media – Jos minä olisin maailman diktaattori

Naisesimiehistä, mieslentoemännistä, Aamulehdestä ja kielen merkityksestä

Aamulehti julkisti pari päivää sitten linjauksensa, jonka mukaan lehti pyrkii sukupuolineutraaliin kielenkäyttöön. Itse vähemmän yllättävästi suitsutin tätä päätöstä erittäin tervetulleena, mutta kaikki eivät suhtautuneet tähän yhtä suopeasti. Facebook-, Twitter- ja muun some-sisältöni perusteella sitä pidetään turhana näpertelynä, mielensäpahoittamisena ja turhasta loukkaantumisena (ylläri), yksilöiden sukupuolen häivyttämisenä ja suoranaisena sukupuolen kieltämisenä.

Koska en jaksa kirjoittaa enemmän tai vähemmän samaa tekstiä moneen samanaikaiseen keskusteluun, muokkasin parista kommentista blogikirjoituksen ja katkaisen täten samalla häpeällisen blogihiljaisuuden. (Seuraavassa postauksessa kerron vähän enemmän, mistä blogihiljaisuuteni on pitkälti johtunut, mutta siitä tosiaan myöhemmin.)

Sukupuolineutraalissa kielenkäytössä tai sukupuolisensitiivisyydessä (eli siinä, että ei oteta annettuna ”feminiinisiä” ja ”maskuliinisia” piirteitä ja rajattuja sukupuolen ilmaisemisen tapoja) ei kokonaisuutena ole kyse siitä, että haluttaisiin kontrolloida yksilöitä, kieltää ihmisiä olemasta jonkinlaisia. Siinä on päinvastoin kyse siitä, että kaikkien ei ole pakko mahtua (eivätkä mahdu) samaan muottiin. Eli yksinkertaistettuna kyse on siitä, että nukeilla ja pikkuautoilla saa leikkiä riippumatta siitä, mitä sukupuolta sattuu olemaan – ei siitä, että tyttöjä kielletään tästä eteenpäin leikkimästä nukeilla.

Miten asioista puhutaan merkkaa paljon. Tämä ei ole (vain) minun mielipiteeni, vaan myös tutkittu juttu. Humanististen ja yhteiskuntatieteiden parissa on puhuttu kielellisestä käänteestä, joka juontaa juurensa 1960–70-luvulle. Silloin akateeminen katse kohdistui kieleen todellisuutta muokkaavana tekijänä: kielen (sanat, retoriikka, tapa jolla puhutaan) ei enää käsitetty olevan neutraaleja, reaalimaailmaa kuvaavia symboleja, vaan merkityksiltään latautuneina ilmiöinä, jotka hiljalleen vaikuttavat siihen, miten asioista ajatellaan. Kielellä osaltaan luodaan ihanteita ja ei-toivottuja piirteitä ja sen myötä rajataan, miten ja mitä ajatellaan.

Meidän yhteiskunnassamme mies on edelleen normi, ja ”feminiinisiä” ja ”maskuliinisia” asioita arvotetaan eri tavalla (vaikka pohjimmiltaan kyse on yleisinhimillisistä piirteistä). Tämä näkyy monella eri tavalla:

– Perusoletus on mies. Olen itsekin saanut itseni usein kiinni siitä, että jos jonkun henkilön sukupuolta ei erikseen mainita tai se ei muutoin käy asiayhteydestä ilmi, oletan kyseessä olevan mies. Vastikään sain käännöstoimeksiannoksi suomenkielisen tekstin, jossa puhuttiin henkilöstä, jonka nimi oli muotoa A. B. Sukunimi. Käänsin tämän muitta mutkitta kohdekielellä maskuliiniksi ja vasta sen jälkeen havahduin, että voisin tietysti tarkistaa, onko tosiaan kyseessä mies (eikä muuten ollut, mikä teki tästä erityisen kiusallista). Ja minä sentään olen feministi ja käsitehistoriaan erikoistunut tutkija (eli tutkin kielenkäyttöä ja retoriikkaa poliittisina ja historiallisina ilmiöinä), joten minun jos jonkun pitäisi olla hereillä tällaisissa jutuissa. Mutta nämä oletukset istuvat todella syvällä.

Monelle on varmaankin tuttu myös tämä vitsi/arvoitus: ”Isä ja poika joutuvat vakavaan onnettomuuteen, jossa isä kuolee heti. Poika jää henkiin, mutta hän tarvitsee kiireellistä leikkaushoitoa. Leikkaussalissa kirurgi kuitenkin parahtaa, ettei voi leikata potilasta, koska poika on hänen lapsensa. Miten tämä on mahdollista?” Käytän tätä tarinaa usein, kun haluan havainnollistaa syvällä istuvaa mies-perusoletusta. Hämmästyttävän moni pyörittelee adoptio-, zombie- yms. skenaarioita ennemmin kuin tulee ajatelleeksi, että lääkäri voisi olla pojan äiti.

Aika kuvaava on myös Googlen kuvahaku. Ihminen = mies.

– Feminiiniset sanat ovat miehelle kohdistettuna haukkumasanoja: ”älä oo tommonen neiti/prinsessa”, ”hirveetä ämmäilyä”, ”sä heität kuin tyttö” jne. Vastaavasti naiselle on yleensä tarkoitettu kohteliaisuudeksi, jos häntä kuvataan ”hyväksi jätkäksi” tai että hän ei ole ”kuin muut tytöt/naiset” eli hän ei ole ”tyypillisen feminiininen”.

– Rationaalisuus ja aggressiivisuus yhdistetään maskuliinisuuteen ja emotionaalisuus ja lempeys puolestaan feminiinisyyteen. ”Pojat on poikia” ja ”kiltit tytöt” ei ole mitenkään vahingossa vakiintuneita käsitteitä ja sanontoja, vaikka varmasti kaikki tietävät, että kaikki tytöt eivät ole kilttejä eivätkä kaikki pojat ole raisuja – eikä tarvitsekaan, se se pointti juuri on. Näitä oletuksia, että ihmiset ovat samanlaisia vain sukupuolensa perusteella, kuitenkin kuten sanottu ylläpidetään myös kielellisillä keinoilla. Esimerkiksi kun kehotetaan poikia ja miehiä ”kasvattamaan pallit” (eli olemaan vähemmän feminiinisiä), kun he kokevat olonsa epävarmaksi. Tai kun poikia kannustetaan olemaan näyttämättä tunteita – siis feminiinisiä tunteita, kuten pelko, suru tai epävarmuus – koska ”pojat/miehet eivät itke”. Vastaavasti jos jossain on ”munaa”, hän on rohkea tai muuta maskuliinisen positiivista. Lempeys ja huolehtivaisuus puolestaan yhdistetään feminiinisyyteen, ”äidillisyyteen” ja ”äitihahmoon” – ”isähahmo” tarkoittaa jotain ihan muuta.

Kielellä siis on väliä, vaikka se voi tuntua pikkujutulta. Kieli ei kuitenkaan koskaan ole pelkkiä sanoja, vaan liittyy laajempaan sosiaaliseen ja kulttuuriseen kokonaisuuteen. Ja kielihän on muuttunut aina – harvemmin nykyään enää puhutaan lehtimiehistä, sairaanhoitajattarista tai terveyssisarista, tiedemiehistä tai postimiehistä, vaan toimittajista tai journalisteista, sairaanhoitajista, tutkijoista tai tieteentekijöistä ja postinjakajista. Ei myöskään puhuta esimerkiksi mieslentoemännistä, vaan stuerteista. Naisen kutsumista mieheksi on alettu karttaa jo tovi sitten, ja Aamulehden linjaus on siis osa jo käynnissä olevaa kehitystä.

Ps. Timo Soini, ei hätää.

(Lähde: Tatu Stefanus Ahponen)

Jotkut asiat ovat ikuisia – ”väestökysymys”

Viime viikkoina on virinnyt huolestunutta keskustelua siitä, miten syntyvyys on laskenut viidettä vuotta ja miksi hedelmällisessä iässä olevat suomalaiset eivät lisäänny. Yksistään Helsingin Sanomat on julkaissut viikon sisään muutamankin jutun (1, 2, 3 + kysely), ja Yle kirjoitti asiasta syyskuussa pari juttua (1, 2) sekä järjesti A2 Lisääntymis-illan, joka haki ”ratkaisuja syntyvyyden laskuun ja sen tuottamiin ongelmiin”.

Väestöpolitiikkaa tutkineena historioitsijana olen seurannut keskustelua hymynkare suupielissäni. Näinä epävarmuuden aikoina on sentään hyvä, että jotkut aiheet ne eivät muutu.

”Kun lukumäärältään suurimmat ikäluokkamme ovat jo sivuuttaneet 30. ikävuotensa ja syntyneisyydestä huolehtiminen on yhä suuremmassa määrässä jäämässä lukumäärältään pienenevien vuosiluokkien harteille, käy muutoksen aikaansaaminen vuosi vuodelta vaikeammaksi. Tilastomiehet ovatkin arvioineet, että Suomen kansan lisääntyminen tulee pysähtymään vuoden 1975 tienoilla, jolloin kansamme on saavuttanut 4 miljoonan rajan. Pysähtymistä seuraa kansan kutistuminen, ellei muutosta siihen mennessä saada aikaan.
[…] Väestökysymys on Suomessa lyhyesti sanoen kysymys kansan olemassaolosta.”

Kuulostaa jokseenkin tutulta!

Vaan tämä teksti olikin katkelma Väestöliiton ensimmäisestä ohjelmasta vuonna 1941. Ns. espoolaisella salausmenetelmällä piilotetut kohdat ovat ”1975” ja ”4 miljoonan”. Palaan tähän ennustukseen vähän tuonnempana.

Väestöliitto tunnetaan nykyään ennen muuta perhepoliittisena sosiaali- ja terveysalan järjestönä, ja sen asiantuntijat ovatkin esiintyneet tiuhaan viimeaikaisissa keskusteluissa. Alun perin sen perustamisen takana oli väestöpoliittinen huoli Suomen tulevaisuudesta. Suomi oli juuri käynyt sodan Neuvostoliittoa vastaan (talvisodan, siis), mikä laukaisi Suomessa jonkinasteisen väestö- ja geopoliittisen heräämisen (tai paniikin). Kuten silloinen ulkoministeri Väinö Tanner rauhanteon päivänä kiteytti: ”Meidän ainoa vikamme oli, että meitä on liian vähän.”

Väestöliitto hahmotteli, että ihanteellinen lapsimäärä suomalaisperheissä olisi vähintään kuusi lasta, ja lisääntyminen nähtiin kansalaisvelvollisuutena. ”Yleinen mielipide on saatava tajuamaan, että lasten kasvattaminen ei nykyisissä olosuhteissa ole yksityisasia, vaan velvollisuus kansaa ja yhteiskuntaa kohtaan.” (Ei kovasti poikkea nykypäivän sanavalinnoista.) Naisten lisääntyminen rinnastettiin suoraan miesten asevelvollisuuteen, mikä sodan runtelemassa maassa oli varsin voimakasta retoriikkaa: ”Synnyttäminen onkin naisten isänmaalleen suorittamaa arvokkainta asevelvollisuutta, eikä se suinkaan ole vaivatonta eikä vaaratontakaan.”

Väestöliitto, poliittinen johto ja muut väestöpoliittisesti huolestuneet tahot lienivät helpottuneita, kun propaganda (kuten valistus- ja tiedotustoimintaa tuolloin kutsuttiin) ja sosiaalipoliittiset toimenpiteet (mm. lapsilisät) purivat, ja toisen maailmansodan jälkeen väki sikisi kuin käskystä. Mitä nyt lapset eivät meinanneet mahtua kouluihin ja koteihin. Kansantaloudellisesti Suomella meni kuitenkin hyvin viimeistään siinä vaiheessa, kun suuret ikäluokat siirtyivät työikään eli tuottaviksi ja veroa maksaviksi kansalaisiksi, mikä oli ratkaisevaa Suomen hyvinvointivaltiokehitykselle.

”Tilastomiesten” ennuste ei olekaan pitänyt paikkaansa. Suomen kansa ei ole kutistunut, sillä Suomen väkiluku ei tähän päivään mennessä ole kääntynyt laskuun, paitsi kerran. Ainoana poikkeuksena 1960–70-luvun taite, jolloin osa niistä samaisista suurista ikäluokista muutti Ruotsiin töiden perässä, kun Suomi ei tahtonut pysyä ripeän kaupungistumiskehityksen mukana.

Väestönkehitys vuosina 1749–2050.
(Lähde: Tilastokeskus.)

Väestönkasvu on toki eri asia kuin syntyvyys ja väestön ikärakenne. Syntyvyyskäyrä näyttääkin hieman erilaiselta:

Elävänä syntyneet 1971–2015.
(Lähde: Tilastokeskus.)

Ikärakenne on tärkeä sen paljon puhutun huoltosuhteen kannalta, eli paljonko on työikäisiä suhteessa työvoiman ulkopuolella oleviin. Tällä hetkellä suurin huolenaihe on värisevällä äänellä lausuttu eläkepommi, eli suuret ikäluokat (kas! palaamme sylttytehtaalle) jäävät eläkkeelle, ja heidän eläkkeensä pitäisi työssäkäyvän sukupolven maksaa. Ei yllätäkään, että yllä mainitussa Ylen jutussa todetaan: ”Erityisen huolissaan alhaisesta syntyvyydestä ovat yli 50-vuotiaat suomalaiset. Tähän voi olla syynä huoli siitä, ketkä tulevaisuudessa maksavat heidän eläkkeensä, jos syntyvyys jatkaa laskuaan.” Jep. Suomessa ei onneksi ihan niin paha tilanne ole kuin monessa muussa länsimaassa, sillä Suomen työeläkejärjestelmän rahastoivuus paikkaa paljon. Tyhjäksi se ei kuitenkaan tilannetta tee. Suomessa on luovuttu ättestupa-perinteestä, joten jos mielimme säilyttää mm. työeläkejärjestelmän, työikäisen väestön lisääntyminen olisi varsin hyvä juttu.

Ikävä vain, että siihen olisi pitänyt puuttua jo 20–30 vuotta sitten, koska niitä työssäkäyviä veronmaksajia tarvittaisiin juuri nyt, kun suuret ikäluokat tosiaan jäävät eläkkeelle. Tosin jos katsotaan syntyvyyskäppyrää, huomataan, että 1980–90-lukujen taitteessa oli pienimuotoinen vauvabuumi (isolta osin kiitos vuonna 1985 voimaan astuneen kotihoidontuen, jonka pystyi yhdistämään myös työttömyysturvaan). Tämä ei kuitenkaan ole riittänyt, koska suuret ikäluokat ovat vain niin massiivisen suuria, yli 100 000 lasta/vuosi, kun 1970-luvun jälkeen ei ole yhtenäkään vuonna syntynyt edes 70 000 lasta. Ongelma ei siis sinällään ole romahtanut syntyvyys, vaan n. 70 vuotta sitten suhteettomasti ja hetkellisesti paisunut syntyvyys. EU-vertailussa syntyvyytemme sitä paitsi on keskimääräistä korkeampi jopa suurena kriisivuotena 2015, 1,65 lasta/nainen, vs. EU:n 1,51–1,62 lasta/nainen (2005–2014) (Eurostat).

Tällä hetkellä tarvitsisimme kuitenkin Suomeen kuin taikaiskusta työikäistä väkeä, mieluusti perheellistä. Hitsi, mistähän sellaisia saisi? Varmaan järjestämällä A2-iltoja ja painottamalla synnyttäjäedellytykset täyttävälle kansanosalle, miten kannattaisi pitää kiirettä eikä pidä olla turhan nirso siittäjän suhteen. Biologista kelloa säestää kansalaisvelvollisuus, nyt kuulolle.

Tai sitten voisi tietysti havahtua siihen, että maahanhan kyllä olisi tulossa juuri tuohon haarukkaan osuvia ihmisiä vaikka millä mitalla, ihan vallan koulutettuakin porukkaa. Maapallon kantokyvyn huomioon ottaen tämä olisi vieläpä paljon järkevämpi ratkaisu kuin syntyvyyden nostaminen, ja Suomen väestöluvun kasvu on muutenkin jo pitkään ollut nettomaahanmuuton ansiota.

Mahdollisuuteen korjata huoltosuhde ei poliittinen johto tokikaan tartu, vaan yrittää epäinhimillisillä keinoilla lähettää ”viestiä”, että Suomeen ei kannata tulla ja jos tulee, pois kannattaa lähteä. Perheenyhdistäminen on lainsäädännön nojalla kohtuuttoman vaikeaa. Suuri huoli syntyvyydestä ja huoltosuhteesta onkin sangen tekopyhää. Jos syntyvyydestä viitsitään olla niin kovin huolissaan nimenomaan pitkän aikavälin kehitystä silmälläpitäen, jännä miten ei maahanmuuttoa voida täsmälleen samasta näkökulmasta nähdä investointina. Ei ole ilmeisesti kuitenkaan tultu kovin kauas 1940-luvulta ja eugeenisesta pyrkimyksestä korottaa kansan lukumäärää ja laatua – ”laatu” vain tarkoittaa tänä päivänä kantasuomalaista.

En sano, etteikö nykyinen työllisyystilanne ole vaikea suurilukuisen maahanmuuton osalta. Maahanmuuttajien ja pakolaisten kunnollinen kotouttaminen vaatii toki paljon resursseja, sitä ei voi kieltää. Mutta kyllä muuten myös maksaa lapsen kasvattaminen sikiöstä koulutetuksi ja työssäkäyväksi aikuiseksi. Tämä on jälleen kerran arvokysymys. Lainaa Suomi kyllä saisi, vieläpä erittäin edullista, eikä leikkauspolitiikka ole toistaiseksi osoittautunut voittostrategiaksi. Ihmisten ajaminen nurkkaan ei ole synnyttänyt luovuutta ja suurta kilpailukykyloikkaa, vaan lamaantumisen. Lyhytnäköisen politiikan ja lokeroimisen sijaan tarvittaisiin parempaa tukea pienyrittämiseen, eri tulomuotojen yhdistämiseen, työn ja opiskelun yhdistämiseen, lastenkasvatuksen ja työn yhdistämiseen jne. – eli aitoa joustoa, ei peitesanoja kyykytykselle. Koulutuksen ja tutkimuksen alasajoa on samaten vaikea perustella kilpailukyvyn parantamisen näkökulmasta. Ja lienee sanomattakin selvää, että rakenteellista ja poliittista rasismia ei tarvita yhtään enempää.

Critical thinking requires… critical thought

During the past month or so, the anti-vaccination movement has (re)surfaced as a topic of discussion in Finland. I had hoped that this line of thought wouldn’t gain much foothold in Finland, but, alas, I was wrong. According to Helsingin Sanomat, there are now parts of Finland in which vaccination coverage has dropped to a critical low, seriously damaging herd immunity and increasing the risk for dangerous epidemics.

I am alarmed and saddened by this development – even more so when I think of it being linked to a broader anti-intellectual attitude. This attitude manifests itself as reluctance towards expertise and expert knowledge, and as an emphasis on how individuals are the best experts of their own lives and should therefore have significant individual autonomy. This is labelled ‘critical thinking’: one should not take so-called official truths as a given, but question dominant paradigms (authoritative and normative information and knowledge) and educate oneself on marginal or alternative knowledge.

Formulated like that, I don’t disagree with the idea of critical thinking. On the contrary – it is of utmost importance that our hegemonic knowledge production and policy apparatus is under critical scrutiny and adequately contested. Information and knowledge certainly should not be taken as a given, but they should be constantly be challenged and updated.

But here’s the problem: in order to be able to critically evaluate and challenge something, you need to have a profound understanding of that said something. Mere reluctance or hostility towards prevailing scientific and expert conceptions or policies does not count as critical questioning. Scepticism or doubtfulness, sure (and that’s not necessarily a bad thing), but critical questioning implies that you actually have valid criticism to offer. For this, your knowledge base needs to be on par with what you are criticising.

In various conversations, I have encountered the disgruntled claim that experts undermine the layperson’s ability to understand scientific knowledge (e.g., non-popularised scientific articles). It is perceived as elitist and patronising, and I get that. Scientists and other experts are not always masters of communication and rhetoric – especially if they don’t bother to properly argument and explain their cause but refer to their expert authority, it comes across as an arrogant ‘Because I say so, end of discussion’ attitude.

Nevertheless, in all their obnoxiousness, these experts are right – really understanding scientific knowledge is difficult. Sure, you might understand what the abstract and conclusions state, i.e., the sentences make somewhat sense to you and you get a grasp of what the researcher is trying to say. This, however, is not to really-really understand the text.

While academic education by default trains the skill of critical thought, holding a degree does not come with a magic ability to critically scrutinise and contribute to any and all kind of knowledge. I, for example, can with intellectual dignity say something meaningful about a ridiculously small portion of scientific knowledge. Heck, I can’t even evaluate most of the knowledge produced in historical research, my own discipline! So how on earth could masses of laypeople be equipped with the skills for digesting papers in, say, medicine or nutrition? Well, they can’t. Introducing level 1 of critical thought: understanding the limits of one’s own knowledge. Overlooking this is intellectually insincere arrogance.

To illustrate what I mean, here are some central issues on which I can’t say much anything for the majority of the research out there. Firstly: who are the authors? Are they specialised in this topic, what have they done previously? What are their past and present affiliations, and who have they collaborated with? In short, who are they as scholars? Secondly: what is the study actually about, what is its context? What academic discussion and discourse does it contribute to? Why has this particular problem or phenomenon been taken into focus? Has this already been researched? If yes, how is this study related to that research? Does the study position itself in regard to key studies in the field or theme? What kind of reputation does the journal or publisher have? Thirdly: execution of the research – does the study make sense? Are the research questions (and possible hypotheses) clearly and sensibly formulated? Are the data or research material and the research questions compatible? Can the research questions actually be answered on the basis of the data/material? Is the data/material appropriate for this study, or are there critical redundancies or, worse, omissions? How, exactly, is the data gathered? What can the data actually reveal and what not? Are the selected methods and theories appropriate, or would some other theory or method be better suited? Are the methods and theories well applied? Are the findings and interpretations (conclusions) transparently and credibly represented and argued? Are the authors open about possible shortcomings? Are there any ethical considerations to take into account?

And so on, and so on; the list is far from exhaustive. It serves to show how critically contesting scientific knowledge requires an understanding of not only the subject matter, but also of the entire academic context, culture and discourse in which knowledge is produced – at least if criticism is to be given with intellectual dignity (and academic self-respect, if the contributor is a scientist). This is level 2 of critical thinking, and as fun and informative as Wikipedia surfing is, it generally does not provide these skills. There is, however, absolutely no shame in not reaching level 2 or being just a sporadic visitor. Then, in accordance with level 1, you just have to humbly accept that the most you can say is ¯\_(ツ)_/¯ and you just have to trust what experts are saying. Or at least admit that your scepticism isn’t necessarily justified and you could be wrong, but you just can’t shake the feeling of reluctance. Level 1 definitely provides enough challenge!

Scientific knowledge production has many built-in problems, which I won’t discuss in detail in this post but nevertheless want to briefly acknowledge. For starters, research funding guides research trends and isn’t evenly distributed. While it is highly unethical and unprofessional to deliberately try to conform to the interests of the sponsor, even non-shady funding skews the academic operating environment. Sadly, scientific knowledge is subject to politics: some research topics and disciplines are favoured over others, and not necessarily or only on academic grounds. Many important issues go unstudied because they do not get funded; they are not science, media or policy sexy (for instance, don’t fit in the latest scientific ‘it’ themes, or can’t be commercialised = turned into money). Secondly, not all science is good science. Some studies are just unintentionally poorly executed. Some studies deliberately apply questionable methods in order to get ‘better’ results (i.e., easily publishable): selective samples; ambiguous, misleading and non-transparent representation of results and arguments; tinkering with results, e.g., selecting an ill-suited method, omitting relevant information, p hacking… Not to mention ingrained big problems, such as the overall issue with p values; the replication crisis; the reluctance to fund, conduct and publish null studies; or predatory journals, and how they are monitored (Beall’s list).

As you can see, the field that by definition should be ethically and professionally committed to producing, critically evaluating and correcting knowledge is far from objective or unproblematic. Yet, it is the most rigorous system we have in terms of knowledge production. All other forms have it easier. Especially nowadays, anyone can publish and spread anything online with whatever criteria (or lack thereof) they want. They are free to call it ‘critical’, ‘true’, and ‘real’, and nevertheless rely merely on persuasive rhetoric or deliberately flawed data. To an alarming extent, they are even free to cash in on such activities.

In the era of ‘Google expertise’ and ‘experts of their own life’, there is a call for treating all opinions equal. But all opinions aren’t equal – some opinions are better educated, argued and justified than others. And this certainly holds true for information and knowledge as well. The internet is ridden with dangerous and harmful misinformation, and it is produced and spread through uncritical enthusiasm and gullibility as well as ruthless maliciousness. The detrimental effect of misinformation can only be prevented and mitigated through… critical thought. Both level 1 and level 2 are utterly important – and trust me, you can never have too much XP on either level.

(For more on this topic, I recommend the blog post The Death of Expertise by Tom Nichols. A slightly longer read, but worth it.)

Välttämätön pakko – epäpolitisoinnin lyhyt oppimäärä

Omassa tutkimuksessani analysoin, millä tavalla sosiaalialan järjestöt (ts. järjestöjen edustajat, ihmiset) ovat konstruoineet yhteiskunnallisista ilmiöistä sosiaalisia ongelmia. Konstruoiminen on yksi inhokkisanoistani – sille ei ole olemassa kovin hyvää suomenkielistä vastinetta, joka sisältäisi samat vivahteet kuin englannin kielen sana construct, mutta se siis tarkoittaa tässä tapauksessa ilmiön tunnistamista ja määrittelemistä ongelmaksi ja esittämistä ongelmana. Perusajatuksena on, että ongelmat ”syntyvät” vasta siinä vaiheessa, kun joku toimija määrittelee ilmiön XYZ ongelmaksi. Ongelmaluonne ei toisin sanoen ole mikään myötäsyntyinen, objektiivinen ja väistämätön ominaisuus, vaan aina tavalla tai toisella keinotekoinen ja ulkoapäin luotu.

Lukiessani aineistoani olen keskittynyt tunnistamaan niitä kielellisiä keinoja, joilla toimijat ovat rakentaneet ja vahvistaneet jonkin ilmiön ongelmaluonnetta. He ovat käyttäneet käsitteitä ja retoriikkaa hyväkseen vahvistaakseen aiheeseen liittyvää diskurssia, eli tiettyä ajattelu- ja puhetapaa, joka rajaa muita ajattelutapoja pois. Muutamia esimerkkejä poimiakseni: ”tuo vavahduttava tosiasia”, ”on jokaiselle ajattelevalle ihmiselle selviö”, ”kysymys kansamme olemassaolosta”, ”oikea suunta”, ”epäterve yhteiskuntakehitys”, ”sosiaalinen sairaus”, ”välttämättömyys”, ”aito ratkaisu”. Myös kysymys-muotoisia käsitteitä, kuten ”väestökysymys” tai ”asuntokysymys”, on käytetty diskurssin vahvistamiseen. (Lainaukset Väestöliiton 1940–50-luvun pöytäkirjoista, toimintakertomuksista ja ‑suunnitelmista). Yhteistä näille kaikille käsitteille ja ilmauksille on niiden välittämä kuva siitä, että niiden edustama näkemys on ainoa oikea, välttämätön, vastaansanomaton; poikkeavat näkökulmat ovat vastaavasti virheellisiä, epäaitoja, vääriä, vastuuttomia, ja ne halutaan sulkea keskustelusta ulos.

Tutkin toisin sanoen sitä, millä tavalla toimijat ovat epäpolitisoineet tiettyjä aiheita ja ilmiöitä. Poliittisen historian professori Pauli Kettunen on määritellyt politisoinnin ja epäpolitisoinnin seuraavasti (lähde):

Se, mitä pidetään poliittisena, on poliittisesti merkityksellistä. Siten politisoidaan ja epäpolitisoidaan tilanteita ja toimintoja. [P]olitisointi on toimintatilan avaamista, vaihtoehtojen olemassaolon osoittamista, asioiden kiistanalaistamista. Epäpolitisointi on kysymysten esittämistä välttämättöminä ja vastausten vaihtoehdottomina. Kummassakin tapauksessa kyse on vallasta. Tämä valta ei ole vain sitä, mitä toimijat käyttävät resursseinaan, vaan se muovaa toimijuutta itseään. Se on niiden kysymysten asettamisen valtaa, jotka kulloinkin tunnustetaan asianmukaisiksi – agendan asettamisen ja rajaamisen valtaa.

Epäpolitisoinnin keskeisintä ja helpointa retoriikkaa ovat ilmaisut kuten välttämätön, pakko, ei ole vaihtoehtoja, täytyy/emme voi, todellinen, oikea/väärä. Klassinen esimerkki epäpolitisoinnista on Suomen suomettuminen Kekkosen vallan aikaan – Suomen geopoliittisesta asemasta Neuvostoliiton naapurina luotiin raamit, joiden puitteissa oli pakko toimia, ja näkemystä kritisoivat tahot oli helppo leimata epärealistisiksi haihattelijoiksi ja suorastaan epäisänmaallisiksi.

Pikainen katsaus viimeisen kuukauden uutisointiin osoittaa, että epäpolitisointi elää ja voi hyvin vielä vuoden 2015 Suomessa.

Keskisuomalainen kansanedustaja ja kokoomuksen eduskuntaryhmän varapuheenjohtaja Sinuhe Wallinheimo pitää hallituksen tekemiä leikkauksia kovina mutta välttämättöminä.

Keskisuomalainen 9.9.2015

Presidentti Niinistön mukaan leikkaukset ovat välttämättömiä, vaikka herättäisivät vastustusta.

Yle 17.8.2015

Kristilliset pitävät leikkauksia ehdottoman välttämättöminä.

Yle 8.9.2015

Elinkeinoelämän keskusliiton EK:n toimitusjohtaja Jyri Häkämies kiittelee, että hallitus tekee sen, mitä sen on pakko tehdä.

“Tilanne on niin vakava ja vaikea, että hallituksen toimet ovat täysin välttämättömiä.”

[…]

Rkp:n puheenjohtaja, kansanedustaja Carl Haglund kommentoi, että hallitus tekee oikeita asioita.

HS 9.9.2015

Jalonen: Leikkaukset pakollisia – emme voi elää enää velaksi

Hallituksen leikkauspaketti on kova ja se syö palomiestä, mutta Suomen taloudellinen tilanne ei anna vaihtoehtoja.

Suomen uutiset 10.9.2015

– Hallitus ei voi jatkaa velaksi elämistä. Samalla on ollut pakko leikata myös muualta kuin etuuksista, Sipilä totesi maanantaina Helsingin yliopiston lukuvuoden avajaisissa.

Suomenmaa 31.8.2015

Uutisointi tekee tämän blogitekstin kirjoittamisesta melkein liiankin helppoa, sillä epäpolitisoiva retoriikka on kaikkea muuta kuin hienovaraista. Ongelmallista ja huolestuttavaa kuitenkin on toiston voima: tarpeeksi samaa asiaa jankkaamalla ihmiset voi hyvinkin saada uskomaan siihen.

Demokraattisessa politiikassa ja päätöksenteossa ei kuitenkaan koskaan ole kyse välttämättömyydestä tai pakosta muuten kuin retoriikan tasolla. Vaihtoehtojen todellinen puute viittaa diktatuuriin. Demokraattisessa päätöksenteossa kyse on sananmukaisesti valinnoista ja päätöksistä, ja valintojen ja päätösten naamioiminen ikään kuin poliitikot joutuisivat alistumaan jollekin suurelle ja mahtavalle luonnonvoimalle on selkärangatonta. Poliitikot, sanoisitte suoraan, että olette päättäneet tehdä leikkauksia, ja esittäkää päätöksillenne rehelliset perustelut. Välttämättömyys ei käy perusteluksi, sillä välttämättömyyttä ei ole Suomen toimintaympäristössä olemassakaan.

Jotenkin kuitenkin epäilen, ettei Sipilä tämäniltaisessa puheessaan – jonka Saku Timonen on osuvasti nimennyt Pikku Kekkosen postiksi – toteuta toivettani.

Valtioneuvoston mukaan Sipilän puhe käsittelee “talouden tilaa ja välttämättömiä uudistuksia”.

[…] Sipilän puhe lähetetään nauhoitettuna. Siinä Sipilä kertoo kansalle, kuinka huonossa taloudellisessa tilanteessa Suomi on, kuinka suuria alijäämät ovat ja kuinka lähes kaikkia suomalaisia tulee sattumaan, kun rakenteelliset muutokset on pakko aloittaa.

HS 16.9.2015

Vastine pyöräilykirjoitukseni kommentteihin

Hei kaikki, ja kiitos kommenteista! Erityiskiitos Marjutille uutterasta kommentoinnista.

Toissapäiväinen kirjoitus osui näköjään näin kevään korvilla johonkin pinnan alla tykyttäneeseen hermoon, sillä teksti on levinnyt hämmästyttävällä tavalla – keskiviikon ja torstain aikana blogissa on vieraillut lähes 10 000 kävijää!

Kommenttien pohjalta tahdon tehdä kirjoituksestani muutaman asian selväksi.

Tekstini ei ole manifesti sen puolesta, että joka uutiseen pitäisi raportoida kaikki yksityiskohdat ja syyllinen sillä siunaaman sekunnilla, kun onnettomuus on sattunut. Se, että poliisi tai muu vastaava taho antaa virallisena kantanaan jonkin puolivillaisen arvauksen tapahtuneesta, ei palvele mitään tarkoitusta.

Moni on kommenteissa huomauttanut, että sen paremmin minä kuin mediakaan ei voi itsenäisesti tehdä päätöstä tai julkilausumaa kenenkään syyllisyydestä onnettomuustilanteessa. Tämä pitää paikkansa aivan täysin. Huomautankin, että en ole tekstissäni käyttänyt sanaa ”syyllinen” (paitsi suorassa lainauksessa Ylen uutisesta), ja tämä on täysin tietoista ja tarkoituksellista.

Olen kylläkin eksplisiittisesti sanonut, että Espoon-onnettomuuden aiheutti autonkuljettaja. Tämän pohjustan siihen, mitä kaksi uutista (Iltalehden ja Metron) on raportoinut asiasta samalla tavalla – myönnän, että uutisointi on vain toisen käden tietoa, eli en ollut itse paikalla enkä ole saanut poliisilta itse virallista selostusta, mutta muuta tietoa ei ollut saatavilla. Tällä siis mennään. Mikäli molemmat lehdet eivät ole kertoneet asiasta jotain perinpohjaisen väärää – esimerkiksi sekoittaneet, kumpi osapuoli kääntyi – tilanne on yksiselitteinen. Autoilijalla oli väistämisvelvollisuus. Mikäli suora lainaukseni TLL:sta ei vakuuta, jokainen voi itse tarkistaa Finlexistä, mitä kääntyvän ajoneuvon väistämisvelvollisuudesta 14 §:n 2 momentissa sanotaan.

”Miksi kypärää ei saisi mainita? Mitä hyötyä tällaisesta syyllistämisestä on? Vähentääkö tämä kirjoitus samankaltaisia onnettomuuksia vastaisuudessa?”

Kommenteissa vallitsee vahva konsensus siitä, että kypärä on hyvä suojaväline. En ole tästä eri mieltä – totesin itsekin, että kypärästä todellakin voi olla ratkaisevaa hyötyä, jos pyöräilijä syystä tai toisesta kaatuu pahasti. (Tämän toteamuksen huomaaminen kylläkin olisi edellyttänyt kirjoitukseni lukemista loppuun.)

Käänteisesti moni on myös sitä mieltä, että on typerää olla käyttämättä kypärää, ja että moisesta hölmöilystä kyllä on perusteltua mainita uutisissa, jotta muut voivat ottaa varoittavasta esimerkistä vaarin.

Tämä kyseinen onnettomuus johtui siitä, että autoilija ei noudattanut väistämisvelvollisuuttaan. Kypärä olisi saattanut lieventää pyöräilijän vammoja, mutta kypärättömyys ei aiheuttanut mitään. Kypärättömyys ei myöskään ole rike minkään lain tulkinnan mukaan. Väistämisvelvollisuuden laiminlyönti sen sijaan on. Kuten Ylen uutisessa todettiin, väistämissääntöjä tunnetaan huonosti puolin ja toisin – autoilijat luulevat usein, että pyöräilijä on aina väistämisvelvollinen, vaikka se ei pidä paikkaansa. Kääntyvä ajoneuvo väistää aina risteyksessä risteystä suoraan ylittävää.

Miksi siis kypärättömyydestä saisi ja jopa pitäisi mainita (jopa otsikkotasolla), mutta vaarallisen monelle epäselvästä väistämisvelvollisuudesta ei? Epäselvyys väistämissäännöistä voi pahimmillaan johtaa jonkun loukkaantumiseen ja kuolemaan. Perustelkaapa siis, miksi liikennesääntöjen määrittelemien velvollisuuksien esille nostaminen on tarpeetonta? Miksi kypärättömyysmaininta on tarpeellista valistusta, mutta väistämissääntöjen esille tuominen on syyllistämistä?

Tämä kirjoitus yksinään tuskin vähentää ratkaisevasti samankaltaisia onnettomuuksia (jos kohta toivon/luulen, että edes joku auton ratin takana aikaa viettävä havahtuu tämän tekstin myötä tähän nimenomaiseen väistämissääntöön). Mutta jos uutisoinnissa mainittaisiin, kuka oli tilanteessa väistämisvelvollinen, se toivottavasti omalta osaltaan lisäisi tietoa pyöräilijän ja autoilijan välisistä velvollisuuksista. Se, että asiasta ei mainita yhtään mitään yhdessäkään uutisessa, ei takuuvarmasti lisää kenenkään ymmärrystä Tieliikennelaista.

Korostan tässä vielä kerran, että uutisten tehtävä EI ole saattaa päitä vadille. Liikenneonnettomuus on aina kaikille osapuolille järkyttävää, oli oikeassa tai väärässä, uhri tai päälleajaja. Tarpeeton syyllistys ei ole onnettomuuden osapuolille eikä varsinkaan uhria kohtaan reilua. Tästä näkökulmasta kypärättömyysjeesustelu esimerkiksi tässä tapauksessa on sangen tahditonta: pyöräilijä noudatti liikennesääntöjä, eikä hän rikkonut mitään lakia tai asetusta olemalla käyttämättä kypärää, mutta silti autoilija ajoi hänen päälleen. Kypärättömyyden nostaminen tärkeimmäksi asiaksi tässä yhteydessä on uhrin syyllistämistä, jos mikä.

Median tehtävänä ei siis ole toimia tuomioistuimena. Medialla sen sijaan on tärkeä rooli liikennevalistajana – rooli, jonka se on laiminlyönyt perusteellisesti. Tärkeä syy siihen, että väistämissääntöjä tunnetaan niin huonosti puolin ja toisin, on luokattoman huono tiedotus ja uutisointi Liikenneturvan, poliisin ja uutisten taholta. Viittaan tässä nyt uudestaan Marjut Ollitervon kirjoitukseen Kaupunkifillari-blogissa: Suojatie ei tarkoita autoilijan etuajo-oikeutta.

Jos mennään vieläkin syvemmälle syiden ytimeen, voi todeta, että liikennesääntömme ovat huonot. Se, että niin monet ovat pihalla kuin lumiukot pyöräilijöiden oikeuksista ja velvollisuuksista, on tästä osoitus. Kuten käyttöliittymäsuunnittelussa kuuluu totuus: jos käyttäjät eivät osaa käyttää ohjelmistoa, vika on ohjelmiston suunnittelussa, ei käyttäjissä. Sama pätee nykyiseen TLL:iin.

Omalta osaltaan monimutkaisen liikennesäännöstön tarvetta vähentää toimiva infra. On kaikille osapuolille turvallisempaa ja selkeämpää, jos jalankulkijat, pyöräilijät ja moottoriajoneuvot kulkevat jokainen omassa tilassaan.

Ei tarvitse ratin takana yrittää sekunnin sadasosassa miettiä, onko pyöräilijä nyt kevyen liikenteen väylää käyttävä pyöräilijä vai ajoneuvo ajoradalla. Pyöräilijän ei tarvitsisi olla varuillaan, tuleeko autoilija päälle vai ei. Tai yrittää muistella monimutkaista säännöstöä, että mikä väistämissääntö nyt pätee tähän nimenomaiseen tilanteeseen kymmenistä eri vaihtoehdoista. Pelko ja epävarmuus ajavat aremmat pyöräilijät jalkakäytävälle, mikä on vaarallista jalankulkijoille. Toimivilla eriytetyillä väylillä jalankulkijoiden ei tarvitsisi pelätä niskaan rysähtävää jalkakäytäväpyöräilijää.

Huonossa liikennekulttuurissamme vika ei ole yksilöissä. Vika on huonossa infrassa, huonoissa liikennesäännöissä ja huonossa tiedotuksessa ja uutisoinnissa.

Pyöräilijän paras henkivakuutus on autoilija, joka ei aja päälle

En ole tässä blogissa ottanut kantaa mihinkään pyöräilypoliittisiin asioihin, mutta tulkoon nyt tähän asiaan muutos.

Viime lauantaina (11.4.2015) autoilija ajoi Espoossa pyöräilijän päälle pyörätien jatkeella. Iltalehden mukaan ”[h]enkilöauto oli ajanut Kirkkojärventietä Espoonväylän suunnasta, kun se kääntyi vasemmalle Espoonkadulle. Samasta suunnasta ajanut polkupyöräilijä ajoi pyörätieltä suojatielle, jossa auto ja pyöräilijä törmäsivät.”

Onnettomuus tapahtui siis tässä kohtaa (havainnollistuksen teille tarjosi Google Maps sekä allekirjoittanut Microsoft Paintin avustuksella):

Pyöräilijä ajoi kevyen liikenteen väylää pitkin suoraan ja oli ylittämässä pyörätien jatketta (ei siis suojatietä, kuten IL ensin asian ilmaisi; sittemmin uutiseen korjattiin oikea käsite), autoilija tuli samasta suunnasta ja kääntyi vasemmalle. Tieliikennelain 14 § 2 mukaan ”risteyksessä kääntyvän ajoneuvon kuljettajan on väistettävä risteävää tietä ylittävää polkupyöräilijää, mopoilijaa ja jalankulkijaa”. Tässä sama tilanne Otso Kivekkään ansiokkaassa kuvitetussa risteyspyöräilyn pikaoppaassa, kohta 5D, ensimmäinen ruutu.

Onnettomuus oli siis yksiselitteisesti autoilijan syy. Nimenomaan autoilijan, ei auton. Auto itsessään on eloton asia, se ei aja kenenkään päälle, vaan autoa ohjastava henkilö ajaa.

Huomattakoon myös, että kyseessä on nelikaistainen tie. Autoilijalla on siis ollut erittäin hyvin aikaa havainnoida suoraan edessään olevaa suojatietä/pyörätien jatketta.

Onnettomuudesta uutisoi Iltalehden lisäksi Ilta-Sanomat, Helsingin Sanomat ja Metro. Pieni katsaus uutisointiin:

Pyöräilijän kypärättömyys

Ennen minkään muun yksityiskohdan julkaisemista kaikki neljä lehteä mainitsivat uutisissaan, että pyöräilijällä ei ollut kypärää.

Ilta-Sanomat nosti tämän peräti otsikkotasolle: ”Pyöräilijä loukkaantui vakavasti kolarissa Espoossa – Poliisi: Kypärä olisi auttanut”. Tämän lisäksi kypärättömyys mainitaan myös ingressissä ja leipätekstissä, yhteensä siis kolmesti alle 80 sanan uutisessa.

Kypärättömyydestä on vielä tänään (15.4.) maininta jokaisessa uutisessa.

Päivitys 16.4. klo 11.38: Unohdin kirjoittaa auki, että Suomessa ei – vastoin yleistä harhaluuloa – ole lailla säädettyä velvollisuutta käyttää kypärää. Kyseessä on suositus. Pyöräilijä ei siis ole rikkonut Tieliikennelakia tai mitään muutakaan säädöstä tai säännöstä.
Asiasta on kirjoittanut perusteellisemmin Kaupunkifillari-blogissa Marjut Ollitervo.

Väistämisvelvollisuus sen sijaan on lailla säädetty sääntö.

”Pyöräilijä jäi auton alle”

On tyypillistä, että kevyen liikenteen ja autoliikenteen onnettomuuksista uutisoidessa häivytetään autoilijan roolia – jalankulkija tai pyöräilijä vain jää auton alle, tai korkeintaan jalankulkija tai pyöräilijä ja auto törmäävät. Autoilijasta ei yleensä puhuta (vrt. auto), eikä varsinkaan niin, että autoilijalla olisi ollut aktiivinen rooli tapahtuneessa. Asiat vain tapahtuvat.

Espoon-onnettomuuden uutisointi havainnollistaa tätä retoriikkaa erinomaisesti.

IS: ”Pyöräilijä jäi henkilöauton alle”
HS: ”Polkupyöräilijä jäi henkilöauton alle”
Metro: ”Polkupyöräilijä jäi henkilöauton alle”
IL: ”auto ja pyöräilijä törmäsivät”
Metro: ”osalliset törmäsivät”

Iltalehti on ainoa, joka saa hieman pisteitä muista sanavalinnoistaan. Otsikkona on ”Auto törmäsi pyöräilijään – polkupyöräilijä loukkaantui vakavasti”. Tässäkin tosin toimijana on auto, ei autoilija, mutta sentään ilmaistaan eksplisiittisesti, kuka törmäsi kehenkin; leipätekstissä kylläkin törmäys vain tapahtui ilman sen kummempia erittelyjä. Laimeita pisteitä irtoaa autoilija-sanan käytöstä ingressissä: ”Autoilija ja polkupyöräilijä kolaroivat”. Taaskaan ei nosteta esille, kuka törmäsi kehenkin.

Onnettomuuden aiheutti väistämisvelvollinen autoilija

Onnettomuuden syystä, ts. autoilija laiminlöi liikennesääntöjen noudattamisen, ei kerrota yhdessäkään uutisessa. Yksi ainoakaan lehti ei ole päivittänyt uutistaan tähän mennessä niin, että siinä mainittaisiin väistämisvelvollisen auton kuljettajan osuus tapahtuneeseen. Sen sijaan joka ikisessä uutisessa on maininta siitä, että pyöräilijällä ei ollut kypärää, ja että kypärä olisi suojannut pyöräilijää vakavammilta vammoilta.

Helsingin Sanomien tämänpäiväinen pääkirjoitus on otsikoitu ”Kypärä on halpa henkivakuutus”. Tekstissä todetaan, miten ”[h]iljaisessa vauhdissa kypärä suojaa päätä hyvin auton töytäistessä”. ”Auton töytäistessä” (huomatkaa diminutiivi törmäämiselle) eli ”kun auto töytäisee” – otetaan siis annettuna, että auto kyllä ”töytäisee”. Kirjoitus päättyy jo tutuksi tulleeseen lausahdukseen: ”Poliisin mukaan [Espoon-onnettomuuden pyöräilijän] vammat olisivat olleet selvästi lievemmät, jos pyöräilijä olisi käyttänyt kypärää.”

Kypärällä ei ollut osuutta onnettomuuteen, autoilijan huolimattomuudella oli. Kaikkein todenmukaisin kommentti tähän onnettomuuteen toisin sanoen olisi:
”Pyöräilijälle ei olisi tullut mitään vammoja, jos autoilija olisi noudattanut väistämisvelvollisuuttaan.”

Tämän(kin) onnettomuuden uutisointi on journalistisesti kritiikitöntä ja ala-arvoista ja lisäksi liikennekulttuurisesta näkökulmasta vaarallista. Tämänkaltaisella uutisoinnilla ylläpidetään sitä käsitystä, että pyöräilijä väistää aina ja että pyöräilijä on lähtökohtaisesti syypää. Kumpikaan näistä ei pidä paikkaansa. Marjut Ollitervo kirjoitti Kaupunkifillari-blogissa hyvin siitä, miten huonot ovat liikennesääntömme ja miten vieläkin huonompaa on niistä uutisointi. Ylen uutisen mukaan autoilija on kahdessa tapauksessa kolmesta syyllinen onnettomuuteen, jossa osapuolina ovat autoilija ja pyöräilijä. Syynä ennen muuta huono väistämissääntöjen tuntemus: ”Liikenneturvan mukaan autoilijat luulevat usein, että pyörä on aina väistämisvelvollinen. Todellisuudessa esimerkiksi kääntyvä ajoneuvo, auto tai pyörä, väistää aina suoraan menevää liikennettä.”

HS:n pääkirjoitus havainnollistaa hyvin, mikä liikennekulttuurissamme on pielessä. Sen lisäksi, että koko juttu käsittelee kypäränkäyttöä, eikä mainitse sanallakaan moottoriajoneuvojen kuljettajien väistämisvelvollisuudesta tai velvollisuudesta olla vaarantamatta liikennettä, tekstissä lausutaan tosiasian lailla seuraavaa:
”Helsingissä pyörällä liikkuvat tietävät oikein hyvin, ettei kypärä tee ohitukseen pienempää turvamarginaalia.
Surulliset uutiset vahvistavat toivetta, että kypärää käyttävien osuus kasvaisi.”

Pääkirjoituksessa ei puhuta sanallakaan syistä, jotka johtavat pyöräilijöiden turvattomuuteen liikenteessä. Kypärä määritelmällisesti auttaa (jos auttaa) siinä vaiheessa, kun onnettomuus on jo tapahtunut. Kypärä nimenomaan ei ole mikään talismaani, joka luo pyöräilijän ympärille turvavälin. Turvavälin jättää (tai vaarallisen usein on jättämättä) toisen ajoneuvon kuljettaja.

Minut on viimeksi sunnuntaina ohitettu vaarallisen läheltä, ja annankin (etenkin moottori)ajoneuvojen kuljettajille neuvoksi vähimmäisvaatimuksen: jos ohitusetäisyys on sellainen, että pyöräilijä yltäisi koskettamaan ajoneuvoasi kurkottelematta, odota turvallisempaa ohitushetkeä. Ihanteellisimmillaan tulisi soveltaa samaa turvaväliä kuin moottoriajoneuvojenkin kanssa. Eli jos arvioisit turvavälin liian pieneksi moottoriajoneuvoa ohittaessa, väli on liian pieni myös pyöräilijän turvalliseen ohittamiseen.

Kaikkein turvallisinta ja sujuvinta liikenne olisi kaikille osapuolille, jos jalankulkijat, pyöräilijät ja moottoriajoneuvot kulkisivat jokainen omalla tontillaan. Surulliset uutiset eivät siis vahvista toivetta, että kypärää käyttävien osuus kasvaisi, vaan toivetta – suorastaan vaatimusta – että toimiva ja selkeä infra lisääntyisi.

Surulliset uutiset myös vahvistavat toivetta, että toivottoman monimutkaista ja epätarkoituksenmukaista liikennesäännöstöä selkiytettäisiin.

Lisäksi surulliset uutiset vahvistavat toivetta, että liikennesäännöistä ja pyöräilypolitiikasta ei uutisoitaisi ala-arvoisesti, virheellisesti ja harhaanjohtavasti.

Turvallista matkaa.

Päivitys 17.4.2015: Vastaukseni kommentteihin venyi niin pitkäksi, että julkaisin tekstin omana kirjoituksenaan.

PS. Olen laittanut uutisoinnista palautetta Iltalehdelle, Ilta-Sanomille ja Helsingin Sanomille (Helsingin Sanomille kahtakin reittiä). Palautteeseen ei ole reagoitu.

PS2. Tämä ei ole kypärävastainen kirjoitus. On sanomattakin selvää, että kypärästä voi olla ratkaisevaa hyötyä, jos pyöräilijä syystä tai toisesta kaatuu pahasti. Tämän kirjoituksen tarkoituksena on kritisoida sitä, miten huomiota kiinnitetään kohtuuttoman paljon kypäränkäyttöön ja kohtuuttoman vähän onnettomuuksien ennaltaehkäisyyn ja turvalliseen liikenneinfraan kaupungissa.