University of Helsinki
Helsingin Sanomat on varmaan taas todella ylpeä itsestään. Sen lisäksi, että ollaan pienen ihmisen puolella ja järjestään mielenkiintoista ja osuvaa kansalaisjournalismia, ajateltiin vielä syksyn puhteiksi elvyttää henkiin suomalainen älymystö ja julkinen keskustelu. Kyllä meidän nyt taas kelpaa!
Palataan Hesariin hetken kuluttua. Mitä ovat “älymystö” ja “julkinen” “keskustelu”? Ja mikä merkitys niillä voi olla?
Elämme aikaa, jolloin jokainen tuntee oman elämänsä kuin omat taskunsa. Tämä ei sinänsä ole tietenkään mitään uutta. Ihmiset ovat aina eläneet omissa pienissä piireissään ja elätelleet harhakuvaa, että siinä on kaikki. Kielini rajat ovat maailmani rajat. Nyky-yhteiskunnan perustavanlaatuinen erotus tuleekin ehkä tuon ajatuksen oikeutuksesta. Myyttisellä agraariajalla jokainen bönde kuitenkin tiesi, että on olemassa “julkinen”, se keskustelun tai ainakin toiminnan sfääri, jossa puidaan tärkeitä asioita ja tehdään ei pelkästään omaan vaan kaikkien kohtaloon vaikuttavia päätöksiä. Nykyään on mahdollista kuvitella, ettei tällaista julkista ole olemassakaan.
Kriittinen ääni (olemattoman) yleisön joukosta. Nykyäänhän vasta sitä onkin julkista! Verkkohesaria voivat kaikki lukea, ja jokainen on oman elämänsä tähtireportteri!
Tästä hyvinkin on kysymys. Aikana jolloin kaikki on julkista, mikään ei ole julkista. Käsitteen sisältö levittyy koko maailman ylitse ja kadottaa mielekkyytensä. Facebook, irc-galleria ja ehkä ennen kaikkea Jaiku ja Twitter edustavat tämän kehityksen loogista päätepistettä: kun kuka tahansa voi mistä tahansa lähettää 140 merkin mittaisen julkisen ilmoituksen käyneensä juuri kaupassa, ja ehkä ennen kaikkea kuka tahansa voi lukea näitä ilmoituksia onnesta soikeana, saattaa hyvinkin erehtyä kuvittelemaan, että tätä on julkinen keskustelu. Valitsee itselleen ei-triviaaleista lähteistä ne, jotka sopivat omaan minäkuvaan ja vahvistavat sitä, ja muutoin uppoudutaan triviaaliin twitkutukseen.
Ja tämä pudottaa koko käsitteen pohjan pois.
Julkiseen keskusteluun nimittäin kuuluu olennaisesti toisenlainen tahti ja määrä kuin mitä tällaisessa sirpaleisessa verkkojulkisuudessa on tarjolla. Maailma on liian tärkeä ja herkkä asia, jotta mielipiteitä voisi muodostaa äänestyksin ja gallupein. Niillä voidaan mitata ja testa voimaa, kyllä hyvinkin, raakaa demokraattista vipuvartta, mutta ehdottomasti vasta prosessin siinä osassa.
Ja tästä pääsemme julkisen keskustelun pahimpaan irvikuvaan tällä vuosituhannella. Hesari lanseerasi HS-Raati -nimellä kulkevan hirvityksen syyskuun alkupuolella. Kyseessä on totisesti julkisen keskustelun perversio, joka vieläkin lähettää puistatuksia aina kun ajatus harhautuu siihen suuntaan.
Ideana siis tuoda “punnittuja ajatuksia aikalaiskeskusteluun”. Tähän asti ihan hyvä. Mutta sitten: sen sijaan, että raati vaikkapa julkaisisi esseitä tai podcasteja tai youtube-keskusteluja, alentaa Hesari tukun oikeasti ihan älykkäitä ihmisiä pelkäksi mielipidemittauksen kohteeksi. HS kysyy kysymyksen, raati vastaa lyhyillä (tai pidemmillä) perusteluilla, jotka toki julkaistaan verkkosivuilla, josta kukin voi ne halutessaan tonkia, mutta lehteen menevässä pääjutussa pysytään tiukasti gallupjulkisuudessa. Tärkeintä on massan perustelematon puolidemokraattinen lynkkausmieli ja sen tulkinta yhtenä prosenttilukuna (70% raadista soisi hoitajille lisää liksaa! 66% julkaisisi Tiitisen listan!) ja lisäksi sekalaiset soundbitet, satunnaiset hajahuomiot ja seksikkäät kommentit. Minkä ihmeen takia minun pitäisi ylipäätään tietää, mitä mieltä kapellimestari Atso Almila (ihan fiksu jätkä varmaan) on hoitajien palkankorotuksesta?
Ideaalitapauksessahan mielipide sinänsä on riittävä perustelu sen esittemiselle. Siis uudestaan: mielipide on harkittu ja punnittu, se osataan asettaa isompaan kontekstiin ja linkittää niin vertikaalisesti historiaan kuin horisontaalisesti muualle maailmaan, ja asiasta mielellään löydetään aiemmin analyysiä väistäneitä näkökulmia. Näin ei todella ole HS-raadin kanssa.
Pistää vihaksi, mutta ehkä selviän. Älymystön voisi siis yksinkertaisesti määritellä niiksi, joita tuollainen keskustelun tapa ylipäätään kiehtoo, joilla on jotain kykyä osallistua siihen (tämä ei ihan oikeasti ole yhtä tärkeää kuin halu osallistua), ja joilla mielellään olisi jotain annettavaa meidän kaikkien yhteiselle hengenelämälle.
Jostakin syystä tämä on Suomessa kirosanoista suurin. (Pikanttina ivana Hs-raadin ensimmäisen jutun kainalon otsikkona oli nimenomaan “Suomessa älymystö on ruma sana”). Ja sen kyllä huomaa, niin politiikan teosta kuin kirjallisuudesta, musiikista ja “musiikkikeskustelusta” nyt puhumattakaan. Valitettavasti tämä Hesarin liike ei suinkaan edistä tämän Kainin merkin poistumista, päinvastoin. Menestyksekäs leikkaus, potilas kuoli. Älymystö alistuu BB-aikaan.
Asialle on tehtävä jotakin. Tämä ei ole, eikä voikaan olla, ainoa mahdollisuus. Me ryömimme kellareista ja vessoista ja kansoitamme maat! Vaviskaa!