Miten uskonnonvapaudesta puhuttiin antiikin Roomassa

Maijastina Kahlos, latinan kielen ja Rooman kirjallisuuden dosentti, Helsingin yliopisto

Rooman valtakunnassa harjoitettiin monia uskontoja ja palvottiin lukemattomia jumaluuksia erilaisine ilmenemismuotoineen. Roomalaiset vallanpitäjät käytännöllisessä politiikassaan sallivat erilaisten uskontojen ja kulttien harjoittamisen valloittamillaan alueilla. Kunkin kaupungin ja etnisen ryhmän oikeudet hoitaa omaa hallintoa ja noudattaa omia lakeja ja uskonnollisia perinnäistapoja määriteltiin erikseen. Silloin kun uskonnonvapautta määriteltiin, se liitettiinkin usein ryhmän, kaupungin tai alueen oikeuksiin. Keisarikauden vilkkaassa uskontoelämässä ryhmän oikeuksien rinnalle kehkeytyi kuitenkin ajatus yksilön tekemistä valinnoista ja sen myötä yksilön uskonnonvapaudesta. Sallivuudella oli kuitenkin omat rajansa, joita roomalaiset vallanpitäjät määrittelivät aina uudestaan poliittisten suhdanteiden muuttuessa. Hallinto suhtautui epäluuloisesti ja välillä vihamielisesti esimerkiksi gallialaisten druidien uskontoon, kristinuskoon ja juutalaisuuteen, ja tässä uskontoasiat nivoutuivat yhteen poliittisten ristiriitojen ja lojaalisuuskysymysten kanssa.

Antiikin monien jumalien maailmassa jonkin jumaluuden palveleminen ei sulkenut pois muita jumalia. Monijumalaisuus ei kuitenkaan tarkoittanut kaikki käy -asennetta. Rajoja hyväksytyn ja ei-hyväksytyn uskonnon välillä vedettiin toisella tavalla, esimerkiksi rituaalien kohdalla. Oleellista oli se, miten toimittiin, ei niinkään se mitä palvottiin. Usein valtaväestö suhtautui epäluuloisesti ryhmiin, jotka eivät halunneet osallistua valtion ja kaupunkien yhteisökultteihin. Näitä ryhmiä olivat juutalaiset ja kristityt.

Antiikissa pohdinnat uskonnon valitsemisen vapaudesta nousivat esiin silloin, kun oman uskonnon harjoittamista rajoitettiin tai se kiellettiin kokonaan. Niinpä kristityt kirjoittajat 100-200-luvuilla ja ei-kristityt kirjoittajat 300-luvulla pohtivat uskonnollista suvaitsevaisuutta ja valinnanvapautta nimenomaan tilanteissa, joissa kirjoittajien oma uskonnollinen traditio oli uhattuna.

Kristityt kirjoittajat anovat vapautta oman uskontonsa harjoittamiseen

Siten myös kristittyjen kirjoittajien vetoomukset oman uskontonsa puolesta syntyivät kristittyjen ryhmien ollessa vähemmistöasemassa 100–200-luvuilla. Ahtaalle joutuneet uskonnolliset ryhmät etsivät tunnustamista valtiovallalta eli keisarilta. Puolustuskirjoitukset oli usein osoitettu keisarille tai paikalliselle käskynhaltijalle, mutta varsinainen kohdeyleisö olivat kristityt itse.

Kristityt kirjoittajat esittivät, että kristittyjen oli saatava harjoittaa uskontoaan siinä missä valtakunnan muidenkin kansojen. Esimerkiksi Tertullianus (n. 155–n. 220) vaati kristityille samanlaista asemaa kuin muille uskonnollisille ryhmille. Jokainen provinssi ja kaupunki sai pitää omat jumalansa, hän kirjoitti. Vain kristityt eivät saaneet harjoittaa omaa uskontoaan, hän valitti. Tertullianus totesi, että rajoitukset uskonnon harjoittamiseen olivat itse asiassa loukkaus uskontoa vastaan. Hänen varoituksensa loukkauksesta uskontoa kohtaan liittyi kristittyjä vastaan esitettyihin syytöksiin, joissa näitä oli moitittu roomalaisen uskonnon loukkaamisesta: kristityt kun eivät tunnustaneet roomalaisia jumalia. Tertullianus heitti syytöksen takaisin roomalaisia vastaan: todellinen loukkaus uskontoa kohtaan oli kieltää vapaus uskonnonharjoittamiseen.

Tertullianus toi esiin kysymyksen yksilön valinnasta. Yksilön vapaus valita uskontonsa oli uusi käänne antiikin ajattelussa. Yleensä vapaus harjoittaa tiettyjä uskonnollisia tapoja miellettiin yhteisön tai ryhmän saavuttamaksi etuoikeudeksi. Ajatus yksilöllisestä vapaudesta on nähty ilmentymänä varhaisella keisarikaudella kehkeytyneestä monien uskontojen yhteiselosta, jossa nousi ajatus yksilön valinnasta. Yksilön valinnan rinnalla Tertullianus kuitenkin korosti jatkuvasti ryhmän oikeutta palvoa omaa jumaluuttaan. Vetoomukset uskonnonvapauden puolesta on syytä ymmärtää Rooman valtakunnan monenkirjavan hallinnon taustaa vasten, osana provinssien, kaupunkien ja ryhmien etuoikeuksien tilkkutäkkiä. Oman ryhmän oikeuksista oli vielä matkaa ajatukseen yksilöiden universaalista uskonnonvapaudesta.

Lactantius (n. 250–320) oli Pohjois-Afrikasta kotoisin oleva kristitty retoriikan opettaja, joka eli keisari Diocletianuksen kristittyjä vastaan suuntaamien vainojen aikana. Lactantius kirjoitti uskonnollisen painostuksen hyödyttömyydestä: vallanpitäjät typeryydessään kuvittelivat voivansa painostaa kaikki ihmiset uskontonsa piiriin uhkailuilla ja väkivallalla, sen sijaan että yrittäisivät taivuttaa keskustelemalla ja järkiperusteilla. Ihmistä ei tarvinnut eikä pitänyt pakottaa väkivallalla ja vääryydellä tietyn uskonnon piiriin, sillä uskontoa ei voinut pakottaa.

Lactantius asetti vastakkain kristittyjen keskustelemalla tapahtuvan vakuuttamisen ja vallanpitäjien harjoittaman painostuksen. Väkivallan tilalle hän tarjosi keskustelua ja kutsui roomalaisia väittelyyn uskonnosta. Tässä kutsussa ratkoa uskonnollisia kysymyksiä oli kuitenkin ennakko-oletuksena se, että hänen kiistakumppaninsa tulisivat häviämään väittelyn. Heillä ei voinut olla kunnon argumentteja oman uskontonsa tueksi. Siinä mielessä Lactantiuksen kehotus ei ollut kutsu aitoon dialogiin – mikäli dialogi määritellään vuoropuheluksi, jossa pyritään mielipiteiden vaihtoon ilman, että tarkoituksena on osoittaa olevansa oikeassa tai määritellä väittelyn voittajia ja häviäjiä.

Näin siis vetosivat kristityn vähemmistön kirjoittajat ollessaan ahtaalla. Tilanne muuttui 300-luvun alkupuolella. Konstantinuksen (keisarina 306–337) tuella ja myötävaikutuksella alkoi kristinuskon nousu, ensin 300-luvun alkupuolella tunnustetuksi uskonnoksi valtakunnan muiden uskontojen joukkoon ja sittemmin 300-luvun lopussa valtauskonnoksi. Monissa julistuksissaan Konstantinus ei mitenkään peitellyt vastenmielisyyttään perinteisiä uskontoja kohtaan. Hän kuitenkin salli julkiset perinteiset rituaalit, mutta kielsi monia yksityisesti suoritettuja rituaaleja. Voisiko Konstantinuksen politiikkaa kutsua vastentahtoiseksi suvaitsevaisuudeksi? Hän ilmoitti toivovansa, että ’pakanat’ kääntyisivät kristinuskoon, mutta samalla hän vaati, että heidän erehdyksiään oli siedettävä eikä heitä saanut pakottaa kääntymään kristinuskoon.

Konstantinuksen jälkeen lähes kaikki keisarit olivat kristittyjä ja tukivat kristittyjä lahjoituksin ja erioikeuksin. Kristityt eivät olleet yhtenäinen ryhmä, joten useat eri suuntaukset kilpailivat siitä, mille kristinuskon tulkinnalle vallassa oleva keisari antoi tukensa. Keisarit määräsivät temppeleitä suljettaviksi ja kielsivät monia rituaaleja. Keisarien ja piispojen huomio suuntautui kuitenkin suureksi osaksi kristillisen yhtenäisyyden tavoitteluun, ja monet lainsäädännön kiellot ja rajoitukset koskivatkin kerettiläisiksi julistettuja kristittyjä suuntauksia. Koko 300-luvun ajan uskonnollisten ryhmien väliset voimasuhteet vaihtelivat. Se mikä nykyajan tarkkailijan silmissä näyttäytyy selvänä lopputuloksena eli nikealaisen, nk. katolisen kristinuskon voitto ei ollut itsestään selvää.

’Pakanat’ pyytävät vapautta uskonnon harjoittamiseen

Keisarien tuesta ja lainsäädännöstä huolimatta valtakunta näyttää kristillistyneen hitaasti – kaupungeissa nopeammin kuin syrjäseuduilla. Meille on säilynyt joitakin mainintoja uskonnollisten ryhmien välisistä yhteenotoista eri puolilta valtakuntaa. Paikallisiin konflikteihin sekoittui muitakin ristiriitoja, kuten maanomistukseen ja sosiaalisiin etuisuuksiin liittyviä ongelmia. Uskonto oli usein vain yksi osa konfliktia, kuten nykyäänkin. Polemiikin ja yhteenottojen lisäksi meillä on mainintoja myös yhteiselosta ja yhteistyöstä.

Kristityt olivat todennäköisesti pitkään vielä vähemmistö, mutta keisareiden tukema vahva vähemmistö. Paine kääntyä keisarien tukemaan kristinuskoon oli huomattava. Perinteiset uskonnot, joita kristityt kirjoittajat kutsuivat yhteisnimityksellä ’pakanuus’, olivat uhattuina. Muuttuneisiin suhdanteisiin sijoittuvat ei-kristittyjen puhujien vetoomukset uskonnonvapauden ja perinteisten uskontojen puolesta 300-luvun lopulla.

Konstantinopolilainen filosofi Themistios (317–388) esitti, että uskonnollisen suvaitsemisen politiikka oli kaikkein edullisinta politiikkaa valtakunnalle. Uskonnon vapauden turvaava politiikka oli yhtä tärkeä kuin Persian kanssa äskettäin solmittu rauha, sillä rauha Persian kanssa teki lopun sodasta ’barbaarien’ kanssa, mutta uskontojen välinen sopu takasi rauhan valtakunnan sisällä. Themistios totesi, että ihmisen oli mahdotonta harjoittaa uskontoaan sen mukaan, millaisia ihmisten antamia käskyjä ja hirviömäisyyksiä hänen oli pelättävä. Uskonnonvapauden rajoittaminen johti opportunismiin. Samat ihmiset kävivät perinteisten jumalien alttareilla ja temppeleissä ja sitten kristittyjen alttareilla.

Themistios korosti, että korkein jumaluus ei hyväksynyt uskonnollista yhtenäisyyttä, jota ajettiin painostuksella. Pakon käyttö uskonnollisissa asioissa oli turhaa. Kaikki hyve ja kunnioitus jumalallista kohtaa kuuluivat pakottamisen ulkopuolelle ja olivat vahvempia kuin vaino ja väkivalta. Themistios esitti pohdintoja korkeimmasta jumaluudesta, jota kaikki ihmiset uskontojensa kautta tavoittelivat. Tässä hän vetosi aikansa käsityksiin korkeimmasta jumaluudesta, jonka ilmentymiä tai osia kaikkien uskontojen jumalat lopulta olivat. Ihmiset etsivät totuutta monin eri tavoin, ja valtakunnan uskonnot olivat yhtä käyttökelpoisia lähestyessään korkeinta jumaluutta. Themistios julisti, ettei ollut vain yhtä korkeimman jumaluuden luo johtavaa tietä. Oli monta tietä, joista yksi on vaikeampi ja toinen helpompi, yksi on kivinen ja toinen tasainen, mutta ne kaikki vievät kohti samaa päämäärää. Themistios kuvasi uskonnollista moninaisuutta sanalla poikilia, ’kirjavuus’. Niin kuin keisari oli ilahtunut uskollisten palvelijoidensa moninaisuudesta – oli sotilaita, maanviljelijöitä, puhujia, virkamiehiä ja filosofeja – niin myös korkein jumaluus, maailmankaikkeuden luoja, iloitsi palvojiensa moninaisuudesta. Korkein jumaluus on luonut tuon inhimillisen kirjavuuden.

Roomalainen senaattori Symmachus (345–n. 402) puolusti perinteistä roomalaista uskontoa vetoamalla uskonnolliseen suvaitsemiseen vuonna 384. Themistioksen tapaan hän vetosi siihen, että kaikki uskonnot palvelivat korkeinta jumaluutta. Lisäksi hän esitti, että kaikilla uskonnoilla oli yhteinen perusta: ihmiset oikeastaan palvoivat yhtä ja samaa jumaluutta kunnioittaessaan omia jumaliaan. Kaikilla ihmisillä oli omat uskonnolliset tapansa ja riittinsä, ja tämä uskontojen erilaisuus oli korkeimman jumaluuden luomaa. Symmachus esitti, että kaikilla ihmisillä oli paljon yhteistä:

Me katselemme samoja tähtiä, taivas on meille yhteinen, sama maailma ympäröi meidät kaikki. Sen tähden, mitä väliä on sillä, millä opilla kukin pyrkii totuuteen? Niin suurta salaisuutta ei voi saavuttaa vain yhtä tietä kulkemalla.

Lopuksi

Miksi antiikissa ei useimpina aikoina noussut keskustelua uskonnon valitsemisen vapaudesta? Syynä on usein nähty se, ettei valinnan vapauden ongelma noussut esiin moniuskontoisessa Välimeren maailmassa. Meille saakka säilyneet vetoomukset jonkin ryhmän uskonnonvapauden puolesta syntyivät tilanteissa, joissa ryhmää painostettiin. Varhaisella keisarikaudella näitä olivat juutalaiset ja kristityt. Myöhäisantiikissa 300–400-luvuilla perinteisten uskontojen eli ’pakanuuden’ harjoittamista rajoitettiin ja lopulta se kiellettiin. Näissä tilanteissa ahtaalle joutuneet ryhmät puhuivat oman uskontonsa vapauden puolesta, kuten kristityt Tertullianus ja Lactantius ja ’pakanat’ Themistios, ja Symmachus.