Absurdi lama eli Sattumia ja Kom-melluksia

Tämä teksti käsittelee lopulta Kom-teatterin uutta näytelmää, mutta intro lipsahti perusteellisehkoksi.

356320_origAbsurdi on vaikea kirjallisuuden ja taiteen laji. Kuka tahansa osaa kirjoittaa, että Ivan Ivanovits kiskaisi Stepan Stepanovitsiä käkättiin yhtäkkiä, täysin ilman ennakkovaroitusta, jonka jälkeen he jatkoivat matkaansa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tämä ei vielä ole erityisesti taidetta tai edes erityisen absurdia – onpahan vaan sattumus.

Sattumien suurin mestari on itseoikeutetusti Daniil Harms, jonka Sattumissa tapahtuu pinnalla juuri tämän tyyppisiä asioita. Seuraa sitaatti.

Sininen vihko n:o 10

Olipa kerran punatukkainen mies, jolla ei ollut silmiä eikä korvia. Hänellä ei liioin ollut hiuksia, joten häntä sanottiin punatukkaiseksi tietyin varauksin.
    Hän ei pystynyt puhumaan, koska hänellä ei ollut suuta. Edes nenää hänellä ei ollut.
    Hänellä ei ollut käsiä eikä jalkojakaan. Eikä vatsaa, selkää tai selkärankaa eikä edes sisälmyksiä. Hänellä ei ollut yhtään mitään! Joten on epäselvää, kenestä on kysymys.
    Taitaa olla parasta, ettemme puhu hänestä enempää.

Teksti on toki hyvä pintatasollakin – se on täynnä pieniä maukkaita asioita – sekä hyvin absurdi, sillä kertoja ikäänkuin hukkaa kertomuksensa kohteen kesken kertomusta. Itse olen aina ajatellut, että tällä proosanpalalla on myös syvempi merkitys. Daniil Harms eli ja kirjoitti Neuvostoliiton ensimmäisinä vuosikymmeninä. Hänen tarinoissaan kertomuksen henkilöt katoavat kesken tarinan ja sitten on parempi, ettei heistä puhuta sen enempää. Tai sitten päähenkilö saattaa ilmoittaa jotakin seuraavan kaltaista, kuten Sattumassa Kapusiinimunkki:

Lapsista tiedän aivan varmasti, että heitä ei tarvitse lainkaan kapaloida vaan heidät pitää tuhota. Sitä varten minä järjestäisin kaupunkiin keskuskuopan, jonne heidät heitettäisiin. Ja jotta kuopasta ei alkaisi levitä mädän hajua, sinne voitaisiin viikoittain kaataa sammuttamatonta kalkkia.

30-luvun neuvostoliitossa puhe Keskuskuopasta jonne lapset heitetään ja päälle sammuttamatonta kalkkia oli absurdi vitsi lähinnä siksi, että se oli pakko ottaa absurdina vitsinä. Muuten rupeaisi itkettämään tavalla, joka ei heti ottaisi loppuakseen.

2557335_orig

Lauri Maijalan toinen(?) ohjaus Kom-teatterin taiteellisena johtajana on näyttämösovitus Daniil Harmsin Sattumista. Lauri Meri kirjoitti näytelmästä seuraavasti Helsingin Sanomissa:

Kom-teatterin lavalla veri lentää, oksennus roiskuu ja ripuli raikaa, mutta temmellys on jokseenkin hajutonta ja mautonta. (…) Ennen kaikkea esitys julistaa, että osataan sitä meillä Kom-teatterissakin. Peruukit, viikset, sukupuoliroolit ja esitettävien hahmojen olemus vaihtuvat yhtä vinhaa tahtia kuin näyttämöllä esitetyt sattumukset. (…) Katsojan aika kuluu rattoisasti näyttelijöitä tunnistaessa, ja välillä laskuissa menee sekaisin tapahtumiin sotkeutuvien luonnollisen kokoisten nukkejen takia. Ehkä esityksellä ei ole tarkoituskaan olla sen erikoisempaa viestiä. Onhan tässä kohta kesäkin tulossa.

Absurdin pinta on absurdia ja Komin kohellus on kohellusta, mutta merkitys löytyy jostain oksennuksen ja paskan, väkivallan, seksin ja naurun tuoltapuolen. Tällä kertaa Maijala on rakentanut merkityksen muutamalla selkeällä mutta hienovaraisella viitteellä, jotka ovat Meriltä menneet ohi.

Tai hienovaraisella ja hienovaraisella. Koko näytelmän puvustus on, Oskari Onnista lainatakseni, tribuutti Pultti-Boysille, aina super-rasistista nunnuka-hattua ja hassua murretta myöten. Näytelmän alussa kuullaan katkelma Sepi Kumpulaista, lopussa Loton vanhaa tunnaria. Samaan aikaan mummelit odottavat vuorojaan odotushuoneessa ja sen saatuaan hyppäävät ikkunasta ja Kapusiinimunkki haaveilee keskuskuopasta.

Näillä viilloilla Kom ja Maijala kytkevät 90-luvun laman, nyky-taantuman ja alkuajan Neuvostoliiton absurdiudet osaksi samaa pakettia. Absurdin kokemus syntyy maailman mullistuessa nopeammin kuin mihin ihmisen todellisuusvastaanottimet pystyvät mukautumaan. Absurdin kokemus syntyy siitä, että se, mitä pidimme erottamattomana ihmisarvona, ei sitä olekaan. 20- ja 30-luvun Neuvostoliitossa synnytettiin paitsi uutta yhteiskuntaa, myös uutta ihmistä – eikä siinä prosessissa paljoa yksittäisten ihmisten tai perheiden henki painanut.

1990-luvun lama synnytti paitsi Pultti-Boysin ja muun aivan luokattoman huonon, rasistisen ja kämäisen sketsiviihteen, myös uuden Suomen. 1980-luvun laajentuvasta vasemmistovetoisesta hyvinvointivaltiosta siirryttiin massatyöttömyyteen ja avoimempaan yhteiskuntaan – täynnä mahdollisuuksia mutta myös epätasa-arvoa. Muutos ei toki sellaisenaan vertaudu Neuvostoliiton syntyyn, mutta jokin Suomi purettiin ja uusi suomalainen ihminen synnytettiin.

Maijalan edellinen ohjaus Komissa, Vallankumous, oli ehkä pakollinen kasarisukupolven kommunistin läpikäynti omasta positiosta suhteessa “vuoden 1918 tapahtumiin”. Moninainen, mutta selkeän vasemmistolainen. Ehkä Maijala etenee kronologisesti? Sattumia tekee lähtökohdiltaan pesäeroa Neuvostoliittoon ja autoritaristis-absurdistiseen vasemmistoon, mutta myös kysyy: mikä on nyt absurdia? Mikä muuttuu nopeampaa kuin todellisuuden havaitsemiskyky? Mikä on samaa kuin 1990-luvun lamassa?

Ehkä esityksellä ei ole tarkoituskaan olla sen erikoisempaa viestiä. Onhan tässä kohta kesäkin tulossa.

Kuvat Kom-teatteri.

Pohjois-Korea on uusi natsikortti

koreakorttiNatsikortti on vanha internet-nimitys sille tilanteelle, kun jotakin asiaa vähän epäreilusti verrataan natseihin tai hienovaraisesti vihjataan, että keskustelukumppani saattaa todellisuudessa ollakin Hitler.Natsit ja Hitler ovat kätevä äärimmäinen metafora, sillä a) kaikki ovat sitä mieltä, että natsit olivat ns. ikäviä ihmisiä ja b) natsit syyllistyivät äärimmäisiin hirmutekoihin sekä tavallaan hyvin tyylikkääseen graafiseen suunnitteluun. Keväällä 2015 natsikorttia olennaisempi ilmiö suomalaisessa poliittisessa keskustelussa on kuitenkin Pohjois-Korea -kortti.Pohjois-Korea -korttia heiluttavat (yleensä) oikeistolaiset, jotka haluavat hienostuneella retoriikalla kritisoida tiettyjä kollektiivisia käytäntöjä, joita suomalaisesta yhteiskunnasta toki löytyy. Tai siis mitä tahansa piirrettä Suomessa, josta he eivät pidä – peruskoulusta veroasteeseen.
Tässä alla muutama tuoreehko tyylinäyte:
“Suomen kokonaisveroprosentti on toiseksi korkein maailmassa Pohjois-Korean jälkeen. Kiristäminen ei tuo enää valtiolle tuloja, vaan vähentää niitä. Tässä ei ole ekonomisteja kuunneltu yhtään.”
Suomen julkinen sektori bkt:sta mitattuna on maailman suurimpia. Suomi on samassa kokoluokassa Pohjois-Korean, Kuuban, Valko-Venäjän, Kiribatin, Tuvalun ja Marshallsaarten kanssa. Seura ei todellakaan imartele. Seuraava eduskunta ja hallitus voisivat ottaa julkisen sektorin pienentämisen ja byrokratian karsimisen yhdeksi päätavoitteistaan. Kovalla kädellä. Koko vaalikauden ohjelmalla. Velkarahalla ei kannata leikkiä rikasta miestä. Ei ainakaan, jos seura ei ole Pohjois-Koreaa, Kuubaa tai Valko-Venäjää parempaa.
Peruskoulun yhteiskunnallisen opetussuunnitelman pohjaksi päätettiin näet ottaa kolme kulmakiveä: 1) riippumattomuus politiikassa, 2) omavaraisuus taloudessa ja 3) itseluottamus kansallisessa puolustuksessa. Tai no, nuo olivat Pohjois-Korean Juche-aatteen kulmakivet, mutta hyvin ne vastaavat peruskouluihmisen ajattelumaailmaa.
Vielä ihmeellisempi savotta tulee Aarikan mukaan uusista säädöksistä, joiden mukaan alkoholin mainostaminen pitää kitkeä sosiaalisesta mediasta. – Tämä on kuin Pohjois-Koreasta, Aarikka luonnehtii kitkerään sävyyn. 
– Minut on erotettu Pohjois-Korean tyyliin. Ei virkamiestä voi Suomessa erottaa laittomasti. Valtuusto otti valtavan riskin tehdessään näin, Mäkelä sanoo.
Tämän retorisen strategian suurin ongelma on se, että siinä ei ole YHTÄÄN MITÄÄN JÄRKEÄ. Kerrataanpa muutama fakta Pohjois-Koreasta.Pohjois-Korea on suljettu diktatuuri, jonka yhteiskuntajärjestelmä on sotatila/fasistinen pseudokommunismi, jonka olemassaolo perustuu koko kansan de facto aivopesemiselle ja joka elää äärimmäisessä köyhyydessä ja usein nälänhädässä. Yhteiskunnan keskeisiä toimijoita lapsenkasvoisen hirviödiktaattorin lisäksi on armeija, jonka varaan koko maa oikeastaan rakentuu. Pohjois-Korean asukkailla ei ole pääsyä internetiin tai minkäänlaista vapaata tiedonvälitystä. Pohjois-Korean bruttokansantuotteen per asukas arvioitiin vuonna 2011 olevan noin 1800 dollaria.
Suomi puolestaan on demokaattinen vapaa markkinatalous, jossa on korkeahko… äh, miksi edes vaivautua tämän pidemmälle. Jokainen suomalainen tietää, että yhtään mikään Suomessa tapahtuva asia ei vertaudu yhtään millään tavalla mielekkäästi Pohjois-Koreaan. Pohjois-Korea -kortin käyttäminen on lähinnä helpoin tapa vaikuttaa täydelliseltä idiootilta, vähän kuten jos minä sanoisin, että Lasse Laatunen ja Aki Kangasharju varmaan syövät lapsia aamupalaksi ja pitävät iltaisin salaa Hitler-viiksiä.Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö joku vertaus voisi pitää paikkaansakin. Suomalaiset miehet muistuttavat merkittävällä tavalla pohjoiskorealaisia miehiä – kaksi kättä ja kaksi jalkaa, ja molemmat voivat lisääntyä sekä suomalaisten että pohjoiskorealaisten naisten kanssa. Samoin Pohjois-Korean taloudelle voidaan arvioida erilaisia tunnuslukuja ja sanoa, että Suomi on tässä suhteessa näihin lukuihin – mutta ei sekään yleensä mitään kerro.

Ehkä kaikkein pahinta on kuitenkin suomalaisen virkamieskontrollin ja sääntelyn vertaaminen Pohjois-Koreaan. Kun sanotaan, että oluen ulkomainonnan kieltäminen on vähän kuin Pohjois-Koreassa, verrataan siis mainonnan sääntelyä keskitysleireihin, murhiin, tahallisiin nälänhätiin ja koko kansan aivopesuun.

Lopuksi kätevä muistisääntö: Meinaatko verrata Suomea Pohjois-Koreaan?
a) en -> hyvä, oikein tehty!
b) kyllä -> Huono! Älä tee sitä! Ainoastaan natsit vertaavat Suomea Pohjois-Koreaan.

edit: Olinkin jo unohtanut tämän Uschanovin kolumnin, jossa pohditaan, että olisiko Suomea sittenkin viisaampaa verrata Etelä-Koreaan. 

Sosialidemokratian moraalinen selkänoja ja Vartiaisen käännös

Juhana_VartiainenJuhana Vartiaisen loikatessa SDP:stä Kokoomukseen särkyi jotain sellaista, mitä ei saa enää koskaan ehjäksi. Juhana Vartiainen menetti moraalisen selkärangan puhuessaan hyvinvointiyhteiskunnan pelastamisesta.

Tiedättehän: kun sosialidemokraati sanoo, että tärkeintä on puolustaa hyvinvointivaltiota, niin ellei hänen nimensä ole Kari Rajamäki tai Mikael Jungner, ihmiset noin yleensä uskovat puhujaan. Kun kokoomuslainen sanoo, että tärkeintä on puolustaa hyvinvointivaltiota, kaikki tietävät, että oikeasti tämä ei ole puhujan mielestä tärkeintä, vaan usein puhuja jopa tarkoittaa, että hyvinvointivaltiota pitää pyrkyiä romuttamaan niin paljon kuin kehdataan ja nopeasti.

(Kaikki puolueaktiivit kuulevat politiikan puheen eri tavalla kuin kaikki muut maailman ihmiset. Toki tämäkin kirjoitus on tietystä positiosta käsin kirjoitettu.)

Vaikka Vartiainen ei ollutkaan vasemmistopiireissä (tai edes demareiden keskuudessa) erityisen suosittu, sosialidemokraattina hän kuitenkin esitti moraalisen haasteen vasemmistolaisille kuulijoilleen: jotta hyvinvointivaltio voidaan pelastaa, pitää tehdä rakenteellisia uudistuksia, lisätä työvoimaan kuuluvien määrää ja sitten elvyttää kaikki töihin, tässä järjestyksessä. Tämä on toisille ikävän kuuloista puhetta, mutta se on jossain määrin uskottavaa, sillä sosialidemokraattina voidaan ajatella, että Vartiainen todella on huolissaan hyvinvointivaltiosta. Että jos joku sosialidemokraatti todella on tätä mieltä, ehkä asiaa on edes harkittava.

Yksi tapa mieltää politiikkaa on ajatella, että puolueet pyrkivät rakentamaan asemaansa yhteiskunnan moraalisena selkärankana. Koska elämme moniarvoisessa yhteiskunnassa, ei mikään puolue voi omia ”moraalista selkärankaa” sinänsä, vaan eri puolueet pyrkivät olemaan moraalin esimerkkejä kukin omalla tavallaan.

Kiitos työväenliikkeen perinnön ja hyvinvointivaltion osittain satunnaisenkin rakennushistorian sosialidemokraattien vahvin moraalinen selkäranka liittyy nimenomaan suomalaisiin hyvinvointirakenteisiin ja niiden puolustamiseen. Halusimme tai emme, sosialidemokraateilla on vahvin moraalinen asema hyvinvointivaltion tai jopa suomalaisten hyvinvoinnin puolueena. Tätä asemaa voi sitten käyttää monella tavalla – Lipponen venytti käsitettä pitkälle. Toisaalta varsin universalistisen hyvinvointimoralismin vastaiset kannanotot näyttävät aina falskeilta, SDP:n lähihistorian alhaisin hetki on varmasti onneksi lyhyeksi jäänyt ”maassa maan tavalla”-populismi.

Moraalisten selkärankojen kautta saadan yksi näkökulma siihen, miten omituinen puolue kokoomus on nykyään. Kokoomus ei nimittäin historiallisilta juuriltaan ole suinkaan mikään markkinaliberaali pienyrittäjien puolue. Kokoomuksen vahvin moraalinen selkäranka löytyy tietystä suoraselkäisestä isänmaallisuudesta, jota on aikanaan puolueelle edustanut armeija ja rojalismi, aikanaan ei-sosialismi ja neuvostovastaisuus, aikanaan eurooppalaisuutena ja amerikan ihailemisen näkynyt länsimielisyys. Kokoomuksella on (osittain historiallisesti) vähän ongelmia pro market / pro business -erottelun kanssa: kannattajakunta ja isot tukijvat edustavat sitten kuitenkin pikemminkin isoja yrityksiä kuin kasvuyrityksiä. Tämä näkyy myös Maria Petterssonin oivassa kuukausiliite-jutussa Arto Merisalolsta ja Kehittyvien Maakuntien Suomen hustleri-äijistä. Kokoomuksen työtä ja yrityksiä -linja ei siis ole moraaliselta viestiltä olekaan niin vahva tai selkeä kuin voisi kuvitella. Keskusta ei tässä mielessä ole moraalinen puolue, vaan paketoi itseensä useita vastakkaisia mielipiteitä, ”tavallisuutta ja normaaliutta” sekä ei-kaupunkilaisuutta.

Ajatellaanpa nyt uudestaan: kokoomuksen kansanedustajaehdokkaan Juhana Vartiaseen mielestä jotta hyvinvointivaltio voidaan pelastaa, pitää tehdä rakenteellisia uudistuksia, lisätä työvoimaan kuuluvien määrää ja sitten elvyttää kaikki töihin, tässä järjestyksessä.

Puoluevaihdon myötä Vartiaisen moraalinen haaste on kadonnut kokonaan. Nyt Vartiainen on enää yksi leikkauksia ja vyönkiristyksiä vaativista oikeistolaisista miehistä muiden joukossa. Kukaan ei enää usko sitäkään vähää, että mitään elvytystä olisi koskaan tulossa, vaikka Vartiainen itse saisikin niistä päättää. OIkeistolaisten taloustieteilijöiden mielestä kun koskaan ei ole juuri oikea aika sille, vaikka teoria niin välillä sanoisikin.

Tai ehkä tämä kaikki kirjoittamani on masturbatoris-nekrofiilistä menneisyyden tavoittelua. Ehkä Vartiaisen Käännös ei olekaan moraalisen selkänojan menettämisen merkki, vaan pikemminkin Uuden Moraalin Kauden (#UMK15) merkki. Ainakin Vartiaista kuunnellaan mediaeliitin keskuudessa – joka tutkitusti on kokoomuslaistunut merkittävästi viimeisen 20 vuoden aikana. Ehkä SDP:n asema hyvinvointivaltion moraalisena selkärankana on mennyt. Joka tapauksessa vasemmiston ajattelua Vartiainen ei enää haasta samalla tavalla.

Toisaalta pitää myös muistaa vanha helsinkiläinen sananlasku: sinne minne ei mene kiskoja, ei voi mennä raitiovaunulla.

Selittääkö tämä mullistava psykologinen löydös, miksi yrittäjät vihaavat veroja? 

Verotuksesta valittava yrittäjä on aina omituinen näky. Pitkään ihmettelin, miksi aikuiset ihmiset jaksavat valittaa veroista niin paljon? Tuntui aivan kuin he olisivat pitäneet jokaista ansaitsemaansa euroa ennen veroja ikäänkuin omanaan – vaikka oli selvää, että Suomessa bisneksen tekemisen hintana ovat tietyt verot, että veroihin menevät rahat ovat vain läpivirstauseriä firman tilillä. Ja tässä maassa verot ovat vieläpä (pääosin) tasapuolisia, ennakoitavia ja kaikki joutuvat niitä maksamaan. Jossain päin maailmaa nämäkin asiat ovat vallan toisella tasolla.

Pohdin, että miksi nähdä veroista julkisesti valittamisen vaiva, kun saman tarmon voisi käyttää myös uusien asiakkaiden hankitaan tai prosessin kehittämiseen tai kulujen karsimiseen tai strategian kirkastamiseen tai johonkin tällaiseen? Varsinkin kuin laskevat verot koskisivat koko toimialaa, jolloin yksittäinen valittava yrittäjä ei oikeastaan hyötyisi siitä ollenkaan?

Tosimaailma tarjosi tähän lopulta vastauksen. Teimme yrityksemme kanssa TULOSTA vuonna 2013! Maksoimme palkkoja! Työllistimme! Olimme YHTEISKUNNAN SELKÄRANKOJA!

…ja totta kai melko huonoja kaikenlaisissa veroasioissa. Varasimme tillille rahaa erilaisten verojen ja maksujen maksamiseen. Olimme arvioineet erään veron reippaasti yläkanttiin, ja yhtäkkiä meillä olikin vähän enemmän rahaa tilillä kuin olisi pitänyt. Suloinen voiton tuntu! Emme kuitenkaan olleet mitään tahvoja, joten jätimme tilillemme makaamaan vähän ylimääräistä odottamaan lopullisen verotuksen valmistumista.

Pikakelaus vuoden 2015 alkuun, ja saan verovirastolta tiedon, että pitäisi maksaa 300 euroa nyt mielellään heti verotillle. Sitä vitutuksen määrää! Minun kovalla työlläni ansaitsemiani vähiä pennosia oltiin viemässä hyysääjävaltion ahnaisiin kitusiin! Fasismia! (Tässä kappaleessa liioittelen.)

Behavioralistinen taloustiede, tarkalleen ottaen nobelisti ja lentokenttäkirjallisuuden sankari Daniel Kahneman (yhdessä Amos Tverskyn kanssa) auttaa meitä ymmärtäämään, mistä yrittäjän VERORAIVO johtuu. Yrittäjät eivät nimittäin maksa veroja samalla tavalla kuin kuolevaiset palkansaajat. Palkansaaja ei koskaan näe maksamiaan veroja – jos joskus menee yli, tulee mätkyjä tai palautuksia mutta se varsinainen bruttopalkka ei koskaan lävähdä tilille.

Yrittäjät taas saavat KAIKEN SEN SULOISEN RAHAN näennäisesti itselleen. Rahan psykologia on sellainen, että läpivirtauseriä ei okeasti ole olemassa. Kahnemanin ja Tverskyn tutkimuksista on peräisin käsite loss aversion, olkoot suomeksi vaikka menetyksen välttely. K ja T havaitsivat, että satasen menettäminen tuntuu kaksi kertaa niin pahalta kuin mitä satasen tienaaminen tuntuu hyvältä. Ihmiset eivät totisesti pidä rahan menettämisestä. Tämä ei ole ”rationaalinen” reaktio, eikä mahdu perinteiseen taloustieteeseen sellaisenaan – jopa päin vastoin, siinä käsitteistössä nimenomaan satanen on satanen, menetti sen tai sai.

Rationaalinen yrittäjä (tai rationaalinen Apunen) siis ymmärtäisi, ettei se 300 euroa ollut hänen missään vaiheessa, että se vain sattui odottamaan eteenpäinsiirtämistään hänen tilillään. Koska pään sisällä läpivirtauseriä ei tosiaan ole olemassa, vaan jokainen veroina maksettu satanen KIRPAISEE ja se kirpaisee kovaa, koska se tuntuu menetykseltä. Tällä raivolle voi sitten keksiä myöhemmin keksiä rationalisointeja, joista osa voi ihan paikkansapitäviäkin.

Kirpaisukin on kuitenkin aina niin suhteellista. Oikeassa elämässä minä kaivoin esiin verkkopankkitunnukset esiin,maksoin sen verohippusen ja iloitsin jäljellejäävästä rahasta ja tulevasta uudesta bisneksestä. Veroilla pidetään Suomen kaltainen yhteiskunta pyörimässä.

(Mutta kyllä se rahan menettäminen silti harmitti!)