Tuuli yltyi yöllä myrskylukemiin. Aamullakin oli yli 40 solmun keskimääräinen sekuntinopeus. Se kuului tutkijankonttiin kotoisana pauhaavana jyrinänä. Tänäänkään ei siis ollut asiaa pois pihapiiristä.
Aamulla porasimme Arton kanssa samaa Hiltillä samaa lohkaretta, joka oli aikaisemmin roudansulatusoperaation kohteena. Tällä kertaa tarkoituksena oli erottaa palanen poraamalla tiheä verkko reikiä. Tämä toimitus onnistuikin parin tunnin ahertamisen jälkeen. Kappale sisältää paljon hyväkuntoisen näköistä oliviinia, joten se toivottavasti mahdollistaa toivotut tutkimukset.
Porausvuorossa Arto.
Käytin iltapäivän arkisesti sisällä tietokoneen ääressä. Kirjasin loput havainto- ja näytteenottopisteiden koordinaatit ja ryhdyin vertaamaan aineistoa aikaisemmin havaittuihin juoniin ja otettuihin näytteisiin. Koostin nämä aineistot topografikarttaan, jonka voimme nyt toivottavasti ottaa mukaan seuraavalle kenttämatkalle ja nähdä ulkona liikkuessamme missä ollaan ja onko käsillä olevasta kohteesta olemassa aikaisempia näytteitä.
Eilen kylvetyt siemenet olivat jo itäneet. Pienet juuret olivat lähteneet alaspäin salaatinsiemenistä. Uudet kiuaskivet olivat tänään käytössä. Arto valitsi illan elokuvaksi kiehtovan uutuuden Toivon tuolla puolen.
Yöllä tuuli vaimeni hetkeksi ja maisema Plogen-nunatakille päin oli hienon pastellisävyinen keskiyön auringon paistaessa matalalta.
Yöllä havahduin siihen, että tuuli oli alkanut ujeltaa tuuletuskanavissa ja ravistella seiniä. Viereinen nunatak Plogen ei ollut näkyvissä valkoisen tuulen mukana lentävän lumen takaa, kun menin aamulla pihan poikki messiin. Päätimme tehdä vain operaatioita, jotka eivät vaadi poistumista kovin kauas tukikohdasta.
Otimme Arton kanssa rautakangen ja lapion ja suuntasimme eiliselle juonelle toiveenamme irrottaa sen ympäriltä sen verran jäätä, että näkisimme paremmin, onko oliviinipitoinen kivi todella kiinni kiintokalliossa. Hetken urakoituamme tuli selväksi, että toimituksella ei ollut kovin kirkas tulevaisuus. Moreeni ulottui jään alla lohkareemme ympärille, eikä umpijäisenä antanut kovin hyvin periksi edes rautakangen alla. Lisäksi näytti siltä, että jää syveni vielä joitakin metrejä ennen oletettua juonen reunaa. Päätimme luovuttaa.
Kolme lumimyrskyliitäjää kävi katsastamassa tilanteen tavallisella kohteliaalla kierroksellaan. Yhdellä niistä oli vatsapuolellaan oranssi läiskä. Retkikuntatoverit olivat jo aiemmin kertoneet petrelien tavasta osoittaa vihamielisyyttään sylkemällä oranssia, haisevaa tahmaa tunkeilijan päälle. Näyttää siltä, että eräs näistä kolmesta oli siis ollut jonkinlaisen kiistan osapuolena.
Olimme saaneet aamulla vielä yhden varsinaisen retkikunnan töihin liittyvän tehtävän, joka sopi geologeille: meidän piti noutaa saunaan uusia kiuaskiviä. Tämä olikin helppo tehtävä, sillä Basenilla esiintyy runsain mitoin oliviinipitoisia vulkaniitteja, joita Suomessakin mieluiten käytetään tähän tarkoitukseen. Parasta kiuaskiveä on hieman karkearakeisempi juonessa kiteytynyt diabaasi, joten tällaisen lohkareita valittiin ja lohkottiin. Arton kiuaskivikasasta tuli paljon komeampi kuin minun. Lujana kivenä diabaasia oli lähes mahdoton saada poikki halutusta paikasta, jos ei löydä vanhoja rakoja hyödynnettäväksi.
Iltapäivällä tuuli nousi ennestään. Kuormaliinat ja hupun remmit paukuttivat tuulessa. Ei ollut hyvä ilma lähteä pidemmälle kenttäreissulle. Jäimme Aboan pihapiiriin piikkaamaan Hiltillä erään pikriittisiirtolohkareen routaista alustaa, jotta sen kääntäminen ympäri traktorilla mahdollistuisi ehkä myöhemmin. Siirtolohkareen alapuoli on mahdollisesti vastaanottanut huomattavasti vähemmän kosmista säteilyä kuin alapuoli, ja saattaisi siksi olla otollisempi tulevia analyysejä ajatellen.
Lohkare ei kääntynyt edes traktorilla.
Illan myötä alkoi sataa lunta, ja white out palasi. Sain illalla tehtäväkseni laittaa tutkimusaseman vihannesviljelmät alulle. Tarkoitukseen on olemassa pieni vesiviljelylaitteisto. Kuuteen astiaan tuli erilaisia salaatteja, rucolaa ja pak choi –kaalia*.
Illan elokuva oli Mikan valitsema Moon River Island, erikoinen kertomus partioleirin tapahtumista vuonna 1965.
Päivän suunnitelma oli kiertää tänään Basen-nunatakin kaakkoiskulma pikriittilohkareiden kartoittamiseksi. Tänään on myös syntymäpäiväni, ja sain aamiaispalaverissa yllätykseksi uuden hienon putkihuivin ja perinnevenekuvioisen mikrokuituliinan. Näine uusine varusteineni olin valmis lähtemään taas kentälle.
Vielä ennen päivän operaatiota kävimme Arton kanssa läpi listan ja molempien muistiinpanot tähänastisista näytteistä, niiden koordinaateista ja näytteenottopisteen sijainnista suhteessa kohteeseen. Joskus tällaista operaatiota lykkää myöhemmäksi kenttätyön jatkamisen innosta. Jos jokin olennainen tieto sitten kuitenkin puuttuu tai on monitulkintainen, totuutta on vaikea muistaa ja vielä hankalampi selvitellä enää kotioloista käsin.
Lähdimme liikkeelle kohti pohjoisesta puhaltavaa leppeää tuulta. Eilen tuuli tuli melkein suoraan etelästä ja oli pureva ja piinallinen, mutta tänään se tuli lämpimästä pohjolasta. Pakkastakin oli aamulla ollut vain kuusi astetta. Eteneminen oli miellyttävää kevyen repun kanssa. Huomaa kyllä, että päivittäinen ja kokopäiväinen rinteiden kiipeily painavien varusteiden kanssa poikkeaa kotielämän rutiineista. Olin etenkin eilen varsin väsynyt, ja nukkuminen on hyvin mieluisaa.
Muutamia oliviinipitoisia lohkareita löytyi, mutta ei varsinaisia sensaatioita. Pidimme evästauon kaakkoisrinteessä, maisemassa jossa suuressa asemassa oli parinkymmenen kilometrin päässä jäätiköstä nouseva naapurivuori Plogen. Auringon ympärillä oli jälleen suuri halo.
Lounaskattaus.
Kiertäessä rinnettä pitkin kohti pohjoista vastaan tuli yksittäinen lumimyrskyliitäjä. Samassa paikassa jossa tapasimme sen, laavaa halkoi selvä juoni, jonka keskellä näytti olevan oliviinipitoisia lohkareita. Tämä oli hieno yllätys, sillä näytti, että kyseinen paljastuma saattaisi kuulua juoneen jota meidän olisi joka tapauksessa tarvinnut tutkia. Tämä paljastuma vain sijaitsi aivan lähellä asemaa siinä missä toiselle paljastumalle on monen kilometrin nousuja sisältävä reitti.
Basenin itäreunalla, lähellä moreenin peittämää laaksoa, maassa alkoi tulla vastaan harmaita, merimakkaramaisia kasvustoja. Ne ovat kaiketi jonkinlaista hyvin sitkeää ja kylmänkestävää sammalta. Ilmeisesti tämän pienen harjanteen lämpimällä pohjoisrinteellä lohkareiden välissä, irtonaisessa maassa, on pienen hetken vuodesta riittävän lämmintä, jotta sammal voi silloin talloin kasvaa minimaalisen vähän suuremmaksi. Toivon noille eliöille pitkää ikää.
Illalla saunan ja päivällisen jälkeen sain yllätyksen. Muut retkikuntalaiset olivat laatineet hienon kirahvikortin ja onnittelurunon. Kuori oli vielä koristeltu Aboan Suomi 100 vuotta –leimalla.
Yksi Basenin pagodromeista.
Päivän elokuvan, Etelämantereen kokki, oli valinnut Lara. Se kertoi vuodesta Japanin Dome Fuji –tutkimusasemalla, ja oli aivan hirveän hyvä ja hauska. Suosittelen katsomaan, jos haluaa nähdä realistisen kuvauksen tutkimusaseman elämästä. Ainakin näiden omien päivieni perusteella meno oli aivan yhtenevää.
Sain vielä satelliittisähköpostin kautta uutisia kotoa. Tulipalloryhmän laskelmat olivat tarkentuneet siinä määrin, että Inariin hiljattain pudonnutta meteoriittia voi niiden perusteella etsiä. Kotimieheni Tomas on mukana meteoriittiretkikunnassa, joka oli saavuttanut Inarin tänään. Toivottavasti heillä on onni myötä.
Tänään lähdettiin tutkimaan kotivuori Basenin korkeimpia osia. Useammat geologit ovat tavanneet sieltä aikaisemmin ferropikriittijuonia, joista toivoimme saavamme uusia näytteitä. Matka ylös käytettiin hyväksi mahdollisten uusien oliviinipitoisten paljastumien löytämiseksi, mutta uusia havaintoja ei tehty.
Paikoilleen rapautuneen laakiobasaltin ja terävien laavankappaleiden jälkeen eteen aukesi valtava, noin 300 metriä korkea pudotus alas jäätikölle. Jääputous valui koko matkan alas rinnettä myöten. Seinämässä ovat paljastuneina yksi toisensa jälkeen tällä alueella purkautuneet Karoo-Ferrar –magmatismiin liittyvät laavakerrokset. Näky oli valtavan hieno ja suuri. Tänään oli noin 10 astetta pakkasta ja navakka tuuli, joten maisema oli kaikkiaan hyvin antarktinen. Silloin jylhän seinämän takaa kiisivät esiin lumenvalkoiset lumimyrskyliitäjät. Ne olivat satumaisen valkoisia, taitavia ja nopeita. Linnut ohittivat terävän rotkon reunat siipi melkein kiveä koskien valtavalla nopeudella. Ja mikä kiehtovinta, ne näyttivät olevan yhtä kiinnostuneita meistä. Silloin tällöin yksi tai kaksi niistä syöksyi suurella nopeudella tekemään kierroksen ympärilläni vain metrin tai kahden päässä. Linnut tulevat tänne pesimään, vaikka matka ravinnon luokse on niille yhteen suuntaan yli sata kilometriä. Niitä on aikaisemmin kutsuttu lumipetreleiksi ja lumipääskyiksi, mitä ne kyllä muistuttavatkin.
Lumimyrskyliitäjä, maailman epätodellisin olento (1*).
Lintujen suopealla avustuksella seinämän päältä löytyi useampia kokonaan uusia juonia, joita ei tiettävästi ollut aikaisemmin havaittu ja joista ei niin ollen ollut näytettäkään. Pääsimme kantamaan noin 15 kg näytettä alas kumpainenkin.
Puolen metrin levyinen pikriittijuoni Arton ja minun välillä (2*).
1*Myöhempi kommentti. Lumimyrskyliitäjien vaivaton, kepeä ja melkein aineettoman helpon oloinen eläminen yhdessä maailman kiistattomasti hankalimmissa paikoissa aiheutti minulle vähitellen vakavan pakkomielteen niiden ymmärtämiseen. Olen lukenut niistä kaiken, mitä painetusta sanasta tai tutkimusartikkeleista olen löytänyt. Hämmästykseni ei ole siitä lainkaan himmennyt. Nämä ovat aivan kiistatta ketterimpiä lintuja, mitä olen ikinä nähnyt, ja silti paljon haarapääskyä suurempia: siipienväli voi olla jopa 80 cm. Ne eivät räpytä siipiään lainkaan, mutta liitävät suurella nopeudella ja tekevät hyvin tiukkoja käännöksiä. Niiden ruoanhankintamatkatkaan eivät pesimäaikana suinkaan jää sataan kilometriin, vaan yltävät tuhansiinkin. Siitä perspektiivistä ei taida tuntua missään pesiä syvällä autiossa sisämaassa.
2*Toinen myöhempi kommentti. Olen myöhemmin käyttänyt tätä kuvaa sen havainnollistamiseen, miksi geologit tekevät vielä tänäkin päivänä paljon kenttätöitä. Ihmissilmää on ainakin vielä toistaiseksi ollut vaikea korvata teknologialla, ja toisaalta ihmiseltäkin kivilajien erojen vaatii harjoittelua. Tässä kuvassa kulkee noin 0,5 metrin levyinen mineraalisuhteiltaan poikkeava juoni kameran ja Arto Luttisen välillä. Se ei näy kuvassa, eikä pomppaa silmään paikan päälläkään. Tarkemmin katsoen on kuitenkin mahdollista huomata, että kiven tekstuuri ja mineraalisuhteet poikkeavat hitusen ympäröivästä basaltista – joka kuitenkin koostuu samoista mineraaleista.
Heräsin aamuyöllä tuulen ujellukseen asuntoni, keskimmäisen tutkijanhytin, ilmastointikanavissa. Sängystä käsin tulkitsin tilanteen niin, että ehkäpä suuri lumimyrsky on nyt puhjennut ja joudumme viettämään päivän sisätiloissa. Vilkaisu ulos kuitenkin paljasti, että kysymys oli vain heränneestä pienestä tuulesta. Ilma oli edellisten päivien tapaan kaunis. Taivas oli ennen ollut lähes selkeä, mutta tänä aamuna siellä ajelehti ohuita pilviäkin.
Aloitimme aamun täyttämällä lumensulatusarkkua, johon oli yön aikana sulanut pieni määrä siemenvettä. Kannoimme jonossa lumilohkareita puhtailta alueilta laitokseen sulamaan. Kaiken sujuessa hyvin oli toiveita saada aseman vesijärjestelmä toimimaan iltaan mennessä. Tämän ponnistuksen jälkeen kaikki hajaantuivat omiin töihinsä. HF-antenni nostettiin mastoihin ja kokki järjesteli uusia ruokatarvikkeita.
Aboan piha, jossa HF-antenneja nostetaan mastoihin.
Me geologit olimme saaneet vasarat illalla likoamaan vesisaaviin (raskaan puuvartisen vasaran tulee turvota hetki vedessä, jotta terä ei liiku iskettäessä), joten tänään olimme täysin valmiina ottamaan näytteitä. Suuntasimme ensin jo eilen tavatulle lohkareelle, josta Arto moukaroi palasia ja minä pyöristelin niistä kulmat ja merkitsin näytteet.
Lounaan jälkeisenä aikana etsimme uusia lohkareita moreenin ylärinteiltä. Sato oli valtavan runsas. Aika kului kuin siivillä kuljeksiessa pitkin rinnettä, selvitellessä kivien mineraalisuhteita sekä tuoreelta että rapautuneelta pinnalta ja ihaillessa lukuisia vaihtelevia ja eksoottisia kivilajeja, joita moreenin seassa niin ikään esiintyy. Siellä on niin lasimaisia basaltteja, kvartsivaltaisia konglomeraatteja, prehniitti- ja pumpellyiittipallukoita kuin pinnastaan silkkimäiseksi hioutuneita meteoriitin näköisiä järkäleitäkin. Jännittävin uusi havainto oli eräs oliviinipitoinen lohkare aivan tutkimusaseman läheisessä rinteessä. Asento näytti siltä, että se voisi olla jopa kiintokalliota.
Nukuin hyvin levottomasti ja lyhyesti – olimmehan päättäneet palata normaaliin päiväjärjestykseen heti. Kattoikkunasta näkyvä kirkas valo herätti minut vähän väliä ajatukseen, että on päivä ja olen myöhässä jostakin. Toisaalta näin sekavia unia jäätiköistä ja erilaista liikkuvista ja lentävistä koneista. Herätessäni huomasin olevani edelleen niiden keskellä.
Aamiaiseksi oli kaurapuuroa. Pitkästä aikaa Kapkaupungin buffetaamiaisten jälkeen. Aamupäivällä kävimme yhdessä katsomassa ja tarkastamassa jokaisen rakennuksen etelän talven jäljiltä. Samalla sain opastetun kierroksen tutkimusaseman rakennuksista, konteista ja mittalaitteista. Tällä paikalla on monimutkainen infrastruktuuri, joka joutuu joka vuosi alttiiksi hirmumyrskyille ja alhaisille lämpötiloille. Tuuli on kasannut metrien korkuisia valleja kaiken sellaisen taakse, mikä on riittävän tukevaa ohjatakseen ilmavirtaa. Tällaisia paikkoja ovat traktori kaivinkoneineen, saunan terassi ja monituiset rakennusten sisäänkäynnit.
Konemestari Esa tarkistaa traktoria talven jäljiltä.
Me geologit valmistelimme ja kokosimme rahtilaatikoista kenttätamineemme päivällä. Iltapäivällä aika oli kypsä ensimmäiselle kenttäreissulle. Lähdimme tutkimaan moreenilaaksoa, josta Arto oli parikymmentä vuotta sitten ottanut näytteitä ferropikriiteiksi osoittautuneista lohkareista, joita myös Jussi Heinonen on myöhemmin tutkinut. Näytteet näistä kivistä on nyt tutkittu niin loppuun, että niitä tarvitaan lisää. Kivien itsensä lisäksi kaipailimme niiden tarkkoja koordinaatteja: 20 vuotta sitten Yhdysvallat häiritsi GPS-signaalia siinä määrin, että menetelmää ei voinut käyttää paljastumien tarkkojen paikkojen määrittämiseen.
Yrityksen menestys oli valtava. Lohkareita alkoi löytyä heti. Lopulta Arto tunnisti jopa eräitä alkuperäisistä näytteenottopaikoistaan. Materiaalia oli niin paljon, että kaikkia oli edes turha merkitä.
Kuljimme suuren lumikuopan jyrkälle reunalle saakka. Sana ei oikein kuvaa paikkaa. Se on kesken katkeavien basalttikerrosten ja jäätikön päälle muodostuneen kovan lumen välinen rotko, jolla on korkeutta vähintään kymmeniä, ellei satoja metrejä. Kipusimme hetken sen reunaa pitkin ja palasimme sitten asemalle.
Arto tarkastelee basalttilohkareita lumikuopan reunalla.
Itse näytteitä pääsemme ottamaan vasta myöhemmin, kun vasarat on ensin turvotettu käyttökuntoon pitämällä niitä vesisoikossa. Vesihän on nyt erityisen kortilla. Saamme sitä vain sulattamalla lunta, ja varsinainen sulatuskone ei ala tuottaa vettä teholla kuin mahdollisesti huomenna. Siihen asti emme tuhlaa varantoja. Illalla olivat kuitenkin ensimmäiset saunavuorot, jossa kukin peseytyi parilla litralla vettä.
Tänä yönä tuskin on vaikea saada unta ainakaan väsymystilan puolesta.
Heräsin aamulla viiden maissa, hyvissä ajoin ennen herätyskelloa. Ilmassa ei näkynyt mitään merkkejä siitä, että olisimme vielä illalla aivan erilaisessa maisemassa ja ilmanalassa. Matkalla lentokentälle tuhannet autot jonottivat maantiellä ja ihmiset kävelivät töihinsä. Oli jo lämmintä. Lentokentällä lähtö alkoi konkretisoitua, kun lentokoneemme, Iljushin 76 –mallinen neljällä suihkuturbiinilla varustettu rahtikone, näkyi odottamassa platalla.
Tältä näyttää valtioiden ulkopuolinen päämäärä Kapkaupungin lähtevien lentojen taululla.
Lentokone oli sisältä tyystin toisenlainen kuin tavanomaiset pitkän matkan matkustajakoneet. Karkea sisustus koostui vain tarpeellisista johtimista, putkista ja eristyksestä. Tällä lennolla matkusti runsaasti rahtia ja vain vähän matkustajia. Siksi matkustajien puolen keskelle oli ankkuroitu verkoilla pino laatikoita. Olipa seinää vasten kiinnitettynä yksi lentokoneen vararengaskin. Istuimet olivat riveissä koneen seinustoilla. Molemmat matkustamon ikkunat sijaitsivat juuri turbiinien etuosan kohdalla. Raskas kone nousi ja kiipesi tasaisesti. Stuertti tarjosi alkupalan, aterian, kahvia, teetä ja hedelmän. Suurin osa matkustajista torkahti tämän jälkeen tai sen aikana. Minä myös. Tämän konetyypin erikoisuus on hieno moniruutuinen panoramaikkuna ohjaamon alapuolella. Se on tarkoitettu navigaattorin käyttöön. Voin vain kuvitella, miten hienoja maisemia tuossa tehtävässä näkee. Matkustajilta oli tässäkin koneessa pääsy ohjaamoon kielletty, mutta stuertti Sergei otti minulle ystävällisesti kuvan tuosta paikasta.
IL76:n navigaattorin työpiste – ehkä maailman komein maisema.
Kun matkustamon ikkunasta alkoi pilvien ja kirkkauden seasta erottua valkoisia jäävuoria, saimme varoituksen vaihtaa matkustusasut polaarivaatteisiin. Omat säkkimme oli pakattu jo keväällä Suomessa. Verhouduimme yhteensopiviin neonoransseihin toppahaalareihin, kaulureihin ja lammaskypäriin. Kasvoihin vedettiin aurinkovoidetta ja ylävuoristoaurinkolasit. Asu vaikutti hullunkuriselta äskettäistä Kapkaupungin lempeää hellettä muistellen.
Muutaman kaarroksen jälkeen lentokone laskeutui tukevasti Novon jäiselle kiitotielle. Tiukasta jarrutuksesta päätellen kiitotie ei ole valtavan pitkä.
IL-76, ”Mörkö”, Novo Runwaylla.
Ovi aukesi. Matkustamosta katsottuna ovesta näkyi ainoastaan kirkas valkoinen valo. Sisään astuesa maisema oli aluksi epätodellinen. Kirkas valkoinen ja sininen jatkuivat loputtomasti taivaanrantaan saakka. Siellä täällä ennen horisonttia vastassa oli lumisia vuoria. Pehmeä, kuiva lumi muuttui todelliseksi muutaman ensiaskelen jälkeen.
Emme joutaneet jäädä ihastelemaan, vaan kiiruhdimme tarkastamaan jälleen mukaamme lähtevän kuorman. Keli oli muuttumassa lumisemmaksi, ja meidän oli määrä päästä matkaan pois sen tieltä. Saimme venäläistyylisen aterian toffeekaramelleineen, pääsin näkemään ensimmäisen antarktisen wc:n ja sitten Bassler-lentokoneemme jo saapuikin edelliseltä tehtävältään.
Basler-lentokone Lidia saa kyytiinsä Aboan rahtia.
Kone oli kaunis, linjoiltaan klassinen. Se näytti aivan Malmin lentokentältä tutulta DC3:lta, mutta tehokkaammin moottorein ja sukset pyöriensä lisänä. Kun lentokentän venäläinen henkilökunta oli kuormannut taitavasti koneen rahdillamme, matkustajat pääsivät sisään. Ilmaan noustiin melkein saman tien ja valkoinen maisema jäi allemme.
Tämä kone lensi noin kolmessa kilometrissä tai hieman korkeammalla, ja matkustamo on paineistamaton. Ilma tuntui ohuelta, mutta lento sujui mukavasti.
Reilun parin tunnin jälkeen laskeuduimme seurattuamme ensin tasaista shelfjään reunaa. Neumayer-asema erottui alhaalla kuin suuri pitkillä jaloilla seisova eliö. Kone tankattiin siellä, ja toimitus jätti meille reilun puolituntisen pistäytyä itse asemalla. Vierailu oli absurdi – suurin osa aseman väestä oli talvehtinut siellä jo melkein vuoden. He ovat olleet 12 kuukautta suljetussa porukassa ja hiljaisuudessa tehden omaa tutkimustaan ja noudattaen omia rutiinejaan. Vasta aivan muutamana viime viikkona lentoliikenne Etelämantereelle on jälleen alkanut, ja kesävieraat ovat alkaneet saapua. Nyt me sitten pistäydyimme tuolla siistillä ja hyvin viihtyisällä asemalla pikaisesti, hektisinä ja säähän nähden ylilämpimissä vaatteissa.
Saksalainen Neumayer-asema.
Hyvästelimme kaksi retkikunnan jäsentä, jotka jäivät saksalaisten vieraiksi saapuakseen myöhemmin luoksemme Aboalle yhteisellä maata pitkin etenevällä lumikissasaattuella, traversella.
Pian kone oli jälleen ilmassa. Katsellessani ulos ikkunasta muistelin, että Neumayer sijaitsee hyvin lähellä paikkaa, jossa brittiläis-norjalais-ruotsalainen retkikunta piti tukikohtaansa Maudheimiä. Meidän täytyi siis juuri nyt nähdä ne alueet, jossa tuosta retkikunnasta kirjoitetun kirjan (Johan Gifvaer: Antarktis – sain sen kerran isältä joululahjaksi) kaikki seikkailut tapahtuivat. Muun muassa geologi Alan Reecen silmänpoisto-operaatio näytteen vasaroinnissa singonneen kivenkappaleen vuoksi. Kovin erikoista, että sellainenkin tarunomainen paikka on todella olemassa.
Lopulta näkyviin tuli valkoisen jään keskeltä tumma vuori. Lentokone kiersi tarkastamaan rinteen vuoren alta ja laskeutui sitten pehmeästi koskemattomaan hankeen. Ilma oli täysin tyyni, kirkas ja aurinkoinen. Nostelimme tavarat alas ja jäimme katsomaan koneen lähtöä. Se pölläytti lunta ja katosi kevyesti taivaalle.
Basen-vuori, tuleva kotimme. Aboa- ja Wasa-asemat ovat keskellä kuvaa.
Olimme yksin jäätiköllä. Olin nähnyt sinisiä ja muunvärisiä kontteja sekä korkeita antenneja lentokoneesta, joten minulla oli edelleen syytä uskoa, että olemme turvassa. Ennen asemalle pääsyä pukeuduimme vielä valjaisiin ja muodostimme välillemme köysistön siltä varalta, että alueelle on auennut railoja. Pääsimme turvallisesti kiinteälle kalliolle (basaltteja!) ja kiipesimme ylös asemalle. Se oli joka tavalla sellainen kuin oli kerrottu, ja samalla olin kuitenkin kuvitellut kaiken mielessäni erilaiseksi. Samaan tapaan kuin kirjasta tehdyssä elokuvassa kohtaukset ovat aina eri näköisiä kuin omissa mielikuvissa.
Sain kunnian avata aseman oven. Se oli suljettu tämän vuoden helmikuussa. Sen jälkeen asema on kohdannut napaseudun ikiyön ja oletettavasti lukuisia väkivaltaisia lumimyrskyjä. Eteinen näytti siltä, kuin poissa ei olisi oltu kovin kauan. Huussissa oli pieniä talven merkkejä – lumipölly oli tunkeutunut sisälle wc-istuimen kautta.
Etelän talvi oli järjestellyt saunan terassia.
Jokaisella oli aseman käynnistämisessä omat sovitut tehtävänsä. Me geologit ryhdyimme avaamaan ikkunaluukkuja ja tuuletusaukkojen suojia. Niin sisään saatiin valoa. Konemies ryhtyi käynnistämään generaattoreja ja lämmitystä, kokki laittamaan iltasoppaa ja johtaja asentamaan viestintäyhteyksiä. Rakennusmies ja lääkäri menivät käynnistelemään lumikelkkoja ja hakemaan rahtia sieltä, minne se lentokoneesta siirrettiin. Jokainen teki useita tehtäviä. Lapioin välillä tyhjäksi huussin alla olevaa tynnyrin suojakoppia. Sitten lähdin mukaan viimeiselle rahdinhakukierrokselle. Se oli myös ensimmäinen kertani moottorikelkan kyydissä. Uskomaton kyyti. Edessä oli vain valtava, hohtava jää ja matalalta paistava aurinko suoraan etelästä.
Tänään on nykyisen suunnitelman mukaan vihoviimeinen päivä Kapkaupungissa. Päätimme Laran kanssa viettää sen patikoimalla läheisillä vuorilla. En ollut ennen käynyt Signal Hillillä, mutta se oli tullut tutuksi jo ensimmäisinä päivinä – kukkulan alemmalta huipulta ammutaan laukaus tykillä joka päivä tasan kello 12. Lähestyimme kukkulaa kaupungista ja kiipesimme sen ylimmälle laelle mutkittelevaa reittiä. Katselimme laukauksen korkeammalta huipulta. Helmikanat piipittivät toiveikkaina kulkijoiden ympärillä ja Atlantti siinsi sinisenä.
Lion’s Head Signal Hilliltä nähtynä. Aloe vera kukkii.
Jatkoimme matkaa kohti Lion’s Headia ja pidimme toisen leirin sen puolivälissä graniittisella kalliopaljastumalla. Aurinko porotti ja pääskyset kisailivat ilmassa. Paluumatkalla bongasimme viimein kauan etsityn honeybush-pensaan. Askelmittariin kertyi jälleen yli 27 000 osumaa.
Illan palaverissa vahvistui, että lähtö on huomenna. Jos oikein hyvin käy, olemme huomisiltana jo kotiasemalla. Tieto piristi porukkaa selvästi. Kaikki muut ovat konkareita, ja odottavat tuttujen paikkojensa näkemistä. Minäkin tietysti odotan, mutta reissuun liittyy vielä monta hyvin jännittävää askelta ennen kuin ollaan todella perillä.
Tämä oli ainoa kunnon sadepäivä tähän saakka. Vettä oli tullut yöllä ja sitä satoi kuuroina runsaan tuulen kera pitkin päivää. Ilma oli viileähkö. Monet meistä päättivät käyttää olosuhteet hyväksi kiertämällä Kapkaupungin museoita.
Ensimmäinen museo oli Iziko-museoiden Luonnonhistoriallinen museo. Näyttelyssä olivat tietysti erityisen edustettuina Etelä-Afrikan endeemiset ja yleiset eläinlajit. Elävän kokoisia kuvia oli erityisesti valaista, rauskuista ja haista. Museossa oli myös pieni San-kansaa koskeva näyttely. En ollut oikeastaan aikaisemmin juuri nähnyt varhaisten dinosaurusten luita muualla kuin Lontoon luonnonhistoriallisessa museossa, joten paikan bradysaurus ja muut aidot fossiilit kiehtoivat. Museossa ei ollut merkitty selvästi, mitkä esillä olleista luurangoista ovat jäljennöksiä.
Näytillä oli myös paikallisen luontokuvakilpailun voittaja- ja muita palkittuja otoksia. Valokuvat olivat ehkä minulle paikan paras anti.
Matkalla seuraavaan paikkaan näimme Slave Lodge –rakennuksen, jossa toimii orjuuden museo. Aiheeseen liittyvää esineistöä on esillä vain vähän, mutta tarinat olivat ajatuksia herättäviä. Samassa rakennuksessa oli näytillä kulttuuriesineistöä. Yhden siiven täyttyi Through positive eyes –niminen HIV-positiivisten arkielämän valokuvia ja kertomuksia sisältävä suuri näyttely, joka oli yksinäänkin vaikuttava kokemus. Näyttelyn tarkoitus on keventää sairastuneiden stigmaa.
Viimeinen kohde oli Kapkaupungin linnake Castle of Good Hope, jossa oli museoituna siirtomaa-ajan eurooppalaisten esineistöä. Näytillä oli eurooppalaisten öljyvärimaalauksia täältä 1700- ja 1800-luvuilta. Yksi huoneisto oli sisustettu sellaiseksi, kuin se oli upseerisperheen asuttaessa sitä. Yksittäisistä esineistä jäin pohtimaan koristeltua, raskasta kantotuolia. Kaksi orjaksi vangittua ihmistä on todella joutunut kantamaan omistajaansa tuossa tuolissa ympäriinsä kuumassa auringonpaisteessa.
Tänä sateisena aamuna pidimme kokouksen turvallisuusasioista ja evakuointi- sekä pelastussuunnitelmista Etelämantereella oltaessa. Tapaamisessa tuli esille runsaasti minulle uusia seikkoja. Muun muassa se, että kentällä liikkuessa tulee aina kuljettaa passia mukana. Jos sattuu onnettomuus ja potilas joudutaan evakuoimaan suoraan pois mantereelta, Etelä-Afrikkaan saapuminen ilman passia ei välttämättä onnistu edes huonokuntoisena potilaana.
Tutkailin iltapäivällä sekä Etelä-Afrikan kansoihin että Etelämantereen maantieteeseen liittyviä seikkoja internetistä, kun kerran olimme vielä kommunikaatioyhteyksien päässä. Tein viimeiset hankinnat läheiseltä Waterfrontin satama-alueelta.
Oli sovittu, että viimeisenä iltana ennen lähtöä syödään pizzaa, ja näin tapahtui. Ravintolasta oli näkymä merelle. Illan edetessä komeat violetit ja purppuraiset pilvet vyöryivät meren yli. Lopulta satoi rankasti. Paikalliset ovat varmasti tyytyväisiä nyt.
Palattuamme hotelliin ja keräännyttyämme viimeiseen kokoukseen kävi ilmi, että emme lähdekään huomenna, vaan aikaisintaan seuraavalla lennolla perjantaina.
Tieto katkaisi innostuneen odotuksen. Kaksi lisäpäivää Kapkaupungissa. Vaikka oleskelumme täällä oli aluksi riemukasta, nyt jokainen haluaisi jo päästä kiinni töihinsä tulevalla tutkimusmatkalla. Olosuhteille emme kuitenkaan mahda mitään joten nukkumaan mentiin tavalliseen tapaan.
Helsingin yliopisto
