiden oikeuksista ja velvollisuuksista, on tästä osoitus. Kuten käyttöliittymäsuunnittelussa kuuluu totuus: jos käyttäjät eivät osaa käyttää ohjelmistoa, vika on ohjelmiston suunnittelussa, ei käyttäjissä. Sama pätee nykyiseen TLL:iin.

Omalta osaltaan monimutkaisen liikennesäännöstön tarvetta vähentää toimiva infra. On kaikille osapuolille turvallisempaa ja selkeämpää, jos jalankulkijat, pyöräilijät ja moottoriajoneuvot kulkevat jokainen omassa tilassaan.

Ei tarvitse ratin takana yrittää sekunnin sadasosassa miettiä, onko pyöräilijä nyt kevyen liikenteen väylää käyttävä pyöräilijä vai ajoneuvo ajoradalla. Pyöräilijän ei tarvitsisi olla varuillaan, tuleeko autoilija päälle vai ei. Tai yrittää muistella monimutkaista säännöstöä, että mikä väistämissääntö nyt pätee tähän nimenomaiseen tilanteeseen kymmenistä eri vaihtoehdoista. Pelko ja epävarmuus ajavat aremmat pyöräilijät jalkakäytävälle, mikä on vaarallista jalankulkijoille. Toimivilla eriytetyillä väylillä jalankulkijoiden ei tarvitsisi pelätä niskaan rysähtävää jalkakäytäväpyöräilijää.

Huonossa liikennekulttuurissamme vika ei ole yksilöissä. Vika on huonossa infrassa, huonoissa liikennesäännöissä ja huonossa tiedotuksessa ja uutisoinnissa.

Pyöräilijän paras henkivakuutus on autoilija, joka ei aja päälle

En ole tässä blogissa ottanut kantaa mihinkään pyöräilypoliittisiin asioihin, mutta tulkoon nyt tähän asiaan muutos.

Viime lauantaina (11.4.2015) autoilija ajoi Espoossa pyöräilijän päälle pyörätien jatkeella. Iltalehden mukaan ”[h]enkilöauto oli ajanut Kirkkojärventietä Espoonväylän suunnasta, kun se kääntyi vasemmalle Espoonkadulle. Samasta suunnasta ajanut polkupyöräilijä ajoi pyörätieltä suojatielle, jossa auto ja pyöräilijä törmäsivät.”

Onnettomuus tapahtui siis tässä kohtaa (havainnollistuksen teille tarjosi Google Maps sekä allekirjoittanut Microsoft Paintin avustuksella):

kirkkojarventie

Pyöräilijä ajoi kevyen liikenteen väylää pitkin suoraan ja oli ylittämässä pyörätien jatketta (ei siis suojatietä, kuten IL ensin asian ilmaisi; sittemmin uutiseen korjattiin oikea käsite), autoilija tuli samasta suunnasta ja kääntyi vasemmalle. Tieliikennelain 14 § 2 mukaan ”risteyksessä kääntyvän ajoneuvon kuljettajan on väistettävä risteävää tietä ylittävää polkupyöräilijää, mopoilijaa ja jalankulkijaa”. Tässä sama tilanne Otso Kivekkään ansiokkaassa kuvitetussa risteyspyöräilyn pikaoppaassa, kohta 5D, ensimmäinen ruutu.

Onnettomuus oli siis yksiselitteisesti autoilijan syy. Nimenomaan autoilijan, ei auton. Auto itsessään on eloton asia, se ei aja kenenkään päälle, vaan autoa ohjastava henkilö ajaa.

Huomattakoon myös, että kyseessä on nelikaistainen tie. Autoilijalla on siis ollut erittäin hyvin aikaa havainnoida suoraan edessään olevaa suojatietä/pyörätien jatketta.

Onnettomuudesta uutisoi Iltalehden lisäksi Ilta-Sanomat, Helsingin Sanomat ja Metro. Pieni katsaus uutisointiin:

Pyöräilijän kypärättömyys

Ennen minkään muun yksityiskohdan julkaisemista kaikki neljä lehteä mainitsivat uutisissaan, että pyöräilijällä ei ollut kypärää.

Ilta-Sanomat nosti tämän peräti otsikkotasolle: ”Pyöräilijä loukkaantui vakavasti kolarissa Espoossa – Poliisi: Kypärä olisi auttanut”. Tämän lisäksi kypärättömyys mainitaan myös ingressissä ja leipätekstissä, yhteensä siis kolmesti alle 80 sanan uutisessa.

Kypärättömyydestä on vielä tänään (15.4.) maininta jokaisessa uutisessa.

Päivitys 16.4. klo 11.38: Unohdin kirjoittaa auki, että Suomessa ei – vastoin yleistä harhaluuloa – ole lailla säädettyä velvollisuutta käyttää kypärää. Kyseessä on suositus. Pyöräilijä ei siis ole rikkonut Tieliikennelakia tai mitään muutakaan säädöstä tai säännöstä.
Asiasta on kirjoittanut perusteellisemmin Kaupunkifillari-blogissa Marjut Ollitervo.

Väistämisvelvollisuus sen sijaan on lailla säädetty sääntö.

”Pyöräilijä jäi auton alle”

On tyypillistä, että kevyen liikenteen ja autoliikenteen onnettomuuksista uutisoidessa häivytetään autoilijan roolia – jalankulkija tai pyöräilijä vain jää auton alle, tai korkeintaan jalankulkija tai pyöräilijä ja auto törmäävät. Autoilijasta ei yleensä puhuta (vrt. auto), eikä varsinkaan niin, että autoilijalla olisi ollut aktiivinen rooli tapahtuneessa. Asiat vain tapahtuvat.

Espoon-onnettomuuden uutisointi havainnollistaa tätä retoriikkaa erinomaisesti.

IS: ”Pyöräilijä jäi henkilöauton alle”
HS: ”Polkupyöräilijä jäi henkilöauton alle”
Metro: ”Polkupyöräilijä jäi henkilöauton alle”
IL: ”auto ja pyöräilijä törmäsivät”
Metro: ”osalliset törmäsivät”

Iltalehti on ainoa, joka saa hieman pisteitä muista sanavalinnoistaan. Otsikkona on ”Auto törmäsi pyöräilijään – polkupyöräilijä loukkaantui vakavasti”. Tässäkin tosin toimijana on auto, ei autoilija, mutta sentään ilmaistaan eksplisiittisesti, kuka törmäsi kehenkin; leipätekstissä kylläkin törmäys vain tapahtui ilman sen kummempia erittelyjä. Laimeita pisteitä irtoaa autoilija-sanan käytöstä ingressissä: ”Autoilija ja polkupyöräilijä kolaroivat”. Taaskaan ei nosteta esille, kuka törmäsi kehenkin.

Onnettomuuden aiheutti väistämisvelvollinen autoilija

Onnettomuuden syystä, ts. autoilija laiminlöi liikennesääntöjen noudattamisen, ei kerrota yhdessäkään uutisessa. Yksi ainoakaan lehti ei ole päivittänyt uutistaan tähän mennessä niin, että siinä mainittaisiin väistämisvelvollisen auton kuljettajan osuus tapahtuneeseen. Sen sijaan joka ikisessä uutisessa on maininta siitä, että pyöräilijällä ei ollut kypärää, ja että kypärä olisi suojannut pyöräilijää vakavammilta vammoilta.

Helsingin Sanomien tämänpäiväinen pääkirjoitus on otsikoitu ”Kypärä on halpa henkivakuutus”. Tekstissä todetaan, miten ”[h]iljaisessa vauhdissa kypärä suojaa päätä hyvin auton töytäistessä”. ”Auton töytäistessä” (huomatkaa diminutiivi törmäämiselle) eli ”kun auto töytäisee” – otetaan siis annettuna, että auto kyllä ”töytäisee”.  Kirjoitus päättyy jo tutuksi tulleeseen lausahdukseen: ”Poliisin mukaan [Espoon-onnettomuuden pyöräilijän] vammat olisivat olleet selvästi lievemmät, jos pyöräilijä olisi käyttänyt kypärää.”

Kypärällä ei ollut osuutta onnettomuuteen, autoilijan huolimattomuudella oli. Kaikkein todenmukaisin kommentti tähän onnettomuuteen toisin sanoen olisi:
”Pyöräilijälle ei olisi tullut mitään vammoja, jos autoilija olisi noudattanut väistämisvelvollisuuttaan.”

Tämän(kin) onnettomuuden uutisointi on journalistisesti kritiikitöntä ja ala-arvoista ja lisäksi liikennekulttuurisesta näkökulmasta vaarallista. Tämänkaltaisella uutisoinnilla ylläpidetään sitä käsitystä, että pyöräilijä väistää aina ja että pyöräilijä on lähtökohtaisesti syypää. Kumpikaan näistä ei pidä paikkaansa. Marjut Ollitervo kirjoitti Kaupunkifillari-blogissa hyvin siitä, miten huonot ovat liikennesääntömme ja miten vieläkin huonompaa on niistä uutisointi. Ylen uutisen mukaan autoilija on kahdessa tapauksessa kolmesta syyllinen onnettomuuteen, jossa osapuolina ovat autoilija ja pyöräilijä. Syynä ennen muuta huono väistämissääntöjen tuntemus: ”Liikenneturvan mukaan autoilijat luulevat usein, että pyörä on aina väistämisvelvollinen. Todellisuudessa esimerkiksi kääntyvä ajoneuvo, auto tai pyörä, väistää aina suoraan menevää liikennettä.”

HS:n pääkirjoitus havainnollistaa hyvin, mikä liikennekulttuurissamme on pielessä. Sen lisäksi, että koko juttu käsittelee kypäränkäyttöä, eikä mainitse sanallakaan moottoriajoneuvojen kuljettajien väistämisvelvollisuudesta tai velvollisuudesta olla vaarantamatta liikennettä, tekstissä lausutaan tosiasian lailla seuraavaa:
”Helsingissä pyörällä liikkuvat tietävät oikein hyvin, ettei kypärä tee ohitukseen pienempää turvamarginaalia.
Surulliset uutiset vahvistavat toivetta, että kypärää käyttävien osuus kasvaisi.”

Pääkirjoituksessa ei puhuta sanallakaan syistä, jotka johtavat pyöräilijöiden turvattomuuteen liikenteessä. Kypärä määritelmällisesti auttaa (jos auttaa) siinä vaiheessa, kun onnettomuus on jo tapahtunut. Kypärä nimenomaan ei ole mikään talismaani, joka luo pyöräilijän ympärille turvavälin. Turvavälin jättää (tai vaarallisen usein on jättämättä) toisen ajoneuvon kuljettaja.

Minut on viimeksi sunnuntaina ohitettu vaarallisen läheltä, ja annankin (etenkin moottori)ajoneuvojen kuljettajille neuvoksi vähimmäisvaatimuksen: jos ohitusetäisyys on sellainen, että pyöräilijä yltäisi koskettamaan ajoneuvoasi kurkottelematta, odota turvallisempaa ohitushetkeä. Ihanteellisimmillaan tulisi soveltaa samaa turvaväliä kuin moottoriajoneuvojenkin kanssa. Eli jos arvioisit turvavälin liian pieneksi moottoriajoneuvoa ohittaessa, väli on liian pieni myös pyöräilijän turvalliseen ohittamiseen.

Kaikkein turvallisinta ja sujuvinta liikenne olisi kaikille osapuolille, jos jalankulkijat, pyöräilijät ja moottoriajoneuvot kulkisivat jokainen omalla tontillaan. Surulliset uutiset eivät siis vahvista toivetta, että kypärää käyttävien osuus kasvaisi, vaan toivetta – suorastaan vaatimusta – että toimiva ja selkeä infra lisääntyisi.

Surulliset uutiset myös vahvistavat toivetta, että toivottoman monimutkaista ja epätarkoituksenmukaista liikennesäännöstöä selkiytettäisiin.

Lisäksi surulliset uutiset vahvistavat toivetta, että liikennesäännöistä ja pyöräilypolitiikasta ei uutisoitaisi ala-arvoisesti, virheellisesti ja harhaanjohtavasti.

Turvallista matkaa.

Päivitys 17.4.2015: Vastaukseni kommentteihin venyi niin pitkäksi, että julkaisin tekstin omana kirjoituksenaan.

PS. Olen laittanut uutisoinnista palautetta Iltalehdelle, Ilta-Sanomille ja Helsingin Sanomille (Helsingin Sanomille kahtakin reittiä). Palautteeseen ei ole reagoitu.

PS2. Tämä ei ole kypärävastainen kirjoitus. On sanomattakin selvää, että kypärästä voi olla ratkaisevaa hyötyä, jos pyöräilijä syystä tai toisesta kaatuu pahasti. Tämän kirjoituksen tarkoituksena on kritisoida sitä, miten huomiota kiinnitetään kohtuuttoman paljon kypäränkäyttöön ja kohtuuttoman vähän onnettomuuksien ennaltaehkäisyyn ja turvalliseen liikenneinfraan kaupungissa.

Hirvittävä ulkoasu

HY:n blogipalveluita hieman päivitettiin, ja sen mukana katosi vanha ulkoasu. Tämänhetkinen teema on sanalla sanoen kammottava, samoin kuin kaikki muut tarjolla olevat teemat, mutta minulla ei tällä hetkellä ole aikaa viilata sitä. Tärkeämpää kai on, että tekstit saa taas näkyviin.

Jahka saan artikkelin hyvälle mallille, yritän saada tästä blogista taas vähän siedettävämmän näköisen. Pahoittelut!