University of Helsinki
Kevätjäillä saattaa taas parin kuukauden kuluttua nähdä hylkeenpoikasia, ja Korkeasaarikin saa lähes joka vuosi emostaan eksyneitä kuutteja hoidettavakseen. Muistanette ehkä viime maaliskuun lopussa Lauttasaaren jäillä ihmisiä ihastuttaneen yksilön, jonka kuvat täyttivät hetkeksi median. Ihmisten kiinnostus näitä luontokappaleita kohtaan ei ole mitään uutta, kuuttibongauksesta kirjoitti päiväkirjassaan jo 257 vuotta sitten Viaporin upseeri Carl Tersmeden, joka tämän blogin vakilukijoille lienee ennestään tuttu. Tässä vapaasti suomennettuna otteita siitä, mitä upseeri ja herrasmies tekee hylkeelle sellaisen nähdessään.
Lauantai, 3. toukokuuta 1755
Kotiin tultuani minulle kerrottiin suuresta ihmisjoukosta, joka on tullut tänne päivittäin eri puolilta katsomaan merestä löydettyä hylkeenpoikasta, joka voi hyvin, mutta joka ei juurikaan halua syödä kaloja, joita sen eteen elävänä tuodaan. Sain tietää, että hän ei ihmisten nähden halua näyttäytyä veden pinnalla.
….Hän pysyttelee aina paljun pohjalla, mutta koska hänen täytyy aina välillä hengittää raikasta ilmaa, pitää ihmisten pysytellä kaukana, sillä silloin hän voi pistää nenänsä vedenpinnan yläpuolelle ja vetää henkeä. Silloin, jos joku haluaa hänet nähdä, on hän niin tottunut Gladeriin [kartanon palvelija], että tämä voi ottaa hyljettä vyötäisiltä ja nostaa häntä ylös, niin että ihmiset voivat nähdä miltä hän näyttää. On siis Gladerin tehtävä näyttää tätä rariteettia kansalle. (- – -) Tähän hylje oli jo niin tottunut, että hän ei tehnyt yhtään resistançea.
Tersmeden jatkaa kuvailemalla, miten kuuttia esiteltiin Viaporista ja kaupungista tulleille vieraille, ja miten Glader kastui operaatiossa läpimäräksi. Tersmeden selvittää lisäksi pidemminkin hylkeen hengitystapoja sekä sitä, että ei ole lainkaan epätavallista nähdä kesäkuussa jopa 50-60 hyljettä kallioluodoilla lepäilemässä. Joko tällainen tietämys merenelävistä kuului jokaisen laivastoupseerin yleissivistykseen tai sitten hänellä oli eläinkirja saatavilla.
Tuskin mikään muu eläin on yhtä sopusuhtainen kuin hylje: kaunis pää ja aivan ihastuttavat silmät. Niiden kaula on niin lyhyt ja paksu, että hän ei voi kääntää päätään kuin 3 astetta pois vartalon suunnasta. Pää on kuin mopsilla: lyhyt nenä, näkymättömät korvat, kita melkoisen suuri ja hampaat terävät ja valkoiset kuin alabasteri.
Koska tämä eläin oli vierailleni epätavallinen, teki Glader heidän ilokseen hylkeen kanssa kaikki exçersiisit, ja kun parka vankilassaan tuli päivä päivältä laihemmaksi, päätin antaa teurastaa sen ensi tilassa. Mutta vaimoni halusi sitä pidettävän hengissä siihen asti, kunnes ystävämme myös täällä maalla ovat saaneet nähdä hylkeen. Meidän pitäisi kutsua heidät Sjöskogin ja Korrbölen kartanoista ylihuomiseksi.
Tiistaina kolmen lähikartanon herrasväet saapuivatkin ihastelemaan hyljettä, eivätkä varsinkaan lapset tahtoneet kyllästyä katsomaan kuinka Glader nosteli sitä ylös paljusta. Seuraavana lauantaina kartanolla palveluksessa olleet soutajat halusivat tappaa hylkeen ja valmistaa sen ruoaksi. Tersmeden antoi heille luvan, koska tiesi heidän osaavan käsitellä tällaista erikoista lihaa.
Toisena helluntaipäivänä Fogell [yksi soutajista] oli kiehauttamalla valmistanut ihanan pihvin hylkeen takapuolesta, ja se näytti heidän ruokapöydässään niin kauniilta, että koetin saada vaimoani ja Forteliaa [kirkkoherran tytär] maistamaan sitä, sillä se oli (- – -) niin kuvailemattoman pehmeää, että se suli suussa. Niin kauan suostuttelin, että sain heidät kummankin maistamaan pienen palan, mutta he sylkäisivät sen heti ulos ”hyin” saattelemana, vaikka he näkivätkin laivamiesten ja minun syövän sitä hyvällä ruokahalulla.
(Otteet: Carl Tersmeden, Lefnads Historia, Vol. X, s. 480-485)
Ihmisen ja villin luonnon kohtaaminen ei koskaan ole tainnut olla ongelmatonta. Voi hyljeparkaa – joskin Tersmeden sentään halusi tappaa sen, kun näki sen kovasti laihtuvan. Mutta hän tuntuikin arvostavan tätä hylkeenpoikasta niin esteettisesti kuin kulinaristisestikin.