Juttusarja: Suomen hyvinvointivaltiokehityksen avainkäsitteitä 1920-luvulta 1960-luvulle

Alustus: Historiantutkija ja yliopiston kolmas tehtävä

Keväällä 2015 syntyi suomenruotsalaisessa piirissä pienimuotoinen kalabaliikki, kun Hufvudstadsbladet julkaisi kirjailija-toimittaja Philip Teirin kirjoittaman jutun, jossa ”Hbl kahlasi 1900-luvun alun rotuhygieenisen keskustelun läpi ja löysi palan suomenruotsalaista kulttuuriperintöä, josta on pitkään vaiettu”. Hbl:n juttu kirvoitti tutkijoilta kriittisiä kommentteja, joissa tuotiin esille rotubiologiaa ja ‑hygieniaa käsittelevää, hyvinkin olemassa olevaa tutkimusta ja jopa syytettiin Teiriä sensaatiohakuisuudesta (esim. Bo Lönnqvist, Alexandra Ramsay, Henry Nygård). Teir kielsi sensaationhakuisuuden toteamalla, että häntä ajoi vilpitön halu ymmärtää rotuhygienian roolia suomalaisessa identiteetinrakennuksessa 1920–30-luvulla. Hän vetosi myös siihen, että tuorein Lönnqvistin viittaama teos oli vuodelta 1985, minkä hän katsoi osoittavan, että nuorempien sukupolvien ei voine odottaa tuntevan niin vanhaa tutkimusta. [Todettakoon kylläkin, että rotuhygieniaa käsitteleviä tutkimuksia on tuoreempiakin, peräti 2000-luvulta.]

Vähän vastaava keskustelu käytiin äskettäin Turun palosta 1827. Ylen Kulttuuricocktail-jutussa kirjailija Mike Pohjolan haastattelun, jossa todettiin ”[v]armaa tietoa [olevan] niin vähän, että kirjailija arvelee tutkijoiden karttelevan aihetta”. Juttu sai Turun paloon perehtyneet tutkijat, Topi Artukan, Hannu Salmen, Panu Savolaisen ja Kirsi Vainio-Korhosen, takajaloilleen. Blogivastineessaan he kyseenalaistavat Pohjolan kartteluväitteen toteamalla, että palosta on ”kirjoitettu historiantutkimusta toistatuhatta sivua” ja ”asiaa koskevat arkistolähteet ovat kaikille avoimia”. Lisäksi he ilmaisevat kritiikkinsä siitä, että Kulttuuricocktail-artikkeli antaa Turun palosta ja sen syistä virheellisen kuvan. Pohjola julkaisi oman metavastineensa. En osaa arvioida keskustelun asiasisältöä puolin tai toisin, koska tietämykseni Turun palosta on erittäin ohutta. Sen sijaan silmiini osuivat Pohjolan toteamukset ”Hei pliis. Toistatuhatta sivua? Pitäisi olla toistatuhatta kirjaa” sekä kehun muotoon puettu vaatimus siitä, että Artukan, Salmen, Savolaisen ja Vainio-Korhosen tulisi itse kirjoittaa peräänkuuluttamansa suurelle yleisölle suunnattu tietokirja Turun palosta. Historioitsijan korvaan nämä tokaisut kääntyvät lähinnä ”väärin tutkittu” ja ”tee itte parempi”.

***

Historiakuvat ovat julkisessa keskustelussa helposti melko mustavalkoisia, suuntaan tai toiseen. Tämä johtunee osaltaan siitä, että menneet toimijat ovat etäisiä ajallisesti ja kulttuurisesti, eli he ovat eläneet hyvin erilaisessa maailmassa ja yhteiskunnassa kuin me. Etäisyyden myötä niin tuomitseminen kuin jalustalle nostaminenkin on helppoa – puhumattakaan siitä, että mustavalkoisia historiakuvia on helppo käyttää esimerkiksi poliittisiin tarkoitusperiin.

Yliopistolain mukaan yliopistojen tulee ”toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta”. Teir toi vastineessaan esille pari tärkeää seikkaa: yhtäältä toimittajien ja tutkijoiden välisen railon, toisaalta sen, että tutkijat välillä pitävät oman alansa tietoa niin itsestäänselvyytenä, etteivät he havaitse asian tuntemattomuutta suuren yleisön joukossa.

Myös historioitsijoiden totta tosiaan tulisi toteuttaa yliopistojen kolmatta tehtävää. Näen historioitsijan yhtenä tehtävänä harmaan sävyjen esille tuomisen ja mustavalkoisuuden haastamisen. Hänellä on toisin sanoen rooli menneen tulkitsemisessa ja välittämisessä. Tämä ei tarkoita, että historiantutkija lausuisi menneistä tapahtumista ”viimeisen sanan” langettavana tuomarina tai vastuusta vapauttajana. Tärkeää on tuoda esille historian ja menneiden toimijoiden inhimillisyys kaikessa sekavuudessaan, rumuudessaan ja kauneudessaan.

Oman pyrkimykseni ja lähestymistapani ilmaisen helpoiten lainaamalla käsitehistorioitsija Reinhart Koselleckia. Pyrin hahmottamaan historiaa menneinä nykyhetkinä: menneet toimijat ovat eläneet ihan yhtä epämääräisessä ja monisyisessä todellisuudessa ja nykyhetkessä kuin mekin. Heillä on ollut edessään yhtä tuntematon tulevaisuus kuin meilläkin, vaan ei mahdollisuuksiltaan rajaton – kokemukset menneistä tapahtumista rajaavat, mitä tulevaisuudelta odottaa, toivoo ja pelkää. Tämä on mielestäni erityisen tärkeää silloin, kun käsitellään poliittisesti arkoja aiheita, joista saisi helposti sensaatiomaisia otsikoita.

Tässä kohdin minun täytyy kylläkin tunnustaa, että sen kerran, kun minua haastateltiin rotuhygieniasta Vasabladetiin, pelkäsin vaikuttavani rotuhygienian puolustajalta tai vähättelijältä, kun tarkoituksenani oli tuoda esille historiallista kontekstia ja nyansseja. Lopputulos, Kerstin Nordmanin Då vi mätte skallar (Vasabladet 29.5.2016, verkkoversiota ei valitettavasti ole), oli kuitenkin vastoin hienoista hermoiluani vallan asiallinen.

***

Tämän alustuksen pohjalta aloitan eräänlaisena #suomi100- ja yliopiston kolmannen tehtävän panostuksena yleistajuisen historia-aiheisen juttusarjan blogissani. Sarja pohjautuu omaan tutkimukseeni mm. väestöpolitiikasta, perhepolitiikasta, terveyspolitiikasta ja lääketieteen historiasta sekä asuntopolitiikasta ja yhdyskuntasuunnittelusta.

Avainkäsitteet-sarjassa nostan esille käsitteitä, jotka ovat omasta mielestäni olleet tärkeitä Suomen hyvinvointivaltiokehityksessä. Ne ovat käsitteitä, joiden merkitystä nykypäivänä pidämme itsestäänselvyytenä ja/tai neutraalina, vaikka lähempi tarkastelu paljastaa ne hyvinkin poliittisiksi ja historiallisiksi käsitteiksi. Toiset puolestaan ovat erittäin latautuneita, mutta ne ovat tosiasiassa monisyisempiä kuin mitä mielikuvia ne yleensä herättävät. Valitsemieni käsitteiden kautta voi valottaa suomalaista yhteiskuntaa eri aikoina: erilaisia vallinneita ideologioita, ihanteita ja tavoitteita, normeja ja riskikäsityksiä, jotka osaltaan johtivat Suomen hyvinvointivaltiokehitykseen.

Huomattakoon myös, että puhun nimenomaan hyvinvointivaltiokehityksestä enkä -projektista. Monet kehityskulut ovat vasta myöhemmin osoittautuneet hyvinvointivaltion esivaiheiksi – mistään järjestelmällisestä ja määrätietoisesta ”hyvinvointivaltioprojektista” ei siis voida puhua.

Ensimmäinen osa käsittelee rotuhygieniaa ja kansanterveyttä*. Muita käsitteitä ovat ainakin kansa (johon liittyy runsaasti muita avainkäsitteitä, kuten rotukansakunta ja kansalaisuus), yhteiskunta, terveys, ympäristö sekä tulevaisuus. Nämä käsitteet kumpuavat viimeviikkoisesta esityksestäni ”Constructing Knowledge, Expertise and the Finnish Welfare State” kansainvälisessä käsitehistoriakonferenssissa, mutta saatan hyvinkin täydentää listaa.

Julkaisen ensimmäisen osan tällä viikolla, joten pysykää kuulolla!

*) Mainitsin viime kirjoituksessani, että kertoisin lisää blogihiljaisuuteni syistä. Palaan tähän sittenkin vasta ensi kirjoituksessa pidemmin. Päästän kuitenkin teidät lukijat varmastikin hirvittävästä epätietoisuuden piinasta kertomalla, että kyse on kansanterveyttä käsitehistoriallisesta näkökulmasta käsittelevästä kirjastamme Conceptualising Public Health. Historical and Contemporary Struggles Over Key Concepts, joka ilmestyy helmikuussa 2018. Mutta tästä tosiaan lisää juttusarjan ensimmäisessä osassa, joka pohjautuu ennen muuta ko. teokseen ja lukuuni siinä.