Category: media

Posted on

Mitä ajatella, kun kakka on jo housussa?

Kuvan torttu ei liity tapaukseen.

Miten Ylioppilaslehden tekstiä alleenlaskemisesta bussissa pitäisi analysoida?

Journalismista tässä ei ole kyse, se on selvää. Luontevinta on varmaankin ajatella juttua novellina, jonkinlaisena Duudsonien kaunokirjallisena vastineena tai Ronald McDonaldin kaappauksen introspektiivisenä versiona. Tähän viittaa myös taiteilija Rämön ja taiteilja Kaarenojan teoksen kommentoinnista. Kaarenoja lisäksi viittaa eksplisiittisesti nykytaiteen käytäntöihin.

Taideteoksen vastaanotto kulkee usein aalloissa. Ensi tulee suora paheksunta, sen jälkeen ymmärtäminen ja selittäminen, sitten institutionalisointi tai unohdus, ennen radikaaleja uudelleentulkintoja. Kakkajutun toisen aallon tulkinnat lukivat tekstin mediaa käsitteleväksi metaironiaksi. Ironian kärki kohdistuisi silloin mediaan ja sen toimintaan: tällaista tyhjää shokeeraamista se on.

Jos Ylioppilaslehden alleenpaskomisjuttu olisi julkaistu, vaikka sanasta sanaan samana, novellina novellikokoelmassa, pitäisin sitä loistavana ja viiltävänä nyky-yhteiskunnan ja 20-jotain -sukupolven sisällöttömyyden, ekshibitionismin, toivottomuuden ja narsismin kuvauksena. Hykertelisin ja kihertelisin puistatuksesta ja lukisin seuraavan novellin hymyssä suin.

Kun Duudsonit (os. Extreme) nitovat lavalla itseään ja yleisöään perseeseen, kyse on roskaviihteestä. Kun Ylioppilaslehden päätoimittaja kakkaa lehdessään tahallaan housuunsa, meidän pitäisi jotenkin osata lukea se ironisena mediakritiikkinä.

Teksti ilmestyi Ylioppilaslehden 100-vuotisnumerossa. Ensimmäinen juttu on itsensä likoon laittavaa gonzoilua: toimitus asettaa itsensä nolostuttavaan asemaan, häpäisee tabuja ja perinteisiä instituutioita ja lyö läskiksi.

Se juttu ei kerro kakkaamisesta, vaan hyökkäyksestä Pörssiklubiin, yhteen viimeisistä tiukan miehisistä verkostoitumisen linnakkeista. Vasta näiden alkupalojen jälkeen siirrytään omassa ulosteessaan vellomiseen.

Vellontasarjan aloittaa tunnettu 2 girls 1 bus -episodi, jonka tarkempi kuvailu ei liene tarpeen. Mutta se ei suinkaan pääty siihen! Nk. pääjuttu kertoo kolme näkökulmaa Suomeen, Jörkan, Persun ja Mamun, ja niiden lomassa vähän Ylioppilaslehdenkin. Seuraavat viisi aukeamaa onkin omistettu ihan rehelliselle oman historian pikkunokkelalle tonkimiselle.

Kirsikan kakun päälle tarjoilee raikkaasti Hannu Salaman novelli.

Näistä lähtökohdista teoksen aiheen luontevin tulkinta koskisi kaiketi Ylioppilaslehden omaa historiaa ja ennen kaikkea käsillä olevan numeron sisältöä. Selkeimmin se kuuluisi, että tässä kaikessa on kyse vain omassa ulosteessaan vellomisesta. Nyt ei jäädä kielikuvan tasolle.

Mutta ehkä tämä ei ole koko kuva. Mitä teoksen mahdolliseen ironisuuteen tulee, tarjoavat varsinainen teksti ja sen konteksti tiettyjä tulkintavihjeitä. Otsikko alkaa “YL raportti” ja jutusta löytyy myös informatiivinen “Tästä on kyse: Turkuun voi matkustaa myös junalla” -“faktalaatikko”. Ne kyllä mahdollistavat tekstin ymmärtämisen ironiana, muttei se mitenkään välttämätöntä ole.

Tällaista ironiaa ei oikeastaan ole olemassa. Jos kirjoittaa lehteensä tekstin alleenlaskemisesta, julkaisee lehdessään tekstin alleenlaskemisesta. Voi väittää tehneensä näin ironisesti, mutta mistä meidän pitäisi se tietää? Miksi meidän pitäisi lukea tähän teokseen ironia, mutta jättää se löytämättä Duudsonien yhteiskuntaa ja nuorten poliittisen vaikuttamisen merkittävyyttä tutkailevasta performanssista (Youtube-video, 2003)? Koska Duudsonit ovat työväenluokkaisia, korkeakouluja käymättömiä maaseudulta tai pienemmistä kaupungeista kotoisin olevia (miehiä), ja Ylkkärin toimittajat korkeakoulutettuja, eliittiin kuuluvia kaupunkilaisia (naisia)? (edit  6.2.: Duudsoneista puolet on korkeakoulutettuja! En tiennyt, oli ennakkoluuloinen! Kyse onkin siis vain rakennetusta imagosta.) Koska miehet nyt vaan tykkäävät tyhmistä jutuista ja naiset eivät kakkaa?

Jos tavoitteena on käydä keskustelua median tilasta ja saa aikaan suunnattomasti paskapuhetta, onko silloin onnistunut?

Todellisuudessa tällainen teksti ei voi koskaan nousta pilkkaamansa asian yläpuolelle, sillä se on itse sitä samaa paskaa. Joku sisäpiiri tällaisenkin ironian aina ymmärtää, Facebookissa nimenomaan entiset ylioppilaslehtiläiset ovat kehuneet tekstiä kaikkein eniten. On erittäin kuvaavaa, että  tämä on ensimmäinen asia, josta Kaarenojan ylioppilaslehti nousee suuriin otsikoihin (tai oikeastaan toinen, ensimmäinen lienee 100-vuotisjuhlien mokaaminen). Eipä sillä, kyseessä ovat varmasti suurimmat tämän vuosikymmenen Ylioppilaslehtien saamat otsikot ylipäätään.

Alleenlaskemisen kaikkein myötäsukaisin tulkinta on siis yleinen mediakritiikki – tämä kaikki on huomiohakuista huoraamista ja ulosteilla läträämistä. Tämä varmasti osuu. Seuraava mahdollinen, negatiivisempi tulkinta on kommentti Ylkkärin omaan historiaan – tällaista samanlaista egoistista paskaa se on aina ollut ja mekin olemme. Ehkä, ehkä. Toisaalta, koko jutun voi lukea myös pelkkänä egoistisena paskana, ilman minkäänlaisia ironian tasoja. Sellaisia ovat novellit, niistä voi tehdä tulkintoja.

Ironian tasoista ja oikeastaan valitusta tulkinnasta riippumatta kaikkein paljastavin on itse jutusta löytyvä lause “Jos kerran pystyy mihin tahansa, oliko pakko valita juuri tämä?” Hesarin kulttuurisivut totesivat Ylioppilaslehden Suomen vapaimmaksi mediaksi. Lehdessä toimittaja saa käsiinsä seuratun, hyväbrändisen ja kohtalaisesti resursoidun lehden ja ainoaksi käskykseen tehdä kiinnostavaa ja hyvää.

Kysymys on totta kai laajempi. Jos ajatellaan novellia kuvana meistä, alle kolmekymppisistä yliopistolaisista, kuuluu kysymys kai, miksei kukaan meistä tee mitään merkittävää niillä rakenteilla ja varallisuudella, mitä olemme saaneet vanhemmiltamme? Miksi sekä kulttuurimme että viihteemme kestävimmät muistomerkit tulevat olemaan tyhmiä itsenöyryytyksiä? Tähän kysymykseen Ylkkäri ei vastaa, vieläpä anti-vastaa jatkamalla vellomista rakentamisen sijaan.

Tällaisen housuunpaskomisen herättämä tärkein kysymys onkin, taivummeko me kyynis-ironisiksi metatason masturboijiksi, vai elättelemmekö toiveita maailmanhengen kehittymisestä tai vallankumouksesta tai edes jostakin, joka olisi äitejämme enemmän.

(Täyden paljastelun hengessä avustin Ylioppilaslehteä vuosina 2007-2011. Toimin tilikauden 2010 Ylioppilaslehteä kustantavan osakeyhtiön hallituksen puheenjohtajana. Hain lehden päätoimittajaksi vuosina 2010 ja 2012. Istun edelleen HYYn edustajistossa, joka on Ylkkäriä julkaisevan Ylioppilaskunnan korkein päättävä elin. Kiitokset tekstin kommenteista Jussi Nuortimolle, Senja Laaksolle ja Tuomas Saloniemelle)

 

 

Posted on

Sanomalehdet, kuolema ja geriatria

Painetut sanomalehdet ovat kuolemassa. Kaikki eläkeikää nuoremmat siirtyvät lukemaan uutisensa ja analyysinsä verkosta. Näin tekevät varsinkin alle kolmekymppiset. Tämä on vanhaa kauraa. Tähän on yleensä epäilty syyksi internetiä sinänsä: verkossa sisällön kuluttaminen on kätevämpää eikä artikkeleista tarvitse maksaa. Tässä keskustelussa on automaattisesti oletettu, että paperilehdet ja niissä oleva sisältö olisi parempaa kuin verkosta ilmaiseksi saatava vastaava, mutta fyysinen helppous ja ilmaisuus tekevät verkon roskasta houkuttelevampaa. Viisaat miehet ja naiset pohtivat päänsä puhki, miten saisivat nuoremmat henkilöt maksamaan laadukkaammasta paperijournalismista.

Entä jos tämä keskustelu onkin käyty kokonaan vääristä lähtökohdista? Entäs jos kuluttajat siirtyvätkin verkkoon, koska sieltä saatava journalismi on yksinkertaisesti parempaa jollakin tavalla?

Sunnuntaisivut ja Kuukausiliite ovat ulkomaanjournalismin ohella olleet Hesarin journalistia valtteja. Nyt ne löyhkäävät kuolemalta. Ja kun sanon kuolemalta, tarkoitan vanhainkodin päässä odottavaa pientä huonetta, jonne hylätyt eläkeläiset kärrätään. Kuolemaa ja geriatriaa ei saa pois pyyhkimälläkään.

Sekä sunnuntaisivujen että Kuukausiliitteen jutuista hävyttömän suuri osa on kirjoitettu menneen maailman pohjavireellä. Nuortenkin toimittajien jutuissa sävy on, että en nyt oikein ymmärrä, miksi maailma on näin omituinen, mutta tällaista nämä nuoret kai nykyään tekevät. Tällainen työikäinen tietokoneiden kanssa kasvanut ja viihtyvä henkilö kokee tällaisen loukkaavana ja alentuvana, ja suoraan sanottuna erittäin epäkiinnostavana.Tätä ei varmasti tehdä tahallaan ja edelleen monet jutut ovat erinomaisia, myös tämän sunnuntain lehdessä. Lehteä kuitenkin tehdään selvästi sellaiselle myyttiselle keski-ikäisten joukolle, johon minä en kuulu enkä koskaan tule kuulumaankaan. Kaikki fyysisesti minun ikäiseni tulevat kokemaan keski-ikäisyyden aivan eri tavalla, ja vieläpä suurin osa eri tavalla kuin tämän hetken keski-ikäiset.

Nyt tärkeä huomio. En missään nimessä tarkoita, että Kuukausiliitettä tai sunnuntaisivuja pitäisi “nuorennusleikata”, “modernisoida”, muutta taittoa sekavammaksi ja fonttia pienemmäksi ja tehdä enemmän juttuja graffiteista, tisseistä ja oluenjuonnista. Oikeastaan täysin päinvastoin. Mikäli joku haluaa myydä minun ikäisilleni ihmisille, toi oikeastaan kellekään vuoden 1970 jälkeen syntyneelle sanomalehteä, siihen varmasti riittää ilman alentuvaa, keski-ikäisen kulttuuritädin tai taloussedän rajatonta ylimielisyyttä kirjoitettu syvällinen, taustoitettu ja faktatarkistettu Journalismi. Sellainen journalismi, jossa kerrotaan tutuista asioista uusia puolia, taustoitetaan joka tapauksessa internetistä löytyvää jatkuvaa uutisvirtaa. Sellainen journalismi, joka avaa uusia puolia maailmasta ja esittelee kiinnostavia ihmisiä. (Kuten viime sunnuntaisivujen jutut Akseli Hemmingistä tai lasten aseharrastuksesta.)

Sunnuntaina 23.9.2012 Katja Martelius päätti kuitenkin pohtia brittien hevosnaamojen dynastian uusinta kaunistusta, Kate Middletonia ja tämän tissejä (huomatkaa, tissejä!) jutullisen verran.  Sinänsä ihan hyvän jutun viimeisen kappaleen alku kuului: “Emme voi tietää, ajoiko Catherinea sukupolvensa paljasteluvimma vai kyllästyikö hän vain hetkeksi koko kuninkaallistouhuun, tuohon iänikuiseen prinsessaleikkiin”.

Huh huh. Kate on 30-vuotias, minä 28. Joku täti siis niputtaa Katesta otetut paparazzi-tissikuvat “sukupolvelle ominaiseksi paljasteluvietiksi.” Onneksi aikaisemman polven kuninkaallisista ei otettu vastaavia kuvia (nsfw – sunnuntaisivuille voin sukupolveni edustajana kertoa, että ei kannata klikata töissä).

Voin nyt tässä ihan julkisesti kertoa, että itse olen jotenkin mystisesti vapaa tästä “sukupolveni vietistä” näyttää tissejäni tuntemattomille. Samoin suurin osa tuntemistani ihmisistä.

Kuukausiliite puolestaan on Hesarin ehdottomasti laadukkain osa. Senkin kohdalla joutuu valitettavan usein huiskimaan vanhainkodin hajua kauemmaksi. Osa hyvistäkin jutuista on näkökulmaltaan sellaisia, että 30 vuotta vanhemmat varmasti nauttivat niistä enemmän. Ja seuraavan kerran kun Ilkka Malmberg kirjoittaa pitkän pohdinnan siitä, millaista ruisleipää kukin seitsemästä veljeksestä leipoisi tai millaisen saunan kukin Tuntemattoman sotilaan hahmo lämmittäisi tai millä kaikilla jo lakkautetuilla automerkeillä 50-luvun italialaiset filmitähdet voisivat kiertää tarkastelemassa itä- ja länsi-Suomen eroja, voimme itse kukin miettiä että näinköhän nämä on ne 2010-luvun suomalaisen kulttuurin tärkeimmät referenssipisteet.

(Kuukausiliite on Suomen parasta journalismia. Kysymys kuuluukin, riittääkö se.)

Ystäväni Tuomas Niska totesi Facebookissa suomalaisen journalismin kuolemankysymyksen olevan, ymmärtävätkö sanomalehdet riittävän ajoissa, että juttujen kirjoittaminen Suurelle Yleisölle (tai Nyt-liitteen tapauksessa Nuorisolle) ei kannata, sillä näitä ei enää ole olemassa.

Me emme muodosta sukupolvea. Meillä on aina ollut yli yksi telkkarikanava. Me osaamme seurata ulkomaisia, (valitettavasti) parempia aikakauslehtiä, jotka eivät suhtaudu meihin alentuvasti “sukupolvellemme ominaisten” viettien orjina. Me muodostamme tuhat miljoonaa erilaista pientä skeneä. Meistä jokainen on jonkin eksoottisen asian asiantuntija. Me emme lue samoja kirjoja, edes välttämättä samoilla kielillä. Suurin osa tuntee paremmin sormuksen ritarit ja viisikon kuin Lehdon, Koskelan ja Lammion.

Me osaamme lukea lehtiä, jotka tekevät suurella vaivalla ja huolella kiinnostavaa journalismia. Näistä me jopa maksamme. Vielä toistaiseksi myös Kuukausiliitteestä ja sunnuntaisivuista. Mutta kuinka kauan?

Ja kun lopetamme, se ei johdu siitä että olemme liian itsekkäitä maksaaksemme journalismista tai liian laiskoja avataksemme paperilehteä.

 

(Kuva: Mark Kirchner. Kiitokset kommenteista Tuomaksille Niska ja Saloniemi. Editoitu pois kirjoitusvirheitä ja yksi sana kulttuuri-.)

Posted on

Presidentinvaalit ovat ohi, palataan politiikkaan

“Every few days, a luminary would come to Zuccotti Park and give a speech that would circulate around the Internet. All of a sudden it was cool to be a lefty again.”
– Kalle Lasn, Adbusters, 2011

Walk Like an Egyptian

Vuonna 2011 oikeudenmukaisuus nousi kansainvälisen poliittisen keskustelun keskiöön ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Kaikki alkoi arabikeväästä, Tunisiasta, Egyptistä. Kansannousuista ottivat oppia Adbustersin Kalle Lasn ja entinen Wall Street -traderi Vlad Teichberg. Voisiko “länsimaissa” tietoisesti herättää keskustelua tulonjaon ja yhteiskunnan oikeudenmukaisuudesta näkyvällä kansalaistoiminnalla?

Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana Yhdysvaltojen sisäinen tulonjaon epäoikeudenmukaisuus oli kasvanut järkyttävän suureksi. Pohja oli olemassa. Lasnin, Teichbergin ja kymmenien muiden työnä Syntyi Occupy Wall Street -liike, sen innoittamat kymmenet tai sadat mielenosoitukset ja telttaleirit ympäri maailman. (Vanity Fairin kiinnostava juttu aiheesta.)

Occupy Wall Street onnistui siirtämään amerikkalaisen poliittisen keskustelun takaisin perusasioihin: oikeudenmukaisuuteen, työn arvostukseen. Siihen, millaisen elämän yhteiskuntamme haluaa (kaikille) jäsenilleen tarjota. OWS:n jälkeen on keskusteltu veroista ja siitä, kuinka helvetisti rikkaat tienaavat – ja siitä, onko se oikein.

Euroopassa – saati Suomessa – tätä keskustelua ei olla viime aikoina käyty.

Nyt kun presidentinvaalit viimein loppuivat, voimme ehkä suorittaa ennenaikaisen kevätsiivouksen. Voimme siivota identiteettipolitiikan, Jennin ja Antonion, valtakunnan sovittelijan ja yöväen presidentin, epämääräisen “liberaaliuden” ja “konservatiivisuuden”, Lennu-terrierin ja mummojen hiukset ja ylipäätään kaiken epäolennaisen tauhkan pois mielistämme ja ruveta keskittymään tärkeisiin asioihin.

Myös Suomessa olemme siirtyneet kahdessakymmenessä vuodessa erilaiseen yhteiskuntajärjestykseen. Rikkaat ovat nykään oikeasti rikkaita, köyhät oikeasti köyhiä. Tällaisessa tulonjaossa ei kuitenkaan ole oikeudenmukaisuudesta tietoakaan.(Aiheesta kts. mm. Soininvaara.) Tuottavinta työtä tekevien työstään saama korvaus on ylittänyt kaikki säällisyyden rajat. Yksikään yritysjohtaja ei “tuota lisäarvoa” ilman opettajien, siivojien, terveydenhoitajien, asfalttimiesten, kokkien, poliisien ja lentokentän turvatarkastajien armeijaa. Suomessa kaikki Saulista Timoon tykkäävät toistella mantraa hyvinvointivaltion tärkeydestä. Hyvinvointivaltion on kuitenkin tarkoittettava jotakin konkreettista. Amerikkalainen poliittinen keskustelu on tällä hetkellä vasemmistolaisempaa kuin suomalainen. Hävetkäämme.

Presidentinvaaleissa keskusteltiin paljon homoudesta ja ulkomaalaisista. Tämä oli hyvä. Vaalit todistivat, että Suomessa hyvin monenlaiset ihmiset voivat nousta politiikan huipulle. Tämäkin oli hyvä. Mikäli Haavisto olisi ollut jostakin toisesta puolueesta tai Antonion tilalla olisi ollut Antonia, olisivat luvut saattaneet olla 47-53. Niinistö olisi todennäköisesti voittanut silti. Tämä ei ole hyvä.

Tehdään tästä keväästä oikean politiikan kevät. Keksitään ratkaisuja ja ideoita. Miten reagoimme ilmastonmuutokseen? Työn tuottavuuden nousun takia nykyisen elintason ylläpitoon tarvitaan yhä vähemmän ihmisiä. Mitä lopuille tapahtuu? Ovatko pikavipit ja pikaoptiovoitot oikein? Miten pidämme huolta kaikista maailman ihmisistä?

Arvokeskustelun käyminen on tärkeää ja hienoa, mutta unohtakaamme se hetkeksi. Arvoja ei voi syödä.

(Kiitokset tämän ja edellisen merkinnän kommentoinnista ja oikoluvusta Erkka Mykkäselle ja Jussi Nuortimolle.)


Posted on

Ronald McDonaldin kaappaus on kiinnostavaa taidetta

Viime viikon kutkutavin mediatarina oli Ronald McDonaldin kaappaus. Koko homma oli absurdi, kiinnostava, vähän hämärä – ja koko ajan oli vähän vaikeaa uskoa silmiään: tapahtuiko tämä oikaesti? Onko niillä OIKEASTI kommandopipot päässä? Toisaalta, sanalla “kutkuttava” on myös toinen puoli. Kutkuttavat asiat ovat kiinnostavia, mutteivät koskaan maailmaa muuttavia. Egyptissä tapahtuva vallankumous on kiinnostava ja vangitseva, ei kutkuttava.

Asiaan. Kirjoitin perjantaina alkaneesta salapoliisintyöstäni tämän asian ympärillä Voiman verkkolehteen Fifiin. Soittelun jälkeen siis näytti siltä, että kaikki viisi listattua taiteilijaa kiistivät yhteytensä projektiin, mutta Leinonen ja Geller eivät vaikuttaneet täysin vilpittömiltä. Niinpä henkilökohtainen veikkaukseni on, että kyseessä on Gellerin ja Leinosen yhteisnäyttely.

STT poimi uutisen Fifistä ja tuuttasi eteenpäin (mistä se päätyi mm. HS:n omakaupunki-osastolle).

Sääli vain, että sekä STT että aiemmin uutisoinut Taloussanomat eivät tuntuneet ymmärtäneen koko touhun pointtia ollenkaan. McDonald’sin pellekaappaus olikin mainos! kirkuu Taloussanomien otsikko.

Eikä ollut. Se oli taidetta.

Mikäli käsitetaiteilijat (oli kyseessä sitten  Leinonen/Geller tai jokin muu joukkue) tekevät tällaisen kaappauksen, liittävät siihen videoita, julkaisevat manifestejä ja pitävät lopulta näyttelyn, ei kaappaus ole taidenäyttelyn mainos. SE ON NÄYTTELYN KESKEINEN TYÖ. En yllättäyisi, mikäli perjantaina aukeava näyttely koostuisi pääosin esillä olleista videoista, Ronaldista (Gellerin tyyliin sopisi oikein hyvin tehdä oma kopio Ronaldista mestausta varten) mestattuna tai pää irroitettuna – mahdollisesti ryyditettynä erittäin kompromettoivilla kuvasarjoilla Ronaldin edesottamuksista vangittuna, mahdollisesti myös poliisin antamasta sakkolapusta jne.

Tai oikeastaan koko näyttelyä ei välttämättä tarvitse enää edes pitää. Taideteos voisi hyvin muodostua pelkästään videoista, nettisivuista, lehtijutuista (jee, pääsin osalliseksi!), ilkeistä kommenteista Youtubessa ja lehdissä.

Ja se olisi hyvä, kiinnostava ja uskaltava taideteos. Fifin juttuni oli mahdollista lukea myös melko kriittisenä varsinaista aktiota kohtaan. Tulkinta riippuu tyystin perspektiivistä. Mikäli oletamme, että kaappauksella oli joitakin yhteiskuntakriittisiä ja ennen kaikkea McDonaldsia painostamaan tarkoitettuja tavoitteita, niiden toteutumiseen en usko. Taiteena katsoen olen… kutkuttunut.

Ja haluan nähdä lisää.

Sain ystävältäni muistutuksen ruotsissa toteutetusta vastaavasta aktiosta: Militant Graffiti Artists of Stockholm kaappasi yhden Tukholmaa kansoittaneista, mainoksin varustetuista muovilehmistä tämän ollessa toteuttamassa betoniporsaan virkaansa.

Havaitsemme taiteen yhteiskunnallisuuden olevan aika herkkävireinen asia. Militantit tukholmalaiset graffittiartistit kaappasivat lehmän kommandopipoissa kritisoidakseen kaupallisia lehmiä ja niiden olemassaoloa sinänsä. Tämä yhteiskunnalisuus ei tunnu väärältä. Suomalaiset taiteiljat kaappasivat Ronald McDonaldin ja vaativat videolla mäkin tunnustamaan kaikenlaista laittomien maahanmuuttujien käytöstä työvoimana käytettyyn pakkausjätteeseen ja kapitalistiseen voitontavoitteluun. Liikaa vaatimuksia, liian monimutkaista, liian vähän ehdottomuutta: miksi videolla piti korostaa, että tekijät “rakastavat hampurilaisia”? Menee puurot ja vellit sekaisin – positiivisen boikotin (“palkitsemme syömällä lisää hampurilaisianne”) yhdistäminen kiristämiseen, uhkailuun ja häpäisyyn tuottaa omituisen tunteen – ei toimi kaikkein vahvimpana pohjana emansipatoriselle McD-kritiikin nousulle.

Tämä omituinen tunne kyllä liittyy Leinoseen muutenkin – voisiko sanoa osana tämän brändiä. Samaan aikaan Leinosen Elovena-maalaukset ovat oikeasti todella purevaa yhtenäiskulttuurikritiikkiä ja hyvintehokasta sellaista, Leinosen ja Riiko Sakkisen Mundus Liber oli monella tavalla päräyttävintä biovallan käsittelyä taiteessa mitä olen ylipäätään Suomessa nähnyt – ja samaan aikaan koko ajan Leinonen operoi muovisuuden, kaupallisuuden ja zeitgeistin harjalla. Joka tapauksessa Leinonen oli jo ennen tätä operaatiota (mikäli tämä nyt ylipäätään on hänen duunejaan, hänhän itse kielsi minulle, että olisi millään tavalla tekemisissä tämän kanssa.) mielestäni monella tavalla Suomen kiinnostavimpia nykytaiteilijoita. Mikäli kyseessä on jonkun toisen proggis, olen erittäin kiinnostunut jatkosta.

Mutta mä nyt tykkäänkin myös Jeff Koonsista.

Toisaalta, koko teokselle on toinenkin tulkinta. Ehkä pilkan kohteena olemmekin me voimaalukevat, “tiedostavat” “aktiiviset kansalaiset”. Ehkä videolla esitetty vaatimuksien moninaisus yhdistetynä niiden ponnettomuuteen ja äärimmäisen rankkoihin keinoihin kertoo jotain meidän huomion kohteestamme, ajastamme, mediastamme, keinoistamme. Ehkä tarkoitus on osoittaa, että koemme liikaa sympatiaa muovinukkea kohtaan VAIKKA EGYPTISSÄ KUOLEE IHMISIÄ!

Tiedä näistä. Munakasta ja ajatuksi herättävää joka tapaukesssa. Odotamme perjantaita kiinnostuneena.

[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=slZjQDFbql8]
[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=wcBuRSzCbM8]

Ja mistäs tämä sitten on olevinaan?

[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=Q2aIK_FQRVs]

Posted on

Tolkuton tekijänoikeustuomio

Turkulainen jamppa tuomittiin “nettipiratismista” yli 300 000 euron korvauksiin ja neljän kuukauden (ehdolliseen) vankeuteen, tiesi HS kertoa.

Tässähän ei ole järjen häivääkään. (Eikä tässä merkinnässä uutta ajatusta. Tiedossa samaa tauhkaa.)

Kysynpä vaan, että mistä muusta rikoksesta, jota ei ole suoritettu henkilökohtaisen edun saamiseksi, voidaan tuomita satojentuhansien korvauksiin?

Tämä ei millään tavalla mahdu minun oikeustajuni puitteisiin.

Ensin pari faktaa, jotka HS:n jutussa onnistuneesti raportoitiin täysin päin mäntyä.

Tällä tuomtulla oli omalla koneella jaossa 269 musiikkikappaletta ja 515 “audiovisuaalista tiedostoa”, joka tarkoittanee leffoja. HS:n jutussa sanotaan, että tuomitun ylläpitämällä palvelimella oli ladattavissa 300 000 musiikkikappaleen verran tiedostoja.  Tämä ei pidä paikkaansa. Vertaisverkkojen toimintaidea on, että jaettavat tiedostot eivät ole kenenkään palvelimella, vaan että palvelimien kautta on mahdollista ladata tiedostoja toisten käyttäjien tietokoneilta. Muuten kyseessä ei olisi vertaisverkko, vaan palvelin, jolla jaetaan tiedostoja.i

Ne vahingonkorvaukset, joihin mies tuomittiin, perustuvat yhtenä satunnaisena päivänä tehtyyn tarkastukseen ja sen pohjalta käytännössä arvailtuihin lukuihin. Voidaan siis olettaa, että tarkastuksen nimenomaisella hetkellä palvelussa olisi ollut kaksinkertainen määrä käyttäjiä, olisivat korvaukset olleet…

Tuomioistuimen ansioksi on sanottava, että suomalaiset musiikintuottajat toki vaativat yli kahden miljoonan euron korvauksia.

Pystyn hyväksymään ajatuksen, että tiedostojen luvaton lataaminen internetistä on rikos. Pystyn hyväksymään ajatuksen, että tiedostojen toisten ladattavaksi saattaminen on rikos. (Tosin en aivan ongelmitta: jos joku jättää autonsa lukitsematta kadulle ja laittaa päälle lapun, että ottakaa, onko sen ottaminen rikos? [edit myöhemmin: tämän suhteen saatan hyvinkin olla väärässä. Tai ainakaan esimerkki ei ole paras mahdollinen.]) Saatan olla eri mieltä siitä, pitäisikö niiden olla rikoksia, mutta pystyn hyväksymään tekojen tuomittavuuden periaatteen.

Pystynkö hyväksymään ajatuksen siitä, että palvelu, jonka avulla sellainen henkilö, joka haluaa ladata jotain ja sellainen henkilö, jolla tätä jotain on tarjolla, voivat tehdä vaihtokauppoja, on rikos? Mahdollisesti, mutta nyt liikutaan jo merkittävästi harmaammilla vesillä. Jos jampat tekisivät sitä lehtien kirjeenvaihtopalstojen kautta ja lähettelisivät toisilleen cd-levyjä, kyseessä ei olisi rikos [edit:tämäkin saattaa olla vanhentunut käsitys asiasta. voin olla väärässä.] –  vaikka se, mitä tapahtuu, olisi sama asia. Tämä on vain liian kätevää ollakseen laillista. Jos yhteydenpitoon käytettäisin HS:n keskustelupalstaa, en usko, että HS joutuisi maksamaan  Mutta tosiaan. Ymmärrän, että dc-verkon kautta tiedostojen vaihtelu on niin paljon kätevämpää, että sitä voi pitää kvalitatiivisesti eri asiana. Tämänkin periaatteen pystyn hyväksymään.

Mutta.

Tuomioasiakirjassa (jonka lukemiseen tämä merkintä siis perustuu, ja joka kirjoitushetkellä [ilmeisesti sittemmin poistui verkosta] oli  luettavissa täällä ) todetaan tuomitun rikoksista ja rangaistuksista seuraavaa:

Tuomitun [poistin nimen] syyksi luettja rikoksia ei voida pitää vaarallisina. Sen sijaa niiden voidaan katsoa olevan vahngollsia niiden aikaansaadessa laajamittaisesti välinpitämättömyyden ilmapiiriä lain sääösten ja määäysten(sic) noudattamisvelvollsuuden suhteen.

Lisäksi siinä todetaan monessa kohtaa, että “Teon motiivina ei ollut rahan ansaitseminen” ja että “syytetty ei ansainnut rahaa teoillaan.”

Tuomioistuin siis tuomitsi näin pelotellakseen muita. Keskeistä ei ole se, miten paljon vahinkoa kellekin todellisuudessa aiheutui tai olisi saattanut aiheutua, vaan, kuinka paljon pitää rangaista, jotta muut olisivat tekemättä samaa.

Ja miksei näin olisi, sillä koko nykyaikaisen tekijänoikeuskäytännön ja ennen kaikkea siitä langetettujen tuomioiden heikko kohta on nimenomaan tuo menetettyjen rahojen korvaaminen. Jäikö artisteilta saamatta kaksi miljoonaa euroa – tai 300 000 euroa – sen takia, että tämä yksi turkulainen mahdollisti suomalaisten käyttäjien kommunikoimisen keskenään?

Ehkä. Tai sitten ei. Kukaan ei nimittäin tiedä. Ehkä jotkut jättivät ostamatta ne nimenomaiset kappaleet ja leffat sen takia että latasivat ne toisilta käyttäjiltä, joihin saivat yhteyden tuomitun kautta – ehkä jotkut jättivät ostamatta jotkut toiset levyt sen takia. Ehkä söivät enemmän jäätelöä tai kävivät enemmän elokuvissa, kun kerran ei tarvinnut maksaa levyistä niin paljon. Tai sitten ostivat jotain aivan toisia levyjä. Tai sitten eivät koskaan olisikaan ostaneet yhtään levyä, lainanneet vain kirjastosta (laillisesti) ja kopioineet vanhemmiltaan ja 20 ihmisen lähipiiriltään (laillisesti).

Tai ehkä he kuluttivat ylipäätään enemmän mediaa sen takia, että olivat oppineet digitaalisen kuluttamisen ennen kuin levy-yhtiöt (elokuvayhtiöistä nyt puhumattakaan) edes tarjosivat järkevää palvelua median digitaalista kuluttamista varten. Tähän suuntaan puhuisi esimerkiksi PriceWaterhouseCoopersin selvitys aiheesta:

Laskusuuntaisen vuoden 2009 jälkeen maailmanlaajuiset viihde- ja mediamarkkinat kokonaisuudessaan tulevat kasvamaan vuosittain 5,0 prosenttia koko ennustejakson ajan niin, että vuonna 2014 saavutetaan 1,7 biljoonan Yhdysvaltain dollarin raja. Kasvu on siis huimaa vuoden 2009 1,3 biljoonan tasosta.

Tämä muuten mainitaan myös tuomiossa. Paperissa todetaan, että elokuvien jälleenmyyntihintaa ei voida käyttää suoraan korvaussumman laskemiseen, sillä “vastaavaa palvelua [eli digitaalista latausta] ei teon suoritusaikaan ollut saatavilla”.

Keskeistä on, että kellään ei ole eikä voi olla näistä asioista minkäänlaista varmaa tietoa, sillä koko ajatus perustuu jossitteluun ja mahdollisen tulevan toiminnan arvailuun. Samalla tavalla jos joku pahoinpitelee minut, voinko väittää, että nyt katkesi lupaava urani jääkiekkoilijana, josta olisin tienannut kymmeniä miljoonia tulevaisuudessa? En tietenkään. Ajatuskin on absurdi.

Mutta tekijänoikeuksien suhteen teosta, jonka tarkoitus ei ollut tuottaa tekijälleen taloudellista hyötyä, ja josta ehkä koitui tai sitten ei kahden miljoonan, kolmensadan tuhannen tai aivan minkä tahansa summan verran taloudellista tappiota tai hyötyä mediateollisuudelle, tuomitaan Suomessa satojen tuhansien korvauksiin ja neljän kuukauden vankeuteen.

Kykenenkö hyväksymään tämän?

En missään nimessä.

Jokainen voi huvikseen miettiä, mistä muusta rikoksesta voi saada 300 000 euron korvausvaatimuksen ja vankeutta, jonka motiivina ei ole väkivalta tai kaaoksen aiheuttaminen ja jossa ei olla tavoiteltu taloudellista etua? (Mikäli jollakin on tästä ihan esimerkkejä, otan mielelläni vastana)

Tämä ei ole millään tavalla järkevää eikä oikeudenmukaista.

Edit myöhemmin: Toinen, vaihtoehtoinen malli ajatella korvausten suuruus: jos niillä muutamalla tuhannella ihmisellä, joihin tuo tuomiosumma perustuu, olisi ollut käytössä  spotify premium, he olisivat todennäköisesti saaneet samat musiikkikappaleet käyttöönsä ainakin siksi aikaa. Spotifystä jokainen maksaa sen kympin kuussa, voidaan olettaa, että vaikka vuodessa niitä kappaleita tullaan kuunnelleeksi riittävän monta kertaa. Sitten voidaan laskea, että 2000 * 10 * 12 ja jakaa tämä summa sillä osalla, joka kullekin kuunnellulle artistille spotarin saamista rajoista menee. Voin näin mitään tietämättä sanoa, että se on aika paljon vähemmän kuin 300 000 euroa.

Itse tuomiossa käytetty laskentaperuste ei eroa tästä, valitettavasti se asiakirja poistui jo netistä, joten en voi lainata siitä olennaisia kohtia.

Lisäksi vielä selvennyksenä mainittakoon, että minulla ei siis ole (suuren suurta) periaatteellista ongelmaa sen kanssa, että joku on tuomittu tästä asiasta. Sen voin ymmärtää, vaikka ymmärränkin hyvin myös niitä periaatteellisia lähtökohtia, joiden mielestä tällaisesta asiasta ei pitäisi tuomita. Ongelmani keskittyvät siihen, miten koviin vahingonkorvauksiin ja vankeustuomioon tästä voidaan tuomita.

Posted on

Mun laitteet on mun luokka

Joku Applella on lukenut Bourdieunsa todella, todella tarkkaan.

Lyhyesti: nykymaailmassa raha sinänsä (tai varsinkaan) asema tuotannossa ei enää määrittele luokka-asemaa millään tavalla. Jotenkin tuntuisi tyhmältä ajatella, että se myyttinen rikas paperimies olisi jotenkin merkittävästi työväenluokkaisempi kuin vaikkapa väitöskirjatutkija.

Taloudelliselta kannalta, siis. Bourdieuta vapaasti pahoinpidellen, luokka-aseman määrittelevät nykyään maku, koulutus ja tavat. Rahakin auttaa, usein hyvä maku vähintäänkin edellyttää tiettyä taloudellista asemaa.

Bourdieun ajatus kulkee, että on olemassa yläluokka, joka luontevasti tietää, mikä taide on hip, mitkä romaanit ovat kiinnostavia, missä paikoissa pitää käydä syömässä, miten pitää pukeutua, missä kohtaa olla kokonaan välittämättä näistä säännöistä. Keskiluokkaa leimaa hyvä kulttuuritahto: he todella haluaisivat yläluokan tavoin tietää ja ymmärtää, mutta eivät aivan onnistu siinä. Niinpä he päätyvät apinoimaan yläluokan muotoja, kulutuksen ulkoisia merkkejä, mutta eivät kuitenkaan pysy sisällöistä perässä. Monikohan Pabloon pakkasessa jonottanut “taiteenystävä”  pöyristyi tajutessaan vähintään joka toisen Picasson duunin kuvaavan seksiä, tissejä, perseitä tai alastomuutta noin muuten vain. Ilmeistä päätellen myös joka toinen.

Maun työväenluokkaa ei niin sanotusti voisi vittuakaan kiinnostaa koko tuo pelleily. Karrikoidusti hän on tyytyväinen olueensa, bounce-ass-siideriinsä ja BB:iinsa.

Entäs se Apple?

Steve Jobs julkisti tällä viikolla maailman hypetetyimmän yhtiön uusimman varajeesuksen, iPAdin. Laite on käytännössä iso iPod, varmasti mukava videoiden katsomiseen, surffailuun ja pelien pelaamiseen.

Mutta ei sillä mitään tee.  Sillä ei voi kirjoittaa (ei näppäimistöä), sillä ei voi katsoa DVD:itä, mikä kuitenkin lienee edelleen se muoto, jota useimmat elokuviinsa käyttävät, siihen ei voi liittää usb-laitteita.

Se ei siis kelpaa muistikirjan korvikkeeksi, eikä sitä voi ajatella vakavana medialaitteena (ainakaan nykyisessä todellisuudessa) ilman optista asemaa.  Ehkä muutaman vuoden kuluttua.

Laitteella on kuitenkin yksi ylivertainen ominaisuus.

Mikään ei signaloi yläluokkaan kuulumista paremin kuin iPad.

Macit ovat ylipäätään statussymboleina täysin lyömättömiä, kalliita, viimeistellysti muotoiltuja, kuitenkin edelleen juuri riittävän harvinaisia todella kertoakseen jotain kantajastaan. Lisäksi niitä leimaa tietty yläluokkaisen epäkäytännöllisyyden estetitsointi: iPhonella ei voi ajaa useampaa ohjelmaa yhtä aikaa koska… no, sillä vain ei voi. Nokian kalleimmatkin mallit ovat tämän rinnalla käytännössä työkaluja.

iPad on tämän kehityksen luonteva lakipiste. Se on tietokoneiden vastine sohvapöytäkirja: kaunis, kallis, pohjimmiltaan turha. iPad on paras mahdollinen tapa viestittää sekä ylimääräistä rahaa että ylivertaista makua ja estetiikan ymmärrystä.  iPadin tärkein tehtävä on viestittää, että sen omistaja kuuluu yläluokkaan.

Ettäs tiedätte mitä ajatella, kun ystävänne hankkivat sellaisia.

Posted on

Videoita ja vaaliteemat!

Jos viime merkinnässä jäivät teemat hiukan, luonnoksen omaisiksi, nyt tulee lisää teemaherkkua. Katso oikeat mielipiteeni tärkeistä asioista linkistä Vaaliteemat.

Päätin myös tehdä raffeja vaalivideoita, laittaa kännykkäni palvelemaan ihmiskuntaa jälleen kerran. Alla kaksi ensimmäistä.  Mikäli sinulla, armas lukija, on jotakin kysyttävää vaaliteemoistani, videoissa tekemistäni möläytyksistä tai jostakin muusta, älä ujostele! Sähköpostiosoite on @helsinki.fi ja alakerran kommenttilaatikko toimii.

[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=Ul1VU0kZF2Q]

[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=gZCYcM0_cDE]

edit 2: oli säätöä, Jouni auttoi, nyt kaikki toimii.

Posted on

Hymyilevä saatana ja 2000-luku

Kun Alexander Stubb valittiin Suomen ulkoministeriksi olin aluksi huvittunut ja kuten kaikki muutkin, kuvittelin kyseessä olevan jonkin sortin perverssin vitsin. Salaa olin kuitenkin melko helpottunut: jos jonkun kokoomuslaisen on oltava ulkoministerinä, olkoon se Stubb. Kielitaitoinen, kansainvälinne, valmis näkemään eurooppalaisuuden myönteisessä (ja ehkä jopa inklusiivisessa?) valossa. Ja mikä tärkeintä, Stubb on tätä päivää, blogaa ja kaikkea. Toisin kuin, sano, Ilkka Kanerva.

Nyt Etelä-Ossetiassa rytisee ja pasifistit ympäri maailmaa tutisevat. Ei näin. Kuten Lehti kirjoitti, “Etelä-Ossetia on hevonpaskan kokoinen läntti Kaukasuksella, jossa asuu noin 70 000 ihmistä, miinus noin puolitoistatuhatta perjantain ja lauantain aikana tapettua. Alueen merkittävimmät luonnonvarat ovat erikokoiset kivet ja nationalismi.” Ei todellakaan näin. Nationalismia on yhä vaikeampi käsittää näin 2000-luvulla. Toki kyseessä saattaa olla jokin muukin, mutta pointti säilyy silti.

Takaisin Stubbiin. Jos ette jo lue hänen blogiaan, menkää välittömästi. Linkki on tässä: AlexStubb.com » Päiväkirja. Tuossa nimenomaisessa merkinnässä kerrottiin Georgian presidentti Mihail Saakašvilin hyväksyvän tulitaukoehdotuksen, ainakin joitakin minuutteja ennen hesarin nettisivuja. Tällaisen kriisin yhteydessä tuntuu aivan korvaamattomalta, että Suomen ponnisteluja (jotka ovat ETYJ-puheenjohtajuuden takia jopa merkittäviä) pystyy seuraamaan suoraan lähteeltä, lähes reaaliajassa. Miettikääpä jos Martti Ahtisaari blogaisi hommistaan samaa tahtia Stubbin kanssa… Eikä kyse ole edes niistä kolmesta minuutista, vaan avoimen subjektiivisesta ensikäden näkökulmasta asioihin – eli siitä, mikä tekee blogista blogin.

Tätä niin on 2000-luku: naurettava nationalistinen kivikasa aiheuttaa sodan Venäjän kanssa, Suomen ulkoministeri siusii rauhaa ja raportoi siitä jatkuvasti blogissaan.

Posted on

Viikon 5 satoa

Hei vaan. Olen pahoillani, että olen pitänyt teitä kaikkia kihisemässä jännityksestä, ja lykännyt viikoittaista linkkiläjäystä vuorokaudella. Eilen oli kuumeen takia vähän vaikea pitää silmiä auki tai tehdä jotain niinkin atleettista kuin kirjoittaa. Tänään on vähän parempi. Joka tapauksessa vähän normaalia lyhyemmin, sillä toinen iso juttu odottaa.

  1. Ensimmäinen artikkelimme liittyy elokuviin. Elokuva on siitä jännittävä taidemuoto, että  siinä yhdistyvät paitsi todella moni muu taidemuoto (lavastus, musa, kuvis, käsis jne), aidosti “oma” ilmaisunsa, että todella tiukasti talouden lait ja vaikutukset. Okei, kyllä Suomen kirjamarkkinoillakin päätöksiä tehdään joillakin muillakin perusteilla kuin ihan pelkillä ilmaisun vallankumouksellisuuden kriteereillä, mutta vertaus Hollywoodin on silti vähän kornihko tässä kohtaa.
    Tässä on jännä artikkeli siitä, miksi 27 dresses – tulee Suomeen joskus, mutta traileri on tässä) – tehtiin, miksi juuri nyt, ja mitä on tehdä romanttisia komedioita.
    Ei sillä, en kyllä kovinkaan vahvasti suosittele itse elokuvaa.
  2. Seuraavaksi jatkamme mediarunkkauksella. Artikkeli käsittelee jotain obskuuria jenkkinettisivustoa, mutta pointti onkin jälleen kerran muodolla, joka on aina välillä sama asia kuin sisältö.
    Artikkeli kertoo siis nettisivustosta, joka kirjoittaa perus-Piilaaksoaiheista, uusista yrityksistä, riskirahoittajista ja koko siitä absurdista taikamaailmasta – mutta ei aio jahdata kunkin päivän maailman tärkeintä asiaan. Päinvastoin, tarkoituksena on kerätä oikeasti asioista jotain tietäviltä ihmisiltä analyysiä, jotain vähän kestävämpää. Ihanaa, että joku tekee tällaistakin. Olisi hienoa, jos vaikka Hesarin nettisivuillakin olisi selkeämmin eroteltuna sähkeet ja ilmiöjutut, kohina ja analyysi. Tai jos vaikka susirumaksi, käytettävyydeltään huonoksi ja kaikin puolin melko kyseenalaiseksi paljastunut Uusi Suomi olisi vaikka tajunnut, että netissäkin kannattaisi tehdä aikakauslehteä, joka päivittyisi reaaliajassa.
    Toinen jännä juttu, joka tuosta artikkelista selviää, on että The Industry Standard, se puheena oleva nettisivusto, käyttää myös ennustemarkkinoita ennustamaan kaikenlaisia asioita, mm. juuri tällä hetkellä, tuleeko Yahoon ja Microsoftin välille diiliä vai ei. Ennustemarkkinat kyllä ansaitsisivat oman postauksensa jossain välissä…
  3. Seuraava artikkelimme käsittelee taas Hollywoodia ja vielä tarkemmin, nörttiyttä ja käsikirjoittamista. Hauska lainaus, “Hollywood is like high school – with money”, saa todistusta taakseen.
    Olisi hienoa, jos Suomessa voisi tehdä jotain aidosti nörttiä ja nörttimielessä makeeta. Tuntuu mahdottomalta – mutta saivat ne Jadesoturinkin aikaan. (vaikka siitäkin voi olla montaa mieltä). Se olisi hienoa.
  4. Kun nyt aihe siirtyy nörttimielessä makeisiin asioihin, jenkkiarmeija on viimeinkin rakentanut toimivan raidetykin! Tässä pari videota aiheesta.
  5. Viimeisenä artikkelina Kemppinen kirjoittaa poikkeuksellisesti siitä mistä tietää oikeasti jotain – eli oikeudesta kulttuuri-ilmiönä. Jännittävällä tavalla yhden jos toisen hyvinkin valtiokriittisen mielessä Suomen oikeusjärjestelmä pääsee kuitenkin aika vähällä, varsinkaan mitä koko järjestelmän perusteisiin tulee. Kyllä sitä välillä tulee sellainen olo, että näinköhän näissä vankiloissa ja muureissa on mitään järkeä, kun eivät ne oikein tunnu tehoavan, vaan lähinnä pahentavan itse ongelmaa.

Jees, eipä siitä ehkä tullutkaan kovin lyhyttä. Minkäs mahtaa.

Posted on

Viikon 4 satoja

  1. Ilmastonmuutos on viime aikoina noussut jopa häkellyttävällä tavalla todella isoksi keskustelunaiheeksi. Paitsi keskustelua, jossain saadaan myös tekoja aikaan: Israel aikoo siirtyä sähköautoihin. Monta syytä, miksi tämä on juuri nyt juuri Israelin mielestä hyvä idea. a) Israel on pieni maa (5 miljoonaa ihmistä) jossa on vain muutamia miljoonia autoja ja jonka pinta-ala ei ole päätähuimaava. Niinpä on mahdollista rakentaa koko maan kattava latausverkosto; 2) Israelissa on vahva valtio, joka pystyy viemään läpi tällaisia projekteja. Jotain hyötyä maailmallekin jatkuvasta sotatilasta, ja lopulta ehkä tärkeimpänä Venlan huomauttama 3) Israelilla on erityistä motivaatiota pyrkiä eroon öljyriippuvuudesta. Se on sodassa kaikkien naapuriensa kanssa eikä sillä ole omia öljyvaroja. Valtion tilannetta helpottaisi merkittävästi, mikäli sitä ei voitaisi kiristää öljyn hinnalla. Jännittävää. Odotamme todella kiinnostuneena, alkaako tästä sähköautojen vallankumous. Toivottavasti. Tässä on lisäksi tätä koko hommaa junailevan firman pääjefen Shai Agassin projektin avaustilaisuudessa pitämä puhe, ja omat analyysit perään.
  2. Lama tulee! Tai ehkä ei. Kuka noista tietää. Mutta se finanssianarkia, josta me jo Jehkin kanssa visioitiin juttua menneeseen Raastimeen, iskee nyt kovaa. Tai siis näyttää nyt siltä, että se saattaisi iskeä kovaa kohta – mutta kun puhutaan täysin spekulatiivisesta kapitalismista, sehän on oikeastaan ihan sama asia. Olen lukenut kaksikin hyvää selvitystä siitä, mitä nyt tapahtuu, toinen oli muuan toverin, joka valottaa jenkkimarkkinoiden niitä piirteitä, jotka mahdollistivat tällaisen naurettavan pelleilyn, ja toinen, joka selittää nykyisen kriisin hypoteettisen nettipelin kautta. Toimii! Tää jälkimmäinen selittää, että mistä ihmeestä oikein on kyse, ja miksei ilmaista rahaa sitten kuitenkaan olekaan.
  3. Kemppinen on hyökännyt tulisesti rajan yli, tosin länteen, pitkin viikkoa. Hyvä hyvä! Antaa niiden omahyväisten… krhm. Siis että hienoa, että Ruotsi-kuvaa monipuolistetaan. Pari jossittelua siitä, olisiko Ruotsin osaksi jääminen tuonut auvoa, ja toinen setti rotuhygieniasta ja lupsakoista länsinaapureista.
  4. Viime vuosien ehdottomasti poliittisesti vastuuttomin, vaarallisin ja väärin teko on ehdottomasti ollut viinan veron laskeminen, ja erityisesti kirkkaan viinan. Ei mulla olisi oikeastaan mitään sitä vastaan, että viini olisi halvempaa, eikä se johdu siitä, että pidän enemmän viinistä kuin kossusta, vaan siitä, että mitä halvempaa kossu on, sitä enemmän suomalaisia (lähinnä) miehiä kuolee alkoholimyrkytykseen tai maksasairauksiin tai rattijuopumuksiin. JP Roos, yksi valtsikan aktiivisimmista porsasproffista, tylyttää uudessa blogissaan Hesarin sivuilla tästä aiheesta. Luvut ovat aika synkkiä. Isäni kommentti oli tästä tuoreeltaan aikanaan, että viimeinkin keksittiin keino päästä tietystä epätoivotusta aineksesta eroon nopeasti. Voisin vielä lisätä, että pahinta on, että osa tästä “aineksesta”, eli näistä ihmisistä, todennäköisesti kuolee onnellisena.
    Sivumennen sanoen ehkä Hesarilla on ymmärretty, etteivät ne itse jaksa pitää hyviä blogeja, sillä nuo vierailublogit ovat aika mielenkiintoisia.
  5. Loppuun vielä tämän kertainen Sanoma-valitus: uutistoimittajien blogissa tulee aika hyvin tiivistettyä osa Sanoman nettistrategiasta: lyhyttä, yhdeltä ruudulta luettavaa silppua – eli pinnallista taustoittamatonta roskaa (no okei, ei tuo nyt ollut ihan reilusti sanottu, mutta kuitenkin). On äärimmäisen jännää, että on media, jolla on selkeät rajat, eli paperinen lehti, jossa julkaistaan pidempiä juttuja kuin äärettömässä internetissä.
    Ehkä tätä perustellaan sillä, ettei kukaan jaksa lukea pitkiä juttuja ruudulta – mutta silloin jätetään huomioimatta koko mainosmarkkinoiden kultasukupolvi 15-30. Voi kyllä olla että ketään niistä ei kiinnosta ja mä vaan rutisen lämpimikseni, mutta ulkona on kylmä. Netissä olisi tilaa vaikka mille, kaikille niille herkullisille detskuille. Ei tavaraa tarvitsisi karsia nettiä varten, vaan rajallisempaa lehteä. Ellei kyse sitten ole liiketoimintamallista, mutta se onkin sitten toisen blogimerkinnän aihe.
    Tai ehkä ne vaan ajattelee, että meitä kiinnostaa vaan Britney ja Paris – eivätkä ole tietenkään tippaakaan väärässä. Kelatkaa nyt! Tissit!