Turkulainen jamppa tuomittiin “nettipiratismista” yli 300 000 euron korvauksiin ja neljän kuukauden (ehdolliseen) vankeuteen, tiesi HS kertoa.
Tässähän ei ole järjen häivääkään. (Eikä tässä merkinnässä uutta ajatusta. Tiedossa samaa tauhkaa.)
Kysynpä vaan, että mistä muusta rikoksesta, jota ei ole suoritettu henkilökohtaisen edun saamiseksi, voidaan tuomita satojentuhansien korvauksiin?
Tämä ei millään tavalla mahdu minun oikeustajuni puitteisiin.
Ensin pari faktaa, jotka HS:n jutussa onnistuneesti raportoitiin täysin päin mäntyä.
Tällä tuomtulla oli omalla koneella jaossa 269 musiikkikappaletta ja 515 “audiovisuaalista tiedostoa”, joka tarkoittanee leffoja. HS:n jutussa sanotaan, että tuomitun ylläpitämällä palvelimella oli ladattavissa 300 000 musiikkikappaleen verran tiedostoja. Tämä ei pidä paikkaansa. Vertaisverkkojen toimintaidea on, että jaettavat tiedostot eivät ole kenenkään palvelimella, vaan että palvelimien kautta on mahdollista ladata tiedostoja toisten käyttäjien tietokoneilta. Muuten kyseessä ei olisi vertaisverkko, vaan palvelin, jolla jaetaan tiedostoja.i
Ne vahingonkorvaukset, joihin mies tuomittiin, perustuvat yhtenä satunnaisena päivänä tehtyyn tarkastukseen ja sen pohjalta käytännössä arvailtuihin lukuihin. Voidaan siis olettaa, että tarkastuksen nimenomaisella hetkellä palvelussa olisi ollut kaksinkertainen määrä käyttäjiä, olisivat korvaukset olleet…
Tuomioistuimen ansioksi on sanottava, että suomalaiset musiikintuottajat toki vaativat yli kahden miljoonan euron korvauksia.
Pystyn hyväksymään ajatuksen, että tiedostojen luvaton lataaminen internetistä on rikos. Pystyn hyväksymään ajatuksen, että tiedostojen toisten ladattavaksi saattaminen on rikos. (Tosin en aivan ongelmitta: jos joku jättää autonsa lukitsematta kadulle ja laittaa päälle lapun, että ottakaa, onko sen ottaminen rikos? [edit myöhemmin: tämän suhteen saatan hyvinkin olla väärässä. Tai ainakaan esimerkki ei ole paras mahdollinen.]) Saatan olla eri mieltä siitä, pitäisikö niiden olla rikoksia, mutta pystyn hyväksymään tekojen tuomittavuuden periaatteen.
Pystynkö hyväksymään ajatuksen siitä, että palvelu, jonka avulla sellainen henkilö, joka haluaa ladata jotain ja sellainen henkilö, jolla tätä jotain on tarjolla, voivat tehdä vaihtokauppoja, on rikos? Mahdollisesti, mutta nyt liikutaan jo merkittävästi harmaammilla vesillä. Jos jampat tekisivät sitä lehtien kirjeenvaihtopalstojen kautta ja lähettelisivät toisilleen cd-levyjä, kyseessä ei olisi rikos [edit:tämäkin saattaa olla vanhentunut käsitys asiasta. voin olla väärässä.] – vaikka se, mitä tapahtuu, olisi sama asia. Tämä on vain liian kätevää ollakseen laillista. Jos yhteydenpitoon käytettäisin HS:n keskustelupalstaa, en usko, että HS joutuisi maksamaan Mutta tosiaan. Ymmärrän, että dc-verkon kautta tiedostojen vaihtelu on niin paljon kätevämpää, että sitä voi pitää kvalitatiivisesti eri asiana. Tämänkin periaatteen pystyn hyväksymään.
Mutta.
Tuomioasiakirjassa (jonka lukemiseen tämä merkintä siis perustuu, ja joka kirjoitushetkellä [ilmeisesti sittemmin poistui verkosta] oli luettavissa täällä ) todetaan tuomitun rikoksista ja rangaistuksista seuraavaa:
Tuomitun [poistin nimen] syyksi luettja rikoksia ei voida pitää vaarallisina. Sen sijaa niiden voidaan katsoa olevan vahngollsia niiden aikaansaadessa laajamittaisesti välinpitämättömyyden ilmapiiriä lain sääösten ja määäysten(sic) noudattamisvelvollsuuden suhteen.
Lisäksi siinä todetaan monessa kohtaa, että “Teon motiivina ei ollut rahan ansaitseminen” ja että “syytetty ei ansainnut rahaa teoillaan.”
Tuomioistuin siis tuomitsi näin pelotellakseen muita. Keskeistä ei ole se, miten paljon vahinkoa kellekin todellisuudessa aiheutui tai olisi saattanut aiheutua, vaan, kuinka paljon pitää rangaista, jotta muut olisivat tekemättä samaa.
Ja miksei näin olisi, sillä koko nykyaikaisen tekijänoikeuskäytännön ja ennen kaikkea siitä langetettujen tuomioiden heikko kohta on nimenomaan tuo menetettyjen rahojen korvaaminen. Jäikö artisteilta saamatta kaksi miljoonaa euroa – tai 300 000 euroa – sen takia, että tämä yksi turkulainen mahdollisti suomalaisten käyttäjien kommunikoimisen keskenään?
Ehkä. Tai sitten ei. Kukaan ei nimittäin tiedä. Ehkä jotkut jättivät ostamatta ne nimenomaiset kappaleet ja leffat sen takia että latasivat ne toisilta käyttäjiltä, joihin saivat yhteyden tuomitun kautta – ehkä jotkut jättivät ostamatta jotkut toiset levyt sen takia. Ehkä söivät enemmän jäätelöä tai kävivät enemmän elokuvissa, kun kerran ei tarvinnut maksaa levyistä niin paljon. Tai sitten ostivat jotain aivan toisia levyjä. Tai sitten eivät koskaan olisikaan ostaneet yhtään levyä, lainanneet vain kirjastosta (laillisesti) ja kopioineet vanhemmiltaan ja 20 ihmisen lähipiiriltään (laillisesti).
Tai ehkä he kuluttivat ylipäätään enemmän mediaa sen takia, että olivat oppineet digitaalisen kuluttamisen ennen kuin levy-yhtiöt (elokuvayhtiöistä nyt puhumattakaan) edes tarjosivat järkevää palvelua median digitaalista kuluttamista varten. Tähän suuntaan puhuisi esimerkiksi PriceWaterhouseCoopersin selvitys aiheesta:
Laskusuuntaisen vuoden 2009 jälkeen maailmanlaajuiset viihde- ja mediamarkkinat kokonaisuudessaan tulevat kasvamaan vuosittain 5,0 prosenttia koko ennustejakson ajan niin, että vuonna 2014 saavutetaan 1,7 biljoonan Yhdysvaltain dollarin raja. Kasvu on siis huimaa vuoden 2009 1,3 biljoonan tasosta.
Tämä muuten mainitaan myös tuomiossa. Paperissa todetaan, että elokuvien jälleenmyyntihintaa ei voida käyttää suoraan korvaussumman laskemiseen, sillä “vastaavaa palvelua [eli digitaalista latausta] ei teon suoritusaikaan ollut saatavilla”.
Keskeistä on, että kellään ei ole eikä voi olla näistä asioista minkäänlaista varmaa tietoa, sillä koko ajatus perustuu jossitteluun ja mahdollisen tulevan toiminnan arvailuun. Samalla tavalla jos joku pahoinpitelee minut, voinko väittää, että nyt katkesi lupaava urani jääkiekkoilijana, josta olisin tienannut kymmeniä miljoonia tulevaisuudessa? En tietenkään. Ajatuskin on absurdi.
Mutta tekijänoikeuksien suhteen teosta, jonka tarkoitus ei ollut tuottaa tekijälleen taloudellista hyötyä, ja josta ehkä koitui tai sitten ei kahden miljoonan, kolmensadan tuhannen tai aivan minkä tahansa summan verran taloudellista tappiota tai hyötyä mediateollisuudelle, tuomitaan Suomessa satojen tuhansien korvauksiin ja neljän kuukauden vankeuteen.
Kykenenkö hyväksymään tämän?
En missään nimessä.
Jokainen voi huvikseen miettiä, mistä muusta rikoksesta voi saada 300 000 euron korvausvaatimuksen ja vankeutta, jonka motiivina ei ole väkivalta tai kaaoksen aiheuttaminen ja jossa ei olla tavoiteltu taloudellista etua? (Mikäli jollakin on tästä ihan esimerkkejä, otan mielelläni vastana)
Tämä ei ole millään tavalla järkevää eikä oikeudenmukaista.
Edit myöhemmin: Toinen, vaihtoehtoinen malli ajatella korvausten suuruus: jos niillä muutamalla tuhannella ihmisellä, joihin tuo tuomiosumma perustuu, olisi ollut käytössä spotify premium, he olisivat todennäköisesti saaneet samat musiikkikappaleet käyttöönsä ainakin siksi aikaa. Spotifystä jokainen maksaa sen kympin kuussa, voidaan olettaa, että vaikka vuodessa niitä kappaleita tullaan kuunnelleeksi riittävän monta kertaa. Sitten voidaan laskea, että 2000 * 10 * 12 ja jakaa tämä summa sillä osalla, joka kullekin kuunnellulle artistille spotarin saamista rajoista menee. Voin näin mitään tietämättä sanoa, että se on aika paljon vähemmän kuin 300 000 euroa.
Itse tuomiossa käytetty laskentaperuste ei eroa tästä, valitettavasti se asiakirja poistui jo netistä, joten en voi lainata siitä olennaisia kohtia.
Lisäksi vielä selvennyksenä mainittakoon, että minulla ei siis ole (suuren suurta) periaatteellista ongelmaa sen kanssa, että joku on tuomittu tästä asiasta. Sen voin ymmärtää, vaikka ymmärränkin hyvin myös niitä periaatteellisia lähtökohtia, joiden mielestä tällaisesta asiasta ei pitäisi tuomita. Ongelmani keskittyvät siihen, miten koviin vahingonkorvauksiin ja vankeustuomioon tästä voidaan tuomita.
University of Helsinki