Tag: tasa-arvo

Suomen historiakuva: eduskunta- ja äänioikeusuudistus

Ah, historiakuvat ja kansalliset myytit.

Historioitsijana minua aina ärsyttää historiallisen kontekstin laiminlyöminen ja sen seurauksena historiallisten tapahtumien kauhistelu tai kaunistelu – eli enemmän tai vähemmän anakronistiset tulkinnat ja representaatiot.

Nyt pinnalla on eduskunta- ja äänioikeusuudistuksen 110-vuotisjuhlavuosi. Tässä keskustelussa nousee säännöllisesti esille muutamia teemoja, jotka mielestäni kaipaavat taustoittamista.

– Äänioikeuden kattavuus. Äänioikeuteen ja ylipäätään kansalaisoikeuksiin sisältyi erilaisia rajoitteita, kyseessä ei siis ollut samanlainen yleinen ja yhtäläinen äänioikeus kuin Suomessa on tänä päivänä. Tällaisia rajoitteita olivat esimerkiksi holhouksenalaisuus (minkä myötä mm. mielisairaat ja kehitysvammaiset eivät olleet äänioikeutettuja), vakituinen vaivaisavun saaminen, omaisuuden luovuttaminen velkojille eli konkurssi sekä kansalaisluottamuksen menetys rikostuomion seurauksena. 2010-luvun ihmiselle tällaiset rajoitukset toki tuntuvat karkeilta ja suorastaan epäinhimillisiltä – ja hyvä niin. Nämä eivät kuitenkaan 1900-luvun alussa olleet millään muotoa poikkeuksia, vaan esimerkiksi muissa Pohjoismaissa oli vallalla monia sellaisia kansalaisoikeuksien rajoituksia, jotka tänä päivänä katsottaisiin ihmisoikeusloukkauksiksi. (Itse asiassa koko kansalaisoikeuden käsitteen käyttäminen tässä asiayhteydessä on hieman anakronistista.) Historiallisessa kontekstissa Suomen äänioikeusuudistus oli siis rajoituksineenkin kaikesta huolimatta aikaansa edellä.

– Eduskuntauudistuksen tasa-arvoisuus. Niin edistyksellinen kuin eduskunta- ja äänioikeusuudistus olikin, sitä ei otettu vastaan avosylin yhteisessä rintamassa. Säätyjärjestelmästä luovuttiin, mutta luokkayhteiskunta oli vahva. Porvarilliset piirit olivat erittäin huolissaan siitä, miten käy, kun sivistymätön rahvas päästetään vallankahvaan. Naisten äänioikeuteen liittyi samaten erilaisia pelkoja ja epäilyksiä. Ylempien yhteiskuntaluokkien miesten närkästys ei rajoittunut vain rahvaanpelkoon, vaan myös naisten äänioikeuteen (myös oman luokan naisten). Porvari- ja sivistyneistönaiset puolestaan suhtautuivat pelonsekaisella epäilyksellä alempien yhteiskuntaluokkien naisten sivistykselliseen ja poliittiseen ymmärrykseen – 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun naisasialiike oli ylipäätään pitkälti sivistyksellis-porvarillinen liike. Vuosien 1905–06 tilanteessa suomalaisuuskysymys ja venäläistämisen vastustus nousivat kuitenkin sisäpoliittisia ennakkoluuloja ja pelkoja tärkeämmäksi asiaksi.

– Parlamentarismin unohtaminen. Suomesta ei tullut kertaheitolla demokraattista maata eduskuntauudistuksen myötä. Senaatin eli hallituksen ei täytynyt nauttia kansanedustuslaitoksen luottamusta, vaan senaatti oli vastuussa ainoastaan Suomen suuriruhtinaalle eli Venäjän keisarille. Suomessa ei toisin sanoen ollut parlamentarismia. Sitä saatiin odottaa vielä reilun vuosikymmenen: käytännössä parlamentarismi alkoi toteutua jo itsenäistymisen jälkeen, mutta virallisesti Suomessa vahvistettiin parlamentarismi vasta vuoden 1919 hallitusmuodon myötä.

– ”Suomalainen ihme”. Mitään ihmeitä ei ole olemassakaan, ei edes talvisodassa. Yksinkertaistettu versio vuosien 1904–06 tapahtumista: Venäjä oli hävinnyt sodassa Japanille (1904–05), itsevaltias hallintotapa ei toiminutkaan kauhean hyvin, kansaa jurppi ja se ryhtyi massiivisiin lakkoihin, homma oli leviämässä käsiin sekä Venäjällä että muualla keisarikunnassa, ja keisari alkoi sanalla sanoen olla lirissä. Nikolai II ei todennut ”ooh, onpa sisukas ja vahva tuo Suomen kansa, nythän minä sen näen – annanpa siis heille taas vapauksia ja autonomiaa”, vaan ennemminkin ”olkoot, en ehdi nyt keskittyä tähän, minulla on tärkeämpääkin murehdittavaa”.

Vuoden 1906 eduskuntauudistus sekä yleinen ja yhtäläinen äänioikeus ovat yksi tärkeimmistä tapahtumista Suomen historiassa, sitä ei yksikään historioitsija kiistäne. Historialliselle kehitykselle ei kuitenkaan pidä antaa ylimääräisiä merkityksiä suuntaan tai toiseen nykypäivän näkökulmasta, vaan historiaa pitäisi pyrkiä analyyttisesti ja kriittisesti ymmärtämään oikeassa (=aikalaisessa) poliittisessa, yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa kontekstissa. Tässä tehtävässä olisi tärkeää kehittää peruskoulun ja lukion historianopetuksen laatua, eikä ainakaan vähentää ja heikentää sitä. Just sayin’.

Tiedostamattomat etuoikeudet nakertavat empatiaa ja solidaarisuutta

Hieman myöhässä toivotan hyvää tasa-arvon päivää (19.3.) sekä aivan ajantasaisesti hyvää rasismin vastaista viikkoa! Näiden teemojen kunniaksi kirjoitan aiheesta, jolla on laajat ja syvät vaikutukset: etuoikeuksista.

Yhteiskuntatieteilijänä muotoilen etuoikeuden niin, että (länsimainen) yhteiskunta on rakennettu määrätynlaiselle, hyvin kapealle oletukselle ihmisyydestä. Oletus, eli normi, näyttää tältä: valkoinen, työikäinen, heteroseksuaali, cis-sukupuolinen, terve ja vammaton, kristitty tai kristinuskopohjaiseen kulttuuriin kuuluva, sosioekonomiseen keskiluokkaan kuuluva mies. Oletusta vastaavilla henkilöillä on toisin sanoen yhteiskunnassa helpompaa, koska yhteiskunta on suunniteltu heitä varten – he ovat etuoikeutettuja suhteessa niihin ihmisiin, jotka eivät sovi oletukseen.

Yhteiskuntamme on toisin sanoen rasistinen, seksistinen, ableistinen (vammaisia syrjivä), ikäsyrjivä ja epäsolidaarinen. Se, että niin moni vetää iltapäiväkahvit väärään kurkkuun, kun joku kehtaa väittää tällaista sivistyneestä ja suorastaan hyysäävästä suomalaisesta yhteiskunnasta, on itsessään merkki siitä, miten moni etuoikeutettu ei edes tajua olevansa etuoikeutettu ja ajattelevansa kuin etuoikeutettu.

Jukka Lindström muotoili asiasta osuvasti:

Näinhän se on. Jos täyttää monet oletuksen määreet, yhteiskunnassa on helppo olla, ja asioiden muuttaminen tuntuu turhalta nipottamiselta ja oman elämän hankaloittamiselta. Jos kuitenkin on kykyä ja halua asettua muunlaisten ihmisten asemaan, yhteiskunta näyttäytyykin aika vaikealta paikalta.

Arkinen esimerkki: Olin taannoin eräässä tilaisuudessa, jonka ainoa wc oli invavessa. Ovi suljettiin salvalla, joka oli suunnilleen leukani korkeudella (olen 175+ cm pitkä).

Eikö ongelmallisuus auennut heti? Niinpä.

Yhteiskunta on täynnä vastaavia pieniä ja paljon suurempia tekijöitä, jotka näennäisesti eivät vaikuta etuoikeutettujen elämään, mutta hankaloittavat ei-etuoikeutettujen elämää. Näistä asioista on kuitenkin yllättävän vaikea puhua, sillä etuoikeutetun itsetunto on kovin hauras, ja sitä vartioidaan ja puolustetaan vimmatusti. Robin DiAngelo kirjoitti Good Men Project ‑sivustolla aivan erinomaisen artikkelin ”valkoisesta hauraudesta” (white fragility) ja siitä, miksi valkoisille on niin vaikeaa puhua rasismista.

Yhteiskuntamme ja kulttuurimme häivyttävät rakenteita ja korostavat yksilöiden ominaisuuksia. Etuoikeutetut – etenkin hyvän sosioekonomisen aseman saavuttaneet etuoikeutetut – eivät hevillä haluaisi tunnustaa, että omia saavutuksia olisi yhteiskunnallisella tasolla jotenkin pedattu etukäteen. Koetaan, että yhteiskunnallisten rakenteiden ja omien etuoikeuksien olemassaolon tunnustaminen on omasta onnistumisesta pois. Vastaavasti ei haluta nähdä mitään yhteyttä esimerkiksi seksististen rakenteiden sekä sukupuolittuneiden työmarkkinoiden ja käytäntöjen välillä, tai rasististen rakenteiden ja ennakkoluuloisten asenteiden sekä maahanmuuttajataustaisten (etenkin afrikkalaistaustaisten) kantasuomalaisia vaikeamman työllistymisen ja matalampien tulojen välillä (ks. esim. VATT:n raportti tai EVA:n käppyrä).

Tietysti jokainen haluaisi olla oma erityinen ja erinomainen uniikki lumihiutaleensa – ja tiettyyn pisteeseen onkin. Mutta vain tiettyyn pisteeseen. Omien etuoikeuksien mustasukkainen vartioiminen ja silmien ummistaminen on äärimmäisen haitallista, sillä se ylpistää sekä estää ymmärtämästä muita ihmisiä. Muita ihmisiä ei voi ymmärtää empatialla ja solidaarisuudella, jos ei ole valmis kohtaamaan itseään vilpittömästi ja kriittisesti.

En sinänsä usko, että on mahdollista ”aidosti” ymmärtää toista ihmistä. Jokaisella ihmisellä on oma nyanssintäyteinen todellisuutensa, jota ei voi emotionaalisella tasolla jakaa kenenkään kanssa. Ja tietysti mitä vähemmän yhtäläisyyksiä tai suurempia eroja ihmisten ominaisuuksien ja viitekehysten välillä on, sen vaikeampaa ymmärtäminen on. Tämä ei kuitenkaan tee ymmärtämisen yrittämisestä mahdotonta tai mieletöntä, se vain asettaa sille tietyt, kaukana olevat rajat. Uskon, että empaattis-rationaalisella analyysilla ja (itse)reflektiolla voi päästä hyvin hedelmälliselle ja solidaariselle tasolle, joka auttaa toisaalta toisten ihmisten ja heidän kokemustensa kunnioittamisessa; toisaalta auttaa hahmottamaan niitä hienovaraisia mekanismeja ja rakenteita, joiden puitteissa me kaikki toimimme mutta jotka eivät vaikuta kaikkiin samalla tavalla.

Etuoikeutettu voi olla tai olla olematta monella eri tavalla. Vaikka itse olen nainen eikä ekonomisessa asemassa osuneet parhaat kortit käteen, minulla on monessa muussa mielessä suomalaisessa yhteiskunnassa huomattavan helppoa. Ihan alkajaisiksi siinä, että minulle on henkilökohtaisesti ongelmatonta kirjoittaa ”olen nainen” – olen cis-nainen, vieläpä hetero. Lista jatkuu: olen varttunut ja elän edelleen kulttuurisesti keskiluokkaisessa ympäristössä, en kohtaa arkipäivässäni minkäänlaista rasismia, minusta ei ylipäätään tehdä mitään kulttuuris-rodullistettuja oletuksia, minun on helppo liikkua kaikkialla… Minulla on yleisesti ottaen todella helpot ja mukavat oltavat yhteiskunnassa. Kaikilla ei ole.

Kehottaisinkin kaikkia etuoikeutettuja pohtimaan omaa asemaa ja omia ajattelumalleja kriittisesti ja kuuntelemaan ei-etuoikeutettujen ääntä. Ja jos ja kun keskustelussa ajautuu tilanteeseen, jossa on vaikea uskoa ei-etuoikeutetussa asemassa olevan henkilön kuvailemaa kokemusta – se tuntuu liioittelulta, herkkänahkaiselta, väärältä tulkinnalta tms. – silloin on aika muistaa, että todennäköisesti on kyse sellaisista nyansseista, joita ei itse etuoikeutetusta asemastaan käsin kerta kaikkiaan huomaa ja koe (tai ole vielä harjaantunut näkemään ja ymmärtämään). Oma reaktio on siis luultavasti etuoikeutetun puolustusreaktio. Tietysti voi olla, että etuoikeutetun tulkinta onkin oikea ja että ei-etuoikeutettu esimerkiksi liioittelee. Siltikin mielestäni tällaisissa tilanteissa ns. benefit of doubt pitäisi antaa ei-etuoikeutetun hyväksi, ja etuoikeutettuna on lähtökohtaisesti kyseenalaista lähteä kiistämään ei-etuoikeutetun kokemusta tunnepohjalta. Etuoikeutettu, kyse ei ole sinun tuntemuksistasi ja kokemuksistasi.

Omien etuoikeuksien tunnustaminen edellyttää nöyryyttä. Nöyryys-sanalla on Suomessa ikävä kaiku, jota se ei mielestäni ansaitse. Nöyryys ei tarkoita alistumista ja selkärangattomuutta, vaan se on rohkeutta olla vilpitön ja rehellinen itseään ja muita kohtaan. Myös empatia ja solidaarisuus edellyttävät nöyryyttä. Niitä me tarvitsemme lisää vuoden 2016 Suomeen: nöyryyttä, empatiaa ja solidaarisuutta.

Tasa-arvo on myös miesten oikeus ja velvollisuus

Tasa-arvotiedon keskus Minna (THL), sosiaali- ja terveysministeriö ja Valtakunnallinen tasa-arvoverkosto järjestivät viime viikon lopussa (1.–2.10.2015) Helsingissä Suomen ensimmäiset valtakunnalliset tasa-arvoasioiden neuvottelupäivät. Suunnittelu- ja talkooryhmässä ei ollut edustettuna yhtäkään miestä.

Tämä on jo kirvoittanut sosiaalisessa mediassa erinäistä irvailua, eikä sinänsä ihme – onhan ironista, että tasa-arvoaiheinen tapahtuma on sukupuolijakaumaltaan näin vinoutunut. Sukupuolijakaumasta on tulkittu mm., että miehet on ”eliminoitu estämästä tasa-arvon voittokulkua”; että kyseessä on ”’hyvä sisko’ -verkosto”, jossa ”ystävät nimittävät toisiaan avainpaikoille”; että ”feministit ovat pahimpia sovinisteja”; että ”miehiä ei päästetä mukaan tasa-arvokeskusteluun koska naisten asia tärkeämpi”; ja että tasa-arvopaneeleissa ”ei ehkä käsitellä miehen elämään liittyviä kysymyksiä ja siksi osallistuminen koetaan turhaksi”. Näistä lähes kaikki ampuvat huti ja ovat rohkeahkoja loikkia johtopäätöksiin.

Tasa-arvotiedon keskus Minnasta selvitettiin Twitterissä: ”Päivien suunnitteluun pyydettiin mukaan myös miesjärjestöjen edustajaa. Avoin talkookutsu myös kutsussa.” THL:n erikoissuunnittelija Reetta Siukola kommentoi asiaa pidempisanaisemmin Ilta-Sanomien jutussa:

”– Olemme avanneet Tasa-arvopäivien valmistelutyötä myös miesjärjestöjen keskusliiton suuntaan. Myös meidän seminaarikutsussa kutsuttiin avoimesti halukkaita järjestämään tapahtumaa, kertoo erikoissuunnittelija Reetta Siukola Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta.

Järjestäjät toivovat, että aktiivisessa suunnitteluporukassa olisi mukana sekä mies- että naisjärjestöjen edustajia.”

Myös talkookutsussa kutsutaan avoimesti ja eksplisiittisesti kaikkia sukupuolten tasa-arvon parissa toimivia ihmisiä osallistumaan suunnittelu- ja talkootyöhön ja tarjoamaan omia esityksiä ohjelmaan. Ote kutsun ohjelmaosuudesta, kohdasta kokemuspörssi:

”Osallistujien omien tasa-arvotyön kokemusten esittelylle on varattu tilaa kokemuspörssissä. Kokemuspörssiin toivotaan puheenvuoroja laajasti tasa-arvon, nais/mies/tyttö/poikatyön, sukupuolen moninaisuuden ja sukupuolivähemmistöjen parissa työskenteleviltä sekä muilta sukupuolinäkökulmaa työssään hyödyntäviltä. Myös erilaiset keskusteluavaukset ja ongelmien esittelyt ovat tervetulleita.”

Vastaavaa keskustelua on käyty myös sosiaali- ja terveysministeriön tasa-arvoyksikön sukupuolijakaumasta. Tasa-arvoyksikön johtaja Tarja Heinilä-Hannikainen vastaa Ilta-Sanomien jutussa ykskantaan, että ongelma on yksinkertaisesti siinä, että miespuolisia hakijoita on vain vähän, eivätkä he ole tehtävään päteviä. Positiivisen syrjinnän mukaan kahdesta tasapuolisesta hakijasta voi tai kannattaa valita se ehdokas, joka edustaa aliedustettua ihmisryhmää. Vähemmän pätevää ei kuitenkaan voi valita pelkästään sukupuolen perusteella – se on valtionhallinnon periaatteidenkin vastaista.

Viljami Kankaanpää kirjoitti tammikuussa 2015 Vihreän langan blogissa siitä, miten tarvitsemme feminististä miesliikettä. Kirjoitus oli mielestäni mitä erinomaisin, ja jaoin sen Twitterissä. Päädyin ko. mediassa hieman erikoiseen ja sangen provokatiiviseen keskusteluun Miesten tasa-arvo ry:n (tai siis tilin hallinnoijan, en tiedä kuka henkilö ko. tilin takana on) kanssa. Järjestön mukaan feministeille ”kelpaa tasa-arvopolitiikka, jossa esim. miehiin kohdistuva väkivalta sivuutetaan” ja ”feministijärjestöt ajavat vastakkainasettelua”.

Kaikki tällainen nollasummapeliajattelu ja poteroiden kaivamiseen keskittyvä ”tasa-arvokeskustelu” eriyttää yleistä ja keskiössä olevaa tasa-arvokeskustelua vahvasti naispainotteiseksi. Miesten silmäänpistävä aliedustus tai puuttuminen kokonaan tasa-arvotyöstä ja -tapahtumista ei kuitenkaan ole mikään miesvihaisten feministien salaliiton syy tai tavoite. Päinvastoin – se tiedostetaan ihan aidoksi ongelmaksi. Myös tasa-arvoasioiden neuvottelupäivillä, btw:

(Lähde: Innokylän Twitter-päivitys)

Viimeisin kriittinen lainaukseni tekstin toisesta kappaleesta ei kuitenkaan ole täysin huti. Mies- ja poikaerityisiä tasa-arvo-ongelmia käsitteleviä puheenvuoroja totisesti tarvittaisiin paljon enemmän. Niitä ongelmia nimittäin oikeasti on olemassa, niistä pitäisi puhua ja niihin pitäisi puuttua. Räikein esimerkki tästä on vain yhtä sukupuolta koskeva asevelvollisuus. Muita mieserityisiä tasa-arvo-ongelmia ovat mm. altavastaajan asema huoltajuuskiistoissa tai miesten yliedustus syrjäytymisessä ja väkivallan uhreina, ja hyvin tabuja aiheita ovat esimerkiksi miehen raiskaus (siis mies uhrina) tai mieheen kohdistuva lähisuhdeväkivalta. Nämä eivät ole mitään pieniä juttuja.

Tällaisissa aiheissa parhaita asiantuntijoita olisivat mieserityisiin asioihin erikoistuneet järjestöt ja ihmiset. Olen itse valkoihoinen, fyysisesti terve, heteroseksuaalinen cis-nainen (= identifioidun siihen sukupuoleen, johon olen syntynyt). Voin kyllä puhua rodullistettujen, vammaisten, sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen tai cis-miesten kohtaamista ongelmista, mutta olisin surkea edustaja näille ihmisryhmille. Ihan siksi että en yksinkertaisesti kuulu näihin ihmisryhmiin, eikä minulla ole syvällistä, omakohtaista ymmärrystä niistä ongelmista, joita nämä ihmisryhmät kohtaavat jokapäiväisessä arjessaan. Päinvastoin, on olemassa suunnattoman monia asioita, joita monin tavoin etuoikeutetun asemani vuoksi en edes tule ajatelleeksi – minun roolini on kuunnella, ottaa opiksi ja pyrkiä vähentämään omaa, tiedostamattani syrjivää ja epäkunnioittavaa käytöstäni. Muiden ihmisryhmien kokemien ongelmien tunnustaminen ei uhkaa identiteettiäni millään tavalla.

Tärkeintä tasa-arvokeskustelussa olisi tiedostaa se, että loppujen lopuksi kaikki sukupuolten ja sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen tasa-arvo-ongelmat kumpuavat täysin samoista asioista: jäykistä ja pitkälti mielivaltaisista sukupuoli- ja seksuaalinormeista ja niiden varaan rakentuneista sosiokulttuurisista rakenteista. Tämä ei vahingoita vain (hetero-cis)naisia, vaan myös lukuisia muita ihmisryhmiä. Yhteiskunnassa yleisesti vallitseva heteroseksuaalinen maskuliinisuuden normi vahingoittaa myös poikia ja miehiä: miehen kuuluu täyttää maskuliiniset vaatimukset, eli olla vahva, rationaalinen, pitkä, lihaksikas, uraorientoitunut, heteroseksuaalinen, kertakaikkinen testosteronia pursuava ÄI(J)Ä, alfauros, jne. Vastaavalla tavalla Oikea Mies ei itke tai ole muilla tavoin herkkä tai tunteellinen, lyhyt mieshän on pseudonainen tai -lapsi, koti-isä taas varsinainen kummajainen ja neiti (sic/huom. feminiinisen sanan käyttö haukkumasanana), ja homoseksuaalisuuteen liitetyistä feminiinisistä, ei-toivottavista piirteistä en jaksa edes aloittaa listaa, ja toisaalta muiden kuin norminmukaisten ”alfaurosten” (hetero)seksuaalisuus koetaan häiritsevänä ja likaisena.*

Nämä ovat ihan oikeita ongelmia. Tasa-arvo on myös miesten asia. Miehillä on oikeus tasa-arvoon siinä missä naisilla ja kaikilla muillakin ryhmillä. Mutta tämä on myös velvollisuus: miesjärjestöt, aktivoitukaa! Osallistukaa keskusteluun ja tapahtumiin muuallakin kuin omassa porukassanne. Tarvitsemme laajaa keskustelua ja toimintaa, joka pyrkii nk. sosiokulttuurisiin norminpurkutalkoisiin avoimessa, älyllisesti rehellisessä ja kunnioittavassa hengessä.

Lämpimin terveisin
Sophy Bergenheim
humanisti (klassisessa merkityksessä), feministi ja maskulisti

* Varmuuden vuoksi rautalankaa. Tällä kappaleella en luonnollisestikaan vihjaa, että ns. maskuliininen mies tai feminiininen nainen ovat asioita, jotka pitäisi kieltää tai hävittää. Siinä, että joku on hyvin perinteisen maskuliininen äijä, ei ole mitään pahaa sellaisenaan. Siinä, että kaikkien poikien ja miesten oletetaan olevan sellaisia, on. Näkemykseni (vielä toistaiseksi utopistinen ja idealistinen, myönnän sen) on yksinkertaisesti, että ”maskuliinisuuteen” ja ”feminiinisyyteen” liittyvät normit ja oletukset menettäisivät maskuliinisuusnormiin perustuvan parempi/huonompi-skaalaansa. Eli että olisi konnotaatioiden ja arvolatauksen kannalta täysin sama, onko ”maskuliininen” vai ”feminiininen” mies – että olisi vain yksilöitä, joilla on vaihtelevia ominaisuuksia.

Ei kukkia, vaan tasa-arvoa

Hyvää naistenpäivää!

Tänään on se päivä, kun naisille kanniskellaan suklaata ja kukkasia, lirkutellaan miten ihania naiset ovat, valitetaan miksei ole miestenpäivää, vastavalitetaan miten on 364 miestenpäivää ja niin edelleen.

Kaikki yllä olevat kohdat menevät omalta osaltaan huti naistenpäivän tarkoituksesta. Ei sillä, kyllä läheisiään saa huomioida herkuin, kukkasin ja muilla huomionosoituksilla, mutta ei siihen naistenpäivää tarvita, ja huomionosoituksia saa kyllä osoittaa muillekin sukupuolille kuin naisille. Miestenpäivä on olemassa, joten voitaisiinko nyt vihdoinkin luopua noista puolin ja toisin kiukuttelevista miestenpäivä-argumenteista naistenpäivänä?

Miksi sitten tarvitaan naistenpäivää? Päivän tarkoituksena on kiinnittää huomiota naisiin kohdistuviin tasa-arvo-ongelmiin. Varsinkin globaalisti tarkasteltuna (ja kyseessähän on kansainvälinen naistenpäivä) naisilla menee yhä vuonna 2015 huonosti. Kaikkein vakavin aihe on naisiin kohdistuva väkivalta ja hyväksikäyttö: naisten ympärileikkaus*, happoiskut, lapsivaimot, raiskauksen käyttö sotakeinona… Nämä ovat väkivallan muotoja, jotka kohdistuvat kutakuinkin yksinomaan naisiin. Sen lisäksi on olemassa erinäisiä väkivallan ja hyväksikäytön muotoja, joissa naiset ovat yliedustettuja (esim. ihmiskauppa ja pakotettu prostituutio, kunniamurhat, lähisuhdeväkivalta, etenkin henkeä uhkaavan vakava tai kuolemaan johtava lähisuhdeväkivalta…). Näitä en siltikään laske tässä yhteydessä naisiin kohdistuvaksi väkivallaksi, sillä uhreina on muitakin kuin naisia: muita sukupuolia, seksuaalivähemmistöjä jne. Lisäksi surullisen tunnettu asia lienee naisten alistettu asema esimerkiksi Saudi-Arabiassa tai Afganistanissa.

* Kyllä, miehenkin voi ympärileikata. Ilman lääketieteellistä perustetta ympärileikkaaminen on peniksenkin kohdalla silpomista ja moraalisesti äärimmäisen kyseenalaista. Peniksen ympärileikkaamiselle voi kuitenkin olla myös lääketieteellinen syy, eikä (asiallisesti suoritettu) ympärileikkaus ole vammauttava, vaikka se ei olisikaan lääketieteellisesti perusteltu. Naisten ympärileikkaamiselle ei ole mitään lääketieteellistä perustetta, se on ainoastaan vammauttavaa väkivaltaa.

Suomi, tasa-arvon mallimaa… melkein

Tätä taustaa vasten Suomessa totisesti menee hyvin tasa-arvon rintamalla, ja siitä sietää olla kiitollinen ja ylpeä.

Mutta vaikka kansainvälisesti vertailtuna Suomessa menee hyvin, tekemistä riittää vielä täälläkin. Esimerkiksi sukupuolten välisiä palkkaeroja ei ole tähän päivään mennessä saatu kirittyä umpeen. Eurostatin mukaan palkkaero on Suomessa n. 20 prosenttia (v. 2013 18,7 %). Tässä kohtaa on kuitenkin huomautettava, että kyseessä on unadjusted gender pay gap, eli oikaisematon sukupuolten välinen palkkaero. Luku kuvaa miesten ja naisten keskimääräisen tuntiansion välistä eroa. Laskelmassa siis otetaan huomioon työajat (työtunnit), mutta ei mitään muita muuttujia.

Kun laskelmissa otetaan huomioon esimerkiksi työtehtävät/asema, koulutus, työuran pituus, tehdyt työtunnit ja/tai kompetenssi (muuttujat vaihtelevat hieman tutkimuksesta riippuen), palkkaero kaventuu. Se ei kuitenkaan useimmissa laskelmissa häviä, vaan arvioista ja alasta riippuen kaventuu n. 5–10 prosenttiin, keskimäärin 10 prosenttiin. Tätä kutsutaan selittämättömäksi palkkaeroksi. Yksityisen sektorin toimihenkilöiden ammattiliitto Pro on arvioinut selittämättömän palkkaeron olevan 8 prosenttia. Suomen Ekonomien laskemat luvut ovat 11 prosenttia yksityisellä sektorilla ja 4 prosenttia valtiolla. Keskuskauppakamarin teetättämän selvityksen mukaan nais- ja miesjohtajien välinen selittämätön ero on 5 prosenttia (iloista kylläkin oli huomata, että ero on kaventunut lähes puoleen aiemmasta 9 prosentista). Työterveyslaitoksen jutussa siteerataan tutkimuksia, joiden mukaan teollisuuden toimihenkilöillä selittämätön palkkaero on 6 prosenttia, yksityisissä palveluammateissa olevien 4 prosenttia.

Iän karttuessa palkkaerot kasvavat. Tarkalleen ottaen: naisten palkkakehitys pysähtyy. Taloussanomat uutisoi, että naisen palkka ei enää kasva 40 ikävuoden jälkeen. Uutinen on kylläkin jo jokusen vuoden vanha, mutta Helsingin sanomien tuoreempi artikkeli tältä vuodelta viittaisi siihen, että trendi ei ole tuosta muuttunut: mitä pidemmälle ura etenee, sen suuremmaksi palkkaerot kasvavat.

On huomionarvoista, että useissa laskelmissa Suomen sukupuolittuneita työmarkkinoita pidetään yhtenä selittävänä tekijänä. Tämä on hyvin nurinkurista. Miksi otetaan annettuna, että naisvaltaisilla aloilla kuuluukin maksaa matalampaa palkkaa? Tai ylipäätään, että naisilla on sisäsyntyinen halu tai tarve hakeutua eri aloille kuin miehet? Kulttuurisilla tekijöillä on tässä ratkaiseva rooli – miehiä kannustetaan tiettyihin asioihin, naisia toisiin, jo lapsena. Erot ovat onneksi hitaasti mutta varmasti hälvenemään päin sitä mukaa, kun uudet vanhempien ja opetusalan ammattilaisten sukupolvet omaksuvat uudenlaisia asenteita. Nykyisissä työmarkkinaeroissa kulttuuriset sukupuoliasenteet kuitenkin näkyvät yhä vahvasti.

Kovin annettuna otetaan myös, että miehet ja naiset nyt vain hakeutuvat erilaisiin tehtäviin. Ei ole mikään luonnonlaki, että nainen haluaa jäädä assistentin tehtävään ja mies haluaa edetä urallaan. Vaikka naisten koulutustaso on noussut, lasikatto on yhä edelleen todellinen ilmiö, kuten myös Keskuskauppakamarin selvitys (Ura-lehden uutisointi) ja Ammattiliitto Pron selvitys osoittavat. Johtajanpalleilla lepää ennen muuta palleja.

Usein yhtenä selittävänä tekijänä pidetään myös sitä, että naiset hakeutuvat miehiä useammin julkiselle sektorille, missä palkkataso on matalampi. Vaan miten tällä selittyy esimerkiksi ekonomien suurempi yksityisen sektorin palkkaero?

Perhevapaiden epätasa-arvoistava vaikutus

Keskisuomalainen uutisoi pari päivää sitten, miten Keski-Suomen Kokoomusnaiset ehdottaa miesveroa, mikä sittemmin selitettiin heh-heh vitsiksi. Vitsi ei ole kuitenkaan kovinkaan kaukaa haettu. Esimerkiksi Akavassa ollaan varovaisen myönteisiä kiintiöitä kohtaan (ks. Ura-lehden artikkeli). Kiintiöt eivät kuitenkaan nähdäkseni ole hyvä ratkaisu, sillä valintojen pitäisi perustua kompetenssiin, ei kiintiöihin. Pahimmillaan kiintiöt vain pahentaisivat asenneilmapiiriä ja söisivät naisten uskottavuutta (kuulen jo korvissani keskustelun ”kiintiönaisista”). Sen sijaan positiivinen syrjintä siinä muodossa, että kahdesta tasavahvasta hakijasta pitäisi valita se, joka edustaa aliedustettua ryhmää (naisia, maahanmuuttajia tms.), on kannatettavaa.

Sekään ei kuitenkaan riitä, sillä Suomen palkkatasa-arvo kytkeytyy laajaan rakenteelliseen ja kulttuuriseen kokonaisuuteen, jota ei yksittäisillä rekrytointivalinnoilla muuteta. Ylipäätään tasa-arvon edistämisen ei pitäisi olla yksittäisten yritysten tai yksilöiden omantunnonasiana tehtyjä tekoja, vaan rakenteista itsestään täytyisi saada tasa-arvoisempia.

Eräs seikka, joka vaikuttaa ratkaisevasti tasa-arvoon Suomen työmarkkinoilla, on perhevapaajärjestelmämme ja -tapamme. Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan mukaan naiset käyttävät vapaasti jaettavista perhevapaista (vanhempainvapaasta) yli 90 prosenttia. Näin vinoutunut jakauma kertoo siitä, että kyseessä ei ole aidosti vapaaseen valintaan perustuva ilmiö, vaan syystä tai toisesta erittäin vahvana perusoletuksena on, että äiti jää hoitamaan perheeseen siunaantuvia lapsia. Kun tätä vielä verrataan siihen, että isät käyttävät ennen muuta heille erikseen jyvitettyjä vapaita, alkaa olla ilmeistä, ettei kyse ole siitäkään, että nimenomaan äidit haluavat jäädä kotiin ja isät eivät.

Jopa Google havainnoi tätä kulttuurista ja rakenteellista perusoletusta:

koti-isat

Selitykset, joita tälle ilmiölle annetaan, kietoutuvat yleensä toisiinsa. Äideillä on huonompi palkka, joten perheelle on taloudellisesti kannattavampaa, että äiti jää kotiin. Miksi äideillä on huonompi palkka? Osittain siksi, että vanhempainvapaaresurssien ylläpitäminen ja pyörittäminen on kallista. Laki ei tällä hetkellä velvoita työnantajaa maksamaan äitiyslomalta palkkaa, mutta useimmat työ- ja virkaehtosopimukset velvoittavat siihen – eli käytännössä työnantajan täytyy nuoren naisen kohdalla olla varautunut siihen, että kohta rapsahtaa iso lisälasku. Naisten työnantajat kantavat siis todella suurta osuutta vanhemmuuden riskeistä ja kustannuksista.

Tämä näkyy naisten ura- ja palkkakehityksessä. Kuten Yle uutisoi: Todennäköisin pätkätyöläinen on korkeasti koulutettu nuori nainen. Akavan johtajan Maria Löfgrenin mukaan ”työnantajilla on sisäänrakennettu vauvariski nuorten naisten palkkaamisen kynnyksessä”. Tästä ei sinänsä mielestäni voi syyttää työnantajia, hehän vain yrittävät minimoida omat riskinsä pitämällä ns. riskialttiit työntekijät määräaikaisissa suhteissa, jolloin työsuhde voi päättyä riidattomasti ja ei-niin-kiusallisesti. Ja koska perusoletus on, että naiset jäävät lapsia hoitamaan, nimenomaan nuoret naiset ovat riskiryhmää.

Tämä vaikeuttaa naisten asemaa työmarkkinoilla ja ura- ja palkkakehitystä huomattavasti – riippumatta siitä, aikovatko he hankkia lapsia tai ei.

”Perheellistymisestä ja lasten synnyttämisestä aiheutuvat kustannukset ja rasitteet eivät saisi yksipuolisesti kohdistua vain naisiin ja heidän työnantajiinsa vaan ne olisi jaettava tasapuolisemmin yleisiksi sosiaalikustannuksiksi.”

Yllä oleva oli ote Väestöliiton toimintakertomuksesta. Arvatkaapa huviksenne, mistä vuodesta on kyse.

1982. Tästä asiasta on siis puhuttu yli 30 vuotta, vähintään. Eikö jo olisi aika tehdä asialle jotain?

6+6+6-malli ajaa isän, äidin, lasten ja naisten asiaa

Viimeisen muutaman vuoden aikana nk. 6+6+6-malli on noussut puheisiin yhä useammin, mitä olen itse ilolla tervehtinyt. THL:n hahmottelema malli saa täyden tukeni.

6+6+6-mallilla tarkoitetaan vanhempainvapaamallia, jossa äidille ja isälle kummallekin jyvitetään 6 kk ja 6 kk on vapaasti jaettavissa. Monet kirkaisevat tässä kohtaa mallin huonontavan lapsen asemaa. Jäitä hattuun. Nykyiset perhevapaat päättyvät lapsen ollessa 9–10 kuukauden ikäinen. 6+6+6-malli korvaisi nykyisen äitiys-, isyys- ja vanhempainvapaan, ei hoitovapaata. Eli vaikka äiti pitäisi nykyisen oletuksen mukaan oman vapaansa ja ”vapaasti jaettavat” vapaat ja isä ei yhtäkään päivää, lapsi voisi silti olla nykyistä pidempään kotona. Yksinhuoltaja saisi luonnollisestikin koko 18 kk käyttöönsä. Tämä ei siis ole mitenkään huononnus nykyiseen, vaan parannus.

Rahoitus olisi ratkaisevasti erilainen kuin nykyisin. Rahoitusmuodoista on esitetty erilaisia ehdotuksia, mutta yhteistä niille on, että rahoitus on ns. yhteispotti. Rahoitukseen toisin sanoen osallistuisivat työnantajat, palkansaajat ja valtio yhdessä, jolloin yksittäisen työnantajan taakka ei muodostu kohtuuttomaksi, toisin kuin nykyisin. Tämä vähentäisi nuorten naisten riskialttiutta työnantajan näkökulmasta.

Mutta miksi kiintiöt vanhemmille? Olen kiintiöitä kritisoivien kanssa samaa mieltä siitä, että kiintiöt eivät ole ihanteellinen ratkaisu, sillä ne määritelmällisesti eivät anna täyttä valinnanvapautta. Kuitenkin kuten edellä on jo käynyt ilmi, aitoa valinnanvapautta ei ole tälläkään hetkellä. Nykyinen valinnanvapauden näennäisyys on kuitenkin piilossa rakenteissa ja kulttuurissa, jolloin siihen on vaikea päästä käsiksi. Naisten vaikeampi työmarkkinatilanne perustuu osaltaan oletukseen naisten lastenhuoltajan asemasta. Jos tätä oletusta ei tuntuvasti ja selvästi haasteta luomalla myös miehille selkeitä mahdollisuuksia osallistua lastensa hoitoon, kehitys kohti tasa-arvoisempia työmarkkinoita on toivottoman hidasta – THL:n mukaan nykyisellä kehitystahdilla vanhempainvapaiden tasaisehkoa jakautumista saadaan odotella 200 vuotta.

Islannissa ja Norjassa isien vanhempainvapaan käyttö nousi parista prosentista yli 80 prosenttiin, kun käyttöön otettiin kiintiöt. Luvut ovat selvä osoitus siitä, että isät kyllä haluavat käyttää vanhempainvapaita, kun heille vain luodaan siihen edellytykset. Vapaaehtoisuus ei selvästikään ole tähän riittävä edellytys. Äiti jää kotiin ‑oletus on niin vahva, että toisaalta isät itse arkailevat vapaalle jäämistä, toisaalta isien vapaita pidetään työelämässä hankalina järjestää ja asenteet isien vapaita kohtaan voivat olla negatiivisiakin. Työelämässä ei yksinkertaisesti olla resurssi- ja asennetasolla varautuneita siihen, että isätkin voisivat jäädä kotiin.

Kiintiöt loisivat isille parempia mahdollisuuksia jäädä kotiin. Koska isäkiintiötä ei voi jakaa äidille, on turha ihmetellä tai jupista, miksei äiti hoida hommaa. Huomattakoon myös, että ketään ei pakoteta jäämään vapaalle. Isä voi pitää 0–6 kk vapaata oman halunsa ja tilanteensa mukaan.
Korjaus: Kuten Lyy huomautti kommentissaan, isä voi pitää 0–12 kk vapaata oman halunsa ja tilanteensa mukaan – sen vapaasti jaettavan 6 kuukauttahan voi yhtä hyvin pitää myös isä. Kiusallinen lapsus itseltäni, mutta havainnollistaapahan harvinaisen hyvin, miten sitkeässä nämä asenteet istuvat.

Tasaisemmin jakautuvat perhevapaat toisivat työelämään monenlaisia rakenteellisia ja kulttuurisia muutoksia. Jos sekä äiti että isä pitävät perhevapaita, ei työnantajan näkökulmasta erotu enää yhtä selkeää riskiryhmää, vaan karkeasti ottaen kaikki hedelmällisessä iässä olevat henkilöt ovat ”riskiryhmää”. Lisäksi kustannukset jaettaisiin tasaisemmin naisten, miesten, perheellisten ja perheettömien kesken, eli yksittäinen työntekijä tai työnantaja ei ole nykyisenkaltaisessa haavoittuvassa tilanteessa. Tämä vähentäisi ”tarvetta” pitää nimenomaan naisia pätkäsuhteissa ja veisi osaltaan pohjaa palkkaeroilta. Palkkaerojen kaventuminen taas lisäisi perheiden valinnanvaraa perhevapaiden suunnittelussa. Huomionarvoista on myös, että perhevapaiden tasainen jakautuminen tasaisi myös julkisen ja yksityisen sektorin kuormituseroa: nykyisin julkinen sektori kantaa naisvaltaisena suuren osan vanhemmuuden kustannuksista. Jos yksityinen sektori osallistuisi tähän taakkaan nykyistä tuntuvasti enemmän, saattaisi julkisen sektorin (eli ennen muuta naisten) palkkakehityksessäkin näkyä muutosta, mikä kaventaisi yleistä palkkaeroa.

Kaiken kaikkiaan 6+6+6-uudistus parantaisi monen toimijan asemaa. Naisten työmarkkina-asema paranisi. Isillä olisi nykyistä paremmat edellytykset olla lastensa kanssa. Lapsella olisi mahdollisuus jäädä nykyistä pidempään kotiin. Lapsella on oikeus molempiin vanhempiinsa (sikäli kuin perheessä on kaksi vanhempaa), ja uudistus tarjoaisi tähän paremmat edellytykset. Mitä siis oikein odotamme?

Tasa-arvoista naistenpäivää kaikille. Toivottavasti joku kaunis päivä koko naistenpäivä ja keskustelu vanhempainvapaiden kiintiöistä kuulostavat absurdeilta.

Homot + urheilu – paljon puhetta seipäistä

”Homourheilijakohu” sai tänään taas lisää pökköä pesään. MTV3.fi uutisoi, miten Suomen Jääkiekkoilijat ry:n puheenjohtaja Sinuhe Wallinheimo ”puolustaa homouden piilottamista jääkiekkojoukkueessa”. Otsikkoa on syystäkin moitittu raflaavaksi ja vääristeleväksi; aivan noin jyrkästi Wallinheimo ei sentään asiaa ilmaissut.

Kuuntelin kuitenkin uutisen lähteenä olleen Novan haastattelun, ja vaikka Maikkari onkin ajan hengen mukaan repinyt klikkauksia kaikesta mistä suinkin pystyy, ei varsinainen pihvi nähdäkseni ollut muuttunut juuri mihinkään.

Lyhyesti: Wallinheimo toteaa, että seurat kyllä antavat pelaajien olla ihan omia itsejään eikä homoutta karsasteta yadda yadda. Siitä huolimatta joukkueurheilu ja homous on ”vaikea yhtälö”, sillä vastustaja voi käyttää asiaa hyväkseen ja yrittää ”psykologisesti murentaa” yhteen hitsautunutta ja dynaamista joukkuetta. Siksi pitäisi olla varovainen sen suhteen, mitä kaikkea tuleekaan paljastetuksi julkisuudessa ”heikkouksista”. Haastattelussa nimenomaan käytettiin sanaa ”heikkous”!  Tarkalleen ottaen haastattelija kysyi kutakuinkin ”ei siis kannata paljastaa joukkueen heikkouksia”, mitä Wallinheimo ei suinkaan oikaissut vaan vastasi myöntävästi. ”Emmehän me kerro loukkaantumisistakaan. Jos pelaaja on pahasti loukkaantunut, niin oma joukkue kyllä tietää sen, mutta ei siitä kerrota eteenpäin, koska vastustaja voisi käyttää sitä hyväksi.”

Nyt sitten ruoditaan, oliko Maikkari liian kohunhakuinen uutisoinnissaan, Wallinheimo yrittää paikkailla sanomisiaan, kansa on järkyttynyt kokoomuskansanedustajan ”homokommenteista”, ja nyt Wallinheimo on julkistanut virallisen anteeksipyyntötiedotteen. Toisin sanoen tämä keskustelu pyörii jälleen kerran yksilön edesottamusten ympärillä – ensin Liukkosen, nyt Wallinheimon.

Tässä välissä kuitenkin melkein alettiin keskustella siitä varsinaisesta asiasta, nimittäin urheilumaailman syrjivistä asenteista ja käytännöistä. Wallinheimon kommentit, pussiin puhumiset ja ristiriitaisuudet toivat erittäin hyvin esille monta ydinongelmaa, joita sietäisikin ruotia.

Wallinheimon väite siitä, että pelaajayhdistykset ja pelaajat eivät katso homoutta karsaasti, on todella räikeässä ristiriidassa viimeaikaisen uutisoinnin kanssa. Maikkari itse julkaisi jutun siitä, miten isotkin urheiluseurat ovat tieteellisessä kyselytutkimuksessa ykskantaan ilmoittaneet, ettei kysely koske heitä sillä heidän seurassaan ei mitään homoja ole.

Homouden kammoksumiselle ei ole mitään järjellistä perustetta edes urheilumaailmassa – se ei vaikuta urheilusuoritukseen millään lailla. (Jos jotain, salailun pakon luulisi heikentävän suoritusta.) Silti homouden paljastamista kannattaisi varoa, sillä vastustaja voisi käyttää tietoa hyväkseen. Tämä perustelu on aivan käsittämättömän nyrjähtänyt.

Ensinnäkin Wallinheimo itse toteaa, etteivät vastustajien huutelut niinkään pääse vaikuttamaan. Hyvä ja kokenut pelaaja osaa kyllä blokata solvaukset niin, etteivät ne pääse häiritsemään keskittymistä – ”kyllä se fyysinen vahinko vaikuttaa enemmän”. Miksi homoudesta sitten tehdään ”heikkous”, jota vastustaja voisi hyödyntää romuttaakseen koko tiukasti yhteen sulautuneen joukkueen?

Toisekseen vaikuttaa siltä, että vastustajien psykologinen ja fyysinen häiriköinti otetaan täysin annettuna. Se nyt kuuluu pelin henkeen; kunhan ei neekeriksi hauku (rasismiin tietysti on Wallinheimon mukaan nollatoleranssi) niin kaikki hyvin, go for it. Ehkä olen jotenkin suunnattoman naiivi ajatellessani, että tuollainen käytös olisi nimenomaan epäurheilijamaista?

Kolmanneksi tässä keskustelussa on tuntunut olevan sellainen viba, että omalle joukkueelle saa kertoa suuntautumisestaan ja siitä eteenpäin sitten hierarkiassa ylöspäin, jos vain saa siihen luvan. Valmentaja sitten päättää, voiko tällaista asiaa julkistaa. Mutta eihän ketään toki kaapissa pakoteta olemaan! Kunhan ei nyt tällaisista ihan suin päin mene lavertelemaan niin että kaikki, vastustajat etenkään, saa tietää.

Totuus kuitenkin on, että homoseksuaalisuus on urheilussa täysin keinotekoinen ongelma – sen siis ei olisi välttämätöntä olla sen kummempi asia kuin hiustenväri.  Asiaan on siten mahdollista myös saada muutos, ja olennainen osa muutosta on asioista keskusteleminen. Sikäli on erittäin hyvä, että tästä puhutaan, mutta vielä kun pysyttäisiin keskustelussa siitä aidasta eikä jatkuvasti lipsuttaisi vouhkaamaan niistä seipäistä.

Sen lisäksi, että puhuttaisiin varsinaisista ongelmista, soisin, että asiaan positiivisesti vaikuttavat asiat saisivat rutkasti enemmän julkisuutta. (Mieluusti niiden yksilöihin porautuvien juttujen kustannuksella.) Tällaisia asioita ovat esimerkiksi Straight Star Ally ‑projekti. SSA-urheilijat ovat Facebook-sivun kuvauksen mukaan ”hetero ammattilaisurheilija, jolle kaikki ovat samanarvoisia riippumatta seksuaalisesta suuntautumisesta, ihonväristä tai muusta ominaisuudesta”. Homokommentaattori-Wallinheimokin loihe tästä asiasta lausumahan huomattavasti rakentavia kommentteja Ranneliike.netin jutussa. Ihan vain hivenen ihmettelen, mihin vastaavat kommentit ovat mieheltä tänään jääneet?

SSA-urheilijaksi julkisesti tunnustautunut jääkiekkoilija Harri Tikkanen ihmettelee Iltalehdessä ”Miksi olen tässä asiassa yksin?” Siinäpä hyvä kysymys. Toinen hyvä kysymys on, miksi (ainakaan pikavilkaisulla) mikään muu media ei ole tässä yhteydessä nostanut SSA:ta esille?

Ihmissuhteiden monimuotoisuuden puolesta, ei välttämättä avioliittoa vastaan

Antti Pikkanen kirjoitti Ylioppilaslehdessä 31.1. En tahdo ‑otsikoidun artikkelin avioliitosta. Kuten otsikosta voinee päätellä, juttu oli kirjoitettu avioliittoa kohtaan kriittiseen sävyyn.

Jutussa vedettiin joiltain osin mutkia suoriksi ja painettiin asenteellinen talla vähän turhan innolla pohjaan. Esimerkiksi lukuja vertaillaan vain absoluuttisesti eikä suhteellisesti – 329 rekisteröityä parisuhdetta ei sellaisenaan oikein sano mitään ilman jonkinlaista suhteuttamista, vaikka Pikkanen yrittääkin antaa luvulle kovin negatiivisen sävyn. Avioliittojen ja rekisteröityjen parisuhteiden lukumäärät eivät ole vertailukelpoisia, sillä heteropariskuntia ja homopariskuntia ei ole yhtä paljon. Voin tässä artikkelin ohi paljastaa, että rekisteröityjen parisuhteiden määrä on ollut varsin tasaisessa kasvussa vuosikymmenen, ja että rekisteröityjen parisuhteiden erot ovat noin kolmanneksen suhteutettuna samana vuonna rekisteröityihin parisuhteisiin. Avioliitoissa vastaava luku on n. puolet eroja suhteessa solmittuihin avioliittoihin. (Lähde: Tilastokeskus.)

Avioliitosta puolestaan todetaan, että usein avioitumisen mahdollisuus mahdollistaa hankkiutumisen ”oikeudellisesti kimurantteihin tilanteisiin, vaikka hankkimalla useiden eri puolisoiden kanssa lapsia. Harva vain tulee ajatelleeksi sitä, ennen kuin tuomari sitten kopauttaa nuijaansa kesämökkiin liittyvän omistusriidan päätteeksi.” Oikeudellisesti kimurantteja tilanteita kyllä syntyy myös kovin helposti siitä, että osapuolten välillä ei ole oikeudellista suhdetta, varsinkin kun on kyse omistussuhteista tai lapsista.

Jutussa oli kuitenkin paljon hyviä pointteja. On totta, että avioliitosta ei enää ole paluuta takaisin naimattomuuden siviilisäätyyn, vaan sen jälkeen on joko naimisissa, eronnut tai leski. En tiedä, onko tähän joku spesifi juridinen syy, mutta näin maallikon korvaan tämä käytäntö kuulostaa oudolta ja tarpeettomalta.

Vielä tärkeämpää on se, ettei nykyinen lainsäädäntö ole tasa-arvoinen. Homopariskunnilla on kyllä mahdollisuus rekisteröidä parisuhteensa, jolloin suhde saa juridisen aseman ja pariskunnan osapuolilla on esimerkiksi perimisoikeus suhteessa toisiinsa. Parisuhteensa rekisteröidyllä homopariskunnalla ei kuitenkaan ole esimerkiksi adoptio-oikeutta (pl. perheen sisäinen adoptio) eikä oikeutta ottaa toistensa nimeä. Parisuhteen rekisteröimisen mahdollisuus on toki parempi kuin ei mitään, mutta se ei tee Suomen avioliittolainsäädännöstä sukupuolineutraalia. Suomi on itse asiassa ainoa Pohjoismaa, jossa homo- ja heteropariskunnat jaotellaan juridisesti eri kastiin.

Avioliittolain saattaminen sukupuolineutraaliksi, eli samaa sukupuolta olevien pariskuntien sisällyttäminen lain piiriin, ei kuitenkaan sekään vielä tekisi lainsäädännöstä tasa-arvoista. Sekin nimittäin perustuu oletukseen samaa ja eri sukupuolta oleviin, eli hetero- ja homoseksuaalisuuteen. Seksuaalisuuden ja ihmissuhteiden kirjo on kuitenkin paljon laajempi kuin tämä kaksinapainen asetelma antaa ymmärtää: on biseksuaaleja, polyamorisia, intersukupuolisia, transsukupuolisia, platonisia… vaikka mitä eri sukupuolten ja ihmissuhteiden variaatioita. Ja niin kauan kuin nämä ihmissuhteet pohjautuvat vapaaehtoisuuteen ja yhteisymmärrykseen, ei kenelläkään pitäisi olla asiasta mitään huomautettavaa.

Näitä ei avioliittolainsäädäntö kuitenkaan osaa ottaa huomioon. Siksi artikkelissa esitelty oikeustieteen professori Anu Pylkkäsen ehdotus yhteismallitaloudesta on erittäin mielenkiintoinen. ”Yhteistalousmallissa sopimuksen voisivat tehdä ketkä tahansa ja heitä voisi olla kuinka paljon tahansa. Heidän keskinäiset suhteensa voisivat olla mitkä tahansa. He solmisivat sopimuksen yhteistaloudesta. Siinä määriteltäisiin, ketkä muodostavat yhteisen talouden ja mitä se tarkoittaa.”

Semminkin, jos tähän olisi olemassa verrattain valmis pohja (kuten avioliitossa), eikä niin että maallikkojen täytyy kukin sopimus sorvata erikseen, tämä kuulostaa erittäin kannatettavalta idealta. Minun juridinen osaamiseni kylläkin rajoittuu kandiopintojen julkisoikeuden kurssiin, joten en millään muotoa osaa arvioida, miten tällainen malli toimisi käytännössä. Ajatus täysin sukupuoli- ja lukumääräneutraalista liitosta on kuitenkin tasa-arvon näkökulmasta houkutteleva.

Ymmärrän kuitenkin hyvin, miksi avioliitosta ei haluta kokonaan eroon. Juridisesti se on jo pölyttynyt ja vanhanaikainen, mutta onhan sen symbolinen merkitys kaunis. Ei nyky-yhteiskunnassa(kaan) oikein ole toista vastaavaa rakkauden ja sitoutumisen osoittamisen rituaalia. Koska ihminen on emotionaalinen olento, tällaiselle perinteelle on varmasti aina tilausta. Ehkäpä avioliitto symbolina voisi jossain vaiheessa laajentua käsittämään muutkin kuin heteropariskunnat tai korvautua jollain muulla, yhtä kauniilla rituaalilla, joka ei perustu jo elähtäneeseen perusoletukseen heteropariskunnasta.

Hyväntahtoinen kömpelyys ampuu itseään jalkaan

Uimari Ari-Pekka Liukkonen kertoi tänään Ylen Urheiluviikonloppu-ohjelmassa olevansa homo. Liukkosen teko oli erityisen rohkea ottaen huomioon, että hän on ensimmäinen suomalainen homo urheilija, joka on julkisesti kertonut suuntautumisestaan.

Millaista reaktiota  ja keskustelua odotat muilta?

– Toivon, että Suomessakin oivalletaan mahdollisimman pian, että tämä on asia, josta ei tarvitse sen enempää keskustella. Homoseksuaalisuus on samanlainen ihmisen ominaisuus kuin se, onko siniset tai ruskeat silmät tai onko oikea- tai vasenkätinen.

Näin toteaa Liukkonen itse, ja kyllähän sitä jo soisi, että ”Matti kertoi olevansa homo” olisi yhtä absurdin kuuloinen uutinen kuin ”Matti kertoi olevansa hetero”.

Yle on uutisoinut Liukkosen homoseksuaalisuudesta positiiviseen sävyyn ja varmastikin hyvällä tarkoituksella, mutta valitettavasti häkellyttävän kömpelöt sanavalinnat ja ideat eivät Liukkosen toivetta edesauta.

Aloitetaan otsikkotasosta: Näkökulma: Urheileva homokin on ihminen. Niin vähän sanoja, niin paljon pielessä. Ensinnäkin homo (merkityksessä homoseksuaalinen mies) on määritelmällisesti ihminen, eli otsikossa todetaan ihmisen olevan ihminen. Ällistyttävää, kukapa olisi arvannut? ”Näkökulma:” kuitenkin asettaa tämän kyseenalaiseksi – ilmeisesti homojen ihmisyys onkin mielipideasia.

Samalla linjalla jatkettiin äänestyksellä siitä, voiko urheilija olla avoimesti homo. Kysymystä tarkennetaan ”Voiko urheilija olla avoimesti oma itsensä, vai määritteleekö seksuaalinen suuntautuminen urheilijaa?” Yle siis kysyy lukijoiltaan ei/kyllä-äänestyksellä, saako urheilija olla oma itsensä. Aivan järkijättöinen idea. Miksi tästä pitäisi edes keskustella vuonna 2014 ja vieläpä siitä näkökulmasta, että yleisöllä, ei siis urheilijalla itsellään, olisi asiasta jotain sanottavaa?

Ylellä ei myöskään arastella käyttää kaapista ulos tulemisen kaltaisia ilmaisuja, vaan sitä viljellään leipätekstissä surutta ja päästetään otsikkotasollekin komeilemaan: Suomalainen olympiauimari  kaapista ulos. Piilottelua ja häpeilemistä korostava kaappivertauskuva on yleisyydestään huolimatta aivan tarpeeton, ja saman asian voi vallan hyvin ilmaista neutraalisti.

Neutraaliutta olisi muiltakin osin kaivattu. Esimerkiksi tässä:

Liukkonenhan on oiva esimerkki siitä, että myös menestyvä ja fiksu huippu-urheilija ja ihminen voi olla homo eikä se tee hänestä yhtään huonompaa ihmistä. Päinvastoin. Erilaisuus on nähtävä rikkautena, ja Liukkonen on siitä nyt uusi hyvä elävä miesmalli ja esimerkki.

No ihanko totta homous ei tee kenestäkään huonompaa ihmistä, edes menestyvästä ja fiksusta huippu-urheilijasta? Vaikka tarkoitus onkin hyvä, korostuneen positiivinen ja itsestäänselvyyksiä alleviivaava tyyli luo vaivihkaisen vaikutelman, että homo urheilija olisi jotenkin vammainen, mutta siitä huolimatta hei oikeesti ihan hyvä tyyppi vaikka se onki vähä tommone. Itsestäänselvyyksien korostamisella myös ikään kuin otetaan annettuna ja hyväksyttynä se, että joillekin voisi olla epäselvää, että homo on ihminen tai että homous ei tee kenestäkään huonompaa ihmistä. Tokihan näitäkin ihmisiä on, mutta heidän mielipiteensä on niin yksiselitteisen väärä, ettei sille pidä antaa mitään jalansijaa.

Ja mikä ihmeen ”päinvastoin”? Homoseksuaalisuus ei tee kenestäkään parempaa tai huonompaa ihmistä sen paremmin kuin pituus tai hiustenvärikään. Homouden ylistäminen ”erilaisuutena” on häkellyttävän kritiikitön heteronormatiivisuuden riemuvoitto.

Yle niittää pisteitä myös surkuhupaisilla rinnastuksillaan:

Viimeiset pari vuotta mykoplasmasta kärsinyt Liukkonen tajusi yläasteiässä, että hän saattaa olla homoseksuaali. – Häh?

Arvioiden mukaan vähintään viisi prosenttia suomalaisista kuuluu seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin. Tämä tarkoittaa Suomessa noin 300 000 ihmistä eli heitä on vähintään saman verran kuin suomenruotsalaisia. – Ahaa.

Korostan vielä, että tarkoitukseni ei missään nimessä ole vähätellä Liukkosen tekoa. Tiedostan myös, että Ylen urheilutoimituksella / Jarno Rannalla on varmastikin ollut vilpittömän hyvä tahto. Kömpelöt ja alentuvat sanavalinnat ja ideat kuitenkin valitettavasti tahraavat hyväntahtoisuutta pahasti, eivätkä varsinaisesti edesauta sitä, että seksuaalinen suuntautuminen olisi täysin yhdentekevä asia.

Ps. Hesari julkaisi asiasta huomattavasti paremman jutun. Sanavalinnoissa olisi siinäkin petrattavaa, mutta varsinaisessa asiassa keskitytään homofobisen urheilumaailman ongelmiin eikä ”homous on hei jees” -ylistykseen.