Tag Archives: akateeminen julkaiseminen

Jääkö tärkeä tieto piiloon avaamattomien PDF-raporttien massaan?

Sitran viestinnän asiantuntija Tiina Heinilä kirjoitti ajatuksia herättävän postauksen siitä, kuka erilaisten tutkimuslaitosten, ajatushautomoiden ja tietoa tuottavien organisaatioiden raportteja oikein lukee. Heinilän postaus sai innoituksensa Washington Postin datajournalistin Christopher Ingrahamin taannoisesta kirjoituksesta, jossa hän pohti loputonta tutkimusraporttien massaa.

Ingrham viittasi YK:n erityisjärjestön Maailmanpankin raporttiin siitä, kuinka paljon sen omia PDF-raportteja ladataan verkosta! Selvityksessä paljastui, että raporttien latausmäärät noudattavat jonkinlaista “pitkän hännän lakia”: suurta osaa raporteista ei ollut ladattu kertaakaan (noin 31 %) ja suurimpaan osaan ei ollut koskaan viitattu (87 %). Vain 13 prosenttia kaikista raporteista oli ladattu yli 250 kertaa.

Sinänsä Maailmanpankin itsekriittisen selvityksen tulokset eivät tutkijaa ihmetytä. Väitetään, että 90 prosenttiin tieteellisissä aikakauslehdissä julkaistuista artikkeleista ei koskaan viitata ja puolta ei lue kukaan muu kuin lehden editori, vertaisarvioijat ja kirjoittaja itse. Suuri osa siis myös akateeemisesta tiedosta näyttäisi hukkuvan jonnekin PDF-massaan.

Lisäksi suuri osa akateemisesta tutkimuksesta on suurten kustantajien maksumuurien takana piilossa. Mutta ehkäpä riittävän hyvät ja arvokkaat ideat leviävät aina jollakin tavalla? Tuskinpa vain. Tämänkin sivuston yksi sanoma on, että tieteestä viestiminen kuuluu koko akateemiselle yhteisölle, ja tutkijoilla on iso rooli oman tutkimuksensa popularisoimisessa sekä osallistumisessa keskusteluun akateemisen maailman rajojen ulkopuolella.

Sitran Heiniläkin kirjoittaa, että vaikuttavuuteen tähtäävästä tutkimuksesta pitää osata kertoa – muuten sitä ei kannata tehdä. Heinilän mukaan tutkimustiedon levittämisen esteet palautuvat viestinnän ja ajattelun väliseen erotteluun: asiantuntija mieltää tekevänsä ajattelutyötä, ja tiedottajan pitäisi kyetä hoitamaan viestintäpuoli. Asiantuntijan asenne saattaa jopa olla sellainen, että omista viestinnän taitojen puutteista ollaan ylpeitä. (Liekö taustalla asiantuntijan samaistuminen myyttiin “erikoisesta älyköstä”, jolla kommunikointitaidot ovat keskivertoa heikommat?)

Itse asiassa on merkkejä siitä, että ”sosiaaliset laboratoriot” ja prototyyppikokeilut tekevät entistä vahvemmin tuloaan politiikan tekoon pitkän tai edes lyhyen aikavälin suunnittelun ohelle. Tällaisessa tutkimus–päätöksenteko-suhteessa asiantuntijan rooli on ennemminkin usean eri sidosryhmän välissä toimivan konsultin ja tutkijan kuin organisaation uumenissa piilottelevan erikoisen älykön.

Heinilä myös kysyy oivaltavasti, olisiko tiedote edes riittävä viestinnän keino tutkimusraportista kerrottaessa ja esittääkin, että raportin kannalta keskeiset sidosryhmät olisi otettava mukaan jo itse tutkimusprosessiin. Tämä on tärkeä oivallus, sillä myös tieteellisen tiedon tuottaminen tapahtuu vuoropuhelussa tutkijoiden (ja ehkäpä toisinaan muunkin maailman) välillä, joista julkaiseminen on vain yksi alan käytäntö – ei itseisarvo. Lähtökohtaisesti julkaisut ovat osallistumista keskusteluun perustelluin argumentein, eivät “valmiita läpimurtoja”. Uskallan väittää, että raporteilla on samankaltainen rooli osana poliittista prosessia.

Myös perinteisen raportin viestimisessä voi tehdä paljon. Kuten Heinilä kirjoitti, on ensiarvoisen tärkeää, että raportin kohdeyleisö – siis ne tahot, joiden elämää, arkea ja työtä raportin ehdotukset koskettavat – saadaan mukaan työhön. Yhteydenpidon, seminaarien, yms. tapahtumien ohella keinoja voisivat olla esimerkiksi ideoiden ja ajatusten kerääminen sekä faktojen tarkistaminen joukkoistamalla tai sidosryhmien haastatteleminen ja mukaanotto tutkimuksen tekoon.

Toisaalta raportin tuloksia ja oivalluksia kannattaa nostaa esiin pieninä palasina ja nostoina ja liittää esimerkiksi ajankohtaisiin ilmiöihin ja ongelmiin. Tämän jälkeen tuloksia on helpompi suunnata kohdennettuina viesteinä tietyille sidosryhmille. Internet ja sosiaalinen media tarjoavat suuren määrän erilaisia tapoja tuottaa kiinnostavia sisältöjä tutkimustuloksista ja jakaa niitä sosiaalisten verkostojen avulla. Näin voi syntyä myös keskustelua ja ”pöhinää”, ja joku innostunut saattaa klikata auki jopa lopullisen PDF-raportin.