Saamelaiset ja sovinto

Ristin ja rummun kipeä historia:

Saamelaisten kristillistämisen tapa taustana kirkollisille sovintoprosesseille

Helga West

Kysymys sovinnosta ja historian hyvittämisestä saamelaisille on noussut ajankohtaiseksi Pohjoismaissa, joissa saamelaisia perinteisesti asuu: Norjassa, Ruotsissa ja Suomessa. Näiden lisäksi saamelaisia asuu Venäjällä. Sápmi eli Saamenmaa ulottuu siis neljään nykyvaltioon aina Keski-Norjasta Kuolan niemimaalle saakka. Saamelaisuus koostuu melko erilaisista saamelaisryhmistä, jotka eroavat toisistaan kielen, perinteisen elinkeinon, historian ja uskonnon mukaan. Saamelaisia arvioidaan olevan noin 80 000, joista suurin osa, 50 000 asuu Norjassa. Huomattava osa saamelaisista asuu jo perinteisen Sápmin ulkopuolella, esimerkiksi pääkaupunkiseuduilla Oslossa, Tukholmassa, Helsingissä ja Pietarin alueella. Tässä kirjoituksessa valotetaan kirkollisia saamelaissovintoprosesseja ja niiden taustoja. Toivottavasti kirjoitus tarjoaa työvälineitä siihen, kuinka sovintoa voidaan lähestyä ja toisaalta auttaa ymmärtämään, minkälaisista historiallisista taustoista kumpuavat ne alkuperäiskansaäänet, joissa vaaditaan historiallisten tapahtumien poliittista tunnustamista.

Pohjoismaiden saamelaiset kohtasivat kristinuskon vaikutteet jo 1000-luvulta lähtien ensin katolisessa lähetyksessä, joka osoittautui tehottomaksi saamelaisten käännytystyössä. Venäjän saamelaiset, mukaan lukien kolttasaamelaiset, jotka pakkoevakuoitiin Venäjältä toisen maailmansodan jälkeen, käännytettiin ortodoksiseen uskoon 1500-luvulta lähtien. Kun Ruotsi-Suomessa ja Tanska-Norjassa valtiot kääntyivät luterilaiseen valtionuskontoon, tarkoitti se uudenlaista uskontopolitiikkaa suhteissa saamelaisiin. Luterilaisen puhdasoppisuuden mukaan 1600-luvulla uskonnolla oli myös turvallisuuspoliittinen rooli kansakunnan yhtenäisyyden tukemisessa. Vanhatestamentillisesti ajateltiin, että saamelaisten pakanalliseksi katsottu alkuperäiskansahengellisyys vaaransi koko kansakunnan turvallisuuden. Niin poliittisista kuin teologisista syistä oli tärkeää saattaa saamelaiset kristinuskoon. Tämä tarkoitti kahden hyvin erilaisen filosofisen järjestelmän yhteentörmäystä: juutalaiskristillisen maailmankuvan ja saamelaisen alkuperäiskansahengellisyyden.

Saamelaisten alkuperäiskansahengellisyydestä on säilynyt vain pirstaleisia tiedonlähteitä meidän päiviimme saakka. Eri alueiden saamelaisyhteisöissä uskomusjärjestelmät ovat myös vaihdelleet. Uskontotieteelliseen tutkimukseen nojaten voidaan kuitenkin tehdä joitain yleisiä huomioita, jotka viittaavat tuon alkuperäiskansahengellisyyden olleen kokonaisvaltainen ja kytköksissä ympäristöön. Saamelainen ei tehnyt eroa itsen ja muun ympäristön kanssa, vaan oli ikään kuin yksi olio muiden uskomusolioiden ja eläinten kanssa. Tämä selittää yleissaamelaista uskomusta eläintransformaatioon, jossa ihminen voi muuttua eläimeksi, kuten karhuksi. Eläintransformaatio tulee ymmärrettäväksi ympäristösuhteessa, jossa ihmisen ja muun elollisen suhde on läheinen eikä eroa elottoman ja elollisen välillä ole, vaan koko ympäristö kivineen, puineen, vesineen on elollinen.

Koska ympäristö on elollinen, on sen kanssa neuvoteltava. Neuvotteluita on käyty ennen kaikkea seitojen kautta. Seidat ovat poikkeavia luonnonmuodostelmia, joiden kanssa saamelaiset tekivät vaihtokauppaa elinkeino-onnesta ja tulevaisuudesta. Seidoille, jotka saattoivat olla kivimuodostelmia tai puita, annettiin lahjoja, kuten poronsarvia. Tulevaisuuden ennustaminen ja enteiden lukeminen oli keskeisessä asemassa ja siinä auttoi noitarumpu, jollainen joka perhekunnalla oli. Noaidi eli saamelainen shamaani auttoi erikoistehtävissä, kuten sairaiden parantamisessa. Suhteet kuolleisiin esivanhempiin olivat tärkeitä, ja saamelaiselle lapselle annettiin sen esivanhemman nimi, jonka hyvät ominaisuudet toivottiin siirtyvän nimen kautta uudelle sukupolvelle. Nimi, loveen lankeaminen ja joiku toimivat portteina eri aikoihin ja paikkoihin. Saamelaista alkuperäiskansahengellisyyttä leimaakin syklinen aikakäsitys, joka tarkoittaa sitä, että eri ajat ovat läsnä yhtäaikaisesti.

Saamenpuvun eli gáktin risku, jonka Neitsyt Maria -monogrammi on sulautunut saamelaiseen jumalattareen. Kuva: Helga West.

Kun luterilainen lähetys organisoidusti alkoi 1600-luvun lopussa, iski se kaikkiin keskeisiin saamelaisuuden erityispiirteisiin, jotka kannattelivat kokonaisvaltaista uskomusjärjestelmää. Luterilainen käännytystyö tuhosi niin aineellista kuin aineetonta osaa saamelaisessa filosofiassa. Aineellisena tuhona voidaan mainita saamelaisten alkuperäiskansahengellisyyden fyysiset ilmenemismuodot, jotka tuhottiin tai takavarikoitiin: noitarummut ja niihin liittyvä esineistö sekä seidat. Seitojen tuhoamiseen tarvittiin saamelaisten itsensä apua, mikä herätti saamelaisyhteisöissä hajaannusta ja riitoja. Todellisuudessa kuitenkaan saamelaisen ei ollut mahdollista säilyttää esivanhempien uskonnollisuutta, koska kristillinen kirkko ulotti kontrollinsa kaikkiin elämän osa-alueisiin, olihan kirkko osa valtion julkishallinnollista koneistoa. 1800-luvulle tultaessa noitarummut oli hävitetty, mutta saamelaisten läheiset suhteet kuolleisiin esivanhempiin aiheuttivat edelleen harmia lähetystyöntekijöille.

Monet saamelaisuuden keskeiset elementit, joita voisi kuvailla kognitiivisiksi tai aineettomiksi kitkettiin tai niiden annettiin ymmärtää olevan vähempiarvoisia, kuten saamelaiskielten, joita ei saanut kirkossa ja uskonnonopetuksessa käyttää. Myös saamelaisten arkaaiseen laulantaan, joikuun, suhtauduttiin pakanallisena kuten moniin muihinkin saamelaisten elintapoihin, kuten jutaamiseen eli porojen kanssa vuotuiskiertoon. Jutaamista pidettiin alkukantaisena elämisentapana, joka ei sopinut kristilliseen ihanteeseen paikallaan asuvasta talonpojasta. Vaikka luterilainen kristillinen lähetys tuhosi ison osa saamelaista uskomusjärjestelmää, toi se mukanaan luku- ja kirjoitustaidon, kun oppivelvollisuus ulotettiin myös saamelaisiin. Yleisesti ottaen kristilliset kirkot olivat osa laajempia valtioiden assimilaatio- eli sulauttamistoimia. Vaikka nykyisyyden näkökulmasta assimilaatiotoimenpiteet olivat rajuja ja kokonaisvaltaisia, on tärkeää ymmärtää niiden taustalla vaikuttaneet poliittiset ja ideologiset syyt, joiden mukaan ajateltiin, että on saamelaisyhteisöjen oman edun mukaista saattaa heidät länsimaisen kehityksen piiriin.

Saamelaisten kristillistämisen tapa on taustana sille, miksi luterilaiset entiset valtionkirkot aloittivat saamelaissovintoprosessit 1990-luvun alussa Norjassa ja Ruotsissa, ja 2000-luvulla Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa. Rakenteellisella tasolla tämä tarkoitti saamelaiskirkollisten elinten perustamista kirkkoihin. Kirkkojen saamelaisten neuvottelukuntien tehtävänä on vaalia ja suojella saamelaista kirkollista elämää. Tämä on tarkoittanut saamelaiskielten tukemista ja saamelaisuuden erityispiirteiden sallimista kirkoissa, kuten joiun. Symbolisella tasolla sovintoprosessit ovat johtaneet myös anteeksipyyntöihin niin Norjan kuin Ruotsin kirkossa sekä Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa. Oulun hiippakunnan silloinen piispa Samuel Salmi esitti kirkon puolesta anteeksipyyntönsä Inarissa helmikuussa 2012. Hän kertoi toivovansa, että myös Suomen valtiojohto pahoittelisi saamelaisten kohtelua historiassa, kuten Norjassa tehtiin vuonna 1997 ja Ruotsissa vuonna 1998.

Kirkolliset saamelaissovintoprosessit ovat kiehtovia kahdesta syystä. Ensinnäkin ne nivoutuvat maailmanlaajuiseen keskusteluun alkuperäiskansojen kohtelusta ja siihen, minkälainen rooli kristillisellä kirkolla on tuossa kohtelussa ollut. Toisekseen ne osoittavat, kuinka evankelisluterilaiset kirkot ovat määrätietoisesti lähteneet purkamaan omaa kolonialistista menneisyyttään ja julkisesti tunnustaneet tekemiänsä ylilyöntejä saamelaisten kristillistämisessä. Kirkkojen saamelaissovintoprosessit ovat raivanneet tilaa valtiollisille sovintoprosesseille. Kaikissa kolmessa saamelaisten asuttamassa Pohjoismaassa valtiot ovat ryhtyneet totuus- ja sovintokomissioprosessiin, jonka tarkoituksena on tarkastella valtioiden roolia saamelaisten norjalaistamis-, ruotsalaistamis- ja suomalaistamispolitiikassa. Pisimmällä tässä on Norja, jonka komissio on perustettu ja jonka loppuraportti julkaistaan vuoden 2022 syksyllä. Se on Pohjoismaiden ensimmäinen totuus- ja sovintokomissio, joka saamelaisten ohella keskittyy myös kveenien ja norjansuomalaisten pakkonorjalaistamiseen. Suomessa ja Ruotsissa valtiojohto neuvottelee Saamelaiskäräjien kanssa totuus- ja sovintokomission sisällöstä ja ehdoista. Voi sanoa, että 2020-luvulle tultaessa keskustelu sovinnosta vähemmistöjen kanssa tulee entistä päivänpolttavammaksi.

Kirjoittaja Helga West, saamelaiselta nimeltään Biennaš-Jon Jovnna Piera Helga, on teologian maisteri, joka työskentelee tohtorikoulutettavana Helsingin yliopistossa. Hän on kotoisin Tenojokilaaksosta, Utsjoelta. Hän tekee väitöskirjaa kirkollisista saamelaissovintoprosesseista.

Suositeltavaa lukemista aiheesta:

Kanninen, Jaana & Ranta, Kukka: Vastatuuleen. Saamen kansan pakkosuomalaistamisesta. Helsinki: Kustantamo S&S, 2019.

Kylli, Ritva: Saamelaisten kaksi kääntymystä. Uskonnon muuttuminen Utsjoen ja Enontekiön lapinmailla 1602–1905. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2012.

Löfström Jan (toim.): Voiko historiaa hyvittää? Historiallisten vääryyksien korjaaminen ja anteeksiantaminen. Helsinki: Gaudeamus, 2012.

Pentikäinen, Juha: Saamelaiset. Pohjoisen kansan mytologia. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1995.