Kuka saa, kuka ei?
”Hyvinvoiva enemmistö rahoittaa mieluiten niitä etuuksia ja palveluja, joita se itse ensisijaisesti käyttää. Eniten vastustetaan suoria tulonsiirtoja köyhille. Heikoimpien saamien etuisuuksien nousu on ollut vähäisempää kuin palkkojen nousu. Siinä näkyy kasvava solidaarisuusvaje.”
”Myötätunnon puutteen takana on ajatus huonompiosaisten ansiottomuudesta – on olemassa kunniallisia ja kunniattomia köyhiä.”
”Miksi raha kannustaa rikkaita, mutta passivoi köyhiä? Johtajat saavat optioita, että tekevät töitä. Eikö raha laiskista heitäkin?”
”Kukaan ei päädy omasta tahdostaan ’sossun luukulle’. Kun ihmisillä on hätä, he pyytävät apua.”
Nämä olivat sosiologian professori Juho Saaren pohdintoja tämän päivän Helsingin Sanomissa siitä, kuka on avun arvoinen.
Juuri tämä on ongelmana: hyvinvoivan enemmistön empatianpuute sekä kyvyttömyys tai haluttomuus tunnustaa etuoikeutettu asemansa. ”Ihan itse olen tämän koko menestykseni rakentanut tyhjästä” on houkuttelevan suoraselkäisen kuuloista, ja tokihan sitä voisi käyttää perusteluna sille, ettei ole velvollinen tuomaan mitään yhteiseen pottiin, kun ei ole mitään saanutkaan. Eroa hyvinvointivaltiosta -sivut ovat tällaisesta asenteesta malliesimerkki.
Hyvinvointivaltiosta eroamisesta haaveileville ikävämpi homma, että tämä eroaminen olisi pitänyt tehdä jo ennen syntymää. Ainakin mikäli puhtaalla omallatunnolla haluaisi väittää, ettei ole yhteiskunnalle mitään velkaa ja että on itse kaiken menestyksensä takana. Ei riitä, että vapaaehtoisesti luopuu oikeudestaan ”julkisiin tukiin, kuten työttömyyspäivärahaan, kelakorvauksiin, kansaneläkkeeseen tai julkiseen terveydenhuoltoon”. Ne ovat nappikauppaa verrattuna neuvolapalveluihin, peruskouluun, toisen ja kolmannen asteen koulutukseen sekä lapsuusajan terveydenhuoltoon. Niistä olisi pitänyt luopua, mikäli haluaisi omaksua jonkinlaisen henkilökohtaisen veto-oikeuden suhteessa hyvinvointivaltioon. Se juna kuitenkin meni jo.
Erityisen surkuhupaisan tästä ”luopumisesta” tekee se, etteivät hyvinvointivaltiosta eroamassa olevat suurella todennäköisyydellä edes olisi näiden perusturvaksi laskettavien tukien armoilla, vaan ovat työterveydenhuollon piirissä ja tiukan paikan tullen nosta(isi)vat huomattavasti suurempia ansiosidonnaisia tukia ja eläkkeitä. He eivät siis luopuisi yhtään mistään. Jaloa, sano.
Kaiken kunnian ottaminen itselleen hyvästä elämästään ei kestä kriittistä tarkastelua senkään osalta, ettei Suomi ole tasavertaisia mahdollisuuksia koskaan nähnytkään. Muualla maailmassa voi olla huonommin, ja onkin, mutta se ei ole mikään syy ummistaa silmiä omilta ongelmilta. Suomessa periytyy niin hyväosaisuus kuin huono-osaisuus – se, että elämässä menee hyvin, on ollut todennäköistä jo ennen kuin on ehtinyt syntyä.
THL:n toissavuonna valmistuneessa tutkimuksessa seurattiin vuonna 1987 syntyneitä nuoria heidän koko elämänsä ajan käytettävissä olevien rekisterien avulla. Tutkimuksen tulokset olivat karuja, mutta ikävä kyllä eivät yllättäviä. Yli viisi vuotta toimeentulotukea saaneiden vanhempien lapsista peräti 70 prosenttia olivat itse toimeentulotukiasiakkaita. Lasten eriarvoinen asema näkyy jo syntymähetkellä, sillä toimeentulotukeen turvautuneiden vanhempien lapset painavat keskimäärin syntyessään vähemmän kuin muut. Vanhempien pitkittynyt köyhyys korreloi erittäin vahvasti lasten huostaanottojen, mielenterveysongelmien ja rikollisuuden kanssa. Köyhien perheiden tyttöjen teiniraskaudet ja sukupuolitaudit ovat yleisempiä kuin paremmin toimeentulevien. Myös alueelliset erot ovat räikeitä: Lapissa 36 prosenttia ikäluokasta on joutunut turvautumaan toimeentulotukeen, kun Pohjanmaalla vastaava luku oli 13.
Vieläkö joku väittää, että kaikki on vain itsestä kiinni?
Kaksinapainen yhteiskunta kasvattaa omia kuilujaan
Huomionarvoista on, ettei syyttävä sormi osoita vanhempia, vaan THL:n erikoistutkija Reija Paanasen mukaan syynä on ennen kaikkea yhteiskunnan eriarvoistuminen. Gini-kertoimella mitattuna tuloerot ovat kasvaneet vuoden 1987 noin 0,2:sta nykypäivän noin 0,26:een. (0 = täysin tasaisesti jakautuneet tulot, 1 = täysin epätasaisesti jakautuneet tulot; lähteenä Tilastokeskuksen tulonjakotilasto, laskettu käytettävissä olevien rahatulojen perusteella.) Paanasen mukaan tuloeroja ei pitäisikään tästä enää kasvattaa, ja tutkimusten valossa on vaikeaa olla eri mieltä.
Yhteiskunta on kahtia jakautunut monella eri tasolla, ja se on olennainen solidaarisuutta ja empatiaa rapauttava ja rapautumista ylläpitävä tekijä. On vaikea valita, mikä jakautumisen muoto on huolestuttavin, mutta vaaka taitaa kallistua perusturvan varassa elävien kestämättömään asemaan, etenkin verrattuna keskituloisiin.
Usein kuulee puhuttavan närkästyneeseen sävyyn lusmuista, sossupummeista, siipeilijöistä, vapaamatkustajista jne., jotka elävät leveästi ja vetävät lonkkaa meiräm vero rahoil. THL:n perusturvan riittävyyden arviointiraportin perusteella nämä väittämät ovat kuitenkin täysin perättömiä, ellei sitten hengissä olemista lasketa leveäksi eloksi.
Aina välillä kuulee myös todettavan, ettei Suomessa kukaan nälkään kuole. Ei ehkä kuole, mutta nälkää Suomessa kyllä nähdään. Vuonna 1993 Suomessa oli STM:n tutkimuksen mukaan 100 000 suomalaista, jotka olivat edellisen vuoden aikana nähneet nälkää. Näläksi laskettiin se, että on ollut tilanteita, jolloin on ollut useita päiviä ilman ruokaa. Tilanne ei ole nykypäivänäkään järin kehuttava. Huono-osaisin Suomi ‑tutkimusprojektia vetävän Saaren mukaan 10 000–25 000 suomalaista turvautuu viikoittain ruoka-apuun.
Saaren mukaan ongelmana eivät ole riittämättömät etuudet, vaan liian korkeat elin- ja etenkin asuinkustannukset suhteessa etuuksiin. Tämä lienee eräänlainen muna vai kana ‑kysymys, mutta yhtä kaikki lopputulos on se, ettei perusturvan varassa elävillä aina riitä rahaa ruokaan. Edellä mainittu THL:n raportti maalailee tätä näkemystä valitettavan tukevia lukuja: ”Yksinasuvan perusturvan varassa elävän tulotaso ennen asumismenoja on 37–45 % keskipalkkaisesta vuonna 2011. Vertailtaessa kohtuullisten asumismenojen jälkeistä tulotasoa, perusturvan varassa elävän yksinasuvan tulotaso on 23–32 % keskipalkkaisesta.” Kaksikymmentäkolme prosenttia, parhaimmillaan kolmasosa. Perusturvan varassa elävät ovat usein myös oikeutettuja toimeentulotukeen, mikä jo itsessään kertoo paljon perusturvan tason riittävyydestä. Kylläpä tuo sossupummin rooli kuulostaakin houkuttelevalta, eikös?
Muita yhteiskunnan sisäisiä kuiluja leventäviä seikkoja ovat kaksijakoinen terveydenhuoltojärjestelmä, joka nakertaa nimenomaan köyhimpien ja sairaimpien asemaa. On suorastaan häiriintynyttä, että terveyspalveluja eniten tarvitsevat ja huono-osaisimmat saavat huonointa palvelua ja maksavat siitä eniten. Ja niin kauan kuin keskiluokka ei käytä julkista terveydenhuoltoa vaan on heille ilmaisen ja laadukkaan (ja tätä nykyä joiltain osin jopa kyseenalaisen) yksityisen työterveydenhuollon piirissä, ei julkisen (perus)terveydenhuollon asema varmasti tule muuttumaan, sillä köyhillä on heikonlaisesti poliittista painoarvoa, toisin kuin keskiluokalla.
Todettakoon tosin, että keskiluokka ymmärrettynä vakituisessa työssä olevana keskituloisena henkilönä on käymässä yhä kyseenalaisemmaksi. Vakituiset työsuhteet ovat nykynuorille selvästi harvinaisempi tulevaisuudennäky kuin edelliselle sukupolvelle. Huomattavasti todennäköisempää on itsensä elättäminen pätkätöillä ja erilaisilla osa-aikatöillä, joita nykyinen sosiaaliturvajärjestelmä osaa ottaa huonosti huomioon.
Vielä huonommassa asemassa ovat ”nykypäivän pienviljelijät”, eli pienyrittäjät. Sekä pienviljelijyyteen (1900-luvun alkuvuosikymmeninä) että pienyrittäjyyteen on lämpimästi valtion taholta kannustettu, sillä mikäs sen erinomaisempi keino saada ihmisiä luomaan oma työpaikkansa ja elättämään itseään itsenäisesti. Kannustavuus kuitenkin jää sanahelinän tasolle. 1900-luvun alun pienviljelijöiden tapaan yrittäjät maksavat aivan mahdottomasti veroja ja veronluontoisia maksuja, varsinkin työnantajan asemassa, mutta saavat vastineeksi… no, eivät juuri mitään.
Suomessa on yhä useampia kuiluja, jotka levenevät ja syvenevät jatkuvasti. Suomen yhteiskunta ja etenkin sen sosiaaliturvajärjestelmä on rakentunut vakituisen kokopäivätyön normin ja täystyöllisyyden perustalle, mutta perusta murenee murenemistaan. Mitä kauemmaksi ihmiset toisistaan ajautuvat, sen kaukaisemmaksi muodostuvat ajatukset empatiasta ja solidaarisuudesta, ja erilaiset jaot meihin ja heihin saavat vahvempaa jalansijaa.