Sukupuolen performatiivisuus pyöräilyssä – ehkä myös väärän kokoisia pyöriä?

”Pyöräillessä tulee hiki ja menee meikit pilalle, parempi mennä bussilla”, tiesi eräs internet-kommentaattori humoristisesti kertoa syyksi, miksi pyöräily Helsingissä painottuu nuoriin ja miespuolisiin. Toinen vahvisti kolmen teinitytön isän auktoriteetilla/kokemuksella ”faktan”, että kampaus ja pyöräilykypärä voivat olla hankala yhdistelmä. Keskustelussa kävi siis ilmi se ”kiistaton” seikka, että huoliteltu ulkonäkö käy huonosti yksiin pyöräilyn kanssa, ja naisille ulkonäkö on usein miehiä tärkeämpää, ergo naiset eivät pyöräile. Fyysistä eroista ei tiemmä löydy selittäjää, vaan kulttuurista, joten ongelma ”hikoilu, meikit, hiukset jne.” olisi ratkaistavissa esimerkiksi sähköpyörillä ja kypärästä luopumisella.

Pyöräilyn sukupuolivinouman merkittäväksi (osa)selittäjäksi siis määriteltiin kulttuurimme konventiot sukupuolen performatiivisuudessa, eli akateeminen jargon–suomi -tulkattuna: pyöräily vaikeuttaa tyypillistä tapaa ilmaista naisellisuutta ja naiseutta, eli kampauksia, meikkiä ja hyväntuoksuisuutta. Tähän johtopäätökseen päästään varsin usein tämäntyyppisissä keskusteluissa.

Keskustelussa sentään pohdittiin myös liikenneturvallisuus- ja infraseikkoja, ja olisin höveli yhteiskuntatieteilijä, jos en tunnustaisi myös kulttuuri- ja sukupuoliseikkojen vaikutusta. Yksi kysymys kuitenkin jäi tässäkin keskustelussa esittämättä: onko pyöräily miehistä kivaa ja mukavaa, mutta naisista ei? Eli juuri ne fyysiset erot, jotka itsestään selvästi ohitettiin selitysvoimaltaan olemattomina. Tällä en tietenkään tarkoita, että evoluutio olisi muokannut naisista biologisesti epäyhteensopivia pyöräilyn kanssa tms. bioessentialistista sukupuolieroa, vaan haluan kiinnittää huomiota pyöräilyn kulttuuristen ulottuvuuksien lisäksi materiaan, eli itse polkupyörään.

Yksi syy sille, miksi naisia on vähemmän varsinkin pyöräharrastuksissa (esim. maantiepyöräilyssä), löytynee siitä, että naisille sopivia pyöriä on niin vähän. Vaihtoehdot urheilu- ja pyöräliikkeissä ovat käytännössä pystylle ajoasennolle suunnitellut ”mummopyörät” ja jopot, tai geometrialtaan pitkät ja matalat pyörät (”peruspyöristä” ja hybrideistä sporttisempiin malleihin). Se, että pyörä on läpiastuttava tai sitä markkinoidaan naistenpyöränä tai unisexinä (…), ei vielä tee pyörästä oikeasti naisille sopivaa. Epäsopivalla pyörällä on ikävää ja kivuliastakin ajaa, mikä korostuu ja kertautuu mitä enemmän ajaa.

Naisille suunnitellut pyörät a) kattavat kokotarjonnassaan myös pienet koot, b) ovat tyypillisesti lyhyitä ja korkeita, koska naisilla usein on suhteellisesti pidemmät jalat ja lyhyemmät selät kuin miehillä, c) ottavat edellisen kohdan huomioon myös pienemmissä ko’oissa suunnittelevat pienten pyörien geometrian toimivaksi pienissä ko’oissa, ei vain kutistetuiksi versioiksi isommista pyöristä (ei niin helppoa kuin miltä kuulostaa). KORJAUS (klo 20.30): Naisten ja miesten raajojen suhteellisten pituuksien välillä ei itse asiassa uuden datan valossa vaikuttaisi olevan mitään eroa suuntaan tai toiseen. Naisille suunnitellut rungot tapaavat silti olla lyhyempiä, mille on esitetty erilaisia perusteluja, ja kompakti geometria ja pieni koko on yhä haasteellinen yhdistelmä. Cycling Weekly on julkaissut hyvän katsauksen naisten maantiepyörien geometrian ympärillä käydystä keskustelusta 2000-luvulla ja viime aikoina.

Lisäksi naiset tarvitsevat mm. naisen anatomialle suunniteltuja tai sopivia satuloita, kapeampia vaihtoehtoja ohjaustankoihin ym. Satulaa mahdollisesti lukuun ottamatta näiden sukupuolittaminen ei ole mikään välttämättömyys sinänsä; markkinointinäkökulmastakin sen voi nähdä perusteltuna yhtä hyvin kuin tarpeettomanakin. Pääasia olisi variaatio kautta linjan: että pyöräliikkeillä olisi tarjottavana muutakin kuin keskikokoja, pystyasentoista mummopyörää ja kaikkia muita pyörätyyppejä vain pitkällä geometrialla.

Nyt ei siis puhuta mistään pienistä eroista, vaan siitä, että oikea koko olisi esim. 57 cm x 54 cm (pysty x vaaka), mutta tarjolla on koko 57 cm x 58 cm tai 53 cm x 54 cm. [Sivuutan tarkoituksella pyörämittojen monimutkaiset salat, se ei ole tässä yhteydessä oleellista.] Erilaisilla pyörän osilla voi kompensoida epäsopivaa runkoa jonkin verran, mutta monta senttiä pielessä olevaa geometriaa ei voi korjata komponenteilla, joilla on tarkoitus hienosäätää millimetrejä. Lisäksi tämä lähtökohtaisesti tarkoittaa, että kaupasta ostettu pyörä ei ole sellaisenaan sopiva, vaan edellyttää ylimääräisten osien ostamista ja vaihtamista. Mikäli sopivia komponentteja edes myydään – esimerkiksi droppitangolliset pyörät (maantiepyörät, cyclocross-pyörät jne.) on tyypillisesti varustettu 42-senttisellä tangolla tai tangon voi valita vaihtoehdoista 40/42/44, eikä muita kokoja ole ”irtotavaranakaan” tarjolla. Monille naisille 40-senttinenkin droppitanko on liian leveä, ja oikeampi koko olisi 36 tai 38, mutta niitä ei myydä oikein missään, eikä varsinkaan ole vakiona tai valittavissa missään valmiissa pyörässä.

Parhaimmillaan pyöräily on hyvää aerobista liikuntaa, vahvistaa jalkalihaksia sekä vahvistaa ja ylläpitää keskivartalon lihaksia ja sitä kautta ennaltaehkäisee mm. selkävaivoja. Väärän kokoisella ja mallisella pyörällä tähän on kuitenkin vaikea ellei mahdoton päästä. Liian pitkällä ja matalalla pyörällä ajajan painopiste on liian edessä, jolloin osa painosta siirtyy käsille, mikä rasittaa niska-hartiaseutua ja käsivarsia. Liian leveä ohjaustanko pahentaa asiaa. Väärässä asennossa on myös paljon vaikeampi aktivoida keskivartalon lihaksia, jolloin rasitus kohdistuu lihasten sijaan selkärankaan. Huono satula aiheuttaa hiertymiä, puutumista ja lihasjumeja. Ja niin edelleen.

Epäsopiva pyörä ja väärä ajoasento voivat siis aiheuttaa erilaisia kipu- ja jännitystiloja, jolloin pyöräilystä tulee fyysisesti ja henkisesti epämiellyttävää ja haitallistakin. Eivät nämä lähtökohdat ihan hirveästi kannusta pyöräilemään – ennemmin ihmetyttää, että niinkin paljon naisia näkyy pyörän päällä, meikillä tai ilman.

#metoo och kvinnan som nästan-människa

#metoo har utlöst en diskussion om sexism, trakasseri och könsspecifikt våld även i Svenskfinland. Bra. Det är en diskussion som alldeles tydligt måste föras, vilket illustreras oroväckande väl genom de åtskilliga exemplen i Ann-Luise Bertells krönika ”Förändringens vindar” i Vasabladet i dag.

Tyvärr hävdar jag att kolumnen även belyser ett ytterst problematiskt tankesätt som ligger i kärnan av hela det sjuka fenomenet. I feministisk litteratur hänvisar man till tankesättet med begreppet internaliserad misogyni. Det betyder att ens tanke- och betraktelsesätt är präglat av en omedveten uppfattning om kvinnan och femininitet som något mindervärdigt.

 

Varför har kvinnor inte sagt ifrån, varför har jag inte sagt ifrån? Varför har vi inte talat med varandra?

Tänk på era döttrar eller son- och dotterdöttrar. Hur vill ni att de ska reagera då de blir utsatta? Vill ni att era döttrar ska kunna säga ifrån, vill ni att de ska vara säkra på att få stöd från sin omgivning och bli tagna på allvar?

 

För det första borde man inte måsta vädja till läsarens känslor för döttrar, kvinnliga barnbarn, fruar och flickvänner och andra viktiga kvinnliga figurer i läsarens liv för att få hen att förstå att det är något fel och orättvist som pågår. Att det är frågan om människor i både läsarens och den trakasserade kvinnans fall – inte någon främmande men dock ganska liknande art som det är möjligt att relatera till så länge man hjälps på traven genom att bli påmind av de artens representanter som finns i ens eget liv.

Det borde ju inte vara så svårt som människa, av vilket kön som helst, att ställa sig i en trakasserad kvinnas situation och förstå att det är en obehaglig och t. o. m. farlig och djupt traumatiserande upplevelse.

 

För det andra är blicken fäst på det hur kvinnan agerar. I grund och botten är denna synvinkel förknippad med ”kvinnokonceptets” distansering från den allmänmänskliga upplevelsen. Jag belyser saken med hjälp av följande citat:
”Hur vill ni att de [döttrarna osv.] ska reagera de blir utsatta?”

Ursäkta nu men vad fan är det jag läser? Här tar skribenten alltså för givet att kvinnor kommer att utsättas för trakasseri och våld nu och för evigt? Och att vad som är problematiskt är kvinnornas förmåga och förutsättningar att reagera på rätt sätt på detta oundvikliga fenomen? Fokus är med andra ord på vad som sker efter att kvinnan har utsatts (dvs. hur kvinnan och kvinnans omgivning hanterar saken) – i stället för att ta orsakerna bakom och förebyggandet av trakasseri och våld i fokus och som utgångspunkt.

Den viktigaste frågan är ju inte ”varför har inte KVINNOR ’sagt ifrån’ och ’reagerat’?” – utan ”varför har män överskridit kvinnors fysiska och psykiska gränser?”

 

Varför har män inte respekterat kvinnor?

Varför anser man att kvinnor inte förtjänar mänsklig respekt?

 

Det oroväckande och avslöjande är att krönikan är skriven av en kvinna som helt tydligt upplever att det finns ett brett, problematiskt och könsspecifikt fenomen. Ändå har till och med hon – ja, mer eller mindre hela vårt samhälle vill jag påstå (också jag själv) – anammat sig ett tankesätt där ”kvinna” och ”människa” tycks mena lite, men kritiskt, olika saker.

Avainkäsitteet-sarja (osa 1c): Rotuhygienia, kansanterveys ja asiantuntijavalta – kontrollin moniulotteisuus

Edellinen: Osa 1b

Autoritaarista kontrollia, kurjuuden ennaltaehkäisyä, luokkapohjaista normittamista vai edistysuskoa?

Vastaus: kaikkia niitä. Ja paljon muutakin. Samanaikaisesti.

Historioitsija Lene Koch on analysoinut eugeniikan (eli rotuhygienian) määritelmiä skandinaavisissa tietosanakirjoissa 1900-luvulta. Vuosisadan alussa määritelmissä näkyi lähes utopistinen edistysusko; ihmisrodun jalostaminen näyttäytyi mahtavana biologisena, sosiaalisena ja kulttuurisena mahdollisuutena. 1900-luvun lopussa eugeniikkaan liitettiin vain negatiivisia asioita, kuten etniset puhdistukset, pakottava kontrolli, rikollisuus sekä historian toistumisen vaarat.

Julkisessa keskustelussa puhutaan vähän väliä ”kansankodin pimeästä puolesta” ja pohjoismaisen hyvinvointivaltion paradoksista. Miten on mahdollista, että sosiaalidemokraattisissa, yksilöiden ja yhteisöllisen hyvinvoinnin mallimaissa on tapahtunut hirveitä ihmisoikeusrikkomuksia, kuten pakkosterilointeja? Syyttävä sormi kääntyy usein osoittamaan sosiaalipoliittisia ja lääketieteellisiä asiantuntijoita; heidän nähdään (väärin)käyttäneen valtaansa ns. sosiaalisessa suunnittelussa (social engineering) mahdollistaakseen yksilön kontrolloinnin ja yksilönvapauden rikkomisen.

Tulkinta kuitenkin heijastelee nykypäivän individualistista ajattelutapaa, jota nykypäivän ihmiset pitävät itsestäänselvyytenä, hyvässä ja pahassa. Tämä on anakronistinen lähtökohta 1900-luvun alkupuoliskon tapahtumien ymmärtämiseen. Tuolloin yhtä itsestään selvä ajattelutapa oli yhteisön asettaminen yksilön edelle – yhtä lailla hyvässä ja pahassa. (Huomautettakoon myös, että toista maailmansotaa edeltävien kehitysten arvioiminen ihmisoikeusnäkökulmasta on myös jossain määrin anakronistista. Nykyinen ihmisoikeuskäsitys yhdistetään usein YK:n ihmisoikeusjulistukseen, joka hyväksyttiin v. 1948.)

Politiikantutkijat Alberto Spektorowski ja Elisabet Mizrachi ovat kehittäneet käsitteen ”hyvinvointieugeniikka” (welfare eugenics) selittääkseen Ruotsin kansankodin rotuhygieenisen historian äärimmäisintä muotoa, pakkosterilisaatiota. Heidän mukaansa sosiaalidemokraattisena visiona oli sosiaalinen edistys, eli hyvinvoinnin lisääminen ja laajentaminen. Se olisi kallis järjestelmä, joten mahdollisimman suuri, taloudellisesti tuottava väestö nähtiin elinehtona.

Ruotsissa ja sen kaltaisissa sosiaalidemokraattisissa maissa (kuten Norja ja Tanska) rotuhygienian erottelevana kriteerinä ei siis ollut niinkään etninen rotu, vaan taloudellinen, sosiaalinen ja väestöllinen tuottavuus. Sosiaalinen hyvinvointi edellytti tuottavaa väestöä, ja vastaavasti tuottamaton aines tuli minimoida. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut tuottamattomien yksilöiden (kuten rikollisten tai vammaisten) sulkemista yhteiskunnan ulkopuolelle (saati kansanmurhaa), vaan sitä, että hinta tuottamattomuudesta ja elätettävänä olemisesta oli lisääntymiskyvyn menetys. Yhteiskunnalla ei ollut varaa tuottamattoman aineksen lisääntymiseen.

Vaikka Suomen hyvinvointivaltiokehitys on kulkenut samankaltaista reittiä kuin Skandinaviassa, Suomen poliittinen toimintaympäristö on ollut erilainen. Sosiaalidemokraatit eivät ole olleet yksinvaltiaan asemassa, vaan kamppailivat poliittisesta vallasta keskustaoikeiston (ennen muuta maalaisliiton) kanssa. Tämä johtui osaltaan Suomen maatalousvaltaisuudesta sekä verkkaisesta teollistumisesta ja kaupungistumisesta, mikä ns. satoi maalaisliiton (ja muiden pienviljelijöiden ja maaseutua puolustavien tahojen) laariin.

Keskustaoikeistolaiset, porvarillis-konservatiiviset poliitikot ja toimijat (kuten Väestöliitto, Folkhälsan, Mannerheimin Lastensuojeluliitto jne.) kyllä seurasivat tiiviisti Ruotsin kehitystä ja ottivat Ruotsin politiikkamalleista hanakasti mallia. Modernit, sosiaaliseen edistykseen ja naisten emansipaatioon tähtäävät väestöpoliittiset ja kansanterveydelliset mallit kuitenkin saivat Suomessa konservatiiviseen ajattelutapaan pohjautuvat tavoitteet. Ne kannustivat porvarilliseen ydinperheeseen, jossa vallitsivat perinteiset sukupuoliroolit: naisen tehtävänä oli kasvattaa uusia kansalaisia ja huolehtia kodista, mies toimi perheen elättäjänä.

Pyrkimys väestön laadun ja määrän kohottamiseen yhdistettynä porvarillisen ydinperhemallin vakiinnuttamiseen näkyy sekä Folkhälsanin 1920-luvun rotuhygieenisessä ajattelussa että Väestöliiton väestöpoliittisesssa ja kansanterveydellisessä  ajattelussa 1940-luvulla. Olen selittänyt näitä pyrkimyksiä ns. altavastaajatraumalla. Vastikään demokratisoituneessa, sisällissodan jälkeisessä Suomessa Folkhälsanin porvarilliset toimijat pelkäsivät suomenkielisen valtaväestön poliittista, sosiaalista ja kulttuurista sortoa. Lisäksi he pelkäsivät koulutettua eliittiä suurilukuisemman ruotsinkielisen työväestön ja viljelijäväestön vasemmistoradikalisoitumista. Väestöliiton toimijat puolestaan kokivat talvi- ja jatkosodan jälkeen suuren, vahvan ja vihamielisen Neuvostoliiton uhkaavan koko Suomen valtion ja kansan olemassaoloa.

Folkhälsanin ja Väestöliiton silmissä rotuhygienia, kansanterveys ja väestöpolitiikka toimittivat näissä tilanteissa puolustusstrategian virkaa. Toisin kuin esim. Ruotsissa, nopeasti lisääntyvä, tuottava ja yhdenmukainen väestö ei ollut vain edistyksen työkalu, vaan se nähtiin päämääränä itsessään – yhteisön ainoana selviytymiskeinona.

Pohjoismainen negatiivinen rotuhygienia ei ollut pelkästään oman viiteryhmän ja yhteisön edun ajamista. Siinä oli kyse myös huono-osaisuuden ehkäisemisestä, olkoonkin, että keinot nykyihmiselle näyttäytyvät julmina. Kuten aiemmin mainitsin, sekä biologisten että sosiaalisten piirteiden nähtiin olevan perinnöllisiä. Ajateltiin, että perinnöllisesti huonot kortit saaneilla yksilöillä (alimmilla yhteiskuntaluokilla, vammaisilla jne.) oli suuri synnynnäinen riski inhimillisesti kurjaan ja moraalittomaan elämään, kuten köyhyyteen, rikollisuuteen, prostituutioon ja heikkoon terveyteen. Yhteisön edun lisäksi tällaisten ihmisten sterilointia pidettiin humanitaarisesti tärkeänä, jotta ehkäistäisiin uusien, samaan kurjuuteen tuomittujen sukupolvien syntyminen. Sterilointi saattoi myös toimia pääsylippuna yhteiskuntaan, esimerkiksi kun hoitolaitoksesta tai mielisairaalasta vapautumisen ehtona oli näennäisesti vapaaehtoinen sterilointi. Meidän näkökulmastamme epäinhimillisellä, ylhäältäpäin tulevalla kontrollilla toisin sanoen myös pyrittiin sisällyttämään yhteisön ulkopuolelle jääneitä yksilöitä takaisin yhteisöön sekä estämään lähes vääjäämättömänä nähtyjä kohtaloja yhteisön ulkopuolella.

Lopuksi

Olen (toivottavasti) tässä osoittanut, että rotuhygienia tai kansanterveys eivät ole olleet mitään yksiulotteisia malleja, jotka voidaan yksiselitteisesti asettaa johonkin tiettyyn kohtaan hyvä/paha-akselille. Esimerkiksi äitiyspakkaus ja neuvolajärjestelmä, pakkosterilisaatio ja keskitysleirit ovat kaikki rotuhygieenisestä ajattelusta kumpuavia käytäntöjä ja tapahtumia. Harva ihminen (puhutaan sitten 1940- tai 2010-luvun ihmisistä) kuitenkaan pitää niiden tarkoituksia ja seurauksia samanveroisina.

Rotuhygienia ja kansanterveys ovat siis olleet poliittisia ja historiallisia ilmiöitä, jotka ovat heijastelleet eri aikojen ja toimijoiden pelkoja, toiveita ja odotuksia. Nykyihmiselle ne voivat näyttäytyä julmina, kohtuuttomina tai naiiveina, mutta aikalaisille niissä on ollut paljon itsestään selvää, jota ei tullut edes mieleen kyseenalaistaa.

Tämä on hyvä pitää mielessä myös nykypäivän ajattelumalleja ja tapahtumia analysoidessa. Todennäköisesti mekin näyttäydymme tulevaisuuden ihmisille kyseenalaisten ja barbaaristen käytäntöjen kehittäjinä ja soveltajina – tai jo nykypäivän ihmisille. Esimerkiksi transsukupuolisten pakkosteriloinnin, jolle ei ole mitään lääketieteellistä perustetta, pitäisi jo olla synkkä historiallinen fakta eikä nykypäivän todellisuutta. Tätä mieltä on myös mm. Euroopan ihmisoikeusoikeustuomioistuin. Häilyvämpi tapaus on sikiöseulonta. Siinä ei seulota vain tappavien tai suurta kärsimystä aiheuttavien vammojen varalta, vaan myös esim. Downin syndrooman. Tässä on negatiivisen eugeniikan kaikua, sillä käytännössähän pyritään tunnistamaan ei-toivottu, epänormaali aines ja mahdollisesti estämään sen syntyminen. Ihmisille, jotka ovat kasvaneet individualistisessa ja kehollista itsemääräämisoikeutta pyhänä pitävässä yhteiskunnassa, tämä ei kuitenkaan välttämättä näyttäydy mitenkään yksiselitteisen vääränä, sen paremmin raskaana olevan henkilön, vanhempien kuin lapsenkaan kannalta. En itsekään osaa varmuudella sanoa, mitä riskiraskaudessa tekisin. Tämä epäröinti voi kuitenkin itsessään olla osoitus perinpohjaisesti omaksutusta terveysnormista ja siihen liittyvästä vammaisuuden syrjimisestä, joka ehkä myöhemmin, uudenlaisen arvomaailman valossa nähdään epäinhimillisenä ajattelutapana.

Minäkin saatan tulevaisuudessa olla menneisyyden hirviö.

 
Julkaistuja alkuperäislähteitä ja tutkimuskirjallisuutta

Armstrong, David: Political Anatomy of the Body: Medical Knowledge in Britain in the Twentieth Century. Cambridge University Press, Cambridge 1983.

Aukee, Ranja: Vanhasta uuteen sosiaalilääketieteeseen. Suomalaisen sosiaalilääketieteen muotoutuminen 1800-luvun lopulta vuosituhannen vaihteeseen. Acta Universitatis Tamperensis 1825. Tampere University Press, Tampere 2013.

Bergenheim, Sophy: “The population question is, in short, a question of our people’s survival”: Reframing population policy in 1940s Finland. Teoksessa Dackling, Martin – Duedahl, Poul – Poulsen, Bo (toim.): Reforms and Resources. Aalborg University Press, Aalborg 2017, 109–142.

Bergenheim, Sophy: Cherishing the health of the people. Finnish non-governmental expert organisations as constructors of public health and the ‘people’. Teoksessa Kananen, Johannes – Bergenheim, Sophy – Wessel, Merle (toim.): Conceptualising Public Health. Historical and Contemporary Struggles Over Key Concepts. Routledge, London & New York 2018 (tulossa).

Federley, Harry: Samfundets moderpremiering och dess syfte. Teoksessa Samfundet Folkhälsan: Samfundet Folkhälsan i svenska Finland 1921–1946. Festskrift utgiven med anledning av Samfundets 25-års jubileum. Frenckellska Tryckeri Aktiebolaget, Helsingfors 1946, 127–135.

Harjula, Minna: Terveyden jäljillä. Suomalainen terveyspolitiikka 1900-luvulla. Tampere University Press, Tampere 2007.

Harjula, Minna: Universal, but exclusive? The shifting meanings of pre- and post-war public health in Finland. Teoksessa Kananen, Johannes – Bergenheim, Sophy – Wessel, Merle (toim.): Conceptualising Public Health. Historical and Contemporary Struggles Over Key Concepts. Routledge, London & New York 2018 (tulossa).

Helén, Ilpo: Äidin elämän politiikka. Naissukupuolisuus, valta ja itsesuhde Suomessa 1880-luvulta 1960-luvulle. Gaudeamus, Helsinki 1997.

Hietala, Marjatta: From race hygiene to sterilization. The eugenics movement in Finland. Teoksessa Broberg, Gunnar & Roll-Hansen, Nils (toim.): Eugenics and the Welfare state. Sterilization Policy in Denmark, Sweden, Norway, and Finland. Michigan State University Press, East Lansing 2005, 195–258.

Jalas, Rakel: Sukuelämä terveeksi. WSOY, Porvoo & Helsinki 1941.

Kananen, Johannes – Bergenheim, Sophy – Wessel, Merle (toim.): Conceptualising Public Health. Historical and Contemporary Struggles Over Key Concepts. Routledge, London & New York 2018 (tulossa).

Keski-Petäjä, Miina: Aborttitoiveet ja abortintorjunta: raskaudenkeskeytyksen hakeminen 1950–60-lukujen Suomessa. Väestöliitto, Helsinki 2012.

Koch, Lene: Past futures: On the conceptual history of eugenics – a social technology of the past. Technology Analysis & Strategic Management, 18 (3), 2006, 329–344.

Koskimies, Akseli: Mitä ovat sosiaalihygienia ja sosiaalimedisiina? Duodecim, 33 (2), 1916, 133–147.

Laurent, Helene: War and the emerging social state: Social policy, public health and citizenship in wartime Finland. Teoksessa Kinnunen, Tiina & Kivimäki, Ville (toim.): Finland in World War II: History, Memory, Interpretations. Brill, Leiden 2012, 315–354.

Mattila, Markku: Kansamme parhaaksi: rotuhygienia Suomessa vuoden 1935 sterilointilakiin asti. Bibliotheca Historica 44. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1999.

Mattila, Markku: Rotuhygienia ja kansalaisuus. Teoksessa Helén, Ilpo & Jauho, Mikko (toim.): Kansalaisuus ja kansanterveys. Gaudeamus, Helsinki 2003, 110–127.

Melby, Kari – Pylkkänen, Anu – Rosenbeck, Bente – Carlsson Wetterberg, Christina (toim.): The Nordic Model of Marriage and the Welfare State. Nord 2000:27. Nordic Council of Ministers, Copenhagen 2001.

Nätkin, Ritva: Kamppailu suomalaisesta äitiydestä. Maternalismi, väestöpolitiikka ja naisten kertomukset. Gaudeamus, Helsinki 1997.

Qvarsell, Roger: ”Ett sunt folk i ett sunt samhälle”: Hälsoupplysning, hälsovård och hälsopolitik i ett idéhistoriskt perspektiv. Teoksessa Carlsson, Gösta & Arvidsson, Ola (toim.): Kampen för folkhälsan. Prevention i historia och nutid. Natur och Kultur, Stockholm 1994, 76–108.

Spektorowski, Alberto & Mizrachi, Elisabet: Eugenics and the welfare state in Sweden: The politics of social margins and the idea of a productive society. Journal of Contemporary History, 39 (3), 2004, 333–352.

Taskinen, Ritva (toim.): Perheen puolesta. Väestöliitto 1941–1991. Väestöliitto, Helsinki 1991.

Väestöliitto: Kodin, perheen ja lasten yhteiskunta. Kansalaistietoa väestökysymyksestä. Väestöliiton julkaisuja 17. Väestöliitto, Helsinki 1946.

Väestöliitto: Väestöpolitiikkamme taustaa ja tehtäviä. Väestöliiton vuosikirja I. WSOY, Porvoo & Helsinki 1946.

Avainkäsitteet-sarja (osa 1b): Rotuhygienia, kansanterveys ja asiantuntijavalta – kontrollin moniulotteisuus

Edellinen: Osa 1a.

Kansanterveys

Aatehistorioitsija Roger Qvarsell on muotoillut sanonnan ”terve sielu terveessä ruumiissa” muotoon ”terve kansa terveessä yhteiskunnassa”. Jälkimmäinen muoto kuvaa hyvin yksilön ja yhteisön välistä suhdetta niin rotuhygieenisessä kuin kansanterveysajattelussakin 1900-luvun alkupuoliskolla. Ajattelutavan mukaan kansalla ja yhteiskunnalla on suora suhde – jos kansa on sairas, yhteiskuntakin on sairas. Kansa puolestaan koostuu yksilöistä, joten sosiaalisesti tai biologisesti sairaat yksilöt sairastuttavat kansan ja sitä kautta koko yhteiskunnan.

Lääketieteen ja hyvinvointivaltion historiaan erikoistuneen Minna Harjulan mukaan rotuhygienia ja muut hygieniakäsitteet korvautuivat toisen maailmansodan jälkeen virallisessa kielenkäytössä toisilla käsitteillä, kuten kansanterveys ja väestöpolitiikka. Ranja Aukee puolestaan on sosiaalityön väitöskirjassaan kuvannut, miten sosiaalilääketiede, toiselta nimeltään sosiaalihygienia, muuttui 1970-luvulla kansanterveystieteeksi. 1940–60-luvun kansanterveyteen siis liittyi myös väestöpolitiikka ja erilaiset hygieniakäsitteet.

Harjulan mukaan käsitteiden korvautuminen uusilla ei kuitenkaan välttämättä heijastellut ratkaisevaa muutosta ajattelutavassa tai käytännöissä – kuten minäkin edellä totesin, rotuhygieenisiä käytäntöjä Suomessa kyllä oli sodan jälkeenkin. Kyse ei myöskään välttämättä ollut sinänsä täysin uusista käsitteistä, sillä esimerkiksi kansanterveyden käsite oli ollut käytössä Pohjoismaissa ainakin 1900-luvun alusta. Sodanjälkeiset vuosikymmenet olivat kuitenkin eräänlainen ideologinen ja käsitteellinen ylimenokausi: alettiin hiljalleen siirtyä yhteisökeskeisestä ajattelusta 1970–80-luvulla vakiintuneeseen ajattelu- ja politiikkamalliin, jossa fokus on yksilön terveyden edistämisessä sekä yksilön autonomiassa ja vastuussa (tähän viitataan usein New Public Health ‑käsitteellä).

1940–50-luvun kansanterveysajattelussa katse oli kuitenkin vielä kohdistunut yhteisöön, jota yksilön nähtiin palvelevan – kuten rotuhygieniassakin. Kuten mainitsin tekstin alustuksessa, näen rotuhygienian ja kansanterveyden olevan sisarkäsitteitä. Molemmat ovat käsitettävissä positiivisen tai negatiivisen lähestymistavan kautta, missä toiminnan kohteena ovat sosiaalisesti ja biologisesti kelvot yksilöt (positiivinen rotuhygienia/kansanterveys) tai epäkelvot yksilöt (negatiivinen rotuhygienia/kansanterveys). Molempien perimmäisenä tarkoituksena oli siis vaalia yhteisön (”rodun” tai ”kansan”) hyvää, joko kannustamalla kelpoja yksilöitä lisääntymään ja sen kautta parantamaan yhteisön laatua, tai estämällä epäkelpoja yksilöitä levittämästä huonoa sosiaalista ja biologista perimäänsä ja siten rappeuttamasta yhteisöä. Myös ”rotu” ja ”kansa” olivat toisin sanoen eräänlaisia sisarkäsitteitä – esimerkiksi Folkhälsan puhui suomenruotsalaisesta väestöstä sekä rotuna että kansana, eikä tässä ollut mitään ratkaisevaa muutosta 1920-luvulta 50-luvulle. (Tästä myöhemmin lisää kansan käsitettä käsittelevässä jutussa.)

Tämä ajattelu näkyi myös siinä, miten käsitteiden käyttö ei muuttunut kaikkialla sotien jälkeen kuin veitsellä leikaten tai samalla tavalla. Folkhälsan korvasi ”rotuhygienian” ”perinnöllisyyshygienialla” (arvshygien), koska järjestön johtohahmo Harry Federleyn mukaan natsit olivat pilanneet ”aidon” rotuhygienian maineen ja sotkeneet siihen politiikkaa. Federleyn mukaan rotuhygieniassa oli kyse puhtaasti tieteestä, joka pyrki parantamaan ihmislajia perinnöllisyyden hallinnan kautta, ”rodusta riippumatta”. Muista hygieniakäsitteistä Folkhälsan sen sijaan piti kiinni ilman mitään pohdiskelua aiheesta, vaikka niistä muutoin Suomessa pitkälti luovuttiin. Vuonna 1941 perustettu Väestöliitto ei käyttänyt hygieniakäsitteitä, mutta sen edustajat kyllä puhuivat esimerkiksi ”rodullisesta” aineksesta tai laadusta. Kumpikaan näistä järjestöistä eivät olleet marginaalisia tai radikaaleja, joten niiden kielenkäytön voi katsoa heijastelevan sangen valtavirtaista ajattelua Suomessa.

Kuten positiivinen/negatiivinen-jaottelusta voi huomata, keskiössä oli yksilöiden lisääntyminen. Rotuhygienia ja kansanterveys limittyivätkin pronatalistisen (eli syntyvyyttä ja väestönkasvua kannustavan) väestöpolitiikan kanssa, eli huomio keskittyi ennen kaikkea naisiin ja lapsiin. Äitiys nähtiin sosiaalisesti ja biologisesti kelvollisen naisen kansalaisvelvollisuutena, ja korkeaa äitiys- ja lapsikuolleisuutta puolestaan pidettiin vakavina kansanterveydellisinä ja väestöpoliittisina ongelmina. Tältä pohjalta ovat syntyneet monet nykyiset perhepoliittiset sosiaali- ja terveysturvan muodot, kuten neuvolajärjestelmä, lapsilisä ja äitiyspakkaus. Myös suuret ikäluokat ovat osaltaan heijastuma tämän ajan propagandasta ja politiikasta.

Viimeiseen osioon: 1c.

Avainkäsitteet-sarja (osa 1a): Rotuhygienia, kansanterveys ja asiantuntijavalta – kontrollin moniulotteisuus

Edellinen: Alustus.

Rotubiologia ja rotuhygienia

Lääketieteen sosiologiaan ja historiaan erikoistunut David Armstrong on teoksessaan Political Anatomy of the Body esittänyt, että lääketieteellisen tiedon lisääntymisen myötä ihmiskeho muuttui helpommin tulkittavaksi 1800–1900-luvun taitteessa. Mikrobiteorian ja etiologian myötä suhtautuminen sairauteen muuttui: alettiin ymmärtää, miten sairaudet syntyvät ja leviävät, sen sijaan, että niitä hoidettaisiin sitä mukaa kuin niitä ilmenee. Painopiste alkoi siirtyä sairauden ennaltaehkäisyyn, minkä myötä katse nousi yksilön kehosta tarkkailemaan ympäristöä ja yhteisöä, jossa sairaus syntyi ja levisi. Tavoitteeksi tuli tunnistaa ja suitsia orastava epänormaalius ja sairaus sekä kartoittaa ja ennakoida sairauden maantieteellistä esiintymistä ja leviämistä.

Pohjoismainen rotuhygienia perustui vastaavaan ajattelumalliin, jonka keskiössä oli ennaltaehkäisy ja yhteisö. Mistä yhteisöstä oli kyse, vaihteli ajan, paikan ja toimijan mukaan – se saattoi viitata esimerkiksi koko yhteiskuntaan, paikalliseen yhteisöön tai väestöryhmään. Olennaista oli kuitenkin, että yksilöiden nähtiin elimellisesti olevan osa yhteisöä ja yhteisölle alisteisia. Yhteisön hyvä oli tärkeämpää kuin yksilön hyvä.

Rotuhygienian kumppanina toimi rotubiologia, jossa yhdistyi rotuoppi ja fyysinen antropologia. Rotubiologian mukaan ihmislaji jakautui erilaisiin rotuihin, jotka järjestyivät tietyn hierarkian mukaan. Rotubiologit ajattelivat, että rodut voitiin tunnistaa fyysisten piirteiden perusteella, ja erilaisia rotutyypittelyjä tehtiin myös Pohjoismaissa. Ruotsissa Herman Lundborg matkusti pitkin Ruotsia tutkimusmatkoilla ja kokosi maan eri rotutyypit (folktyper) yksiin kansiin. Suomessa yksityisen Florinin komitean (vuonna 1921 perustetun Samfundet Folkhälsanin edeltäjä) tehtävänä oli kartoittaa ruotsinkielisen väestön antropologiaa ja terveydentilaa. Tähän liittyi myös pyrkimys tutkia ja luokitella suomenruotsalainen väestö sekä osoittaa, että ruotsinkieliset kuuluivat eri rotuun kuin suomalaiset.

Kuvassa ”itäbalttilaiseen rotuun” luokiteltu ”norrbotteninsuomalainen” (eli länsipohjalainen) nainen Herman Lundborgin teoksessa Svenska folktyper: Bildgalleri, ordnat efter rasbiologiska principer (Stockholm: A.-B. H. W. Tullbergs Förlag, 1919).

Rotujen sekoittumista pidettiin erittäin haitallisena. Tällöin erilaisilla ominaisuuksilla varustettujen rotujen perimät sekoittuivat, millä oli huonoja ja arvaamattomia seurauksia – minkä lisäksi sekoittuminen tietysti rappeutti parempaa rotua. Herman Lundborg varoitti ankarasti ”ruotsalaisverta” sekoittumasta ”itäbalttilaisen” (eli suomalaisen) ja ”lappalaisen” (eli saamelaisen) veren kanssa. (Ironista kyllä, Lundborg avioitui ”suomalais-lappalaisen” naisen kanssa ja sai tämän kanssa lapsen.) Florinin komitean ja sittemmin Folkhälsanin asiantuntijat pitivät vastaavasti ruotsin- ja suomenkielisten seka-avioliittoja haitallisina.

Rotuhygienia ei kuitenkaan perustunut vain rotuun. Rotubiologisesta historiasta huolimatta rotuhygienian roolia Pohjoismaissa selittää paremmin käsitys perinnöllisyydestä. 1900-luvun alkupuoliskolla perinnöllisyyttä ei ymmärretty ainoastaan geneettisenä seikkana, vaan biologisen perimän nähtiin kulkevan käsi kädessä sosiaalisen perimän kanssa. Joidenkin ihmisten siis ajateltiin olevan ”kovakoodattuja” sosiaaliseen alempiarvoisuuteen ja siten olevan syntyjään merkittävästi taipuvaisempia rikollisuuteen ja muuhun moraaliseen haureuteen.

Rotuhygienia jaotellaan yleensä positiiviseen ja negatiiviseen rotuhygieniaan. Positiivinen rotuhygienia kannusti toivotun perimän leviämiseen, eli ”hyvälaatuisten” yksilöiden lisääntymiseen. Esimerkiksi Folkhälsan jakoi äidinpalkintoja vähintään neljän tervettä ja elinvoimaista lasta synnyttäneille ja kasvattaneille äideille, jotka olivat terveitä ja nuhteettomia, tulivat ”hyvästä suvusta” ja olivat naimisissa samat kriteerit täyttävän miehen kanssa. Palkintokelpoisuuden estäviä seikkoja olivat esimerkiksi suvussa esiintynyt alkoholismi tai mielisairaus, sekä tietysti seka-avioliitto muun kuin ruotsinkielisen kanssa.

Negatiivisella rotuhygienialla puolestaan pyrittiin estämään yhteisöä rappeuttavia biologisia ja sosiaalisia perintötekijöitä leviämästä. Kaikissa Pohjoismaissa säädettiin 1900-luvun alkuvuosikymmeninä avioliitto- ja sterilisaatiolait, joilla oli rotuhygieenisiä tavoitteita. Suomen ensimmäinen avioliittolaki (1929) määritteli avioliittoesteitä ja ‑rajoitteita esimerkiksi kuuromykille, epileptikoille, mielisairaille ja ”vajaamielisille” (eli älyllisesti kehitysvammaisille). Rajoitteet, esimerkiksi epileptikoille, sisälsivät ehdon sterilisaatiosta ennen avioitumista. Suomen sterilisaatiolaki (1935) sisälsi vastaavia perusteita (pakko)sterilisaatiolle. Myös erilaiset perinnölliksi katsotut ”epäsosiaaliset taipumukset”, kuten alkoholismi, prostituutio tai kiertolaisuus, saattoivat rajatapauksissa toimia ratkaisevana perusteena pakkosteriloinnille.

Suomen sterilisaatiolakia kuitenkin arvosteltiin porvarilliselta taholta liian lepsuksi. Esimerkiksi Väestöliitossa sitä sätittiin ”täysin epäonnistuneeksi”, koska sillä ei ollut ollut ”minkäänlaista yhteiskunnallista merkitystä” – se oli toisin sanoen epäonnistunut tehtävässään parantaa ”yhteiskunnan kokoomusta”. Myös Folkhälsanissa arvosteltiin ”yhteiskunnan varoventtiilin” riittämätöntä käyttöä.

Sterilisaatiolain uudistuksessa (1950) lääkärin harkintavaltaa lisättiin, ja ei-vapaaehtoisten (rotuhygieenisiin tai sosiaalisiin syihin pohjautuvien) sterilisaatioiden määrä saavuttikin huippunsa 1950–60-luvun taitteessa. Suomen ensimmäinen aborttilaki (1950) piti sisällään samankaltaisia perusteita – hyväksyttävistä sosiaalisista syistä tosin päätti lääkäri eikä abortinhakija itse, ja yleisesti ottaen abortteja myönnettiin nihkeästi. Yksinäisten naisten kohdalla abortin ehtona oli usein sterilisaatio.

Rotuhygienia siis oli hyvinkin läsnä suomalaisissa lääketieteellisissä käytännöissä vielä 50–60-luvulla.

Seuraava: Osa 1b.

Avainkäsitteet-sarja (osa 1): Rotuhygienia, kansanterveys ja asiantuntijavalta – kontrollin moniulotteisuus

Suomalaisen hyvinvointivaltion avainkäsitteitä 1920-luvulta 1960-luvulle, osa 1

Lue juttusarjan alustus täältä.

Nykypäivän ihmisillä on usein rotuhygieniasta ja kansanterveydestä varsin erilaisia mielleyhtymiä. Kansanterveys tuo lähinnä mieleen sydän- ja verisuonitaudit, tupakoinnin ja syövän, historiallisesti ajattelevalla ehkä myös tuberkuloosin. Rotuhygienia puolestaan tuo mieleen natsi-Saksan, pakkosterilisaatiot, kallonmittauksen, erilaiset julmat kontrollin muodot sekä juutalaisvainot ja rasismin.

Kun aloitin väitöskirjaprojektini, ajattelin, että nimenomaan en aio tutkia mitään rotuhygieniaan liittyvää. Ensinnäkin aihepiiriä on jo tutkittu paljon, toisekseen aihe tuntui kaikessa sensaatiomaisuudessaan laiskalta ja helpolta vaihtoehdolta. Mikäpä ei olisi media- ja historiaseksikkäämpää kuin pakkosterilisaatiot ja kallonmittaukset? Aika pian sain kuitenkin huomata, että asia on paljon moniulotteisempi kuin alun perin ajattelin.

Mainitsin viime kirjoituksessani lyhyesti kirjamme, jonka toimittajana toimin yhdessä Johannes Kanasen ja Merle Wesselin kanssa. Teoksessa historioitsijat ja yhteiskuntatieteilijät tarkastelevat kansanterveyttä Pohjois-Euroopassa käsitehistoriallisesta näkökulmasta. Kirjan tarkoituksena on valottaa, miten lääketieteellinen tieto ja sen käsitteet ovat poliittisia, sosiaalisia ja historiallisia ilmiöitä. Niiden merkitykset eivät toisin sanoen ole muuttumattomia ja neutraaleja, vaan vaihtelevat toimijasta, aikakaudesta ja kontekstista riippuen. Yksi keino tutkia lääketieteen historiaa onkin mennä avainkäsitteiden ”taakse” – analysoida esimerkiksi, mihin ”kansaan” tarkalleen ottaen on viitattu, ja mitä ”terveyden” on katsottu tarkoittavan yksilön tai yhteisön kohdalla.

Oma lukuni em. kirjassa käsittelee Väestöliiton ja Folkhälsanin käsityksiä kansasta ja kansanterveydestä 1940–50-luvulla. Viimeistään tämän tutkimuksen sekä yleisesti kirjaprojektin aikana vahvistui käsitykseni siitä, että rotuhygienialla ja kansanterveydellä on paljon enemmän yhteistä kuin ensiajattelemalta luulisi. Väitän jopa, että ne olivat 1940–50-luvulla Suomessa ja Pohjoismaissa sisarkäsitteitä monien toimijoiden puheissa, toiminnassa ja visioissa. 1950-luvun (ja vielä 60-luvunkin) kansanterveydellä (käsitteenä ja käsityksenä) on siis enemmän yhteistä 1930-luvun rotuhygienian kuin 1980-luvun kansanterveyden kanssa.

Käyn ensin läpi rotuhygienian historiaa Suomessa ja Pohjoismaissa, sen jälkeen kansanterveyden historiaa ja sen yhtäläisyyksiä rotuhygieniaan. Lopuksi käyn läpi näiden sisarkäsitteiden moniulotteisuutta: rotuhygieniassa on kaikessa kontrolloivuudessaankin ollut pyrkimyksiä ehkäistä kurjuutta ja auttaa yksilöitä, ja kansanterveys puolestaan ei ole ollut pelkkää elintasosairauksien ennaltaehkäisyä, vaan myös normittavaa ja kontrolloivaa politiikkaa.

***

Lisäys 3.10.2017: Liikumme tässä tekstissä arkaluonteisten ja hyvin poliittisten aiheiden äärellä. Orastavien väärinkäsitysten korjaamiseksi ja uusien ennaltaehkäisynä taitaa olla paikallaan korostaa historiantutkijan työn luonnetta. Historioitsijana pyrin ymmärtämään, miten menneet toimijat ovat ajatelleet ja miksi he ovat toimineet kuin ovat. Pyrin myös selittämään ja kuvaamaan muille omaa tulkintaani menneistä ajatusmalleista. Se, että kuvailen ongelmallisia historiallisia ilmiöitä monelta eri näkökantilta, ei ole tulkittavissa puolustuspuheenvuoroksi. Ymmärtäminen ja selittäminen ei edellytä hyväksymistä.

Yksityishenkilönä ja nykyihmisenä minun on tietenkin vaikea olla näkemättä monia rotuhygienian muotoja ihmisoikeusrikkomuksina. Tässä tekstissä en kuitenkaan kirjoita yksityishenkilönä, vaan historioitsijana. Historioitsijana, jonka ammattitaitoon kuuluu tunnistaa ja analysoida omia, peri-inhimillisiä taipumuksiaan tulkita mennyttä ”nykypäivän tirkistysaukosta”. Joskus menneiden ajatusmaailmojen ja toimintaympäristöjen avautuminen haastaa vakiintuneita käsityksiä, kun musta ja valkoinen täydentyvät muilla sävyillä. Sankarillinen (tai vähintäänkin neutraali) tapahtuma tai hahmo nähdäänkin uudessa, kyseenalaisessa valossa. Tai yksiselitteisesti vääränä nähdyt tapahtumat selittyvätkin myös aikalaisittain hyvillä tarkoituksilla.

Molemmissa tapauksissa moraalikäsityksemme ja sitä palvelevat historiakäsitykset järkkyvät. Uutta tulkintaa on vaikea hyväksyä, koska se tuntuu yksinkertaisesti väärältä, jopa historian irvokkaalta vääristelyltä tai kaunistelulta. Tämän tutkimuksen puitteissa olen ollut vastakkain molempien tilanteiden kanssa. On ollut vaikeaa sekä prosessoida sitä, että rotuhygieniaan on kuulunut myös hyviä pyrkimyksiä ja aitoa huolta kanssaihmisten huono-osaisuudesta, että sitä, miten kansanterveydellä on niin suorat kytkökset rotuhygieniaan että voin jopa luonnehtia niitä samaksi asiaksi.

Historioitsijan kuitenkin mielestäni kuuluu yrittää päästä hylkimisreaktiostaan yli ja hyväksyä se eräänlaisena ammatin varjopuolena. Tämä ei mielestäni ole kyseenalaista toimintaa. Sen sijaan pitäisin ammattieettisesti erittäin arveluttavana sitä, että tietoisesti ohjaa omaa tulkintaansa tai sen kuvailua sen mukaan, miten se istuu omaan moraali- ja historiakäsitykseen. Haastoipa se niitä käsityksiä mistä hyvänsä suunnasta.

Mutta vielä kerran, varmuuden vuoksi, tiivistys tämän kirjoituksen luonteesta:

Tämä teksti ON menneiden toimijoiden, ajatusmallien ja toimintaympäristöjen analyyttista kuvausta.
Tämä teksti EI OLE näiden menneiden toimijoiden, ajatusmallien ja toimintaympäristöjen kannatus-, puolustus- tai tuomiopuheenvuoro.

***

Tämä on pitkä teksti, kuten luultavasti kaikki tämän juttusarjan osat tulevat olemaan. Juttujen tarkoituksena on esitellä käsitteiden ja kehityskulkujen monia sävyjä, ja tätä on vaikea saavuttaa kovin lyhyeen muotoon runnotulla tekstillä (varsinkaan minun heikoilla tiiviin ilmaisun lahjoillani!). Suosittelen silti lukemaan kokonaan, vaikka osio kerrallaan (olen pilkkonut osiot omiksi postauksikseen lukemisen helpottamiseksi). Jos kuitenkin olet kovin malttamaton, hyppää suoraan viimeiseen osioon.

(Tekstissä puhun välillä epätyylikkäästi, että organisaatio ajattelee tai tuntee. Tällöin viittaan sen silmäätekeviin edustajiin ja/tai julkisiin tai muutoin henkilöjä erittelemättömiin ulostuloihin.)

Seuraava: Osa 1a.

Naisesimiehistä, mieslentoemännistä, Aamulehdestä ja kielen merkityksestä

Aamulehti julkisti pari päivää sitten linjauksensa, jonka mukaan lehti pyrkii sukupuolineutraaliin kielenkäyttöön. Itse vähemmän yllättävästi suitsutin tätä päätöstä erittäin tervetulleena, mutta kaikki eivät suhtautuneet tähän yhtä suopeasti. Facebook-, Twitter- ja muun some-sisältöni perusteella sitä pidetään turhana näpertelynä, mielensäpahoittamisena ja turhasta loukkaantumisena (ylläri), yksilöiden sukupuolen häivyttämisenä ja suoranaisena sukupuolen kieltämisenä.

Koska en jaksa kirjoittaa enemmän tai vähemmän samaa tekstiä moneen samanaikaiseen keskusteluun, muokkasin parista kommentista blogikirjoituksen ja katkaisen täten samalla häpeällisen blogihiljaisuuden. (Seuraavassa postauksessa kerron vähän enemmän, mistä blogihiljaisuuteni on pitkälti johtunut, mutta siitä tosiaan myöhemmin.)

Sukupuolineutraalissa kielenkäytössä tai sukupuolisensitiivisyydessä (eli siinä, että ei oteta annettuna ”feminiinisiä” ja ”maskuliinisia” piirteitä ja rajattuja sukupuolen ilmaisemisen tapoja) ei kokonaisuutena ole kyse siitä, että haluttaisiin kontrolloida yksilöitä, kieltää ihmisiä olemasta jonkinlaisia. Siinä on päinvastoin kyse siitä, että kaikkien ei ole pakko mahtua (eivätkä mahdu) samaan muottiin. Eli yksinkertaistettuna kyse on siitä, että nukeilla ja pikkuautoilla saa leikkiä riippumatta siitä, mitä sukupuolta sattuu olemaan – ei siitä, että tyttöjä kielletään tästä eteenpäin leikkimästä nukeilla.

Miten asioista puhutaan merkkaa paljon. Tämä ei ole (vain) minun mielipiteeni, vaan myös tutkittu juttu. Humanististen ja yhteiskuntatieteiden parissa on puhuttu kielellisestä käänteestä, joka juontaa juurensa 1960–70-luvulle. Silloin akateeminen katse kohdistui kieleen todellisuutta muokkaavana tekijänä: kielen (sanat, retoriikka, tapa jolla puhutaan) ei enää käsitetty olevan neutraaleja, reaalimaailmaa kuvaavia symboleja, vaan merkityksiltään latautuneina ilmiöinä, jotka hiljalleen vaikuttavat siihen, miten asioista ajatellaan. Kielellä osaltaan luodaan ihanteita ja ei-toivottuja piirteitä ja sen myötä rajataan, miten ja mitä ajatellaan.

Meidän yhteiskunnassamme mies on edelleen normi, ja ”feminiinisiä” ja ”maskuliinisia” asioita arvotetaan eri tavalla (vaikka pohjimmiltaan kyse on yleisinhimillisistä piirteistä). Tämä näkyy monella eri tavalla:

– Perusoletus on mies. Olen itsekin saanut itseni usein kiinni siitä, että jos jonkun henkilön sukupuolta ei erikseen mainita tai se ei muutoin käy asiayhteydestä ilmi, oletan kyseessä olevan mies. Vastikään sain käännöstoimeksiannoksi suomenkielisen tekstin, jossa puhuttiin henkilöstä, jonka nimi oli muotoa A. B. Sukunimi. Käänsin tämän muitta mutkitta kohdekielellä maskuliiniksi ja vasta sen jälkeen havahduin, että voisin tietysti tarkistaa, onko tosiaan kyseessä mies (eikä muuten ollut, mikä teki tästä erityisen kiusallista). Ja minä sentään olen feministi ja käsitehistoriaan erikoistunut tutkija (eli tutkin kielenkäyttöä ja retoriikkaa poliittisina ja historiallisina ilmiöinä), joten minun jos jonkun pitäisi olla hereillä tällaisissa jutuissa. Mutta nämä oletukset istuvat todella syvällä.

Monelle on varmaankin tuttu myös tämä vitsi/arvoitus: ”Isä ja poika joutuvat vakavaan onnettomuuteen, jossa isä kuolee heti. Poika jää henkiin, mutta hän tarvitsee kiireellistä leikkaushoitoa. Leikkaussalissa kirurgi kuitenkin parahtaa, ettei voi leikata potilasta, koska poika on hänen lapsensa. Miten tämä on mahdollista?” Käytän tätä tarinaa usein, kun haluan havainnollistaa syvällä istuvaa mies-perusoletusta. Hämmästyttävän moni pyörittelee adoptio-, zombie- yms. skenaarioita ennemmin kuin tulee ajatelleeksi, että lääkäri voisi olla pojan äiti.

Aika kuvaava on myös Googlen kuvahaku. Ihminen = mies.

– Feminiiniset sanat ovat miehelle kohdistettuna haukkumasanoja: ”älä oo tommonen neiti/prinsessa”, ”hirveetä ämmäilyä”, ”sä heität kuin tyttö” jne. Vastaavasti naiselle on yleensä tarkoitettu kohteliaisuudeksi, jos häntä kuvataan ”hyväksi jätkäksi” tai että hän ei ole ”kuin muut tytöt/naiset” eli hän ei ole ”tyypillisen feminiininen”.

– Rationaalisuus ja aggressiivisuus yhdistetään maskuliinisuuteen ja emotionaalisuus ja lempeys puolestaan feminiinisyyteen. ”Pojat on poikia” ja ”kiltit tytöt” ei ole mitenkään vahingossa vakiintuneita käsitteitä ja sanontoja, vaikka varmasti kaikki tietävät, että kaikki tytöt eivät ole kilttejä eivätkä kaikki pojat ole raisuja – eikä tarvitsekaan, se se pointti juuri on. Näitä oletuksia, että ihmiset ovat samanlaisia vain sukupuolensa perusteella, kuitenkin kuten sanottu ylläpidetään myös kielellisillä keinoilla. Esimerkiksi kun kehotetaan poikia ja miehiä ”kasvattamaan pallit” (eli olemaan vähemmän feminiinisiä), kun he kokevat olonsa epävarmaksi. Tai kun poikia kannustetaan olemaan näyttämättä tunteita – siis feminiinisiä tunteita, kuten pelko, suru tai epävarmuus – koska ”pojat/miehet eivät itke”. Vastaavasti jos jossain on ”munaa”, hän on rohkea tai muuta maskuliinisen positiivista. Lempeys ja huolehtivaisuus puolestaan yhdistetään feminiinisyyteen, ”äidillisyyteen” ja ”äitihahmoon” – ”isähahmo” tarkoittaa jotain ihan muuta.

Kielellä siis on väliä, vaikka se voi tuntua pikkujutulta. Kieli ei kuitenkaan koskaan ole pelkkiä sanoja, vaan liittyy laajempaan sosiaaliseen ja kulttuuriseen kokonaisuuteen. Ja kielihän on muuttunut aina – harvemmin nykyään enää puhutaan lehtimiehistä, sairaanhoitajattarista tai terveyssisarista, tiedemiehistä tai postimiehistä, vaan toimittajista tai journalisteista, sairaanhoitajista, tutkijoista tai tieteentekijöistä ja postinjakajista. Ei myöskään puhuta esimerkiksi mieslentoemännistä, vaan stuerteista.  Naisen kutsumista mieheksi on alettu karttaa jo tovi sitten, ja Aamulehden linjaus on siis osa jo käynnissä olevaa kehitystä.

Ps. Timo Soini, ei hätää.

Soini ja lehtimiehen kirous (Lähde: Tatu Stefanus Ahponen)

Tasa-arvo on myös miesten oikeus ja velvollisuus

Tasa-arvotiedon keskus Minna (THL), sosiaali- ja terveysministeriö ja Valtakunnallinen tasa-arvoverkosto järjestivät viime viikon lopussa (1.–2.10.2015) Helsingissä Suomen ensimmäiset valtakunnalliset tasa-arvoasioiden neuvottelupäivät. Suunnittelu- ja talkooryhmässä ei ollut edustettuna yhtäkään miestä.

Tämä on jo kirvoittanut sosiaalisessa mediassa erinäistä irvailua, eikä sinänsä ihme – onhan ironista, että tasa-arvoaiheinen tapahtuma on sukupuolijakaumaltaan näin vinoutunut. Sukupuolijakaumasta on tulkittu mm., että miehet on ”eliminoitu estämästä tasa-arvon voittokulkua”; että kyseessä on ”’hyvä sisko’ -verkosto”, jossa ”ystävät nimittävät toisiaan avainpaikoille”; että ”feministit ovat pahimpia sovinisteja”; että ”miehiä ei päästetä mukaan tasa-arvokeskusteluun koska naisten asia tärkeämpi”; ja että tasa-arvopaneeleissa ”ei ehkä käsitellä miehen elämään liittyviä kysymyksiä ja siksi osallistuminen koetaan turhaksi”. Näistä lähes kaikki ampuvat huti ja ovat rohkeahkoja loikkia johtopäätöksiin.

Tasa-arvotiedon keskus Minnasta selvitettiin Twitterissä: ”Päivien suunnitteluun pyydettiin mukaan myös miesjärjestöjen edustajaa. Avoin talkookutsu myös kutsussa.” THL:n erikoissuunnittelija Reetta Siukola kommentoi asiaa pidempisanaisemmin Ilta-Sanomien jutussa:

”– Olemme avanneet Tasa-arvopäivien valmistelutyötä myös miesjärjestöjen keskusliiton suuntaan. Myös meidän seminaarikutsussa kutsuttiin avoimesti halukkaita järjestämään tapahtumaa, kertoo erikoissuunnittelija Reetta Siukola Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta.

Järjestäjät toivovat, että aktiivisessa suunnitteluporukassa olisi mukana sekä mies- että naisjärjestöjen edustajia.”

Myös talkookutsussa kutsutaan avoimesti ja eksplisiittisesti kaikkia sukupuolten tasa-arvon parissa toimivia ihmisiä osallistumaan suunnittelu- ja talkootyöhön ja tarjoamaan omia esityksiä ohjelmaan. Ote kutsun ohjelmaosuudesta, kohdasta kokemuspörssi:

”Osallistujien omien tasa-arvotyön kokemusten esittelylle on varattu tilaa kokemuspörssissä. Kokemuspörssiin toivotaan puheenvuoroja laajasti tasa-arvon, nais/mies/tyttö/poikatyön, sukupuolen moninaisuuden ja sukupuolivähemmistöjen parissa työskenteleviltä sekä muilta sukupuolinäkökulmaa työssään hyödyntäviltä. Myös erilaiset keskusteluavaukset ja ongelmien esittelyt ovat tervetulleita.”

Vastaavaa keskustelua on käyty myös sosiaali- ja terveysministeriön tasa-arvoyksikön sukupuolijakaumasta. Tasa-arvoyksikön johtaja Tarja Heinilä-Hannikainen vastaa Ilta-Sanomien jutussa ykskantaan, että ongelma on yksinkertaisesti siinä, että miespuolisia hakijoita on vain vähän, eivätkä he ole tehtävään päteviä. Positiivisen syrjinnän mukaan kahdesta tasapuolisesta hakijasta voi tai kannattaa valita se ehdokas, joka edustaa aliedustettua ihmisryhmää. Vähemmän pätevää ei kuitenkaan voi valita pelkästään sukupuolen perusteella – se on valtionhallinnon periaatteidenkin vastaista.

Viljami Kankaanpää kirjoitti tammikuussa 2015 Vihreän langan blogissa siitä, miten tarvitsemme feminististä miesliikettä. Kirjoitus oli mielestäni mitä erinomaisin, ja jaoin sen Twitterissä. Päädyin ko. mediassa hieman erikoiseen ja sangen provokatiiviseen keskusteluun Miesten tasa-arvo ry:n (tai siis tilin hallinnoijan, en tiedä kuka henkilö ko. tilin takana on) kanssa. Järjestön mukaan feministeille ”kelpaa tasa-arvopolitiikka, jossa esim. miehiin kohdistuva väkivalta sivuutetaan” ja ”feministijärjestöt ajavat vastakkainasettelua”.

Kaikki tällainen nollasummapeliajattelu ja poteroiden kaivamiseen keskittyvä ”tasa-arvokeskustelu” eriyttää yleistä ja keskiössä olevaa tasa-arvokeskustelua vahvasti naispainotteiseksi. Miesten silmäänpistävä aliedustus tai puuttuminen kokonaan tasa-arvotyöstä ja -tapahtumista ei kuitenkaan ole mikään miesvihaisten feministien salaliiton syy tai tavoite. Päinvastoin – se tiedostetaan ihan aidoksi ongelmaksi. Myös tasa-arvoasioiden neuvottelupäivillä, btw:

(Lähde: Innokylän Twitter-päivitys)

Viimeisin kriittinen lainaukseni tekstin toisesta kappaleesta ei kuitenkaan ole täysin huti. Mies- ja poikaerityisiä tasa-arvo-ongelmia käsitteleviä puheenvuoroja totisesti tarvittaisiin paljon enemmän. Niitä ongelmia nimittäin oikeasti on olemassa, niistä pitäisi puhua ja niihin pitäisi puuttua. Räikein esimerkki tästä on vain yhtä sukupuolta koskeva asevelvollisuus. Muita mieserityisiä tasa-arvo-ongelmia ovat mm. altavastaajan asema huoltajuuskiistoissa tai miesten yliedustus syrjäytymisessä ja väkivallan uhreina, ja hyvin tabuja aiheita ovat esimerkiksi miehen raiskaus (siis mies uhrina) tai mieheen kohdistuva lähisuhdeväkivalta. Nämä eivät ole mitään pieniä juttuja.

Tällaisissa aiheissa parhaita asiantuntijoita olisivat mieserityisiin asioihin erikoistuneet järjestöt ja ihmiset. Olen itse valkoihoinen, fyysisesti terve, heteroseksuaalinen cis-nainen (= identifioidun siihen sukupuoleen, johon olen syntynyt). Voin kyllä puhua rodullistettujen, vammaisten, sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen tai cis-miesten kohtaamista ongelmista, mutta olisin surkea edustaja näille ihmisryhmille. Ihan siksi että en yksinkertaisesti kuulu näihin ihmisryhmiin, eikä minulla ole syvällistä, omakohtaista ymmärrystä niistä ongelmista, joita nämä ihmisryhmät kohtaavat jokapäiväisessä arjessaan. Päinvastoin, on olemassa suunnattoman monia asioita, joita monin tavoin etuoikeutetun asemani vuoksi en edes tule ajatelleeksi – minun roolini on kuunnella, ottaa opiksi ja pyrkiä vähentämään omaa, tiedostamattani syrjivää ja epäkunnioittavaa käytöstäni. Muiden ihmisryhmien kokemien ongelmien tunnustaminen ei uhkaa identiteettiäni millään tavalla.

Tärkeintä tasa-arvokeskustelussa olisi tiedostaa se, että loppujen lopuksi kaikki sukupuolten ja sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen tasa-arvo-ongelmat kumpuavat täysin samoista asioista: jäykistä ja pitkälti mielivaltaisista sukupuoli- ja seksuaalinormeista ja niiden varaan rakentuneista sosiokulttuurisista rakenteista. Tämä ei vahingoita vain (hetero-cis)naisia, vaan myös lukuisia muita ihmisryhmiä. Yhteiskunnassa yleisesti vallitseva heteroseksuaalinen maskuliinisuuden normi vahingoittaa myös poikia ja miehiä: miehen kuuluu täyttää maskuliiniset vaatimukset, eli olla vahva, rationaalinen, pitkä, lihaksikas, uraorientoitunut, heteroseksuaalinen, kertakaikkinen testosteronia pursuava ÄI(J)Ä, alfauros, jne. Vastaavalla tavalla Oikea Mies ei itke tai ole muilla tavoin herkkä tai tunteellinen, lyhyt mieshän on pseudonainen tai -lapsi, koti-isä taas varsinainen kummajainen ja neiti (sic/huom. feminiinisen sanan käyttö haukkumasanana), ja homoseksuaalisuuteen liitetyistä feminiinisistä, ei-toivottavista piirteistä en jaksa edes aloittaa listaa, ja toisaalta muiden kuin norminmukaisten ”alfaurosten” (hetero)seksuaalisuus koetaan häiritsevänä ja likaisena.*

Nämä ovat ihan oikeita ongelmia. Tasa-arvo on myös miesten asia. Miehillä on oikeus tasa-arvoon siinä missä naisilla ja kaikilla muillakin ryhmillä. Mutta tämä on myös velvollisuus: miesjärjestöt, aktivoitukaa! Osallistukaa keskusteluun ja tapahtumiin muuallakin kuin omassa porukassanne. Tarvitsemme laajaa keskustelua ja toimintaa, joka pyrkii nk. sosiokulttuurisiin norminpurkutalkoisiin avoimessa, älyllisesti rehellisessä ja kunnioittavassa hengessä.

Lämpimin terveisin
Sophy Bergenheim
humanisti (klassisessa merkityksessä), feministi ja maskulisti

* Varmuuden vuoksi rautalankaa. Tällä kappaleella en luonnollisestikaan vihjaa, että ns. maskuliininen mies tai feminiininen nainen ovat asioita, jotka pitäisi kieltää tai hävittää. Siinä, että joku on hyvin perinteisen maskuliininen äijä, ei ole mitään pahaa sellaisenaan. Siinä, että kaikkien poikien ja miesten oletetaan olevan sellaisia, on. Näkemykseni (vielä toistaiseksi utopistinen ja idealistinen, myönnän sen) on yksinkertaisesti, että ”maskuliinisuuteen” ja ”feminiinisyyteen” liittyvät normit ja oletukset menettäisivät maskuliinisuusnormiin perustuvan parempi/huonompi-skaalaansa. Eli että olisi konnotaatioiden ja arvolatauksen kannalta täysin sama, onko ”maskuliininen” vai ”feminiininen” mies – että olisi vain yksilöitä, joilla on vaihtelevia ominaisuuksia.