Practical Dos and Don’ts before the last stretch

Or: details and technicalities that students (and scholars) tend to overlook during the writing process – to their later exasperation

The most important part of an academic work is of course its contents: an analytically compelling presentation of the conducted research and its results. During their Master’s projects, students are therefore primarily focused on the research and writing process itself, as they should.

For better or worse, it can be an immersive process; things like reference styles or document layouts might be overlooked as trivial details and low-priority tasks that can be tackled later. However, ‘later’ always comes sooner than one expects, and unresolved technical details have a tendency to accumulate into a despair-inducing endeavour in the last minute.

This post is hence a kind reminder and warm recommendation to deal with those minor yet surprisingly time-consuming details in good time and in the course of the process. Trust me – you’ll want to spend the last days before submission proofreading your text for the umpteenth time, not fiddling with page numbers, tables of content or reference formatting in a fit of rage.

And you definitively do not want to be faced with corrupted documents, lost files or other data management disasters when your submission deadline is looming around the corner.

[Please note: This post is written by a qualitative historian/social scientist primarily for students with similar specialities; it hence does not necessarily correspond to practices and guidelines in quantitative research, let alone entirely different scientific fields and disciplines.]


Make a habit of diligently completing your references as you go, especially if you aren’t using a reference management software (why not?).

  • Look up all the details you need right away: author names, page numbers, journal volumes and issues…
  • Format your references in accordance with your chosen referencing style: author names, editor names, inverted commas, italicisation…
  • Also remember to include all references in the bibliography.

In other words, don’t leave unfinished references for your future self to tackle in the last minute! Make sure that you don’t leave a trail of half-baked reminders like “check this!”, “add more”, “author [which publication??]”, “pp. XX”, “where was this discussed?” – this strategy has magnificent potential to backfire. If possible, resolve all open issues at the end of each writing pass.

Of course, not all issues can be tackled at once from home, but might require a visit to the library, archive or similar. If you need to check something that’s relevant for the substance of your thesis, take care of it promptly. Otherwise, I recommend gathering detailed information on all unresolved issues in one online- or mobile-accessible place (e.g., Google Doc/Spreadsheet, note app on your mobile). Allocate a pessimistically approximated time slot for taking care of all visits at one go. Take it as a well-deserved break from the intense brainwork – if your schedule (and Covid restrictions) permit(s), enjoy a long lunch or coffee break, take the evening off.

Schedule this task relatively close to the submission date. For obvious reasons, don’t leave it for the very last days. However, if you want/need to optimise your use of time and get away with as few library visits etc. as possible, don’t jump the gun, either. Also remember to check and re-check the opening hours of all the places you intend to visit!

Microsoft Word

Harness Word’s automation features! The less you do manually and ad hoc, the better. This minimises inconsistencies and careless mistakes, saves time and hence frees your time and mental resources for more important stuff – namely, the actual content of your thesis.
I’ve included links to Word instructions at the end.

If you haven’t already made use of paragraph styles, go through your document and apply the applicable styles as you go: Heading 1, Heading 2, Quote etc. You can use Word’s default formatting; the most important thing is to have all headings in the correct style. This allows you to change the formatting (typeface, font style and size, paragraph spacing, line spacing and so on) for all same-level headings at once.

Furthermore, heading styles are necessary for creating automatic tables of contents in Word. They are a common cause of frustration among students, and TOC issues are often related to an incorrect use of styles. If your document only contains a body text style (e.g., Normal or No Spacing), Word cannot recognise headings and hence cannot create a table of content for them.

I recommend creating your table of contents and adjusting its settings as soon as you have your heading styles in place. You can then just update it whenever you’ve edited your document, and you’ll always have an accurate TOC.

Page numbering in Word is a perpetual source of grief and terror for students. Tackle the pagination demon in good time and with ample patience and determination. Don’t worry, it is by no means an impossible task, but you’re better set up if you’re not in the middle of a pre-submission meltdown.

Do not use your single thesis document as test piece! Practise tricky layout features like page numbers, TOCs, sections etc. in a dummy document first. Or at least remember to save and make a copy of your main document before you start – what you should be doing anyway.

Version management and backup

Don’t leave all your hard work hanging on one single document: make several copies of the main document in case of file corruption, data loss etc.

You’ll write a lot of stuff that won’t make it into the final work, but don’t let your hard work go to waste. As your project progresses, create clearly labelled versions of your main document and collect deleted bits into ‘killed darlings’ documents. You’ll probably need to revisit something at a later stage.

Most importantly: for the love of everything good and holy, set your documents to automatically back up into a cloud service.

Note: automatically. Your stressed-out brain will absolutely fail to remember uploading the latest version after every single use.

Choose whichever service and method you like, just as long as you do it.


Do it.

Microsoft Office instructions

Customize or create new styles:

Insert a table of contents:

Start page numbering later in your document:

Add different page numbers or number formats to different sections:

Hyvinvointivaltion politiikasta, tiedosta ja ideologiasta

Tämä blogipostaus on kevyesti muokattu versio loppusanoista väitöskirjassani ”Yhteiskunnan, kansakunnan ja kansan asialla: Järjestöt, yhteiskuntapolitiikka ja asiantuntijuus Suomessa 1930–60-luvuilla”. Teksti sisältää muutamia viittauksia väitöstutkimukseni johtopäätöksiin; tutkimuksen tiivistelmä (ja pian myös itse työ) on luettavissa E-thesis-palvelussa.

Vierastan yleisesti ottaen historiantutkimuksen perustelemista sen merkityksellä nykypäivälle. Sillä on merkitystä, totta kai – menneisyys ja sen selittäminen ja analysointi syventävät osaltaan myös ymmärrystä nykyisyydestä. Historiantutkimuksen ensisijaisen tehtävän ja arvon määräytyminen nykyisyyden näkökulman perusteella sisältää kuitenkin myös historiatieteellisiä riskejä. Tämänkaltainen lähestymiskulma pahimmillaan välineellistää historiaa ja sen analysointia presentistiseksi työkaluksi, joka ennen muuta palvelee nykyisyyden tarpeita. Suoraviivaisten selitysmallien lisäksi se kannustaa essentialistiseen transhistoriallisuuteen, jossa samankaltaisia historiallisia ilmiöitä tunnistetaan ja liitetään osaksi ajasta ja paikasta riippumatonta ihmisyyden totaalista historiakertomusta. Nämä ovat ongelmallisia tulkintakulmia ja tavoitteita, joita en itse halua historioitsija-yhteiskuntatieteilijänä edustaa tai edistää.

Tällä kriittisellä pohjustuksella haluan kuitenkin reflektoida joitakin väitöstutkimuksessani esille nousseita teemoja ja johtopäätöksiä myös nyky-Suomen kontekstissa. En osoittaakseni kaikenkattavia jatkumoita tai presentistisesti todistellakseni historiallisen tutkimukseni relevanssia, vaan pohtiakseni foucault’laisittain nykyisen historiaa. Nykyisen historia pyrkii kyseenalaistamaan nykyisiä luonnollisilta tuntuvia selviöitä ja vakiintuneita käsityksiä; sen myötä tavoitteena on myös tuoda esille ja tutkia menneen monimuotoisuutta ja kontingenssia. Tai, kuten Pauli Kettunen (2008, 48) on muotoillut, nykyisen historia pyrkii tarttumaan ”oman maailmamme itsestäänselvyyksiin, sellaisiin joihin voi tarttua, koska niihin on tullut jonkinlainen särö, johon tarttua.”

Kenen yhteiskunta?

Aloitan pohdinnan alleviivaamalla, miten tärkeää on reflektoida yhteiskunnallisten ongelmien ja poliittisen agendan määrittelemisen vaikutuksia ja seurauksia. Kun politiikassa kehystetään ongelmia, ratkaisuja ja tavoitteita, samanaikaisesti määritellään ja vahvistetaan myös normeja ja ihanteita. Niiden kautta määritellään myös juridisen ja sosiaalisen kansalaisuuden ja yhteiskunnan jäsenyyden kriteerejä – jyrkimmillään jopa ihmisyyttä ja olemassaolon oikeutta.

Vaikka nyky-yhteiskunnan sosiaaliset normit ovat merkittävästi väljemmät kuin viime vuosisadan puolivälissä, varsinkin heikoimmassa asemassa oleviin yksilöihin ja ryhmiin sovelletaan normaaliuden kriteeristöä, jossa on paljon tuttuja elementtejä 1930–60-lukulaisesta keskiluokkaisuuden normista. Keskeisenä ihanteena on sosiaalinen ja taloudellinen omatoimisuus, itsenäisyys ja itseohjautuvuus eli riippumattomuus yhteiskunnan (etenkin valtion) sosiaalisesta ja taloudellisesta tuesta. Normaaliuteen kuuluvat myös terveet elämäntavat ja nautintoaineiden minimaalinen käyttö. Heteroseksuaalinen parisuhde ja ydinperhe sukupuolitettuine vanhemmuuden rooleineen ovat yhä perusoletus. Yleinen oletuskieli on suomi, minkä lisäksi myös muut kielellis-etniset tekijät määrittävät yhä korostuneemmin normaalia suomalaisuutta (ja vastaavasti ei-normaalia ei-suomalaisuutta) sekä yleisessä diskurssissa eli keskustelukulttuurissa että julkishallinnossa. Paradoksaalista kyllä, näitä normaaliuden kriteerejä sovelletaan merkittävästi löysemmin keskiluokkaan itseensä. Juristin tai HR-päällikön epäterveellinen ruokavalio tai alkoholismi eivät herätä yleisessä keskustelussa lainkaan niin paljon huolta ja pahennusta kuin työttömän yksinhuoltajaäidin. Suomea huonosti puhuva ei-valkoinen maahanmuuttaja hyväksytään suomalaiseen yhteiskuntaan huomattavasti helpommin, jos hän on menestyvän yrityksen johtaja eikä turvapaikanhakija – valkoista yritysjohtajaa ei mielletä maahanmuuttajaksi ensinkään.

Suomen nykypäivän hyvinvointiyhteiskuntaa ja ‑politiikkaa tulkitessa onkin mielekästä esittää sama kysymys kuin 1930–60-luvun yhteiskuntapolitiikkaa analysoidessa: kuka on sen kohteena ja mikä on sen tavoitteena? Vastauksen ytimessä ovat yhä kontrolli ja auttaminen. Kuten aiemminkaan, ne eivät ole toisiaan poissulkevia piirteitä tai tavoitteita, vaan sosiaali- ja terveyspolitiikka ja ‑huolto ovat sekä kontrolloivia että apua tarjoavia instituutioita ja apparaatteja. Kontrolli ja auttaminen ovat kuitenkin myös ristiriitaisia ja kilpailevia piirteitä ja tavoitteita. Ne eivät asetu itsestään jonkinlaiseen luonnolliseen tasapainoon ja harmoniaan, vaan hyvinvointipolitiikassa ja ‑huollossa on kyse kontrollin ja avun tärkeysjärjestyksen määrittelemisestä ja yhteensovittamisesta. Kyse on toisin sanoen ideologisesta linjavedosta.

Politiikan ideologisuus ja normatiivisuus

Mikäli jokin poliittinen puolue nykypäivänä haluaisi vahingoittaa julkista imagoaan, varsin varma keino olisi julistautua julki-ideologiseksi. Puolueet ja puolueiden edustajat kautta koko poliittisen kartan – pienpuolueista valtapuolueisiin, oikeistosta vasemmistoon – yrittävät erilaisissa konteksteissa profiloitua ”järjen äänenä” ja maltillisina pragmaatikkoina. Vastustettavaa toimintaa vastaavasti leimataan ideologiseksi, intohimoiseksi ja irrationaaliseksi (ääri)ajatteluksi ja identiteettipolitiikaksi. Yksi viimeisimmistä avauksista ideologiattomuutta ja pragmaattisuutta korostavassa diskurssissa on joulukuussa 2019 perustettu Avoin puolue, jonka puheenjohtajana toimii piraattipuolueen entinen puheenjohtaja Petrus Pennanen. Avoin puolue irtisanoutuu perinteisestä poliittisesta kartasta torjumalla niin oikeistolaisen kuin vasemmistolaisenkin profiilin. Sen sijaan se omien sanojensa mukaan kehittää yhteiskuntaa ”järjen pohjalta rakentavilla ehdotuksilla”. Kesällä 2019 käydyssä Twitter-keskustelussa puolueen tulevaksi nimeksi jopa ehdotettiin ”Järjen ääntä”. Mutta korostan vielä, ettei Avoin puolue suinkaan ole ainoa tätä retoriikkaa käyttävä. ”Järkevän” ja ”tolkullisen” politiikan peräänkuuluttaminen on uusvanha musta, ja sen määritelmä mukautuu kulloisenkin peräänkuuluttajan agendan mukaiseksi.

Poliittisten tavoitteiden ja poliittisen toiminnan kehystäminen rationaalisena ja pragmaattisena ei ole uusi ilmiö, kuten väitöstutkimuksessanikin käy ilmi – tutkimani 1930–60-lukulaiset sosiaali- ja terveysalan järjestöt henkilötoimijoineen ovat soveltaneet samoja retorisia strategioita. Yhtä lailla siis käy ilmi, että kyse on nimenomaan retoriikasta. Politiikka ei koskaan ole lähtökohtaisesti rationaalista, vaan ideologista ja normatiivista: se perustuu tiettyihin arvoihin, joiden pohjalta yhteiskunnallisia ilmiöitä määritellään hyväksi ja huonoksi, tärkeäksi ja vähäpätöiseksi, toivottavaksi ja ei-toivotuksi. Vaikka poliittisia tavoitteita ja toimenpiteitä perusteltaisiinkin uskottavasti ja loogisesti tieteellisesti korkeatasoisella ja relevantilla tutkimustiedolla, tavoitteet ja keinot perustuvat pohjimmiltaan aina yhteiskunnallisten ilmiöiden arvottamiseen ja sen mukaiseen tärkeysjärjestykseen.

Poliittisen toiminnan premissien kuvaaminen järkiperäisinä, pragmaattisina ja objektiivisina on oppikirjaesimerkki epäpolitisoinnista. Lähtökohdat ja toiminta irrotetaan mielipiteestä, joka on aina subjektiivinen ja näin ollen kyseenalaistettavissa. Sen sijaan niitä oikeutetaan neutraalilla ja objektiivisella tiedolla, joka automaattisesti ja omatoimisesti synnyttää tavoitteet ja keinot. Tieto tai järki esitetään toisin sanoen autonomisena entiteettinä, johon toimijat mielipiteineen eivät vaikuta. Tämä riippumattomuus luo ideologisen suojan poliittista kritiikkiä ja vastuuta vastaan: koska kyse ei ole toimijoiden mielipiteistä vaan heidän vaikutusvaltansa ulkopuolella olevasta tiedosta, tästä loogisesti seuraa, ettei toimijoiden tietopohjaista toimintaakaan voi hyväksyttävillä perusteilla kritisoida. Poliittinen toimijuus ulkoistetaan siis tiedolle tai järjelle itselleen, ja sen määritelmällinen vastaansanomattomuus kaventaa poliittista keskustelua ja toimintatilaa.

Epäpolitisoinnin strategiaan kuuluu myös tavoitteiden ja keinojen esittäminen ainoina (järkevinä ja oikeina) vaihtoehtoina, joilla voidaan vaikuttaa muuten vääjäämättömään ei-toivottuun kehitykseen. Kilpailevat näkemykset eivät näyttäydy vain tehottomina ja turhina, vaan myös oikeaa ratkaisua estävinä ja näin ollen aktiivisesti haitallisina. Näennäinen vaihtoehdottomuus ei kuitenkaan irrota politiikkaa sen lähtökohtaisesta ideologisuudesta. Politiikassa tehdään pohjimmiltaan aina valintoja. Silloinkin, kun ei tehdä mitään tai reaalipolitiikka nostaa yhden vaihtoehdon käytännössä ylivoimaisesti toteuttamiskelpoisimmaksi, kyse on valinnasta ja sen toimeenpanemisesta.

Poliittisilla toimijoilla on toisin sanoen toimijuutta ja vaikutusvaltaa, vaikka sitä epäpolitisoinnilla häivytettäisiinkin. Tästä huolimatta poliittiset päätökset ja toimenpiteet eivät koskaan vastaa minkään osapuolen tavoitteita ja suunnitelmia. Valtasuhteet, neuvottelut ja kompromissit sekä varsinaiseen aiheeseen suoraan liittymättömät sattumanvaraiset tekijät muovaavat lopputuloksen, johon kukaan ei ole täysin tyytyväinen eikä kukaan olisi osannut ennustaa täysin.

Tiedon kulttuurinen luonne ja rooli

Myös odottamattomasti ja epätyydyttävästi toteutuneet reformit muodostuvat historialliseksi faktaksi. Mitä enemmän aikaa kuluu, sen pienempään rooliin jää lopputulokseen johtanut kehitys toimijoineen, kamppailuineen ja vaihtoehtoineen. Toteutuneesta uudistuksesta muodostuu yleisissä historiakertomuksissa luonteva päätepiste tai välietappi ennen seuraavaa uudistusta.

Kaikissa kulttuureissa on omia luonnollisiksi miellettyjä ja itsestään selvänä pidettyjä oletuksia, normeja, tietoja ja totuuksia. Laadullisen ja konstruktivistisen analyysin tärkeä tehtävä humanistisessa ja yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa on tehdä näkyväksi näitä ”luonnollisuuksia” ja niiden rakentumista. Ne voivat olla esimerkiksi jokapäiväisiä sosiaalisia käytäntöjä, perustavanlaatuisia arvo-oletuksia, yleisesti hyväksyttyä tietoa tai yhteiskunnallisia rakenteita. Hyvinvointivaltiokin on tällainen luonnollistettu normi. Suomalaisessa yhteiskuntapoliittisessa diskurssissa ei kiistellä siitä, pitäisikö hyvinvointivaltion olla olemassa vai ei – se on itsestään selvä lähtökohta, ja poliittista kamppailua käydään ainoastaan sen rajoista. 1930-luvun poliittista diskurssia sen sijaan olisi mieletöntä analysoida kamppailuna hyvinvointivaltion reunaehdoista, sillä aikalaistoimijoilla ei ollut käsitystä hyvinvointivaltion konseptista ensinkään.

Vaikka konstruktivistinen analyysi kyseenalaistaakin kulttuuristen totuuksien luonnollisuuden, se ei ole normatiivinen vaan deskriptiivinen työkalu. Sen avulla voi kuvailla, millä tavalla sosiaaliset ilmiöt syntyvät ja kehittyvät, mutta konstruktivistiset menetelmät eivät sovellu esimerkiksi tutkittavien toimijoiden tuottaman tiedon oikeellisuuden vahvistamiseen tai toteutetun politiikan onnistumisen arviointiin. Konstruktivistinen analyysi ei sisällä lähtökohtaisia määritelmiä tai kriteerejä oikealle tai hyvälle, eikä se näin ollen voi ottaa kantaa normatiivisiin kysymyksiin. Jonkin ilmiön tulkitseminen sosiaalisena konstruktiona ei siis myöskään ole arvottava väite tai päätelmä, joka todistaisi ilmiön olevan epäaito, valheellinen tai epätodellinen, vaan se on lähtökohta analyysille. Kaikki sosiaalinen ja kulttuurinen on keinotekoista siinä merkityksessä, että se on ihmisten luomaa. Sosiokulttuurinen todellisuus on silti osa inhimillistä olemassaolon kokemusta ja käsitystä maailmasta, ja se on myös erottamattomasti kytköksissä materiaaliseen todellisuuteen. Se on siis yksilöille aitoa ja totta.

Sosiokulttuurisen todellisuuden keinotekoisuus tarkoittaa toisaalta myös sitä, että käsitykset ja kokemukset maailmasta ja toisista ihmisistä ovat ohjailtavissa ja muokattavissa erilaisten kehystysten kautta. Esimerkiksi tilastojen, kyselytutkimusten tai tekoälyjen perusoletukset ja parametrit, aineiston tai otoksen rajautumisen kriteerit sekä arviointi- tai validointikriteerit luovat väistämättä vinoumia. Ne tuottavat näin ollen rajallista tietoa ja osittaista kertomusta sosiokulttuurisesta todellisuudesta (mikä tietysti pätee myös minun tutkimukseeni). Tämä ei automaattisesti ole ongelmallista – kunhan tiedon ja sen tuottamisprosessin rajat tiedostetaan, eli mistä aineisto kertoo ja minkälaisiin kysymyksiin se voi vastata. Tietoteoreettisesti kyseenalaista sen sijaan olisi ajatella prosessin lopputuloksen olevan tyhjentävää dataa tai neutraalia ”vain tietoa”.

Tiedon ja sen tuottamisprosessien analysoiminen kulttuurisesti konstruoituneina ilmiöinä on tärkeää, sillä niillä on kauaskantoisiakin sosiaalisia ja poliittisia vaikutuksia. Tieto ohjailee osaltaan päätöksentekoa, lainsäädäntöä, instituutioiden kehittymistä ja ihmisten käytöstä. Tiedon olemus ja rooli eivät kuitenkaan ole muuttumattomia, vaan kulttuurisena ilmiönä tietokin on altis odottamattomille kehityksille ja tarkoittamattomille seurauksille. Kun sosiaalisen ilmiön luonnetta ja kehitystä kuvailevat mittarit vakiintuvat käyttöön, ne muuttuvat hiljalleen normatiivisiksi kriteereiksi, jotka kuvailemisen sijaan ohjaavat ja rajaavat. Deskriptiivisyyden ja normatiivisuuden hämärtyminen sekä ajan saatossa muotoutuvat normatiiviset rakenteet luovat osaltaan kasvualustaa normeille ja myyteille: rakenteiden tuottamia ja ylläpitämiä ilmiöitä aletaan mieltää yksilöiden, ihmisryhmien tai instituutioiden ominaispiirteiksi ja luonnolliseksi kehitykseksi. Ellei tiedon kulttuurista olemusta ja kehitystä tunnisteta, sen yhteiskunnallisia vaikutuksiakaan ei voi analysoida tai hallita.


Avoin puolue. <> (5.12.2019).

Foucault, Michel (2005): Tarkkailla ja rangaista. Helsinki: Otava.

Garland, David (2014): ”What is a ‘history of the present’? On Foucault’s genealogies and their critical preconditions”. Punishment & Society 16 (4), 365–384.

Kettunen, Pauli (2008): Globalisaatio ja kansallinen me: Kansallisen katseen historiallinen kritiikki. Tampere: Vastapaino.

Mikko Sabelin twiitti 31.7.2019. <> (5.12.2019).

”Ulkonaliikkumiskielto”, ”valmiuslait”, ”poikkeustila”… Uutisointi koronakriisistä on ollut sisällöllisesti ja terminologisesti sekavaa

Marinin hallitus, vastuuministeriöt ja THL ovat kohtuuttoman paineen alla yrittäessään torjua koronaepidemiaa, kuten myös nopeasti muuttuvista tilanteista ja toimenpiteistä uutisoivat toimittajat. Valitettavasti tämä näkyy myös uutisoinnissa, jossa niin hallituksen jäsenet kuin toimittajatkin antavat väärää tietoa ja käyttävät termejä epäjohdonmukaisesti ja virheellisesti.

Nyt koronakriisin aikana sovelletaan ja pannaan täytäntöön lainsäädäntöä ja toimenpiteitä, jotka poikkeavat tavanomaisista yhteiskunnallisista prosesseista. Uutisoinnin kirjavat ja virheellisetkin termit tekevät paikoin lähes mahdottomaksi hahmottaa, milloin on kyse ei-velvoittavasta suosituksesta (tai kehotuksesta, ohjeesta, neuvosta…) ja milloin taas velvoittavasta määräyksestä (tai kiellosta, rajoituksesta, käskystä…). Jälkimmäisten osalta ei myöskään aina käy ilmi, mihin lakiin ne perustuvat.

Nyt jos koskaan on tärkeää, että uutisoinnista saa selkeää ja paikkansapitävää tietoa siitä, mitä lakeja erilaisissa toimenpiteissä sovelletaan ja mihin hallituksen toimivalta perustuu.

Tämän kirjoituksen ei ole tarkoitus tarjota tyhjentävää tietopakettia tai varsinkaan ottaa ketään tikunnokkaan, vaan selvittää mielestäni yleisimpiä ja tärkeimpiä virhekäsityksiä ja epäselvyyksiä. Samalla yritän esimerkeillä havainnollistaa, miten huolimattomilla ilmaisuilla ja termeillä voi tahattomasti aiheuttaa väärinkäsityksiä ja levittää väärää tietoa. Toisin sanoen: miksi johdonmukaiset ja selkeät termit ja ilmaisut ovat olennaisen tärkeitä varsinkin silloin, kun halutaan välittää tietoa kaikkia koskettavasta kriittisestä tilanteesta.

1.   Koronakriisissä sovellettu lainsäädäntö

Uutisoinnissa on puhuttu paljon valmiuslaista (1552/2011), syystäkin. Valmiuslaki mahdollistaa laajat toimivaltuudet hallitukselle poikkeusoloissa, jotka hallituksen ja presidentin täytyy todeta lain aktivoimiseksi. Tällä hetkellä valmiuslakia on sovellettu vaarallisen tartuntataudin aiheuttamien poikkeusolojen nojalla (valmiuslain 3 § 5 kohta).

Uutisissa on puhuttu valmiuslakien käyttöönotosta (esim. Yle 18.3.2020; SK 18.3.2020; IS 19.3.2020; IS 22.3.2020) sekä poikkeustilasta (esim. MTV 18.3.2020), joka mm. ”sulkee koulut” (Yle 18.3.2020) ja ”tuo rajoituksia” (SK 18.3.2020).

1) On vain yksi valmiuslaki.
2) Valmiuslakia ei koskaan sovelleta kokonaisuudessaan, vaan pykälä (tai muu lainkohta) kerrallaan. Tämä tapahtuu valtioneuvoston käyttöönottoasetuksella (ei siis toimeenpanoasetuksella (IS 18.3.2020)), jonka eduskunnan täytyy hyväksyä. Sovellettavissa olevat säännökset määräytyvät todettujen poikkeusolojen pohjalta.
3) Oikea termi on siis poikkeusolot, ja poikkeusolojen toteaminen ei vielä itsessään sulje tai rajoita mitään (ks. kohta 2).

Toisin kuin uutisoinnista on saattanut ymmärtää (esim. HS 16.3.2020, IL 22.3.2020), läheskään kaikki tähän mennessä linjatut toimenpiteet eivät kuitenkaan ole perustuneet vain tai ensisijaisesti valmiuslakiin. Valmiuslainkin soveltamisen ehtona onkin, että tavanomainen lainsäädäntö ja säännönmukaiset toimivaltuudet todetaan riittämättömäksi.

Koronavirustauti on jo helmikuussa määritelty yleisvaaralliseksi tartuntataudiksi, joten keskeinen laki siihen liittyvissä toimenpiteissä on tartuntatautilaki (1227/2016). Sen nojalla toimivaltaiset viranomaiset (esim. kunnat ja aluehallintavirastot) voivat määrätä mm. karanteenista, sosiaali- ja terveydenhuollon toimintayksiköiden, julkisten laitosten jne. sulkemisesta ja yleisötilaisuuksien kieltämisestä. Julkisia kokouksia ja yleisötilaisuuksia, niiden määritelmiä ja niiden kieltämis-, hajotus- ja valvontavaltuuksia säätelee myös kokoontumislaki (530/1999). Rajat puolestaan voitiin sulkea rajavartiolain (578/2005) nojalla.

2.   ”Ulkonaliikkumiskielto”, ”suositus velvoittaa” ja muut kummallisuudet

Uutisoinnissa on myös vilissyt termi ”ulkonaliikkumiskielto”, josta kukaan ei tunnu tietävän, mitä se tarkoittaa.

Selvennettäköön nyt samantien: valmiuslain nojalla EI VIELÄ ole annettu minkäänlaista liikkumisrajoitusta. Hallitus antoi eilen (25.3.2020) eduskunnan käsiteltäväksi käyttöönottoasetuksen valmiuslain 118 pykälästä ”Liikkumis- ja oleskelurajoitukset väestön suojaamiseksi” (Yle 25.3.2020, HS 25.3.2020). Sen nojalla hallitus saa valtuudet kieltää liikkumisen Uudenmaan rajojen yli, näillä näkymin 19.4.2020 saakka.

Liikkumis- ja oleskeluvapauden rajoittaminen on äärimmäinen ja poikkeuksellinen toimenpide, joten uutisoinnissa olisi syytä olla tarkkana termien kuten ”liikkumisrajoitus” kanssa. ”Rajoitus”- ja ”kielto”-termien kanssa on syytä olla erityisen varovainen, jos kyseessä ei tosiallisesti ole lakiin perustuva velvoite vaan suositus.

Erityisen sekavaa selostusta oli Ylen uutisoinnissa 21.3.2020:

Uudellamaalla on todettu selvästi eniten koronatartuntoja Suomessa. Tarvittaessa liikkumista voitaisiin rajoittaa valmiuslain pykälän 118 perusteella.

Marinin hallitus on joutunut miettimään myös ulkonaliikkumiskiellon tiukentamista. Tälllä hetkellä rajoitukset koskevat vanhusten liikkumista ja suurempia kuin 10 ihmisen julkisia kokoontumisia.

– Olemme antaneet suositukset siitä, että nyt pitää välttää kaikenlaisiin porukoihin ja lähikontakteihin hakeutumista. Seuraamme, noudatetaanko nykyisiä kieltoja. Jos ei, joudumme lähtemään kovempiin toimenpiteisiin ja harkitsemme myös ulkonaliikkumiskieltoon tiukennuksia.

Yli 70-vuotiaiden ”karanteenia vastaavat olosuhteet” ja ”ulkonaliikkumiskielto” onkin oma eriskummallisuutensa. Ylen selvitys 17.3.2020 ei valitettavasti asiaa selventänyt.

[K]aranteeni on aina viranomaispäätös, eikä tässä ole sellaisesta kyse. Sen sijaan hallituksen toimintaohje kehottaa yli 70-vuotiaita välttelemään väkijoukkoja ja julkisia paikkoja mahdollisuuksien mukaan. Kyseessä ei ole suora kielto, vaan enemmänkin painava suositus. […] Suomessa noin 850 000 yli 70-vuotiasta, joita hallituksen valmiuslaki erityisesti velvoittaa suojautumaan koronavirukselta.

”Hallituksen valmiuslaki” ei velvoita yli 70-vuotiaita mihinkään tällaiseen – varsinainen karanteenikin olisi tartuntatautilain alainen toimenpide.

Mutta en edes valtioneuvoston tiedotteista tai päätöksistä saanut selville, onko tässä nyt kyseessä a) suositus, joka ei perustu mihinkään varsinaiseen lakiin, vaan esim. THL:n tietoihin taudin riskiryhmistä; b) johonkin lakiin perustuva velvoite tai ohje – jos näin, mihin lakiin?

Jos ja kun kansalaisia velvoitetaan tai edes painokkaasti kehotetaan rajoittamaan omaa toimintaansa ja jopa luopumaan perusoikeuksistaan, perusteluiden täytyy olla selvät.


”Tässä ovat kaikki hallituksen poikkeukselliset toimet koronaviruksen hillitsemiseksi, vaikuttavat lähes jokaisen kansalaisen arkeen – tiedotustilaisuus katsottavissa kokonaisuudessaan”. Teemu Muhonen ja Minna Nalbantoglu, Helsingin Sanomat 16.3.2020.

”Hallitus velvoitti yli 70-vuotiaat eristäytymään muista – Mitä tarkoittavat ’karanteenia vastaavat olosuhteet’?” Teemu Hallamaa, Yle Uutiset 17.3.2020.

”Muutokset astuvat voimaan: Koronaviruksen aiheuttama poikkeustila sulkee koulut tänään, rajat kiinni torstaina”. Markku Sandell, Yle Uutiset 18.3.2020.

”Ulkonaliikkumiskielto olisi Suomessa historiallinen voimatoimi – Emeritusprofessori: ’En usko, että se toimii missään muuallakaan’”. Miika Viljakainen, Ilta-Sanomat 18.3.2020.

”Professorin mukaan hallitus meni liian pitkälle julistaessaan poikkeustilan talousperusteella – kertoo nyt, miksi tästä vääntäminen kriisin edessä on tärkeää”. Jukka Auramies, MTV Uutiset 18.3.2020.

”Ovet säppiin sovussa”. Tuomo Lappalainen, Suomen Kuvalehti 18.3.2020.

”Asiantuntija valmiuslaista: ’Vasta keveän puolen keinot käytössä’”. Seppo Varjus, Ilta-Sanomat 19.3.2020.

”Marin: Hallitus on varautunut rajoittamaan liikkumista Uudeltamaalta muualle Suomeen”. Mikko Leppänen ja Merja Niilola, Yle Uutiset 21.3.2020.

”Näin hallitus rutisti valmiuslait kulisseissa käyttöön yöllisissä palavereissa – presidentin toteamus sysäsi viimeisen vaiheen käyntiin”. Hanna Vesala, Ilta-Sanomat 22.3.2020.

”Pääministeri Marin avaa IL:n haastattelussa miten koronapäätökset tehtiin – ’Emme pysty pysäyttämään tautia, emmekä pyri siihen’”. Juha Ristamäki, Iltalehti 22.3.2020.

”Hallitus esittää Uudenmaan eristämistä – Liikkumisrajoitukset eduskunnan käsittelyyn torstaina”. Pekka Kinnunen, Kristiina Tolkki, Ulla-Maija Hamunen ja Saara-Miira Kokkonen, Yle Uutiset 25.3.2020.

”Hallitus valmistelee uusia liikkumisrajoituksia: Näin ne voitaisiin saada voimaan ja tällaisia rangaistuksia voisi seurata”. Anna-Liina Kauhanen, Helsingin Sanomat 25.3.2020.

Koronakriisi vei tulot ja maksukyvyn – mitä nyt?

Pandemiakriisin ja poikkeustilan vaikutukset ovat näkyneet monien yksilöiden ja perheiden elämässä nopeasti, kun toimeentulo on yhtäkkiä romahtanut – pahimmillaan kotitalouden kaikki tulovirrat ovat tyrehtyneet samanaikaisesti. Erityisen pahassa ahdingossa ovat freelancerit ja pienyrittäjät, joiden myynti ja toimeksiannot katosivat kertaheitolla, mutta elinkeinon harjoittamisesta syntyvät kulut juoksevat kuten ennenkin.

Taloudellista tukea ja tilannetta helpottavia ratkaisuja ON kuitenkin saatavilla.

Lomautetut ja työttömäksi jääneet palkansaajat voivat saada työttömyysetuuksia: työttömän peruspäivärahaa tai työmarkkinatukea Kelalta tai ansiosidonnaista päivärahaa työttömyyskassalta. Palkansaajan työttömyysturvaan on myös luvassa helpotuksia (mm. omavastuupäivät poistetaan ja työssäoloehtoa lyhennetään), kun hallitus ottaa käyttöön toimenpiteet, joilla on tarkoitus helpottaa kriisin taloudellisia vaikutuksia työmarkkinoihin.

Päätoimisilla pienyrittäjillä ja itsensätyöllistäjillä ei sen sijaan usein ole lakisääteistä sosiaaliturvaa nimeksikään, eikä välttämättä myöskään taloudellista puskuria omasta takaa. Tilannetta onneksi helpotetaan nyt päästämällä määräaikaisesti myös yrittäjät työttömyysturvan piiriin ilman että heiltä edellytetään yritystoiminnan lopettamista. Tarkemmat yksityiskohdat ovat vielä työn alla.

[Sivuhuomautus: itse kylläkin kannattaisin vastikkeetonta, hakemuksesta myönnettävää, noin työmarkkinatuen suuruista väliaikaista perusturvaa, jonka käsittely voitaisiin pitkälti automatisoida Kelassa. Tällöin muutenkin jähmeä etuuskäsittely ei ruuhkautuisi kestämättömästi, ja ahdingossa olevat saisivat taloudellisen helpotuksen pian eikä vasta 2 kuukauden kuluttua. Tämä olisi mielestäni tarkoituksenmukaista semminkin, kun a) etuudensaajien määrän äkkinäinen kasvu edellyttää uusien etuuskäsittelijöiden palkkaamista ja perehdyttämistä nopealla aikataululla, b) sovitellun päivärahaoikeuden määritteleminen poikkeukselliselle asiakaskunnalle tuo väistämättä mukanaan jos jonkinlaista selvitys-, tarkistus- ja oikaisurumbaa (eihän te-toimistoissa tätä ennenkään ole harrastettu yksiselitteisiä ja yhdenmukaisia toimintaohjeita palkkatyönormiin kuulumattomien osalta…). Tämä syö kaikkien osapuolten aikaa ja rahaa, ja varsinkin jälkimmäiselle olisi varmaan parempaakin käyttöä, esimerkiksi varsinaisen työttömyysetuuden muodossa.]

Kotitalouksien menoista suurin osa menee asumiseen, joten asumiskustannuksista selviytyminen on keskeinen huoli. Monet pankit ovatkin nyt tarjonneet lyhennysvapaata ja muuta joustoa asuntolainaan. Tilanne on merkittävästi vaikeampi, jos elinkeinon kuihtumisen lisäksi asuu pääkaupunkiseudulla vuokralla: asumiskustannukset ovat korkeat, eikä käytettävissä ole lyhennysvapaan kaltaisia keinoja, joilla taloutta voisi väliaikaisesti helpottaa.

Täysin toivoton ei vuokralla asujankaan tilanne kuitenkaan ole. Vuokranantajaan kannattaa olla yhteydessä viipymättä, jos alkaa näyttää siltä ettei maksukyky riitä vuokraan! Ei siis vasta eräpäivän jälkeen, jos kohta sekin on parempi kuin että vain antaisi vuokrien erääntyä. Kiusallinen puhelu on parempi vaihtoehto kuin hallitsematon velkaantuminen, maksuhäiriö tai jopa häätö. Jos ei vuokranantaja ole sydämetön ihmishirviö tai itse täysin riippuvainen vuokratuloista, vuokranmaksusta on yleensä mahdollista sopia erilaisia järjestelyjä. Vuokranantajina toimivilla yrityksillä ja säätiöillä on lähtökohtaisesti paremmat edellytykset joustaa vuokranmaksussa kuin yksityisillä vuokranantajilla; mm. Sato on luvannut joustoa vuokriin. Jos korporaatio-vuokranantaja ei ole halukas tulemaan vastaan, vuokralaisten viimeisenä oljenkortena voisi olla yhteisen vetoomuksen esittäminen. Vuokranantajalla ei kuitenkaan valitettavasti ole velvollisuutta suostua maksujärjestelyihin. Hyvä puoli tässä koko yhteiskuntaa koskettavassa kriisissä kuitenkin on, että moni korporaatiokin näkee joustavuuden tuoman imagoedun (ja vastaavasti joustamattomuuden mahdollisen imagohaitan).

Asumismenojen kattamiseen voi saada myös yleistä asumistukea, ja viime kädessä toimeentuloa turvaamaan voi saada perustoimeentulotukea. Molemmat maksaa Kela. Lisäksi kunnat myöntävät täydentävää ja ehkäisevää toimeentulotukea; niitä haetaan kunnalta suoraan tai perustoimeentulohakemuksen yhteydessä Kelan kautta. Kannattaa selvittää, onko oikeutettu näihin tukimuotoihin.

Yritysten taloudellinen tilanne näkyy suoraan etenkin yksin- ja mikroyrittäjien henkilökohtaisessa taloudessa. Siksi yrityksenkin kuluja kannattaa karsia väliaikaisesti, sikäli kuin se on tarkoituksenmukaista. Monet pankit ja Finnvera ovat ilmoittaneet olevansa valmiita joustamaan yritysten lainojen kanssa. Jos siis lainanmaksu on nykyisessä tilanteessa suhteettoman suuri taloudellinen rasitus, kannattaa nyt kysyä pankilta tai Finnveralta, olisiko mahdollista saada lyhennysvapaata. Finnveralle on myös myönnetty lisää rahoitusta yritysten lainatakuisiin mm. käyttöpääomaa varten. Mikäli yritys toimii vuokratiloissa, tilan vuokranantajalta voi kysyä mahdollisuudesta maksujärjestelyihin.

Uuvuttavaa selvitystyötä, vaikeita yhteydenottoja ja paperisotaa on siis ikävä kyllä edessä. Se kuitenkin toivottavasti palkitsee taloudellisena tukena, ylivelkaantumisen välttämisenä ja elinkeinon/yritystoiminnan pelastumisena.

Asiasanat: korona (koronavirus, COVID-19), poikkeustila, työttömyys, sosiaaliturva, työttömyysturva, maksukyky ja velkaantuminen, yrittäjät ja freelancerit (yksinyrittäjät, mikroyrittäjät, pienyrittäjät, pk-yrittäjät, itsensätyöllistäjät), vuokranmaksu, asuntolaina, yrityslaina, yritystoiminta ja konkurssi


Valtioneuvosto: ”Hallitus esittää laajoja taloustoimia koronavirusepidemian haittojen minimoimiseksi”, kooste tiedotustilanteesta 20.3.2020

Valtioneuvosto: ”Työministeri Tuula Haatainen: Hallituksen päättämät toimet tuovat joustoa ja turvaa työmarkkinoille”, 20.3.2020

Työministeri Tuula Haatainen: ”Työmarkkinoiden toiminnan turvaaminen vaatii nopeita ja tehokkaita toimia”, TEMatiikkaa-blogi 20.3.2020

Kela: ”Usein kysyttyä koronatilanteesta”

Kela: ”Pikaopas työttömyysturvaan”

Kela: ”Peruspäiväraha”

Kela: ”Työmarkkinatuki”

Kela: ”Yleinen asumistuki”

Kela: ”Toimeentulotuki”

Finnvera: ”Yritys, autamme koronan aiheuttamassa poikkeustilanteessa”

Finnvera: ”’Kriisi vaikuttaa yrityksen kassavirtaan’ – Katso kysymyksiä ja vastauksia koronan vaikutuksiin yrityksen taloudessa”

”Miten selvitä vuokrasta tai asuntolainasta, kun korona kaataa oman talouden?”, Nina Svahn, Yle uutiset 21.3.2020

”Nämä pankit tarjoavat koronajoustoja asuntolaina-asiakkailleen ja yrityksille – myös asuntolainojen markkinajohtaja mukana”, Talouselämä 16.3.2020

”Asuntolainoihin tarjolla lyhennysvapaita koronaviruksen vuoksi” (käsittelee myös yrityksille tarjottuja joustoja), Matti Remes, Taloustaito 16.3.2020

”Hallitus esitteli kaivatun tukipaketin: Yksinyrittäjä, näin tilannettasi helpotetaan”, Pauli Reinikainen, Suomen Yrittäjät 20.3.2020

”HS:n tiedot: Hallitus tarjoaa yrittäjille poikkeuksellisesti mahdollisuuden työttömyystukeen”, Teemu Muhonen & Teemu Luukka, Helsingin Sanomat 19.3.2020

”Yrittäjät pääsevät työttömyysturvan piiriin, lomautuspäätökset nopeutuvat”, Taloussanomat 20.3.2020

But it’s real and quantifiable, how can it be a social construct?

Social constructionism is a topic that continues to cause confusion, anger and hilarity, especially among natural scientists. Given how ridiculous the most common misconceptions (or deliberate strawmen) make this approach sound, I can’t blame them.

But they are, as said, misconceptions. In this post, I’ll give a brief explanation of what social constructionism is and what it’s not. (This is a slightly modified version of my comment to one of my favourite podcasts, The Reality Check. Highly recommended!)

Firstly, social constructionism is nothing new and nothing marginal. It’s connected to the 1970s linguistic turn of social and humanist sciences (cf. logical empiricism) and postmodernism, which pretty much form the hegemonic paradigm at the moment. All scholars in these fields wouldn’t necessarily call themselves social constructionists, but I’d nevertheless say you would have a hard time finding a social scientist or humanist who swears by essentialist and transhistorical aspects of humanity. That is, social and cultural features that are so inherent to humans that they are found everywhere in the exact same form, regardless of time and place. These kinds of ideas will be met with extreme scepticism among social constructionists.

Simply put, social constructionism analyses social and cultural realities, i.e., humans’ ideas, beliefs and conceptions about themselves and the world: how these ideas, beliefs and conceptions are manifested and how they’ve come to being. In principle, anything that humans have an understanding of can be studied under the wide umbrella of social constructionism. Social and moral norms, hierarchies and power relations, fashion trends, ideologies, policies, medical instruments, cultural rituals, scientific theories, buildings, institutions, agricultural machines, professions, national flags, identities, superheroes … What do these things (appear to) mean in context X for actor Y? How have these meanings developed? How are they expressed and reinforced? By whom? And so on.
In practice, the availability and type of material limits the seemingly endless topics. Different types of materials answer different questions, and non-existing material means there’s no expression of a conception to analyse. It is crucial to remain critical and reflexive over what actually can be interpreted and how.

Painting of a pipe. Under the painting, text in French that means "This is not a pipe."(Source: Matteson Art)

René Magritte’s painting The Treachery of Images (1929) states: “This is not a pipe.” It points to the fact that it indeed is not a pipe, it is a painting of a pipe. It is a representation of an actual pipe in real life, or a representation of someone’s idea of a pipe.

While Magritte was a Modernist artist and not a postmodernist social scientist, his work rather nicely captures the relationship between social constructionism and the real world. When a social constructionist says something is socially constructed, they do not imply that it’s only socially constructed and doesn’t exist in real life. I emphasise: Social constructionism does not claim that physical/material reality doesn’t exist or is fake. However, social constructionists do not study material things themselves, but ideas of material things and meanings attributed to material things. Both aspects are ‘real’ in their own sense. In a human being’s reality, material things and their conceptions are inherently linked: it is impossible to be aware of the existence of something material and not have a conception of it. We have cultural conceptions even of the most mundane and trivial things; a pile of sand means something different for a person living in Libya than someone living in Svalbard. (Whether it’s interesting or meaningful to study a given conception is another matter.)

Social constructionism is particularly useful in identifying and analysing essentialised and naturalised phenomena – norms, ideas, practices and habits that are so engrained in a culture that they feel natural and obvious to the members of that culture, like truths or the only option. Some things are so naturalised that people aren’t even aware of them, but consciously recognised phenomena can also have the status of a cultural ‘truth’. For example, we know that once upon a time (not even that long ago), there was a world that wasn’t formed of nation-states. Nonetheless, we find it extremely difficult to imagine and believe in a world without nation-states. At most, it’s a mental exercise for us, not a credible and experiential premise.

Cultural ‘truths’ often involve a presentist and teleological understanding of history. The past is seen and even deliberately portrayed as a linear development to a specific phenomenon in the present. This approach is very human; we take our own present-day cultural reality for granted and instinctively interpret and explain things from its perspective. However, from a historiographical perspective, these narratives are very problematic. Deterministic interpretations are a form of winners’ history peppered with hindsight: they hide away actors and contingency, and disregard the notion that the present development wasn’t the only possibility. This doesn’t imply a revisionist or counterfactual interpretation of history – it just means acknowledging that the development that took place wasn’t fatalistically ‘meant to be’, but happened as the result of a number of factors and coincidence.

For further reading, I warmly recommend Ian Hacking’s The Social Construction of What? (1999). It’s a good introduction to the topic, arising from the ‘science/culture wars’ of the 1990s (which regrettably seem to be ongoing).

Academic skills: being wrong, bad, unsure and rejected

In the postpositivist academia of today, it is generally acknowledged that science is unavoidably subjective and biased, and objectivity and neutrality are rather seen as sacred but unattainable ideals. Science is hence recognised as a social process. Given its essentially human nature, science is also an inherently emotional process. In this post, I’ll discuss emotional integrity (the ability to recognise, accept, analyse and process one’s emotions) and acceptance of fallibility as an important personal skillset for scholars – and humans in general.

As demonstrated in the Facebook group Reviewer 2 Must Be Stopped!, scholars from all fields express a range of emotions: for example, anger, frustration and despair over mean and unreasonable reviews, as well as joy and relief over good feedback, published articles or granted funding. Emotions in academia are kind of self-evident – ask any scholar if they’ve ever been angry or excited while conducting research and you’ll get a ‘yes’.

Emotions in academia have been discussed and researched to some degree: for example, in the context of mental health and emotional labour in academia, in the wake of Tim Hunt’s comments about ‘emotional women’ in the lab, or in the context of the neoliberal academia of today. Emotions and academia are thus mostly discussed in the context of a (potentially) problematic situation to be critically addressed and solved.

Yet, emotions are also present in normal, everyday academia; in the research process and in scholars’ professional development. This aspect of emotions in academia is, however, rarely discussed, albeit with some exceptions, like Charlotte Bloch’s interesting study of the ‘culture of emotion’ in (Danish) academia. Nonetheless, a scholar’s tools for processing difficult personal emotions like uncertainty, anger, sadness, disappointment and envy, in particular, are rarely discussed in more detail. They are certainly not commonly discussed and taught at universities as a part of academic-professional education, not necessarily even in fields where the expert’s ability to process their own emotions can literally be a matter of life and death for someone, like in medicine.

While the ideal of the dispassionate, data- and fact-driven scientist still lingers, many scholars are passionate about and emotionally invested in their work. Everything related to their research is thereby also transformed into an issue about them personally, and research can indeed be emotionally taxing. All scholars face situations where they deliver poor-quality research and get harshly critiqued for it; have absolutely no idea what they are supposed to make of their data; receive rejection letters for articles and grant applications; lose their dream job to a dear colleague, and so forth. In short, scholars deal with professional failure and rejection that can feel deeply personal.

I argue that reflecting on one’s own fallibility and developing one’s emotional integrity can help in overcoming and learning from these situations. The pursuit of knowledge is the most essential task of a scholar, and failing at this task is a blow to a scholar’s professional identity and dignity. However, mistakes are also an inevitable part of research, and infallibility complexes and fear of failure can hamper one’s intellectual integrity (especially if they aren’t recognised). It is difficult to accept one’s own fallibility – nobody likes to be wrong, bad or rejected. Yet, I argue that it is important to try to detach fallibility from self-worth, both as a scholar and a human being. In other words, it is important to acknowledge that mistakes and failures, or admitting them to others, do not render you less worthy or respectable as a person. On the contrary; it is a part of professional and personal development.

Everyone has their own emotional patterns and mechanisms, and I of course cannot give a one-size-fits-all guideline for emotional integrity, particularly since it is and always will be an ongoing process. But I’ll share some thoughts and realisations that help me deal with some of the emotional challenges in academia.

Negative feedback. Let’s face it: it sucks, and it feels horrible. The hardest part for me is to accept the negative emotions that are unavoidably evoked by critique, as well as the feeling of being personally attacked. My immediate coping mechanism would be to rationalise my emotions away so that I don’t have to actually feel them. However, this leaves a lingering feeling of emotional dishonesty, which makes me both emotionally and intellectually constipated. So instead, I try to allow myself to feel angry, humiliated, frustrated, sad and desperate, and I console myself with the thought that they are, indeed, just emotions. They will eventually fade, and then I’ll be emotionally and intellectually better capable of analysing the feedback in order to take in the constructive and useful bits and to rise above unfounded criticism.

Rejection. This is by far the hardest pill to swallow. At best, it’s basically really negative feedback, like a rejection from a journal or conference. Feel the emotions; improve your work; try again. At worst, rejection is blunt and final: no justifications for the rejection (i.e., feedback for improving your work), and no possibility to appeal. Funding and job rejections are the absolute worst, since they basically mean that you are denied an opportunity to support yourself with your expertise. It is demoralising, especially when rejections start to pile up. Unfortunately, I don’t have a good recipe for dealing with these situations emotionally. I was unemployed for almost a year, and I felt like I’d hit a brick wall both professionally and personally. The only solution I have to offer is: get funded/employed. ‘Ha-ha’.

Competition. Dealing with funding/job rejections is particularly difficult when you are rivalled by people you know. It is hard to witness the success of others when you are left with nothing. However, for me, this is easier to handle than the rejection itself, albeit not easy. I again try to refrain from rationalising my feelings away. Instead, I try to accept, firstly, that I feel envious of others’ success, humiliated that I lost to them and angry that I’m being treated unfairly (which isn’t necessarily true). Secondly, I try to accept that I’m feeling horribly guilty for being envious or angry instead of being genuinely happy for my colleagues. Again, I try to remember that these are just emotions – I, as a person, am more than my emotions in a particular situation. I can choose to not express them, but can instead just congratulate my colleagues. Nonetheless, there’s no denying that losing to someone you know (instead of anonymous rivals) also makes your own loss somehow more tangible, which adds to a deteriorating sense of self-worth caused by recurring rejection. It is really hard.

Uncertainty. While scientific research isn’t necessarily perceived as a particularly creative field, my research projects certainly follow this process.

Being aware of this cycle is my consolation when I am tormented by anxiety and crippling self-doubt in phases three and four. This, too, shall pass. By now, I know to anticipate the stage when I am utterly overwhelmed by my material which yet again has turned out to be nothing I expected, forces me to rethink my entire research strategy, makes me question whether I’ll ever have anything analytically meaningful to say about my material, drives me to read another fifteen articles and books on my topic, makes me question whether I’ll ever have anything meaningful to say about anything, pushes me to consider leaving academia altogether, etc. Until I eventually get to the following phases, be it through a triumphant eureka moment or painstaking and laborious trial and error – and I can again discern some kind of future for myself and my research. It is a part of the process. It will be okay, and I will be okay.

I want to re-emphasise that the above are a few examples of my own processes and mechanisms for addressing and processing difficult emotions in my own everyday academic life. They might help someone with similar emotional patterns, or then not. Nonetheless, I hope that this post can, for its part, contribute to demystifying emotions in the seemingly rational world of academia. All scholars feel emotions related to their work and professional development; many experience very powerful emotions, indeed. It does hence not serve anything to pretend that personal emotions and failure aren’t an integral part of academic work, or to try and explain them away. At worst, poorly processed negative emotions find an unproductive outlet in the form of harsh and unfounded critique towards others or oneself, or other forms of intellectual dishonesty towards oneself or one’s peers.

It is okay and normal to err, and it is okay and normal to feel.

Further reading

Askins, Kye & Blazek, Matej (2017) ‘Feeling our way: academia, emotions and a politics of care’, Social & Cultural Geography 18 (8): 1086–1105, DOI: 10.1080/14649365.2016.1240224

Bloch, Charlotte (2012) Passion and Paranoia: Emotions and the Culture of Emotion in Academia. Ashgate, Burlington.

Chhabra, Arnav (2018) ‘Mental health in academia is too often a forgotten footnote. That needs to change’, 19.4.2018,

Feldman, Margeaux (2015) ‘“There’s no crying in academia,” Acknowledging emotional labour in the academy’, Gender & Society blog,

O’Donnell, Karen (2015) ‘Why academia needs emotional, passionate women’, The Guardian 23.7.2015,

Woolston, Chris (2018) ‘Feeling overwhelmed by academia? You are not alone’, Nature 557: 129–131,

Sukupuolen performatiivisuus pyöräilyssä – ehkä myös väärän kokoisia pyöriä?

”Pyöräillessä tulee hiki ja menee meikit pilalle, parempi mennä bussilla”, tiesi eräs internet-kommentaattori humoristisesti kertoa syyksi, miksi pyöräily Helsingissä painottuu nuoriin ja miespuolisiin. Toinen vahvisti kolmen teinitytön isän auktoriteetilla/kokemuksella ”faktan”, että kampaus ja pyöräilykypärä voivat olla hankala yhdistelmä. Keskustelussa kävi siis ilmi se ”kiistaton” seikka, että huoliteltu ulkonäkö käy huonosti yksiin pyöräilyn kanssa, ja naisille ulkonäkö on usein miehiä tärkeämpää, ergo naiset eivät pyöräile. Fyysistä eroista ei tiemmä löydy selittäjää, vaan kulttuurista, joten ongelma ”hikoilu, meikit, hiukset jne.” olisi ratkaistavissa esimerkiksi sähköpyörillä ja kypärästä luopumisella.

Pyöräilyn sukupuolivinouman merkittäväksi (osa)selittäjäksi siis määriteltiin kulttuurimme konventiot sukupuolen performatiivisuudessa, eli akateeminen jargon–suomi -tulkattuna: pyöräily vaikeuttaa tyypillistä tapaa ilmaista naisellisuutta ja naiseutta, eli kampauksia, meikkiä ja hyväntuoksuisuutta. Tähän johtopäätökseen päästään varsin usein tämäntyyppisissä keskusteluissa.

Keskustelussa sentään pohdittiin myös liikenneturvallisuus- ja infraseikkoja, ja olisin höveli yhteiskuntatieteilijä, jos en tunnustaisi myös kulttuuri- ja sukupuoliseikkojen vaikutusta. Yksi kysymys kuitenkin jäi tässäkin keskustelussa esittämättä: onko pyöräily miehistä kivaa ja mukavaa, mutta naisista ei? Eli juuri ne fyysiset erot, jotka itsestään selvästi ohitettiin selitysvoimaltaan olemattomina. Tällä en tietenkään tarkoita, että evoluutio olisi muokannut naisista biologisesti epäyhteensopivia pyöräilyn kanssa tms. bioessentialistista sukupuolieroa, vaan haluan kiinnittää huomiota pyöräilyn kulttuuristen ulottuvuuksien lisäksi materiaan, eli itse polkupyörään.

Yksi syy sille, miksi naisia on vähemmän varsinkin pyöräharrastuksissa (esim. maantiepyöräilyssä), löytynee siitä, että naisille sopivia pyöriä on niin vähän. Vaihtoehdot urheilu- ja pyöräliikkeissä ovat käytännössä pystylle ajoasennolle suunnitellut ”mummopyörät” ja jopot, tai geometrialtaan pitkät ja matalat pyörät (”peruspyöristä” ja hybrideistä sporttisempiin malleihin). Se, että pyörä on läpiastuttava tai sitä markkinoidaan naistenpyöränä tai unisexinä (…), ei vielä tee pyörästä oikeasti naisille sopivaa. Epäsopivalla pyörällä on ikävää ja kivuliastakin ajaa, mikä korostuu ja kertautuu mitä enemmän ajaa.

Naisille suunnitellut pyörät a) kattavat kokotarjonnassaan myös pienet koot, b) ovat tyypillisesti lyhyitä ja korkeita, koska naisilla usein on suhteellisesti pidemmät jalat ja lyhyemmät selät kuin miehillä, c) ottavat edellisen kohdan huomioon myös pienemmissä ko’oissa suunnittelevat pienten pyörien geometrian toimivaksi pienissä ko’oissa, ei vain kutistetuiksi versioiksi isommista pyöristä (ei niin helppoa kuin miltä kuulostaa). KORJAUS (klo 20.30): Naisten ja miesten raajojen suhteellisten pituuksien välillä ei itse asiassa uuden datan valossa vaikuttaisi olevan mitään eroa suuntaan tai toiseen. Naisille suunnitellut rungot tapaavat silti olla lyhyempiä, mille on esitetty erilaisia perusteluja, ja kompakti geometria ja pieni koko on yhä haasteellinen yhdistelmä. Cycling Weekly on julkaissut hyvän katsauksen naisten maantiepyörien geometrian ympärillä käydystä keskustelusta 2000-luvulla ja viime aikoina.

Lisäksi naiset tarvitsevat mm. naisen anatomialle suunniteltuja tai sopivia satuloita, kapeampia vaihtoehtoja ohjaustankoihin ym. Satulaa mahdollisesti lukuun ottamatta näiden sukupuolittaminen ei ole mikään välttämättömyys sinänsä; markkinointinäkökulmastakin sen voi nähdä perusteltuna yhtä hyvin kuin tarpeettomanakin. Pääasia olisi variaatio kautta linjan: että pyöräliikkeillä olisi tarjottavana muutakin kuin keskikokoja, pystyasentoista mummopyörää ja kaikkia muita pyörätyyppejä vain pitkällä geometrialla.

Nyt ei siis puhuta mistään pienistä eroista, vaan siitä, että oikea koko olisi esim. 57 cm x 54 cm (pysty x vaaka), mutta tarjolla on koko 57 cm x 58 cm tai 53 cm x 54 cm. [Sivuutan tarkoituksella pyörämittojen monimutkaiset salat, se ei ole tässä yhteydessä oleellista.] Erilaisilla pyörän osilla voi kompensoida epäsopivaa runkoa jonkin verran, mutta monta senttiä pielessä olevaa geometriaa ei voi korjata komponenteilla, joilla on tarkoitus hienosäätää millimetrejä. Lisäksi tämä lähtökohtaisesti tarkoittaa, että kaupasta ostettu pyörä ei ole sellaisenaan sopiva, vaan edellyttää ylimääräisten osien ostamista ja vaihtamista. Mikäli sopivia komponentteja edes myydään – esimerkiksi droppitangolliset pyörät (maantiepyörät, cyclocross-pyörät jne.) on tyypillisesti varustettu 42-senttisellä tangolla tai tangon voi valita vaihtoehdoista 40/42/44, eikä muita kokoja ole ”irtotavaranakaan” tarjolla. Monille naisille 40-senttinenkin droppitanko on liian leveä, ja oikeampi koko olisi 36 tai 38, mutta niitä ei myydä oikein missään, eikä varsinkaan ole vakiona tai valittavissa missään valmiissa pyörässä.

Parhaimmillaan pyöräily on hyvää aerobista liikuntaa, vahvistaa jalkalihaksia sekä vahvistaa ja ylläpitää keskivartalon lihaksia ja sitä kautta ennaltaehkäisee mm. selkävaivoja. Väärän kokoisella ja mallisella pyörällä tähän on kuitenkin vaikea ellei mahdoton päästä. Liian pitkällä ja matalalla pyörällä ajajan painopiste on liian edessä, jolloin osa painosta siirtyy käsille, mikä rasittaa niska-hartiaseutua ja käsivarsia. Liian leveä ohjaustanko pahentaa asiaa. Väärässä asennossa on myös paljon vaikeampi aktivoida keskivartalon lihaksia, jolloin rasitus kohdistuu lihasten sijaan selkärankaan. Huono satula aiheuttaa hiertymiä, puutumista ja lihasjumeja. Ja niin edelleen.

Epäsopiva pyörä ja väärä ajoasento voivat siis aiheuttaa erilaisia kipu- ja jännitystiloja, jolloin pyöräilystä tulee fyysisesti ja henkisesti epämiellyttävää ja haitallistakin. Eivät nämä lähtökohdat ihan hirveästi kannusta pyöräilemään – ennemmin ihmetyttää, että niinkin paljon naisia näkyy pyörän päällä, meikillä tai ilman.

Historiantutkimus saa esittää monenlaisia kysymyksiä, mutta ei miten tahansa

Marjo Liukkosen sosiologian väitöskirja Hennalan naismurhat 1918 (Lapin yliopisto) on lehdistön kuvauksen mukaan synnyttänyt ”tutkijakiistan”. Uutisoinnin perusteella työn keskeisiä ongelmia ovat muistitietomenetelmien puutteellisuus sekä puutteellinen tai kokonaan puuttuva keskustelu keskeisen tutkimuskirjallisuuden kanssa. Kritiikkiä ovat esittäneet vastaväittäjien, Tampereen yliopiston Suomen historian professori Kari Teräksen ja Helsingin yliopiston sosiologian professori Elina Oinaan, lisäksi mm. poliittisen historian tutkija Tiina Lintunen Turun yliopistosta ja Suomen historian dosentti Marko Tikka Tampereen yliopistosta (HS 28.4.2018),  Suomen historian professori Pertti Haapala Tampereen yliopistosta (esim. IS 5.5.2018 STT:n uutisen pohjalta) ja Suomen ja Pohjois-Euroopan historian professori Tiina Kinnunen Oulun yliopistosta (Kaleva 9.5.2018, ks. Marianne Junilan kuvakaappaus).

Liukkonen tulkitsee kritiikin kumpuavan siitä, että tutkijat ovat närkästyneet hänen aiemman tutkimuksen kumoamisestaan, sekä siitä, että ”on murtumassa koulukunta, joka yrittää suojella puhtoisten voittajien sankaritarinaa” (IS 5.5.2018). Varsinkin jälkimmäinen menee epäammattimaisuuden puolelle – asiallisen ja perustellun kuuloinen arvostelu rinnastetaan epä-älylliseen historiapolitiikkaan. Ei näin. Mikään lukemastani kritiikistä ei väitä, että aihetta ei saisi tutkia tai että sisällissodan erilaisia ääniä ei saisi tuoda esille, päinvastoin. Arvostelu sen sijaan kohdistuu siihen, että muistitietoaineistoa on käytetty valikoivasti vastaamaan sellaisiin tutkimuskysymyksiin, joihin se ei voi vastata, mikä johtaa myös kyseenalaisiin tuloksiin. Tämä on tieteelliselle tutkimukselle vakava ongelma.

Tutkimuskysymys, aineisto, menetelmä – historiantutkimuksen vuorovaikutteinen pyhä kolminaisuus

Tiina Kinnunen toteaa edellä mainitussa Kalevan haastattelussa myös, että ”historiantutkimuksessa halutaan usein tietää, miten asiat todella tapahtuivat”. En itse ehkä muotoilisi asiaa aivan noin. Tällä en tietenkään tarkoita, että historiantutkimus antaisi piut paut asioiden oikealle tapahtumakululle tai että historiantutkimus olisi tietoinen ratas värittyneessä muistipolitiikassa. Tarkoitan sitä, että yhdessä historia-alan tutkimuksessa harvoin voidaan antaa mitään kovin kattavaa yleiskuvaa, ellei kyseessä ole täysin uusi tai erittäin lyhyesti rajattu aihe. Usein yksittäiset tutkimukset tarjoavatkin yhden näkökulman laajempaan kokonaisuuteen, jossa voi olla kilpailevia käsityksiä siitä, miten asiat todella tapahtuivat; ne eivät siis siinä mielessä yritäkään olla Totuutta eikä niitä sellaisena tulisi lukea. Eri näkökulmia käsittelevistä tutkimuksista yhteensä voikin saada kattavamman kokonaiskuvan – varsinkin siitä, miten kokonaiskuva ei ikinä ole täysin yhtenäinen.

Yksittäisen näkökulmankin tutkiminen kuitenkin edellyttää tieteellistä tarkkuutta. Tutkimuskysymyksen, aineiston ja menetelmän täytyy olla harmoniassa. Jos harmoniaa ei ole, täytyy muuttaa yhtä tai useampaa näistä.

Muistitietoaineiston erityislaadusta ovat kirjoittaneet ansiokkaasti mm. historiantutkija Ilona Pajari Äärellä avoimen maan ‑blogissa sekä Tiina Kinnunen Kalevassa 9.5.2018. En itse käytä muistitietoaineistoa tutkimuksessani, joten en työnnä lusikkaani siihen soppaan.

Sen sijaan olen käyttänyt vuosien mittaan sellaista aineistojen sillisalaattia, että voisin todeta kaikkien aineistojen olevan erityislaatuisia. Ne kaikki vastaavat omanlaisiinsa kysymyksiin ja niillä kaikilla on rajoitteensa. Osa tutkijan ammattitaitoa on tunnistaa, mihin oma aineisto taipuu ja mihin ei, eli minkälaisia kysymyksiä sille voi realistisesti esittää. Tutkimuskysymykset pitää siis muotoilla niin, että aineistosta tosiaankin on löydettävissä niihin vastaus – on eri asia kysyä ”mitä tapahtui?” tai ”miksi tapahtui?” kuin ”miten tapahtuma koettiin?” tai ”miten tapahtumasta uutisoitiin?” Tutkimuskysymysten lisäksi menetelmien pitää olla sellaisia, että ne todellakin a) soveltuvat aineiston käsittelyyn, b) tutkimuskysymyksiin vastaamiseen.

Tämä kysymyksen, aineiston ja menetelmien pyhä kolminaisuus on varsinkin tutkimuksen alussa muuttuva kokonaisuus. Turhan usein tutkimus esitetään suoraviivaisena prosessina, jossa valitaan itseä kiinnostava aihe, muotoillaan siitä tutkimuskysymys sekä sen jälkeen etsitään sopiva aineisto ja siihen soveltuva menetelmä. Näissä esityksissä saatetaan jopa lähteä siitä, että muotoillaan tutkimuskysymys ja siihen hypoteesi (mikä soveltuu erityisen huonosti laadulliseen ja empiiriseen historiantutkimukseen).

Tämä on mielestäni tieteenteon ”voittajien historiaa”. Kuvauksista jäävät pimentoon ne lukuisat hetket, kun tutkija sovittaa tutkimuskysymystä, aineistoa ja menetelmää toimivaksi kokonaisuudeksi, eli käytännössä muokkaa koko tutkimuksensa lähtöasetelmaa ja toteutusta. Pidän itse tämän harmonian löytymistä eräänlaisena tutkimustuloksena itsessään.

Tämä on prosessi, johon kuuluu harha-askeleita ja kriisejä kaikilla kolmella osa-alueella, varsinkin nuorella tutkijalla – ja se on ihan OK. Tutkija esimerkiksi tajuaa, ettei aineisto ollutkaan yhtään, mitä oletti sen olevan, eikä sovellu suunniteltuun kysymyksenasetteluun. Tai toteaa, ettei alun perin suunniteltu menetelmä tule tuottamaan merkityksellistä uutta tietoa tai ole muutoin tarkoituksenmukainen. Nämä tajuamiset voivat syntyä myös musertavalta tuntuvan kritiikin seurauksena.

Omat tenkkapooni ovat liittyneet ennen muuta järjestöjen arkistoaineistojen vaihtelevaan muotoon ja kokoon. Esimerkiksi Väestöliitolla on todella yksityiskohtaiset pöytäkirjat monipuolisine liitteineen, kun taas Sosiaalipoliittisen yhdistyksen ja etenkin Folkhälsanin pöytäkirjat ovat sangen niukkasanaisia eikä pöytäkirjoihin merkittyjä liitteitä ole. Näiden kahden järjestön kohdalla päädyinkin käyttämään erilaista aineistokokonaisuutta kuin alun perin suunnittelin, eli Sosiaalipoliittisen yhdistyksen omia julkaisuja sekä Folkhälsanin osalta mm. sanomalehtiaineistoja. Tällaiselta aineistolta en voi kysyä, mitä toimijat ovat ajatelleet ”oikeasti” tai ”kulissien takana”, ts. keskenään järjestön sisällä, vaan minun täytyy esittää kysymyksiä siitä, miten järjestöjen edustajat ovat esittäneet asiaansa julkisesti.

Yksi pahimmista kriiseistä syntyi, kun ryhdyin tutkimaan Folkhälsanin käsityksiä kansanterveydestä tarkastelemalla, miten järjestö määrittelee kansanterveyden (folkhälsa). Aloittelevalla käsitehistorioitsijalla meni pahemman kerran jauhot suuhun, kun kävi ilmi, ettei Folkhälsanin arkisto- tai painetussa aineistossa käytännössä katsoen käytetty koko käsitettä lainkaan! Tämän shokin jälkeen vaati jonkinmoista tutkimuksellista mielikuvitusta hahmottaa, miten lähestyisin aihetta, sikäli kuin ylipäätään siihen pystyisin – onneksi pystyi.

Nykyään osaan jo uuteen tapaustutkimukseen siirtyessäni varautua henkisesti näihin kriiseihin, varsinkin jos myös aineisto on uutta. Eivät ne ikinä ole mukavia – ahaa-elämykset ja onnistumiset ovat tietysti paljon kivempia – mutta koen niiden olevan tärkeitä analyyttisia vaiheita. Kriisien ja harha-askeleiden jälkeen pystyn perustelemaan paremmin sekä itselleni että muille, miksi olen valinnut juuri kyseisen ”pyhän kolminaisuuden”.

Tiedepoliittisen keskustelun väsyneimmät vastakkainasettelut elävät ja voivat hyvin

(Teksti on muokattu parista kommentistani FB-keskustelussa.)

Ympäristöpolitiikan professori Janne I. Hukkinen tietää tänään Helsingin Sanomissa julkaistussa mielipidekirjoituksessaan kertoa, että ”[s]e, että tieteellisen tutkimuksen aineisto ja aihe ovat suomalaisia, ei ole mikään peruste raportoida tuloksista suomenkielisissä tieteellisissä julkaisuissa”. Hänen mukaansa laadukkaan tieteen merkkinä on, että ”se liittää suomalaisen aineiston pohjalta tehdyt havainnot osaksi alan kansainvälisen tiedeyhteisön tunnustamia teoretisointeja”. Suomen kieli soveltuu hukkislaisittain ainoastaan tieteen popularisointiin eli yleistajuistamiseen sekä tiedeviestintään.

Kaksi pointtia Hukkisen väitteistä.

Pointti 1: suomalaiselle ja kansainväliselle yleisölle tuotetaan eri tutkimuksia

Suomen yhteiskuntapolitiikan historiaa tutkivana ja kahdella kielellä julkaisevana minulle on päivänselvää, että julkaisukanava ja kieli määrittävät tutkimuksen viitekehyksen tai näkökulman kohdeyleisöä palvelevaksi.

Suomen kehitys ei tietenkään tapahdu missään kuplassa, vaan se kytkeytyy kansainväliseen kehitykseen. Englanninkieliselle yleisölle suunnatussa artikkelissa Suomen kehitys asetetaankin usein korostetusti esimerkiksi pohjoismaiseen kehykseen, jota Suomi seuraa tai ei seuraa tavoilla XYZ koska ABC. Vaikka kyse olisikin Suomea koskevasta tutkimuksesta, se on käytännössä enemmän tai vähemmän pohjoismainen (tai muu kansainvälinen) vertailu – pieneen ja tuntemattomaan maahan keskittyvä tutkimus ei lähtökohtaisesti kiinnosta kansainvälistä lukijaa. Kun artikkeleiden sanamäärärajoihin täytyy mahduttaa ainakin kahden maan taustoitus (ei yleensä yhtä suurilla painoarvoilla, mutta voi hyvin olettaa, ettei esim. Ruotsin tai Norjankaan historia ole kansainväliselle lukijalle kovin tuttu), varsinaisen aiheen käsittelyyn jää loppujen lopuksi todella vähän tilaa, eikä siihen ole mahdollista paneutua suunnattoman syvällisesti.

Oma tutkimukseni pyörii kaiken lisäksi kielen, retoriikan ja diskurssin ympärillä, mikä entisestään hankaloittaa englanniksi julkaisemista. Ei tietenkään estä (MOT), mutta vaikka saisi muotoiltua kuinka hyvän käännöksen ja kontekstualisoinnin tahansa, historiallisten ilmaisujen sävyt ja konnotaatiot jäävät aina tappiolle siirryttäessä johonkin toiseen kieleen.

Historiantutkimus on toki siitä omalla tavallaan hankala ala, että sitä täytyy kontekstualisoida muiden alojen kollegoille myös Suomessa, vrt. tutkimus nykypäivän suomalaisesta yhteiskunnasta, josta kaikilla Suomessa asuvista suomalaisilla on kattava käsitys. Sitä tärkeämpää olisi, että ylläpidettäisiin tieteellisiä julkaisukanavia, joissa kaikki ”puhuvat samaa kieltä”. Ainakin omalla alallani näen, että englanninkielinen julkaiseminen ajan saatossa uhkaa vesittää suomalaista tutkimusta Suomen historiasta pintapuoliseksi hapuiluksi.

Yhteisen tieteellisen kielen tarve ja arvo konkretisoitui itselleni hyvin viime syksyn Historiantutkimuksen päivillä. Moni huokaili helpottuneena ja ihastuneena, miten virkistävää oli päästä heti asiaan ja keskustella oikeasti Suomen historian eri kiemuroista – ”sisällissota” ja ”vuoden 1956 yleislakko” tarkoittavat yleisölle heti jotain ilman mitään avaamista, eikä keskustelussa tarvitse vastata kysymyksiin kuten ”kuuluiko Suomi Neuvostoliittoon” ja ”onko Suomessa saamelaisia” (riippumatta esityksen aiheesta).

En tarkoita, etteikö Suomesta pitäisi kirjoittaa myös kansainväliselle yleisölle – jos pitäisin tätä mielettömänä, en itse vaivautuisi kirjoittamaan useammalla kielellä. Päinvastoin, on tärkeää sitoa Suomen kehitystä laajempiin kehityksiin ja tuottaa vertailevaa tutkimusta. Kaikki aiheet eivät kuitenkaan tähän sovellu. Oma pöytälaatikkoartikkelini vuoden 1956 kansaneläkelain uudistuksesta on siitä hyvä esimerkki. Sen koko pointti on täydentää suomalaisessa historiatieteellisessä keskustelussa vakiintuneita käsityksiä ko. uudistuksesta. Se osallistuisi toisin sanoen suomalaiseen keskusteluun sellaisella yksityiskohtaisella tasolla, ettei kansainvälinen yleisö saisi siitä yhtään mitään kiinnostavaa irti. Jotta siitä saisi kansainvälisesti kiinnostavan, koko tutkimusasetelma pitäisi muuttaa niin, ettei se enää täytä alkuperäistä tarkoitustaan.

Lisäksi todettakoon, että vaikka kontekstualisointi lienee historialliselle tutkimukselle omanlaisensa haaste, kyllä sitä muussakin yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa tarvitaan. Sikäli nämä ongelmat koskettavat Suomea koskevaa tutkimusta laajemminkin.

Pointti 2: nomoteettinen ja ideografinen tiede tuottavat erilaista tietoa ja osallistuvat eri keskusteluihin

Siteeraan Hukkista: ”Tieteen perusajatuksena on yleistettävien säännönmukaisuuksien havaitseminen ja havaintojen altistaminen kansainvälisen tiedeyhteisön kritiikille.”

Korjaan Hukkista: ”Nomoteettisen tieteen perusajatuksena on yleistettävien säännönmukaisuuksien havaitseminen ja havaintojen altistaminen (kansainvälisen) tiedeyhteisön kritiikille.”

Nomoteettinen tiede määritelmällisesti pyrkii tuottamaan yleistettäviä lainalaisuuksia. Ympäristöpolitiikan ja varsinkin luonnontieteiden puolella olevien ympäristötieteiden uskonkin istuvan tähän määritelmään. ”Tieteen” määritelmä ei kuitenkaan ole yhtä kuin ”nomoteettinen tiede”, vaan nomoteettisen vastinparina on ideografinen tiede. Ideografinen tiede tutkii kontekstisidonnaisia ja ainutkertaisia ilmiöitä ja tapahtumia, ja se on tiedettä siinä missä nomoteettinenkin tiede.

Ideografisen tieteen tuottamia havaintoja ainutkertaisista ilmiöistä voidaan totta kai sitoa laajempaan viitekehykseen – pitäisikin, ja tehdäänkin. Varsinkin historiallinen sosiologia ja historiallinen institutionalismi pyrkivät yhdistämään laajoja kehityskaaria ja erityistapauksia, mutta laajoja viite- ja tulkintakehyksiä sovelletaan muissakin historiantutkimuksen lähestymistavoissa. Tämä ei kuitenkaan ole sama asia kuin yleistettävät lainalaisuudet, eikä tarvitsekaan olla. Loogisen empirismin viitoittama positivistinen hurmos karisi sosiaalitieteistä 1970-lukuun mennessä, eikä sitä ole syytä kutsua takaisin.

Samasta tematiikasta on toki mahdollista tuottaa nomoteettisempaa ja ideografisempaa tietoa. Jako ei aina ole yksiselitteinen tai joko–tai, vaan riippuu tutkimusasetelmasta, aivan kuten erikielisissä julkaisukanavissakin. (Tarkennus 2.2.:) Täysin nomoteettista yhteiskuntatiedettä tuskin on olemassakaan, mutta voi kyllä puhua ideografisemmista ja nomoteettisemmista pyrkimyksistä.

Esimerkiksi sosiaalityön tai sosiaalipolitiikan tutkimuksesta A, joka tarkastelee Helsingin toimeentulotukiasiakkaiden käyttäytymistä, ei voi lähtökohtaisesti tehdä mitään havaintoja yleistettävistä säännönmukaisuuksista (tai jos voi, mennään niin yleisellä tasolla, että havainnon tarkoituksenmukaisuus ja käyttökelpoisuus on kyseenalainen). Mutta jos tutkimus B ottaakin lähtökohdakseen teorian X ja testaa sitä soveltamalla sitä Helsingin toimeentulotukiasiakkaiden käyttäytymiseen, tutkimus voi teorian näkökulmasta lausuakin jonkin mielekkään ja yleispätevämmän yleistyksen.

A ja B ovat kuitenkin tyystin eri tutkimuksia.

Tutkimus A:n arvo on ideografinen ja paikallinen, ts. Helsingin tai Suomen. Se tuottaa tietoa paikallisten yksilöiden käyttäytymisestä paikallisen institutionaalisen ja sosiokulttuurisen toimintakehyksen sisällä. Kansainvälinen yleisö ei pysty arvioimaan tätä tutkimusta eikä tee sillä sellaisenaan mitään, se näyttäytyy korkeintaan kuriositeettina. Sen sijaan suomalainen sosiaalipoliittisen tutkimuksen ja käytännön työn kentät todennäköisesti tekevät tutkimuksen tuottamilla havainnoilla ja tuloksilla paljonkin.

Tutkimus B:n arvo on nomoteettisempi, koska sen tutkimuskohteena on ennemmin sovellettu teoria kuin yksilöiden käytös. Se kertoo ensisijaisesti jotain teoriasta: sen soveltuvuudesta ja/tai rajoitteista. Se osallistuu ensisijaisesti kansainväliseen teoreettiseen keskusteluun. Sen tapaustutkimuksestakin totta kai voi tehdä johtopäätöksiä nimenomaan Suomesta, mutta kansainvälinen, teoreettinen tutkimusasetelma ei ole siihen parhaiten soveltuva.


”Kovat” vs. ”pehmeät” tieteet sekä suomalainen vs. kansainvälinen tiedejulkaiseminen käyvät tiukkaa taistelua väsyneimmän vastakkainasettelun tittelistä tiedepoliittisessa keskustelussa. Eri tutkimusperinteet, eri tutkimusasetelmat, eri tutkimuskohteet, eri kohdeyleisöt, eri tuotettu tieto. Eri juttuja, kerta kaikkiaan. Eivät vertailukelpoisia, eivät lähtökohtaisesti toisiltaan pois.

#metoo och kvinnan som nästan-människa

#metoo har utlöst en diskussion om sexism, trakasseri och könsspecifikt våld även i Svenskfinland. Bra. Det är en diskussion som alldeles tydligt måste föras, vilket illustreras oroväckande väl genom de åtskilliga exemplen i Ann-Luise Bertells krönika ”Förändringens vindar” i Vasabladet i dag.

Tyvärr hävdar jag att kolumnen även belyser ett ytterst problematiskt tankesätt som ligger i kärnan av hela det sjuka fenomenet. I feministisk litteratur hänvisar man till tankesättet med begreppet internaliserad misogyni. Det betyder att ens tanke- och betraktelsesätt är präglat av en omedveten uppfattning om kvinnan och femininitet som något mindervärdigt.


Varför har kvinnor inte sagt ifrån, varför har jag inte sagt ifrån? Varför har vi inte talat med varandra?

Tänk på era döttrar eller son- och dotterdöttrar. Hur vill ni att de ska reagera då de blir utsatta? Vill ni att era döttrar ska kunna säga ifrån, vill ni att de ska vara säkra på att få stöd från sin omgivning och bli tagna på allvar?


För det första borde man inte måsta vädja till läsarens känslor för döttrar, kvinnliga barnbarn, fruar och flickvänner och andra viktiga kvinnliga figurer i läsarens liv för att få hen att förstå att det är något fel och orättvist som pågår. Att det är frågan om människor i både läsarens och den trakasserade kvinnans fall – inte någon främmande men dock ganska liknande art som det är möjligt att relatera till så länge man hjälps på traven genom att bli påmind av de artens representanter som finns i ens eget liv.

Det borde ju inte vara så svårt som människa, av vilket kön som helst, att ställa sig i en trakasserad kvinnas situation och förstå att det är en obehaglig och t. o. m. farlig och djupt traumatiserande upplevelse.


För det andra är blicken fäst på det hur kvinnan agerar. I grund och botten är denna synvinkel förknippad med ”kvinnokonceptets” distansering från den allmänmänskliga upplevelsen. Jag belyser saken med hjälp av följande citat:
”Hur vill ni att de [döttrarna osv.] ska reagera de blir utsatta?”

Ursäkta nu men vad fan är det jag läser? Här tar skribenten alltså för givet att kvinnor kommer att utsättas för trakasseri och våld nu och för evigt? Och att vad som är problematiskt är kvinnornas förmåga och förutsättningar att reagera på rätt sätt på detta oundvikliga fenomen? Fokus är med andra ord på vad som sker efter att kvinnan har utsatts (dvs. hur kvinnan och kvinnans omgivning hanterar saken) – i stället för att ta orsakerna bakom och förebyggandet av trakasseri och våld i fokus och som utgångspunkt.

Den viktigaste frågan är ju inte ”varför har inte KVINNOR ’sagt ifrån’ och ’reagerat’?” – utan ”varför har män överskridit kvinnors fysiska och psykiska gränser?”


Varför har män inte respekterat kvinnor?

Varför anser man att kvinnor inte förtjänar mänsklig respekt?


Det oroväckande och avslöjande är att krönikan är skriven av en kvinna som helt tydligt upplever att det finns ett brett, problematiskt och könsspecifikt fenomen. Ändå har till och med hon – ja, mer eller mindre hela vårt samhälle vill jag påstå (också jag själv) – anammat sig ett tankesätt där ”kvinna” och ”människa” tycks mena lite, men kritiskt, olika saker.