Tag: Avainkäsitteet

Avainkäsitteet-sarja (osa 1c): Rotuhygienia, kansanterveys ja asiantuntijavalta – kontrollin moniulotteisuus

Edellinen: Osa 1b

Autoritaarista kontrollia, kurjuuden ennaltaehkäisyä, luokkapohjaista normittamista vai edistysuskoa?

Vastaus: kaikkia niitä. Ja paljon muutakin. Samanaikaisesti.

Historioitsija Lene Koch on analysoinut eugeniikan (eli rotuhygienian) määritelmiä skandinaavisissa tietosanakirjoissa 1900-luvulta. Vuosisadan alussa määritelmissä näkyi lähes utopistinen edistysusko; ihmisrodun jalostaminen näyttäytyi mahtavana biologisena, sosiaalisena ja kulttuurisena mahdollisuutena. 1900-luvun lopussa eugeniikkaan liitettiin vain negatiivisia asioita, kuten etniset puhdistukset, pakottava kontrolli, rikollisuus sekä historian toistumisen vaarat.

Julkisessa keskustelussa puhutaan vähän väliä ”kansankodin pimeästä puolesta” ja pohjoismaisen hyvinvointivaltion paradoksista. Miten on mahdollista, että sosiaalidemokraattisissa, yksilöiden ja yhteisöllisen hyvinvoinnin mallimaissa on tapahtunut hirveitä ihmisoikeusrikkomuksia, kuten pakkosterilointeja? Syyttävä sormi kääntyy usein osoittamaan sosiaalipoliittisia ja lääketieteellisiä asiantuntijoita; heidän nähdään (väärin)käyttäneen valtaansa ns. sosiaalisessa suunnittelussa (social engineering) mahdollistaakseen yksilön kontrolloinnin ja yksilönvapauden rikkomisen.

Tulkinta kuitenkin heijastelee nykypäivän individualistista ajattelutapaa, jota nykypäivän ihmiset pitävät itsestäänselvyytenä, hyvässä ja pahassa. Tämä on anakronistinen lähtökohta 1900-luvun alkupuoliskon tapahtumien ymmärtämiseen. Tuolloin yhtä itsestään selvä ajattelutapa oli yhteisön asettaminen yksilön edelle – yhtä lailla hyvässä ja pahassa. (Huomautettakoon myös, että toista maailmansotaa edeltävien kehitysten arvioiminen ihmisoikeusnäkökulmasta on myös jossain määrin anakronistista. Nykyinen ihmisoikeuskäsitys yhdistetään usein YK:n ihmisoikeusjulistukseen, joka hyväksyttiin v. 1948.)

Politiikantutkijat Alberto Spektorowski ja Elisabet Mizrachi ovat kehittäneet käsitteen ”hyvinvointieugeniikka” (welfare eugenics) selittääkseen Ruotsin kansankodin rotuhygieenisen historian äärimmäisintä muotoa, pakkosterilisaatiota. Heidän mukaansa sosiaalidemokraattisena visiona oli sosiaalinen edistys, eli hyvinvoinnin lisääminen ja laajentaminen. Se olisi kallis järjestelmä, joten mahdollisimman suuri, taloudellisesti tuottava väestö nähtiin elinehtona.

Ruotsissa ja sen kaltaisissa sosiaalidemokraattisissa maissa (kuten Norja ja Tanska) rotuhygienian erottelevana kriteerinä ei siis ollut niinkään etninen rotu, vaan taloudellinen, sosiaalinen ja väestöllinen tuottavuus. Sosiaalinen hyvinvointi edellytti tuottavaa väestöä, ja vastaavasti tuottamaton aines tuli minimoida. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut tuottamattomien yksilöiden (kuten rikollisten tai vammaisten) sulkemista yhteiskunnan ulkopuolelle (saati kansanmurhaa), vaan sitä, että hinta tuottamattomuudesta ja elätettävänä olemisesta oli lisääntymiskyvyn menetys. Yhteiskunnalla ei ollut varaa tuottamattoman aineksen lisääntymiseen.

Vaikka Suomen hyvinvointivaltiokehitys on kulkenut samankaltaista reittiä kuin Skandinaviassa, Suomen poliittinen toimintaympäristö on ollut erilainen. Sosiaalidemokraatit eivät ole olleet yksinvaltiaan asemassa, vaan kamppailivat poliittisesta vallasta keskustaoikeiston (ennen muuta maalaisliiton) kanssa. Tämä johtui osaltaan Suomen maatalousvaltaisuudesta sekä verkkaisesta teollistumisesta ja kaupungistumisesta, mikä ns. satoi maalaisliiton (ja muiden pienviljelijöiden ja maaseutua puolustavien tahojen) laariin.

Keskustaoikeistolaiset, porvarillis-konservatiiviset poliitikot ja toimijat (kuten Väestöliitto, Folkhälsan, Mannerheimin Lastensuojeluliitto jne.) kyllä seurasivat tiiviisti Ruotsin kehitystä ja ottivat Ruotsin politiikkamalleista hanakasti mallia. Modernit, sosiaaliseen edistykseen ja naisten emansipaatioon tähtäävät väestöpoliittiset ja kansanterveydelliset mallit kuitenkin saivat Suomessa konservatiiviseen ajattelutapaan pohjautuvat tavoitteet. Ne kannustivat porvarilliseen ydinperheeseen, jossa vallitsivat perinteiset sukupuoliroolit: naisen tehtävänä oli kasvattaa uusia kansalaisia ja huolehtia kodista, mies toimi perheen elättäjänä.

Pyrkimys väestön laadun ja määrän kohottamiseen yhdistettynä porvarillisen ydinperhemallin vakiinnuttamiseen näkyy sekä Folkhälsanin 1920-luvun rotuhygieenisessä ajattelussa että Väestöliiton väestöpoliittisesssa ja kansanterveydellisessä  ajattelussa 1940-luvulla. Olen selittänyt näitä pyrkimyksiä ns. altavastaajatraumalla. Vastikään demokratisoituneessa, sisällissodan jälkeisessä Suomessa Folkhälsanin porvarilliset toimijat pelkäsivät suomenkielisen valtaväestön poliittista, sosiaalista ja kulttuurista sortoa. Lisäksi he pelkäsivät koulutettua eliittiä suurilukuisemman ruotsinkielisen työväestön ja viljelijäväestön vasemmistoradikalisoitumista. Väestöliiton toimijat puolestaan kokivat talvi- ja jatkosodan jälkeen suuren, vahvan ja vihamielisen Neuvostoliiton uhkaavan koko Suomen valtion ja kansan olemassaoloa.

Folkhälsanin ja Väestöliiton silmissä rotuhygienia, kansanterveys ja väestöpolitiikka toimittivat näissä tilanteissa puolustusstrategian virkaa. Toisin kuin esim. Ruotsissa, nopeasti lisääntyvä, tuottava ja yhdenmukainen väestö ei ollut vain edistyksen työkalu, vaan se nähtiin päämääränä itsessään – yhteisön ainoana selviytymiskeinona.

Pohjoismainen negatiivinen rotuhygienia ei ollut pelkästään oman viiteryhmän ja yhteisön edun ajamista. Siinä oli kyse myös huono-osaisuuden ehkäisemisestä, olkoonkin, että keinot nykyihmiselle näyttäytyvät julmina. Kuten aiemmin mainitsin, sekä biologisten että sosiaalisten piirteiden nähtiin olevan perinnöllisiä. Ajateltiin, että perinnöllisesti huonot kortit saaneilla yksilöillä (alimmilla yhteiskuntaluokilla, vammaisilla jne.) oli suuri synnynnäinen riski inhimillisesti kurjaan ja moraalittomaan elämään, kuten köyhyyteen, rikollisuuteen, prostituutioon ja heikkoon terveyteen. Yhteisön edun lisäksi tällaisten ihmisten sterilointia pidettiin humanitaarisesti tärkeänä, jotta ehkäistäisiin uusien, samaan kurjuuteen tuomittujen sukupolvien syntyminen. Sterilointi saattoi myös toimia pääsylippuna yhteiskuntaan, esimerkiksi kun hoitolaitoksesta tai mielisairaalasta vapautumisen ehtona oli näennäisesti vapaaehtoinen sterilointi. Meidän näkökulmastamme epäinhimillisellä, ylhäältäpäin tulevalla kontrollilla toisin sanoen myös pyrittiin sisällyttämään yhteisön ulkopuolelle jääneitä yksilöitä takaisin yhteisöön sekä estämään lähes vääjäämättömänä nähtyjä kohtaloja yhteisön ulkopuolella.

Lopuksi

Olen (toivottavasti) tässä osoittanut, että rotuhygienia tai kansanterveys eivät ole olleet mitään yksiulotteisia malleja, jotka voidaan yksiselitteisesti asettaa johonkin tiettyyn kohtaan hyvä/paha-akselille. Esimerkiksi äitiyspakkaus ja neuvolajärjestelmä, pakkosterilisaatio ja keskitysleirit ovat kaikki rotuhygieenisestä ajattelusta kumpuavia käytäntöjä ja tapahtumia. Harva ihminen (puhutaan sitten 1940- tai 2010-luvun ihmisistä) kuitenkaan pitää niiden tarkoituksia ja seurauksia samanveroisina.

Rotuhygienia ja kansanterveys ovat siis olleet poliittisia ja historiallisia ilmiöitä, jotka ovat heijastelleet eri aikojen ja toimijoiden pelkoja, toiveita ja odotuksia. Nykyihmiselle ne voivat näyttäytyä julmina, kohtuuttomina tai naiiveina, mutta aikalaisille niissä on ollut paljon itsestään selvää, jota ei tullut edes mieleen kyseenalaistaa.

Tämä on hyvä pitää mielessä myös nykypäivän ajattelumalleja ja tapahtumia analysoidessa. Todennäköisesti mekin näyttäydymme tulevaisuuden ihmisille kyseenalaisten ja barbaaristen käytäntöjen kehittäjinä ja soveltajina – tai jo nykypäivän ihmisille. Esimerkiksi transsukupuolisten pakkosteriloinnin, jolle ei ole mitään lääketieteellistä perustetta, pitäisi jo olla synkkä historiallinen fakta eikä nykypäivän todellisuutta. Tätä mieltä on myös mm. Euroopan ihmisoikeusoikeustuomioistuin. Häilyvämpi tapaus on sikiöseulonta. Siinä ei seulota vain tappavien tai suurta kärsimystä aiheuttavien vammojen varalta, vaan myös esim. Downin syndrooman. Tässä on negatiivisen eugeniikan kaikua, sillä käytännössähän pyritään tunnistamaan ei-toivottu, epänormaali aines ja mahdollisesti estämään sen syntyminen. Ihmisille, jotka ovat kasvaneet individualistisessa ja kehollista itsemääräämisoikeutta pyhänä pitävässä yhteiskunnassa, tämä ei kuitenkaan välttämättä näyttäydy mitenkään yksiselitteisen vääränä, sen paremmin raskaana olevan henkilön, vanhempien kuin lapsenkaan kannalta. En itsekään osaa varmuudella sanoa, mitä riskiraskaudessa tekisin. Tämä epäröinti voi kuitenkin itsessään olla osoitus perinpohjaisesti omaksutusta terveysnormista ja siihen liittyvästä vammaisuuden syrjimisestä, joka ehkä myöhemmin, uudenlaisen arvomaailman valossa nähdään epäinhimillisenä ajattelutapana.

Minäkin saatan tulevaisuudessa olla menneisyyden hirviö.

 
Julkaistuja alkuperäislähteitä ja tutkimuskirjallisuutta

Armstrong, David: Political Anatomy of the Body: Medical Knowledge in Britain in the Twentieth Century. Cambridge University Press, Cambridge 1983.

Aukee, Ranja: Vanhasta uuteen sosiaalilääketieteeseen. Suomalaisen sosiaalilääketieteen muotoutuminen 1800-luvun lopulta vuosituhannen vaihteeseen. Acta Universitatis Tamperensis 1825. Tampere University Press, Tampere 2013.

Bergenheim, Sophy: “The population question is, in short, a question of our people’s survival”: Reframing population policy in 1940s Finland. Teoksessa Dackling, Martin – Duedahl, Poul – Poulsen, Bo (toim.): Reforms and Resources. Aalborg University Press, Aalborg 2017, 109–142.

Bergenheim, Sophy: Cherishing the health of the people. Finnish non-governmental expert organisations as constructors of public health and the ‘people’. Teoksessa Kananen, Johannes – Bergenheim, Sophy – Wessel, Merle (toim.): Conceptualising Public Health. Historical and Contemporary Struggles Over Key Concepts. Routledge, London & New York 2018 (tulossa).

Federley, Harry: Samfundets moderpremiering och dess syfte. Teoksessa Samfundet Folkhälsan: Samfundet Folkhälsan i svenska Finland 1921–1946. Festskrift utgiven med anledning av Samfundets 25-års jubileum. Frenckellska Tryckeri Aktiebolaget, Helsingfors 1946, 127–135.

Harjula, Minna: Terveyden jäljillä. Suomalainen terveyspolitiikka 1900-luvulla. Tampere University Press, Tampere 2007.

Harjula, Minna: Universal, but exclusive? The shifting meanings of pre- and post-war public health in Finland. Teoksessa Kananen, Johannes – Bergenheim, Sophy – Wessel, Merle (toim.): Conceptualising Public Health. Historical and Contemporary Struggles Over Key Concepts. Routledge, London & New York 2018 (tulossa).

Helén, Ilpo: Äidin elämän politiikka. Naissukupuolisuus, valta ja itsesuhde Suomessa 1880-luvulta 1960-luvulle. Gaudeamus, Helsinki 1997.

Hietala, Marjatta: From race hygiene to sterilization. The eugenics movement in Finland. Teoksessa Broberg, Gunnar & Roll-Hansen, Nils (toim.): Eugenics and the Welfare state. Sterilization Policy in Denmark, Sweden, Norway, and Finland. Michigan State University Press, East Lansing 2005, 195–258.

Jalas, Rakel: Sukuelämä terveeksi. WSOY, Porvoo & Helsinki 1941.

Kananen, Johannes – Bergenheim, Sophy – Wessel, Merle (toim.): Conceptualising Public Health. Historical and Contemporary Struggles Over Key Concepts. Routledge, London & New York 2018 (tulossa).

Keski-Petäjä, Miina: Aborttitoiveet ja abortintorjunta: raskaudenkeskeytyksen hakeminen 1950–60-lukujen Suomessa. Väestöliitto, Helsinki 2012.

Koch, Lene: Past futures: On the conceptual history of eugenics – a social technology of the past. Technology Analysis & Strategic Management, 18 (3), 2006, 329–344.

Koskimies, Akseli: Mitä ovat sosiaalihygienia ja sosiaalimedisiina? Duodecim, 33 (2), 1916, 133–147.

Laurent, Helene: War and the emerging social state: Social policy, public health and citizenship in wartime Finland. Teoksessa Kinnunen, Tiina & Kivimäki, Ville (toim.): Finland in World War II: History, Memory, Interpretations. Brill, Leiden 2012, 315–354.

Mattila, Markku: Kansamme parhaaksi: rotuhygienia Suomessa vuoden 1935 sterilointilakiin asti. Bibliotheca Historica 44. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1999.

Mattila, Markku: Rotuhygienia ja kansalaisuus. Teoksessa Helén, Ilpo & Jauho, Mikko (toim.): Kansalaisuus ja kansanterveys. Gaudeamus, Helsinki 2003, 110–127.

Melby, Kari – Pylkkänen, Anu – Rosenbeck, Bente – Carlsson Wetterberg, Christina (toim.): The Nordic Model of Marriage and the Welfare State. Nord 2000:27. Nordic Council of Ministers, Copenhagen 2001.

Nätkin, Ritva: Kamppailu suomalaisesta äitiydestä. Maternalismi, väestöpolitiikka ja naisten kertomukset. Gaudeamus, Helsinki 1997.

Qvarsell, Roger: ”Ett sunt folk i ett sunt samhälle”: Hälsoupplysning, hälsovård och hälsopolitik i ett idéhistoriskt perspektiv. Teoksessa Carlsson, Gösta & Arvidsson, Ola (toim.): Kampen för folkhälsan. Prevention i historia och nutid. Natur och Kultur, Stockholm 1994, 76–108.

Spektorowski, Alberto & Mizrachi, Elisabet: Eugenics and the welfare state in Sweden: The politics of social margins and the idea of a productive society. Journal of Contemporary History, 39 (3), 2004, 333–352.

Taskinen, Ritva (toim.): Perheen puolesta. Väestöliitto 1941–1991. Väestöliitto, Helsinki 1991.

Väestöliitto: Kodin, perheen ja lasten yhteiskunta. Kansalaistietoa väestökysymyksestä. Väestöliiton julkaisuja 17. Väestöliitto, Helsinki 1946.

Väestöliitto: Väestöpolitiikkamme taustaa ja tehtäviä. Väestöliiton vuosikirja I. WSOY, Porvoo & Helsinki 1946.

Avainkäsitteet-sarja (osa 1b): Rotuhygienia, kansanterveys ja asiantuntijavalta – kontrollin moniulotteisuus

Edellinen: Osa 1a.

Kansanterveys

Aatehistorioitsija Roger Qvarsell on muotoillut sanonnan ”terve sielu terveessä ruumiissa” muotoon ”terve kansa terveessä yhteiskunnassa”. Jälkimmäinen muoto kuvaa hyvin yksilön ja yhteisön välistä suhdetta niin rotuhygieenisessä kuin kansanterveysajattelussakin 1900-luvun alkupuoliskolla. Ajattelutavan mukaan kansalla ja yhteiskunnalla on suora suhde – jos kansa on sairas, yhteiskuntakin on sairas. Kansa puolestaan koostuu yksilöistä, joten sosiaalisesti tai biologisesti sairaat yksilöt sairastuttavat kansan ja sitä kautta koko yhteiskunnan.

Lääketieteen ja hyvinvointivaltion historiaan erikoistuneen Minna Harjulan mukaan rotuhygienia ja muut hygieniakäsitteet korvautuivat toisen maailmansodan jälkeen virallisessa kielenkäytössä toisilla käsitteillä, kuten kansanterveys ja väestöpolitiikka. Ranja Aukee puolestaan on sosiaalityön väitöskirjassaan kuvannut, miten sosiaalilääketiede, toiselta nimeltään sosiaalihygienia, muuttui 1970-luvulla kansanterveystieteeksi. 1940–60-luvun kansanterveyteen siis liittyi myös väestöpolitiikka ja erilaiset hygieniakäsitteet.

Harjulan mukaan käsitteiden korvautuminen uusilla ei kuitenkaan välttämättä heijastellut ratkaisevaa muutosta ajattelutavassa tai käytännöissä – kuten minäkin edellä totesin, rotuhygieenisiä käytäntöjä Suomessa kyllä oli sodan jälkeenkin. Kyse ei myöskään välttämättä ollut sinänsä täysin uusista käsitteistä, sillä esimerkiksi kansanterveyden käsite oli ollut käytössä Pohjoismaissa ainakin 1900-luvun alusta. Sodanjälkeiset vuosikymmenet olivat kuitenkin eräänlainen ideologinen ja käsitteellinen ylimenokausi: alettiin hiljalleen siirtyä yhteisökeskeisestä ajattelusta 1970–80-luvulla vakiintuneeseen ajattelu- ja politiikkamalliin, jossa fokus on yksilön terveyden edistämisessä sekä yksilön autonomiassa ja vastuussa (tähän viitataan usein New Public Health ‑käsitteellä).

1940–50-luvun kansanterveysajattelussa katse oli kuitenkin vielä kohdistunut yhteisöön, jota yksilön nähtiin palvelevan – kuten rotuhygieniassakin. Kuten mainitsin tekstin alustuksessa, näen rotuhygienian ja kansanterveyden olevan sisarkäsitteitä. Molemmat ovat käsitettävissä positiivisen tai negatiivisen lähestymistavan kautta, missä toiminnan kohteena ovat sosiaalisesti ja biologisesti kelvot yksilöt (positiivinen rotuhygienia/kansanterveys) tai epäkelvot yksilöt (negatiivinen rotuhygienia/kansanterveys). Molempien perimmäisenä tarkoituksena oli siis vaalia yhteisön (”rodun” tai ”kansan”) hyvää, joko kannustamalla kelpoja yksilöitä lisääntymään ja sen kautta parantamaan yhteisön laatua, tai estämällä epäkelpoja yksilöitä levittämästä huonoa sosiaalista ja biologista perimäänsä ja siten rappeuttamasta yhteisöä. Myös ”rotu” ja ”kansa” olivat toisin sanoen eräänlaisia sisarkäsitteitä – esimerkiksi Folkhälsan puhui suomenruotsalaisesta väestöstä sekä rotuna että kansana, eikä tässä ollut mitään ratkaisevaa muutosta 1920-luvulta 50-luvulle. (Tästä myöhemmin lisää kansan käsitettä käsittelevässä jutussa.)

Tämä ajattelu näkyi myös siinä, miten käsitteiden käyttö ei muuttunut kaikkialla sotien jälkeen kuin veitsellä leikaten tai samalla tavalla. Folkhälsan korvasi ”rotuhygienian” ”perinnöllisyyshygienialla” (arvshygien), koska järjestön johtohahmo Harry Federleyn mukaan natsit olivat pilanneet ”aidon” rotuhygienian maineen ja sotkeneet siihen politiikkaa. Federleyn mukaan rotuhygieniassa oli kyse puhtaasti tieteestä, joka pyrki parantamaan ihmislajia perinnöllisyyden hallinnan kautta, ”rodusta riippumatta”. Muista hygieniakäsitteistä Folkhälsan sen sijaan piti kiinni ilman mitään pohdiskelua aiheesta, vaikka niistä muutoin Suomessa pitkälti luovuttiin. Vuonna 1941 perustettu Väestöliitto ei käyttänyt hygieniakäsitteitä, mutta sen edustajat kyllä puhuivat esimerkiksi ”rodullisesta” aineksesta tai laadusta. Kumpikaan näistä järjestöistä eivät olleet marginaalisia tai radikaaleja, joten niiden kielenkäytön voi katsoa heijastelevan sangen valtavirtaista ajattelua Suomessa.

Kuten positiivinen/negatiivinen-jaottelusta voi huomata, keskiössä oli yksilöiden lisääntyminen. Rotuhygienia ja kansanterveys limittyivätkin pronatalistisen (eli syntyvyyttä ja väestönkasvua kannustavan) väestöpolitiikan kanssa, eli huomio keskittyi ennen kaikkea naisiin ja lapsiin. Äitiys nähtiin sosiaalisesti ja biologisesti kelvollisen naisen kansalaisvelvollisuutena, ja korkeaa äitiys- ja lapsikuolleisuutta puolestaan pidettiin vakavina kansanterveydellisinä ja väestöpoliittisina ongelmina. Tältä pohjalta ovat syntyneet monet nykyiset perhepoliittiset sosiaali- ja terveysturvan muodot, kuten neuvolajärjestelmä, lapsilisä ja äitiyspakkaus. Myös suuret ikäluokat ovat osaltaan heijastuma tämän ajan propagandasta ja politiikasta.

Viimeiseen osioon: 1c.

Avainkäsitteet-sarja (osa 1a): Rotuhygienia, kansanterveys ja asiantuntijavalta – kontrollin moniulotteisuus

Edellinen: Alustus.

Rotubiologia ja rotuhygienia

Lääketieteen sosiologiaan ja historiaan erikoistunut David Armstrong on teoksessaan Political Anatomy of the Body esittänyt, että lääketieteellisen tiedon lisääntymisen myötä ihmiskeho muuttui helpommin tulkittavaksi 1800–1900-luvun taitteessa. Mikrobiteorian ja etiologian myötä suhtautuminen sairauteen muuttui: alettiin ymmärtää, miten sairaudet syntyvät ja leviävät, sen sijaan, että niitä hoidettaisiin sitä mukaa kuin niitä ilmenee. Painopiste alkoi siirtyä sairauden ennaltaehkäisyyn, minkä myötä katse nousi yksilön kehosta tarkkailemaan ympäristöä ja yhteisöä, jossa sairaus syntyi ja levisi. Tavoitteeksi tuli tunnistaa ja suitsia orastava epänormaalius ja sairaus sekä kartoittaa ja ennakoida sairauden maantieteellistä esiintymistä ja leviämistä.

Pohjoismainen rotuhygienia perustui vastaavaan ajattelumalliin, jonka keskiössä oli ennaltaehkäisy ja yhteisö. Mistä yhteisöstä oli kyse, vaihteli ajan, paikan ja toimijan mukaan – se saattoi viitata esimerkiksi koko yhteiskuntaan, paikalliseen yhteisöön tai väestöryhmään. Olennaista oli kuitenkin, että yksilöiden nähtiin elimellisesti olevan osa yhteisöä ja yhteisölle alisteisia. Yhteisön hyvä oli tärkeämpää kuin yksilön hyvä.

Rotuhygienian kumppanina toimi rotubiologia, jossa yhdistyi rotuoppi ja fyysinen antropologia. Rotubiologian mukaan ihmislaji jakautui erilaisiin rotuihin, jotka järjestyivät tietyn hierarkian mukaan. Rotubiologit ajattelivat, että rodut voitiin tunnistaa fyysisten piirteiden perusteella, ja erilaisia rotutyypittelyjä tehtiin myös Pohjoismaissa. Ruotsissa Herman Lundborg matkusti pitkin Ruotsia tutkimusmatkoilla ja kokosi maan eri rotutyypit (folktyper) yksiin kansiin. Suomessa yksityisen Florinin komitean (vuonna 1921 perustetun Samfundet Folkhälsanin edeltäjä) tehtävänä oli kartoittaa ruotsinkielisen väestön antropologiaa ja terveydentilaa. Tähän liittyi myös pyrkimys tutkia ja luokitella suomenruotsalainen väestö sekä osoittaa, että ruotsinkieliset kuuluivat eri rotuun kuin suomalaiset.

Kuvassa ”itäbalttilaiseen rotuun” luokiteltu ”norrbotteninsuomalainen” (eli länsipohjalainen) nainen Herman Lundborgin teoksessa Svenska folktyper: Bildgalleri, ordnat efter rasbiologiska principer (Stockholm: A.-B. H. W. Tullbergs Förlag, 1919).

Rotujen sekoittumista pidettiin erittäin haitallisena. Tällöin erilaisilla ominaisuuksilla varustettujen rotujen perimät sekoittuivat, millä oli huonoja ja arvaamattomia seurauksia – minkä lisäksi sekoittuminen tietysti rappeutti parempaa rotua. Herman Lundborg varoitti ankarasti ”ruotsalaisverta” sekoittumasta ”itäbalttilaisen” (eli suomalaisen) ja ”lappalaisen” (eli saamelaisen) veren kanssa. (Ironista kyllä, Lundborg avioitui ”suomalais-lappalaisen” naisen kanssa ja sai tämän kanssa lapsen.) Florinin komitean ja sittemmin Folkhälsanin asiantuntijat pitivät vastaavasti ruotsin- ja suomenkielisten seka-avioliittoja haitallisina.

Rotuhygienia ei kuitenkaan perustunut vain rotuun. Rotubiologisesta historiasta huolimatta rotuhygienian roolia Pohjoismaissa selittää paremmin käsitys perinnöllisyydestä. 1900-luvun alkupuoliskolla perinnöllisyyttä ei ymmärretty ainoastaan geneettisenä seikkana, vaan biologisen perimän nähtiin kulkevan käsi kädessä sosiaalisen perimän kanssa. Joidenkin ihmisten siis ajateltiin olevan ”kovakoodattuja” sosiaaliseen alempiarvoisuuteen ja siten olevan syntyjään merkittävästi taipuvaisempia rikollisuuteen ja muuhun moraaliseen haureuteen.

Rotuhygienia jaotellaan yleensä positiiviseen ja negatiiviseen rotuhygieniaan. Positiivinen rotuhygienia kannusti toivotun perimän leviämiseen, eli ”hyvälaatuisten” yksilöiden lisääntymiseen. Esimerkiksi Folkhälsan jakoi äidinpalkintoja vähintään neljän tervettä ja elinvoimaista lasta synnyttäneille ja kasvattaneille äideille, jotka olivat terveitä ja nuhteettomia, tulivat ”hyvästä suvusta” ja olivat naimisissa samat kriteerit täyttävän miehen kanssa. Palkintokelpoisuuden estäviä seikkoja olivat esimerkiksi suvussa esiintynyt alkoholismi tai mielisairaus, sekä tietysti seka-avioliitto muun kuin ruotsinkielisen kanssa.

Negatiivisella rotuhygienialla puolestaan pyrittiin estämään yhteisöä rappeuttavia biologisia ja sosiaalisia perintötekijöitä leviämästä. Kaikissa Pohjoismaissa säädettiin 1900-luvun alkuvuosikymmeninä avioliitto- ja sterilisaatiolait, joilla oli rotuhygieenisiä tavoitteita. Suomen ensimmäinen avioliittolaki (1929) määritteli avioliittoesteitä ja ‑rajoitteita esimerkiksi kuuromykille, epileptikoille, mielisairaille ja ”vajaamielisille” (eli älyllisesti kehitysvammaisille). Rajoitteet, esimerkiksi epileptikoille, sisälsivät ehdon sterilisaatiosta ennen avioitumista. Suomen sterilisaatiolaki (1935) sisälsi vastaavia perusteita (pakko)sterilisaatiolle. Myös erilaiset perinnölliksi katsotut ”epäsosiaaliset taipumukset”, kuten alkoholismi, prostituutio tai kiertolaisuus, saattoivat rajatapauksissa toimia ratkaisevana perusteena pakkosteriloinnille.

Suomen sterilisaatiolakia kuitenkin arvosteltiin porvarilliselta taholta liian lepsuksi. Esimerkiksi Väestöliitossa sitä sätittiin ”täysin epäonnistuneeksi”, koska sillä ei ollut ollut ”minkäänlaista yhteiskunnallista merkitystä” – se oli toisin sanoen epäonnistunut tehtävässään parantaa ”yhteiskunnan kokoomusta”. Myös Folkhälsanissa arvosteltiin ”yhteiskunnan varoventtiilin” riittämätöntä käyttöä.

Sterilisaatiolain uudistuksessa (1950) lääkärin harkintavaltaa lisättiin, ja ei-vapaaehtoisten (rotuhygieenisiin tai sosiaalisiin syihin pohjautuvien) sterilisaatioiden määrä saavuttikin huippunsa 1950–60-luvun taitteessa. Suomen ensimmäinen aborttilaki (1950) piti sisällään samankaltaisia perusteita – hyväksyttävistä sosiaalisista syistä tosin päätti lääkäri eikä abortinhakija itse, ja yleisesti ottaen abortteja myönnettiin nihkeästi. Yksinäisten naisten kohdalla abortin ehtona oli usein sterilisaatio.

Rotuhygienia siis oli hyvinkin läsnä suomalaisissa lääketieteellisissä käytännöissä vielä 50–60-luvulla.

Seuraava: Osa 1b.

Juttusarja: Suomen hyvinvointivaltiokehityksen avainkäsitteitä 1920-luvulta 1960-luvulle

Alustus: Historiantutkija ja yliopiston kolmas tehtävä

Keväällä 2015 syntyi suomenruotsalaisessa piirissä pienimuotoinen kalabaliikki, kun Hufvudstadsbladet julkaisi kirjailija-toimittaja Philip Teirin kirjoittaman jutun, jossa ”Hbl kahlasi 1900-luvun alun rotuhygieenisen keskustelun läpi ja löysi palan suomenruotsalaista kulttuuriperintöä, josta on pitkään vaiettu”. Hbl:n juttu kirvoitti tutkijoilta kriittisiä kommentteja, joissa tuotiin esille rotubiologiaa ja ‑hygieniaa käsittelevää, hyvinkin olemassa olevaa tutkimusta ja jopa syytettiin Teiriä sensaatiohakuisuudesta (esim. Bo Lönnqvist, Alexandra Ramsay, Henry Nygård). Teir kielsi sensaationhakuisuuden toteamalla, että häntä ajoi vilpitön halu ymmärtää rotuhygienian roolia suomalaisessa identiteetinrakennuksessa 1920–30-luvulla. Hän vetosi myös siihen, että tuorein Lönnqvistin viittaama teos oli vuodelta 1985, minkä hän katsoi osoittavan, että nuorempien sukupolvien ei voine odottaa tuntevan niin vanhaa tutkimusta. [Todettakoon kylläkin, että rotuhygieniaa käsitteleviä tutkimuksia on tuoreempiakin, peräti 2000-luvulta.]

Vähän vastaava keskustelu käytiin äskettäin Turun palosta 1827. Ylen Kulttuuricocktail-jutussa kirjailija Mike Pohjolan haastattelun, jossa todettiin ”[v]armaa tietoa [olevan] niin vähän, että kirjailija arvelee tutkijoiden karttelevan aihetta”. Juttu sai Turun paloon perehtyneet tutkijat, Topi Artukan, Hannu Salmen, Panu Savolaisen ja Kirsi Vainio-Korhosen, takajaloilleen. Blogivastineessaan he kyseenalaistavat Pohjolan kartteluväitteen toteamalla, että palosta on ”kirjoitettu historiantutkimusta toistatuhatta sivua” ja ”asiaa koskevat arkistolähteet ovat kaikille avoimia”. Lisäksi he ilmaisevat kritiikkinsä siitä, että Kulttuuricocktail-artikkeli antaa Turun palosta ja sen syistä virheellisen kuvan. Pohjola julkaisi oman metavastineensa. En osaa arvioida keskustelun asiasisältöä puolin tai toisin, koska tietämykseni Turun palosta on erittäin ohutta. Sen sijaan silmiini osuivat Pohjolan toteamukset ”Hei pliis. Toistatuhatta sivua? Pitäisi olla toistatuhatta kirjaa” sekä kehun muotoon puettu vaatimus siitä, että Artukan, Salmen, Savolaisen ja Vainio-Korhosen tulisi itse kirjoittaa peräänkuuluttamansa suurelle yleisölle suunnattu tietokirja Turun palosta. Historioitsijan korvaan nämä tokaisut kääntyvät lähinnä ”väärin tutkittu” ja ”tee itte parempi”.

***

Historiakuvat ovat julkisessa keskustelussa helposti melko mustavalkoisia, suuntaan tai toiseen. Tämä johtunee osaltaan siitä, että menneet toimijat ovat etäisiä ajallisesti ja kulttuurisesti, eli he ovat eläneet hyvin erilaisessa maailmassa ja yhteiskunnassa kuin me. Etäisyyden myötä niin tuomitseminen kuin jalustalle nostaminenkin on helppoa – puhumattakaan siitä, että mustavalkoisia historiakuvia on helppo käyttää esimerkiksi poliittisiin tarkoitusperiin.

Yliopistolain mukaan yliopistojen tulee ”toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta”. Teir toi vastineessaan esille pari tärkeää seikkaa: yhtäältä toimittajien ja tutkijoiden välisen railon, toisaalta sen, että tutkijat välillä pitävät oman alansa tietoa niin itsestäänselvyytenä, etteivät he havaitse asian tuntemattomuutta suuren yleisön joukossa.

Myös historioitsijoiden totta tosiaan tulisi toteuttaa yliopistojen kolmatta tehtävää. Näen historioitsijan yhtenä tehtävänä harmaan sävyjen esille tuomisen ja mustavalkoisuuden haastamisen. Hänellä on toisin sanoen rooli menneen tulkitsemisessa ja välittämisessä. Tämä ei tarkoita, että historiantutkija lausuisi menneistä tapahtumista ”viimeisen sanan” langettavana tuomarina tai vastuusta vapauttajana. Tärkeää on tuoda esille historian ja menneiden toimijoiden inhimillisyys kaikessa sekavuudessaan, rumuudessaan ja kauneudessaan.

Oman pyrkimykseni ja lähestymistapani ilmaisen helpoiten lainaamalla käsitehistorioitsija Reinhart Koselleckia. Pyrin hahmottamaan historiaa menneinä nykyhetkinä: menneet toimijat ovat eläneet ihan yhtä epämääräisessä ja monisyisessä todellisuudessa ja nykyhetkessä kuin mekin. Heillä on ollut edessään yhtä tuntematon tulevaisuus kuin meilläkin, vaan ei mahdollisuuksiltaan rajaton – kokemukset menneistä tapahtumista rajaavat, mitä tulevaisuudelta odottaa, toivoo ja pelkää. Tämä on mielestäni erityisen tärkeää silloin, kun käsitellään poliittisesti arkoja aiheita, joista saisi helposti sensaatiomaisia otsikoita.

Tässä kohdin minun täytyy kylläkin tunnustaa, että sen kerran, kun minua haastateltiin rotuhygieniasta Vasabladetiin, pelkäsin vaikuttavani rotuhygienian puolustajalta tai vähättelijältä, kun tarkoituksenani oli tuoda esille historiallista kontekstia ja nyansseja. Lopputulos, Kerstin Nordmanin Då vi mätte skallar (Vasabladet 29.5.2016, verkkoversiota ei valitettavasti ole), oli kuitenkin vastoin hienoista hermoiluani vallan asiallinen.

***

Tämän alustuksen pohjalta aloitan eräänlaisena #suomi100- ja yliopiston kolmannen tehtävän panostuksena yleistajuisen historia-aiheisen juttusarjan blogissani. Sarja pohjautuu omaan tutkimukseeni mm. väestöpolitiikasta, perhepolitiikasta, terveyspolitiikasta ja lääketieteen historiasta sekä asuntopolitiikasta ja yhdyskuntasuunnittelusta.

Avainkäsitteet-sarjassa nostan esille käsitteitä, jotka ovat omasta mielestäni olleet tärkeitä Suomen hyvinvointivaltiokehityksessä. Ne ovat käsitteitä, joiden merkitystä nykypäivänä pidämme itsestäänselvyytenä ja/tai neutraalina, vaikka lähempi tarkastelu paljastaa ne hyvinkin poliittisiksi ja historiallisiksi käsitteiksi. Toiset puolestaan ovat erittäin latautuneita, mutta ne ovat tosiasiassa monisyisempiä kuin mitä mielikuvia ne yleensä herättävät. Valitsemieni käsitteiden kautta voi valottaa suomalaista yhteiskuntaa eri aikoina: erilaisia vallinneita ideologioita, ihanteita ja tavoitteita, normeja ja riskikäsityksiä, jotka osaltaan johtivat Suomen hyvinvointivaltiokehitykseen.

Huomattakoon myös, että puhun nimenomaan hyvinvointivaltiokehityksestä enkä -projektista. Monet kehityskulut ovat vasta myöhemmin osoittautuneet hyvinvointivaltion esivaiheiksi – mistään järjestelmällisestä ja määrätietoisesta ”hyvinvointivaltioprojektista” ei siis voida puhua.

Ensimmäinen osa käsittelee rotuhygieniaa ja kansanterveyttä*. Muita käsitteitä ovat ainakin kansa (johon liittyy runsaasti muita avainkäsitteitä, kuten rotu, kansakunta ja kansalaisuus), yhteiskunta, terveys, ympäristö sekä tulevaisuus. Nämä käsitteet kumpuavat viimeviikkoisesta esityksestäni ”Constructing Knowledge, Expertise and the Finnish Welfare State” kansainvälisessä käsitehistoriakonferenssissa, mutta saatan hyvinkin täydentää listaa.

Julkaisen ensimmäisen osan tällä viikolla, joten pysykää kuulolla!

*) Mainitsin viime kirjoituksessani, että kertoisin lisää blogihiljaisuuteni syistä. Palaan tähän sittenkin vasta ensi kirjoituksessa pidemmin. Päästän kuitenkin teidät lukijat varmastikin hirvittävästä epätietoisuuden piinasta kertomalla, että kyse on kansanterveyttä käsitehistoriallisesta näkökulmasta käsittelevästä kirjastamme Conceptualising Public Health. Historical and Contemporary Struggles Over Key Concepts, joka ilmestyy helmikuussa 2018. Mutta tästä tosiaan lisää juttusarjan ensimmäisessä osassa, joka pohjautuu ennen muuta ko. teokseen ja lukuuni siinä.