Month: October 2014

Politiikan teon analysoinnissa ja ymmärryksessä tulee usein esiin kaksi ääripäätä, “pelin pelaaminen” ja “yhteisten asioiden hoitaminen”. Toinen puoli painottaa valtataistelua, lehmänkauppoja ja makkarantekoa, toinen ajatuksia, järkeviä ratkaisuja ja konsensusta. Toinen ääripää on superkyyninen ja likainen, toinen naiivi ja teennäisen enkelimäinen.

Käytännössä politiikassa on vähän kustakin. Varsinkin eduskunnasta löytyy makkarantekijöitä ja enkeleitä, eri instituutioista vähän eri suhteissa. Jos jättää politiikanteossa valtasuhteet kokonaan huomiotta, ei saa koskaan mitään aikaan. Jos jättää ideat ja ajatukset väliin ja keskittyy junttaamiseen, on sieluton hirviö.

* * *

Kansalaisaloitteen idea on, että sillä voidaan vaikuttaa eduskunnan agendaan. Eli että voidaan saada eduskuntaan käsittelyyn lakialoite, jos riittävän suuri osa kansasta niin haluaa. Tämän ajatellaan antava kansalaisille suoraa valtaa vaikuttaa asioihin.

Käytännössä kuitenkin jotta varsinaista suoraa valtaa olisi, pitäisi kansanedustajien äänestää aloite tai jotkin sen osat laeiksi. Tämä synnyttää hassun paradoksaalisen tilanteen. Jotta kansalaisaloite olisi mielekäs poliittisen vaikuttamisen keino, pitäisi mielellään olla tilanne, jossa a) 101 kansanedustajaa olisi valmis äänestämään jonkin lain puolesta, MUTTA samaan aikaan b) hallitus tai yksikään eduskunnassa istuva kansanedustaja ei halua itse kyseistä aloitetta tehdä.

Tämä tilanne ei ole suinkaan mahdoton – esimerkiksi tasa-arvoisen avioliittolain kanssa saattaa käydä juurikin näin. Voi olla aloitteita (todennäköisesti juuri liberaali-konservatiivi-akseliin liittyviä), joiden hallitusohjelmaan tuominen on mahdotonta, mutta joita tilaisuuden tullessa ja “omantunnon kysymyksen” kyseessäollessa enemmistö kannattaa. Käytännössä se on kuitenkin äärimmäisen harvinainen. Eduskunnassa ei juuri hyväksytä edes yksittäisten kansanedustajien lakialoitteita, vaan ainoastaan hallituksen (tai kolmikannan) valmistelemia aloitteita. Hallitusohjelmaan asioiden saaminen onkin sitten mutkikkaampi prosessi. Varsinkin vaikeissa monipuoluehallitusneuvotteluissa pienikin puolue voi estää asoiden etenemisen (vrt. KD ja avioliittolaki).

Tekijänoikeusaloite on erittäin hyvä esimerkki aloitteiden hankalasta poliittisesta roolista. Käytännössä lievemmällä tekijänoikeuspolitiikalla ei ole juurikaan poliittisia ystäviä. Niinpä tällaisella aloitteella ei ole, eikä tule koskaan olemaan, minkäänlaisia läpimenomahdollisuuksia.

Ehkä kuvaavaa on, että lakimuutokset kaadettiin tällä kertaa teknisin perustein. Siitä ei pidä vetää sen kummempia johtopäätöksiä kuin että se oli helpointa ja sellaisen lausunnon taakse saatiin kaikki puolueet yksimieliseksi vähimmällä vaivalla. Jatkossa kaikilta laeilta tuskin vaaditaan samanlaisia teknisyyksiä – osa hallituksenkin esityksistä täyttää vaatimukset paremmin, osa huonommin. Eduskunta voi Suomessa tehdä vähän mitä lystää, näin lainsäädäntömielessä.

Missään nimessä ei pidä ajatella, että parempi tekninen osaaminen ja vaikutusten arviointi helpottaisivat kansalaisaloitteiden läpimenoa. Jäljet johtavat sylttytehtaalle. Sellaiset politiikantekemisen muodot, jotka eivät huomioi laisinkaan politiikkaa pelinä, eivät tule koskaan olemaan erityisen vaikuttavia. Lait menevät läpi, jos niiden takana on puolueiden riittävä tuki, muuten eivät. Kansalaisaloitteet sinänsä keskittyävät politiikkaan yhteisten asioiden hoitamisena eivätkä huomioi valtaa millään tavalla. Jos halutaan lisätä suoraa demokratiaa, siihenkin on parempia tapoja.

* * *

Kansalaisaloitteet eivät kuitenkaan missään nimessä ole turhia. Ne toimivat erinomaisesti näyttävien vaikuttamiskampanjoiden kärkinä, mahdollistavat käytännössä addressien keräämisen lataamisen suuremmalla merkityksellä. Tahdon2013-kampanja on lobannut ja väsännyt itsensä läkähdyksiin, ja osittain juuri sen takia aloitteella on suuremmat läpimenomahdollisuudet.

(Kirjoitin tämän tekstin Otavan Opiston ja Otavan Opiston Osuuskunnan Oppikirja-kirjaan, jossa käsiteltiin järjestötoiminnassa oppimista. Toimin aikanaan monta vuotta Protun hallituksessa, jäsenlähden päätoimittajana ja yhdistyksen varapuheenjohtajana. Kokemus oli mahtava ja aika rankka – vaikka en ole enää moneen vuoteen ollut missään tekemisissä järjestön kanssa, aina välillä yhtäkkinen helpotus laskeutuu ylleni, kun ymmärrän, etten ole enää mukana.)

Kaiken minkä osaan ja tiedän, olen oppinut Prometheus-leiritoiminnassa. Opin improvisoimaan, keksimään ja huolehtimaan. Opin, että hyvät ideat ovat halpoja ja hyvät toteutukset harvinaisia. Opin kysymään isoja kysymyksiä ja laittamaan liian nuoria ihmisiä liian vaikeiden haasteiden eteen. Opin rakastamaan ja käyttämään rakkautta polttoaineena. Ja samalla, kuin itsestään, taisin oppia aika paljon elämästä, metafysiikasta ja universumin rakenteesta.

Prometheus-leirit ovat 15-vuotiaille suunnattuja uskonnottomia aikuistumisleirejä. Joka kesä yli viidelläkymmenellä leirillä uiminen, saunominen ja yleinen telmiminen rytmittävät filosofisen keskustelun ja identiteettipohdintojen jatkuvaa virtaa.

Leirejä vetävät, suunnittelevat ja tukevat vapaaehtoiset nuoret ja aikuiset. Kun tehtävänä on tuottaa viiden teinin ja kahden aikuisen voimin sekä mukavaa kesäleiriohjelmaa että aikuistavaa, syvällistä keskustelua viidelletoista 15-vuotiaalle kokonaiseksi viikoksi, oppii väistämättä luistelemaan heikoilla jäillä melko luottavaisin mielin.

Koko Protu-toiminta on lähtökohtaisesti kasvatuksellista. Toiminnan tarkoituksena on johdattaa nuoria ihmisenä kasvamisen tärkeiden kysymysten äärelle: kysyä kysymyksiä, ei antaa vastauksia. Mallia voisi kutsua yhteisoppimiseksi. Oppiminen jatkuu läpi koko toiminnan, ja siihen osallistuvat sekä ne, joille ohjelmaa tehdään, että sen tekijät.

Heikoilla jäillä luisteleminen on vaarallista puuhaa, sillä koskaan ei oikein tiedä, kuinka tukeva pinta jalkojen alla oikeastaan on. Luistelu ei onnistu, ellei sitä ole ensin vähän harjoitellut. Välillä myös kova vauhti antaa suojaa: pahimpien ongelmakohtien yli voi lennähtää ja etsiä parempaa jalansijaa.

Tämä kaikki yritetään kouluttaa tuleville leirinvetäjille muutaman viikonlopun koulutuksissa. Vaikka tarjolla on myös laarikaupalla teoreettisia ja käytännöllisiä työkaluja leirien vetämiseen, käytännössä näiden koulutusten viesti on, että rohkeasti tekemällä kaikki yleensä menee vähintäänkin siedettävästi. Ja vaikka ei menisikään, huomenna on aina uusi päivä.

Protu-leireille on olemassa omat, selkeät rakenteensa ja toimintaniksinsä, mutta leirillä ollaan joka tapauksessa yksin nuorten kanssa. Ja toisinpäin, myös leirille tulleet nuoret ovat yksin elämän ja maailman isojen kysymysten kanssa. Jokainen leiri on siis sen näköinen, miltä sen tekijäporukka haluaa sen näyttävän. Tämä on mahdollista, koska myös varsinainen määränpää eli aikuisuus on melko lavea maali.

Pienten mokien virta vie eteenpäin

Kun olin ensimmäistä kertaa kouluttamassa tulevia leirinvetäjiä, olin 17 vuoden kypsässä iässä ja ollut itse kerran aikaisemmin leirillä. Olin osallistunut yhden päivän mittaiseen kouluttajakoulutukseen ja käyttänyt yhden illan viikonlopun suunnitteluun. Tämä ei ollut poikkeuksellista.

Käytännössä kaikki Protu-toimintaan osallistuvat tavalla tai toisella myös kouluttavat muita. Kouluttajat pysyvät nöyrinä: ei pääse syntymään illuusiota ylimaallisesta asiantuntemuksesta ja tiedon hierarkisesta jakautumisesta.

Protun toinen kivijalka onkin toistuva liian nuorien ihmisten laittaminen liian vastuullisiin asemiin toiminnan suunnittelussa ja kehittämisessä. Tyypillistä on, että Protun hallituksen jäsenistä iso osa on alle 20-vuotiaita. Näissä vastuuasemissa jatkuu sama heikoilla jäillä luistelu. Isossa mittakaavassa karavaani kuitenkin kulkee eteenpäin. Syntyy lähes katkeamaton virta pieniä mokia, sekalaista säätämistä ja tarpeettomia mutkikkuuksia. Haasteet ovat liian suuria, mutta koska yleensä niihin ryhtyvät eivät itse sitä tiedä, kaikki sujuu riittävän sulavasti.

Tämän takia yhdistyksen toiminta on raskasta, perinpohjaista ja hyvin, hyvin kasvattavaa. Järjestöä johtavien nuorten into ja idearikkaus ylittävät usein selkeästi sitoutumisen ja hallinnollisen kiinnostuksen.

Koko toiminnassa olennaista on käsien saveen laittaminen: vaikka idea olisi kuinka hyvä, sen toimiminen riippuu täysin siitä, saako tämän joka suuntaan kimpoilevan massan ihmisiä puhuttua oman ideansa taakse. Muodolliset päätökset ovat toki tärkeitä, mutta eivät takaa vielä mitään. Tämä opetus kantaa kaikkiin muihinkin organisaatioihin. Päätöksiä tärkeämpää on innostuminen ja esimerkki.

Koko johtamisen käsite saakin Protussa erilaisen sisällön. Kiihkeitä ja filosofisesti suuntautuneita nuoria ei voi johtaa päätöksillä. Jokaisen ajatuksen takana oleva rakenne on osattava perustella ja tarvittaessa puolustaa muita hyvin perusteltuja ideoita vastaan. Näin toimii organisaatio, jonka polttoaine on intohimo.

Protu-toiminnassa oppiminen tapahtuu ryhtymällä liian haastaviin tehtäviin liian nuorena, mutta luottavaisessa ja kannattelevassa ilmapiirissä. Sitä tukee mahdollisuus toteuttaa matkan varrella syntyneitä ideoita ja suhteellisen korkea toleranssi pienille virheille. Improvisointi ja maaston hyödyntäminen pitävät luistelijan pystyssä vähän heikommillakin jäillä. Ja ennen kaikkea, oppiminen ei lopu koskaan. Siinä vaiheessa kun tuntuu, että itse ei osaa olla enää avoinna oppimiselle, on aika jatkaa matkaa muualle.

Protu-oppimisen resepti

1.   Ilman valtaa ei tapahdu oikeaa oppimista

Vasta kun asioita voi oikeasti myös mokata, syntyy todellista oppimista ja vastuunkantamista. Tästä seuraa, että välillä asiat menevät pieleen ja tulipalojen sammutteluun voi kulua enemmän aikaa kuin olisi hyvä. Samalla oppimistulokset ovat loistavia.

2.      Väljät raamit ja uskallus improvisoida

Yleinen raamien antaminen ja tukeminen ovat tehokkaampia tapoja innostaa ja lietsoa ihmisistä esiin luovaa energiaa kuin tarkkojen ohjeiden antaminen. Tämä tarkoittaa improvisoinnin suuren määrän hyväksymistä ja ottamista osaksi toimintaa.

3.     Nuoriin voi luottaa

Nuori ikä ei yleensä ole kovin hyvä syy olla valitsematta ihmistä vastuulliseen tehtävään. Myös nuoret toimijat selviävät kovienkin vastuutehtävien edessä yllättävä hyvin ja keksivät tuoreita ideoita.

4.     Anna tilaa, älä ole tulppa

Omaehtoisen oppimisen pitäisi olla innostavaa kaikille siihen osallistujille. Silloin kun tuntuu, että oma rooli siirtyy kohti tiedon jakamista ja paremmin tietämistä, kannattaa ruveta suunnitellusti vähentämään omaa osallistumistaan ja antamaan tilaa muille. Jos erehtyy luulemaan olevansa korvaamaton, on oikeasti tulppa joka estää seuraavien sukupolvien osallistumisen.