Uskontojen välisestä yhdenvertaisuudesta yhdyskuntien rekisteröinnissä

Essi Mäkelä

Uskonnollisen yhdyskunnan rekisteröinti perustuu ainakin yhdeltä osin pyrkimykselle antaa muillekin kuin evankelisluterilaiselle tai ortodoksiselle kirkolle mahdollisuus vakinaistaa asemaansa suomalaisessa yhteiskunnassa. Lisäksi se mahdollistaa pääsyn laissa mainittujen erityisoikeuksien piiriin. Vaikka lähestulkoon kaikkiin hakemuksiin tarvitaan jonkinlainen päivitys sanamuotoon tai kuvaukseen, harva hakemus lopulta hylätään. Millä perusteilla uskontoja arvioidaan?

Uskonnollisten yhdyskuntien rekisteröintivaatimukset kuvataan Uskonnonvapauslain toisessa luvussa. Jäsenmäärän tulee olla vähintään 20 henkeä ja toiminnankuvauksen tulee perustua ”uskontunnustukseen, pyhinä pidettyihin kirjoituksiin tai muihin yksilöityihin pyhinä pidettyihin vakiintuneisiin toiminnan perusteisiin”. Arviointilautakunta tulkitsee hakemuksen rinnalla uskonnollisen liikkeen laajempaa kontekstia, eli miten siihen on esimerkiksi tutkimuskirjallisuudessa ja muissa yhdyskunnasta riippumattomissa lähteissä suhtauduttu. Rekisteröinnillä yhdyskunta saa rikosrauhan suojan jumalanpilkkaa ja uskonrauhanrikkomista vastaan. Moni muukin laki puhuu uskonnollisista yhdyskunnista tarkoittaen nimenomaan rekisteröityjä sellaisia. Yhdyskunnan on lisäksi mahdollista hakea jäsenilleen avioliittoon vihkimisoikeutta, vaatia oman uskonnon opetusta ja jäsenmäärän kasvaessa myös valtion avustuksia.

Tapauksissa, joissa rekisteröimishakemus hylätään kokonaan, on usein ollut kyse siitä, että arviointilautakunnalla ei ole kylliksi tietoa uskonnollisesta liikkeestä, eikä yhdyskunta onnistu tarjoamaan lähteitä, jotka lautakunta katsoo kyllin riippumattomiksi tai muuten soveliaiksi. Usein kyseessä on uskonto, joka ei vastaa yleistä käsitystä uskonnosta, jota niin kutsutut maailmanuskonnot edustavat: liike on esimerkiksi nuori sekä perustuu yksilöllisyyteen, eikä siinä välttämättä ole selkeitä pyhinä pidettyjä kirjoituksia tai uskontunnustusta. Eräs vaihtoehto on sekin, että hakemusta epäillään lautakunnan pätevyyttä testaavaksi vitsiksi. Rekisteröinnissä epäonnistuneita ovat olleet esimerkiksi Suomen Vapaa Wicca Yhdyskunnan, Suomen Pastafarisen Kirkon, ekumeenisen kristilliseen lähimmäisenrakkauteen pohjaavan Sociedad Del Amor De Diosin sekä diskordianistisen Suomen Äärimmäisen Vapaan Eristisen Liikkeen hakemukset.

Ei-maailmanuskontoperinteistä ainoastaan Karhun kansa (väen-/suomenusko) on onnistunut rekisteröitymään. Senkin hakemuksessa lautakunta nosti esiin kysymyksen liikkeen tarjoaman uskontunnustuksen sopivuudesta ja vaati kirjallisia lähteitä ja tarkempaa kuvausta uskonnon harjoittamisesta. Karhun kansa voi edelleen melko vapaasti harjoittaa uskontoaan huolimatta yhdyskuntajärjestyksensä muotoilusta. Heistä poiketen esimerkiksi wiccat kaipasivat kuitenkin oman hakemuksensa käsittelyssä sen huomioimista, että wiccan harjoittamiseen kuuluu keskeisesti vapaa ja luova improvisaatio. Voi olla, että Karhun kansan tapaan yhdyskunnan toiminnan kuvausta tarkentaen myös Suomen Vapaa Wicca Yhdyskunta tai vastaava wiccaan perustuva yhteisö onnistuisi rekisteröitymään uskonnolliseksi yhdyskunnaksi.

Tässä kirjoituksessa pohdin sitä, miksi uskonnollisen yhdyskunnan rekisteröinti koetaan niin tärkeäksi, että oman uskonnon kuvaus halutaan sovittaa muottiin, johon se ei ehkä luonnostaan sovi – ja toisaalta sitä, mitä suomalainen yhteiskunta voisi tehdä laajemman uskonnollisen tasa-arvon tai yhdenvertaisuuden saavuttaakseen.

Uskonnollisen yhdyskunnan aitouden mitta

Mikä on ns. aito uskonto ja kuka sen määrittelee? Suomessa ei uskontoa harjoittaakseen ole välttämätöntä kuulua rekisteröityyn uskonnolliseen yhdyskuntaan. Tämä luokittelu kuitenkin ylläpitää uskontojen välistä epätasa-arvoa ja toisaalta vahvistaa tiettyjen kirkkojen valtiollista asemaa: mainitseehan laki erikseen Suomen evankelisluterilaisen kirkon ja ortodoksisen kirkkokunnan muiden rekisteröityjen uskonnollisten yhdyskuntien edellä. Lisäksi se syrjii suurten maailmanuskontojen ulkopuolisia uskonnollisia yhteisöjä.

Koska Suomi ei tee väestölaskentoja, väestörekisteri on edelleen yksi tärkeimpiä tapoja selvittää ihmisten uskonnollista suuntausta. Se ei tunnetusti sisällä muita kuin rekisteröityjä uskonnollisia yhdyskuntia. Tilastointi jättää ulkopuolelleen siis suuren osan liikkeitä, jotka eivät ole onnistuneet tai eivät halua rekisteröityä – syystä tai toisesta. Rekisteröimättä jättäminen ei johda siihen, että harjoittaminen olisi jollain tapaa laitonta tai lainsuojatonta. Sen sijaan se merkitsee muun muassa sitä, että kun esimerkiksi pandemian aikaisia liikkumisrajoituksia suunniteltiin, jouduttiin tarkentamaan, että laki koskisi muitakin kuin rekisteröityjä uskonnollisia yhdyskuntia: ”itsensä uskonnollisiksi ymmärtäv[ät ryhmät], jotka eivät ole [Uskonnonvapauslain 453/2003 2 §] pykälässä tarkoitettuja uskonnollisia yhdyskuntia, mutta jotka kuitenkin nauttivat perustuslain 11 §:n mukaista omantunnonvapauden suojaa”.[i]

Lain erityisoikeuksien ulkopuolelle jäämisen lisäksi rekisteröimättömyys tarkoittaa helposti sitä, että sosiaalisessa tietoisuudessa pieni uskonnollinen liike mielletään vähintäänkin epäilyttäväksi, ellei uhkaavaksi. Tai vaihtoehtoisesti se joutuu vähättelyn kohteeksi ja sitä pidetään naurettavana. Eräs haastattelemani epäonnisessa hakemuksessa mukana ollut wicca kertoi asenteista, joihin on törmännyt esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalveluissa. Hänen kuultensa on puhuttu esimerkiksi ”kuun ulvomisesta”, kun on viitattu wiccarituaaleihin, jotka noudattavat kuun kiertoa. Pakanoilla on myös kokemuksia mielenterveystyöntekijöistä, joiden mielestä pakanayhteisöön kuuluminen on kyseenalaista, mutta yleinen epäilys pakanoiden kesken on, ettei moneenkaan kristilliseen seurakuntaan kuulumista pidettäisi samalla tapaa mielenterveyden ongelmien syynä.

Arviointilautakunnan asenteet heijastuvat tulkintoihin

Puhe enemmän tai vähemmän ”aidoista” uskonnollisista yhdyskunnista on noussut esiin myös, kun olen väitöstutkimustani varten keskustellut uskonnollisten yhdyskuntien rekisteröintiä arvioivan lautakunnan jäsenten kanssa.

Esimerkiksi Suomen Äärimmäisen Vapaan Eristisen Liikkeen hakemus on erään lautakuntalaisen sanoin ”läppähakemus”, vaikka yhdyskunta kirjoitti yhdyskuntasääntöihinsä tuomitsevansa diskordianismin parodisen harjoittamisen lautakunnan ensimmäisen lausunnon jälkeen. Diskordianismin tapauksessa keskeinen pyhä kirja tavoittelee lukijan huomiota perinteisestä uskontokuvastosta poiketen huumorilla. Liike itsessään on ollut olemassa jo 1960-luvulta.  Hakemus ei siis ollut lautakunnan silmissä vain vähän erilaisen tai parodisen uskonnon edustajan hakemus, vaan he kyseenalaistivat koko rekisteröintiyrityksen. Tästä asenteesta kertoo osaltaan myös toisen lautakunnan kommentti, jossa hän vertaa puolestaan Suomen pastafarisen kirkon hakemusta kiusaamiseen: ”[…] on näitä, jotka on ihan aitoja yhdyskuntia […], et se on niinku jonkun ihmisen ulkonäköä alkais nauraa, että […] ei me siinä niinkun siinä mielessä oltu niin hirveen huvittuneita siitä.” Jos diskordianistien hakemus nähdään vain ”läppähakemuksena” uskonnon sisältämän huumorin vuoksi, on lautakunnan helppo ohittaa mikään muu tulkinta uskonnon sisällöstä, vaikka sille annettaisiin taustatietoa ja tutkimusta uskonnon harjoittamisesta.[ii]

Arvokkaampia hakemuksia puolestaan tuntuvat olevan ne, joissa ongelmat ovat lähinnä teknisiä, eivätkä haasta lautakuntaa sen kummemmin miettimään hakijoiden motiiveja. Mielenkiintoista on myös se, miten haastatteluissa asiantuntijat korostavat käyttäneensä mahdollisimman vähän käsittelyaikaa tulkitun huumorin vuoksi epäilyksenalaisiin hakemuksiin, jotta aikaa ei vaikuttaisi tuhlatun vitseihin. Samalla kuitenkin vakuutetaan, että lautakunta kyllä pohti vähintään syytä sille, miksi esimerkiksi Suomen Pastafarinen Kirkko on hakemuksensa lähettänyt.

Uskontojen välinen yhdenvertaisuustyö on vielä kesken

Mitä Suomi sitten voi tehdä luodakseen ympäristön, jossa kaikkien uskontojen edustajat kokevat pääsevänsä osalliseksi yhteiskunnalliseen toimintaan? Rekisteröintijärjestelmästä luopuminen voisi toki olla yksi ratkaisu. Vastaavasti rekisteröintiin liittyvän arvion ei tarvitsisi koskea uskonnollista sisältöä, mikä on käytäntö esimerkiksi Ruotsissa. Tämän myötä syntyisi todennäköisesti myös painetta muuttaa erioikeuksia, joita rekisteröinnillä saadaan. Esimerkiksi Ruotsissa ei kouluissa opeteta uskontoja uskonnollisen yhdyskunnan mukaan vaan yhteisenä uskototietoaineena, mitä vaihtoehtoa on Suomessakin ehdotettu ja nykyisen lain salliessa myös testattu. Jos haluamme pyrkiä kohti tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa, laajempi osallistaminen, mielipiteen kuuleminen ja keskusteluyhteyteen pyrkiminen lienevät mahdollisia ilman suuria laki- ja järjestelmäuudistuksia.

Ehkä myös uskontojen suhteen tulisi ryhtyä puhumaan laajemminkin yhdenvertaisuudesta. Yhdenvertaisuus eroaa tasa-arvosta siinä, että se ottaa huomioon eri ryhmien lähtökohdat ja taustat sen lisäksi, että mahdollistaa kaikille samoja tavoitteita. Avoimempi ja kohtaavampi keskustelu saattaisi mahdollistaa rehellisemmän kansalaisyhteiskunnan kehittämisen. Vaikka wiccat saavat edelleen olla wiccoja ja diskordianismia voi harjoittaa huumorilla tai ilman, on moni haastattelemieni yhdyskuntien jäsen sitä mieltä, että rekisteröity uskonnollinen yhdyskunta mahdollistaisi paremman palvelun vaatimisen esimerkiksi juuri mielenterveys- tai sosiaalityön parissa. Karhun kansan saama julkisuus rekisteröinnin jälkeen varmasti lisäsikin suuren osan suomalaisia tietoutta vaihtoehtouskonnollisuudesta. Näkyvyyden lisäksi ammattilaisten asenteisiin voi vaikuttaa myös koulutuksen kautta.

Uskontojen välinen yhdenvertaisuuskeskustelu unohtuu helposti maassa, jossa tietty uskonto on ollut historiassa niin vahvassa valta-asemassa, että yleisessä tietoisuudessa se määrittää uskonnon mallin. Uskonnollisen kentän monimuotoistuessa ja uskonnollisiin yhteisöihin kuulumattomuuden kasvaessa lisääntyy paine myös luoda puolueettomampaa ympäristöä. Usein muutospaine liitetään maahanmuuttajien uskontoihin, vaikka moninaisuudella on pitkä historia. Suomi ei ole ollut koskaan täysin kristitty maa, vaikka sille identiteetille valtio onkin aikanaan rakennettu. Olisi siis itse kullekin hyvä keskittyä oppimaan monimuotoisuudesta, kun vaalittu idea yhtenäiskulttuurista alkaa olla historiaa. Vähemmistöuskontojen osallistaminen voisi sitouttaa monenlaisia kansalaisia yhteistyöhön toistensa kanssa ja hälventää epäilyksiä enemmistöjen ja vähemmistöjen välillä.

[i] Hallituksen esitys HE 39/2021 vp, Hallituksen esitys eduskunnalle laiksi liikkumisvapauden ja lähikontaktien väliaikaisesta rajoittamisesta https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/HallituksenEsitys/Sivut/HE_39+2021.aspx (13.5.2021)

[ii] SÄVEL:en tapauksessa lautakunta tutustui ainakin opinnäytetyöhöni suomalaisista diskordianisteista: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe201206085940 (13.5.2021). Lisäksi olen kirjoittanut tarkemmin hakemusten tulkinnoista esimerkiksi Tiedelehti Hybriksen artikkelissani ”’On näitä, jotka on ihan aitoja’. Uususkonnollisten yhdyskuntien rekisteröinnin arviointiperusteista 2000-luvun Suomessa” https://hybrislehti.net/uususkonnollisten-yhdyskuntien-rekisterinnin-arviointiperusteista-2000luvun-suomessa (13.5.2021)