Naisesimiehistä, mieslentoemännistä, Aamulehdestä ja kielen merkityksestä

Aamulehti julkisti pari päivää sitten linjauksensa, jonka mukaan lehti pyrkii sukupuolineutraaliin kielenkäyttöön. Itse vähemmän yllättävästi suitsutin tätä päätöstä erittäin tervetulleena, mutta kaikki eivät suhtautuneet tähän yhtä suopeasti. Facebook-, Twitter- ja muun some-sisältöni perusteella sitä pidetään turhana näpertelynä, mielensäpahoittamisena ja turhasta loukkaantumisena (ylläri), yksilöiden sukupuolen häivyttämisenä ja suoranaisena sukupuolen kieltämisenä.

Koska en jaksa kirjoittaa enemmän tai vähemmän samaa tekstiä moneen samanaikaiseen keskusteluun, muokkasin parista kommentista blogikirjoituksen ja katkaisen täten samalla häpeällisen blogihiljaisuuden. (Seuraavassa postauksessa kerron vähän enemmän, mistä blogihiljaisuuteni on pitkälti johtunut, mutta siitä tosiaan myöhemmin.)

Sukupuolineutraalissa kielenkäytössä tai sukupuolisensitiivisyydessä (eli siinä, että ei oteta annettuna ”feminiinisiä” ja ”maskuliinisia” piirteitä ja rajattuja sukupuolen ilmaisemisen tapoja) ei kokonaisuutena ole kyse siitä, että haluttaisiin kontrolloida yksilöitä, kieltää ihmisiä olemasta jonkinlaisia. Siinä on päinvastoin kyse siitä, että kaikkien ei ole pakko mahtua (eivätkä mahdu) samaan muottiin. Eli yksinkertaistettuna kyse on siitä, että nukeilla ja pikkuautoilla saa leikkiä riippumatta siitä, mitä sukupuolta sattuu olemaan – ei siitä, että tyttöjä kielletään tästä eteenpäin leikkimästä nukeilla.

Miten asioista puhutaan merkkaa paljon. Tämä ei ole (vain) minun mielipiteeni, vaan myös tutkittu juttu. Humanististen ja yhteiskuntatieteiden parissa on puhuttu kielellisestä käänteestä, joka juontaa juurensa 1960–70-luvulle. Silloin akateeminen katse kohdistui kieleen todellisuutta muokkaavana tekijänä: kielen (sanat, retoriikka, tapa jolla puhutaan) ei enää käsitetty olevan neutraaleja, reaalimaailmaa kuvaavia symboleja, vaan merkityksiltään latautuneina ilmiöinä, jotka hiljalleen vaikuttavat siihen, miten asioista ajatellaan. Kielellä osaltaan luodaan ihanteita ja ei-toivottuja piirteitä ja sen myötä rajataan, miten ja mitä ajatellaan.

Meidän yhteiskunnassamme mies on edelleen normi, ja ”feminiinisiä” ja ”maskuliinisia” asioita arvotetaan eri tavalla (vaikka pohjimmiltaan kyse on yleisinhimillisistä piirteistä). Tämä näkyy monella eri tavalla:

– Perusoletus on mies. Olen itsekin saanut itseni usein kiinni siitä, että jos jonkun henkilön sukupuolta ei erikseen mainita tai se ei muutoin käy asiayhteydestä ilmi, oletan kyseessä olevan mies. Vastikään sain käännöstoimeksiannoksi suomenkielisen tekstin, jossa puhuttiin henkilöstä, jonka nimi oli muotoa A. B. Sukunimi. Käänsin tämän muitta mutkitta kohdekielellä maskuliiniksi ja vasta sen jälkeen havahduin, että voisin tietysti tarkistaa, onko tosiaan kyseessä mies (eikä muuten ollut, mikä teki tästä erityisen kiusallista). Ja minä sentään olen feministi ja käsitehistoriaan erikoistunut tutkija (eli tutkin kielenkäyttöä ja retoriikkaa poliittisina ja historiallisina ilmiöinä), joten minun jos jonkun pitäisi olla hereillä tällaisissa jutuissa. Mutta nämä oletukset istuvat todella syvällä.

Monelle on varmaankin tuttu myös tämä vitsi/arvoitus: ”Isä ja poika joutuvat vakavaan onnettomuuteen, jossa isä kuolee heti. Poika jää henkiin, mutta hän tarvitsee kiireellistä leikkaushoitoa. Leikkaussalissa kirurgi kuitenkin parahtaa, ettei voi leikata potilasta, koska poika on hänen lapsensa. Miten tämä on mahdollista?” Käytän tätä tarinaa usein, kun haluan havainnollistaa syvällä istuvaa mies-perusoletusta. Hämmästyttävän moni pyörittelee adoptio-, zombie- yms. skenaarioita ennemmin kuin tulee ajatelleeksi, että lääkäri voisi olla pojan äiti.

Aika kuvaava on myös Googlen kuvahaku. Ihminen = mies.

– Feminiiniset sanat ovat miehelle kohdistettuna haukkumasanoja: ”älä oo tommonen neiti/prinsessa”, ”hirveetä ämmäilyä”, ”sä heität kuin tyttö” jne. Vastaavasti naiselle on yleensä tarkoitettu kohteliaisuudeksi, jos häntä kuvataan ”hyväksi jätkäksi” tai että hän ei ole ”kuin muut tytöt/naiset” eli hän ei ole ”tyypillisen feminiininen”.

– Rationaalisuus ja aggressiivisuus yhdistetään maskuliinisuuteen ja emotionaalisuus ja lempeys puolestaan feminiinisyyteen. ”Pojat on poikia” ja ”kiltit tytöt” ei ole mitenkään vahingossa vakiintuneita käsitteitä ja sanontoja, vaikka varmasti kaikki tietävät, että kaikki tytöt eivät ole kilttejä eivätkä kaikki pojat ole raisuja – eikä tarvitsekaan, se se pointti juuri on. Näitä oletuksia, että ihmiset ovat samanlaisia vain sukupuolensa perusteella, kuitenkin kuten sanottu ylläpidetään myös kielellisillä keinoilla. Esimerkiksi kun kehotetaan poikia ja miehiä ”kasvattamaan pallit” (eli olemaan vähemmän feminiinisiä), kun he kokevat olonsa epävarmaksi. Tai kun poikia kannustetaan olemaan näyttämättä tunteita – siis feminiinisiä tunteita, kuten pelko, suru tai epävarmuus – koska ”pojat/miehet eivät itke”. Vastaavasti jos jossain on ”munaa”, hän on rohkea tai muuta maskuliinisen positiivista. Lempeys ja huolehtivaisuus puolestaan yhdistetään feminiinisyyteen, ”äidillisyyteen” ja ”äitihahmoon” – ”isähahmo” tarkoittaa jotain ihan muuta.

Kielellä siis on väliä, vaikka se voi tuntua pikkujutulta. Kieli ei kuitenkaan koskaan ole pelkkiä sanoja, vaan liittyy laajempaan sosiaaliseen ja kulttuuriseen kokonaisuuteen. Ja kielihän on muuttunut aina – harvemmin nykyään enää puhutaan lehtimiehistä, sairaanhoitajattarista tai terveyssisarista, tiedemiehistä tai postimiehistä, vaan toimittajista tai journalisteista, sairaanhoitajista, tutkijoista tai tieteentekijöistä ja postinjakajista. Ei myöskään puhuta esimerkiksi mieslentoemännistä, vaan stuerteista.  Naisen kutsumista mieheksi on alettu karttaa jo tovi sitten, ja Aamulehden linjaus on siis osa jo käynnissä olevaa kehitystä.

Ps. Timo Soini, ei hätää.

Soini ja lehtimiehen kirous (Lähde: Tatu Stefanus Ahponen)