Category: suomi 2.0

(Julkaistu kolumnina Ylioppilaslehdessä 6.9.2013)

2000-luvun piti olla Suomen kukoistuksen vuosituhat. Nokiasta virtasi maito ja hunaja. Koululaiset täyttivät monivalintatehtäviä ja todistivat, että Suomen peruskoulu on maailman paras. Pääsimme viimein eroon vaatteisiimme kiusallisesti tarttuneesta Itä-Euroopan tuoksusta. Halusimme olla Euroopan Japani ja Yhdysvallat.

Kunnes tultiin 2010-luvulle. Nyt maamme uudet painopisteet ovatkin koulutuksen ja huipputeknologian sijaan alkutuotanto, halpatyövoima ja koulutustason laskeminen. Nämä ovat niitä ”rakenteellisia uudistuksia”, joita meistä manataan esiin kuin saatanaa kuoripojasta.

Usko alkutuotantoon lähtee jefe-gallerian ylimmältä hyllyltä, kuten banaanivaltiossa kuuluukin. Presidentti Niinistön mukaan kaivosteollisuus on uusi Nokia. Sauli on tosissaan, sillä hän on itsekin sijoittanut rahojaan Talvivaaraan. Kaivosyhtiö käyttää sellaista biokasaliotusprosessia, jota ei ole vielä saatu toimimaan missään muualla maailmassa. Mutta meillä se onnistuu, ehkä!

Posiva sen sijaan haluaa haudata puolet Euroopan ydinjätteestä Suomen kallioperään nikkaroimaansa Onkaloon – tämä on banaanivaltion käsitys palvelutuotannosta.

Lisäksi käynnissä on liuta sosiaalisia uudistuksia, joilla Suomesta saadaan uskottavasti korkeintaan Euroopan Liberia.

Urpilainen, Katainen, EK ja Akava vaativat lähes yksissä tuumin yleistä ansiotason laskua, jotta suomalainen teollisuus muuttuisi kilpailukykyisemmäksi. Samaan aikaan Valtion taloudellista tutkimuslaitosta johtava Juhana Vartiainen ja vihreä tilastomaahinen Osmo Soininvaara kaipaavat Suomeen lisää matalapalkkatyötä. Valtiovarainministeriö puolestaan haluaa muuttaa opintotuen opintolainaksi, ja näkee siitä väistämättä seuraavan koulutustason laskun oikeastaan ihan hyvänä asiana.

Yksittäin tarkasteltuina jokainen näistä ehdotuksista on vain ajatus tuhansien muiden joukossa. Mutta yhdessä niistä muodostuu uusi uljas suunta koko Suomelle. Laskekaamme koulutustasoa, panostakaamme halpatyövoimaan, hautokaamme muiden ydinjätteet kallioperäämme. Hylätkäämme kaikenlainen haihattelu yliopistoissa ja startupeissa ja ryhtykäämme toimeen!

Kyllä Suomesta näillä eväillä banaanivaltion saa.

“Kun ministeriöt pannaan ruotuun, valtionhallinnosta tulee pääministerin johtama virtaviivainen konserni, joka toteuttaa hallituksen strategiaa tehokkaasti, tuottavasti ja turhia kyselemättä. Joku insinööri voi olla vilpittömän innostunut, mutta minua hirvittää. Valtionhallinnossa on parantamisen varaa, mutta en silti tahdo, että Suomea johdetaan kuin Nokiaa.”

Näin kirjoitti Elina Grundström vuonna 2010 kaupptieteen tohtorin, Sitran yliasiamiehen Mikko Kososen pyrkimyksestä uudistaa suomalaista demokratiaa kohti notkeampaa ja reagointikykyisempää eli näppärämpää mallia. Vuoden 2013 syksyn kääntyessä alkuun lausahdus aiheuttaa vielä alkuperäistä ajankohtaa kalmaavampia värähdyksiä sielun perukoilla. Mikko Kosonen nimittäin haluaa edelleen “uudistaa politiikan”, sillä “Suomi ei toimi”. Mutta eipä toimi Nokiakaan.

Kososen käsitys demokratian uudistumisesta pitää sisällään lyhykäisyydessään pääministerin vallan kasvattamisen, pysyvän ministeriörakenteen rikkomisen ja etujärjestöajattelun lopettamisen. Puolueiden roolista Kosonen ajattelee seuraavaa:

“Vanhojen ideologisten asetelmien sijasta puolueet joutuisivat miettimään, millaisia arvopohjaisia ratkaisuja ne tarjoavat eduskuntavaaleissa kansan valittavaksi. Puolue voisi keskittyä esimerkiksi viiteen keskeiseen teemaan, joita se sitoutuisi ajamaan, jos pääsisi hallitukseen.”

Näissä ajatuksissa ei sinänsä ole mitään, mitä Sitra ei olisi tuonut julki jo 2010 raportissaan Kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta.

Tohtori, yliasiamies Kososelle ei voi sanoa muita terveisiä kuin että tervetuloa meille Kruununhakaan käymään vaikka vain yksi johdantokurssi mistä tahansa valtiotieteellisestä aineesta, poislukien kansantaloustiede ja tilastotiede. Sen jälkeen voi sitten esitellä näitä valtio-opillisia ajatuksia uudestaan. Tällainen ajattelu on joko täysin alkeellisen tietämätöntä demokratiasta ja valtionhallinnosta tai täysin häikäilemättömän ideologista. (Joku voisi myös kertoa minulle, miten ideologiat ja “arvopohjaiset ratkaisut” eroavat toisistaan, ja ylipäätään miten monipuoluejärjestelmässä valitaan se suunta, johon järjestelmää kehitetään.)

Kyllähän tätä vuoden 2013 epäsikiöhallitusta muodostettaessa kaikki olivat yksimielisiä, että eurokriisi, sote-uudistus ja kuntamurha ovat niitä teemoja, joita hallitus sitoutuu ajamaan. Kaikki valtapuolueet vain halusivat ajaa niitä eri suuntiin, joista osa oli keskenään päinvastaisia ja osa kaikesta päätellen sojotti kohti viidettä tai kuudetta ulottuvuutta.

Valtiota on mahdollista johtaa kuin konsernia, mikäli eletään joko yksi- tai kaksipuoluejärjestelmässä. Sellaisissa maissa kuten Iso-Britannia tai Kiina, kaikki valta luontevasti ja huomattavasti pienemmillä ongelmilla keskittyy voittajan käsiin. Kun päähallituspuolue joko on ainoa hallituspuolue, ainoa puolue ylipäätään tai muuten vaan nauttii käytännössä absoluuttista valtaa, on näppäryyspolitiikalle paljon tilaa.

Niinpä ei olekaan mitään yllättävää siinä, että Kosonen Suomen kuvalehden jutussa haikailee mallia briteissä “pääministerin kanslian vetämästä strategiaprosessista.” Vielä vuonna 2008 Kosonen ihannoi suoraselkäisesti Singaporea ja Etelä-Koreaa ja niiden kykyä “integroidun konsernijohtamisen mekanismeja” hyödyntäen nostaa itseään ylöspäin globaalissa kilpailussa. Sanomattakin on selvää, että näiden maiden poliittinen järjestelmä on hitusen erilainen kuin Suomen.

Kosonen on entinen strategisen johtamisen tutkija ja Nokian strategiajohtaja, joten Suomen politiikan mallin hakeminen konserninjohtamisesta ei ole yllättävää. Jotain opittavaa julkisella sektorilla ja sen johtamisella näistä varmasti onkin. Esimerkiksi Sitran yirtys oppia Viron It-strategiasta on oikeasti kunnioitettavaa. Opin on kuitenkin tultava edes hitusen suomalaiseen demokratiaan soveltuvammiksi paloiksi pureskeltuina. Eikä se integroitu konsernijohtaminenkaan aina niin helppoa ole, edes liike-elämässä. Vielä 2008 Kososen oli helppo antaa haastattelulja, joissa kehuttiin Nokian strategista ketteryyttä ja hehkuteltiin, miten “Nokia on ainut merkittävä mobiilimaailman toimija, joka pystyy kilpailemaan Googlen ja Microsoftin kanssa. ”

Sehän meni hyvin.

Kirjoitin vuosi sitten seuravan analyysin liittyen Sitran edelliseen demokratiankehittämisavaukseen:

“Demokratia ei ole yhteisten asioiden hoitamista eikä pelkkää mukavaa yhteistä tekemistä. Demokraattisessa yhteiskunnassa valta kuuluu kaikille ja kaikille taataan mahdollisuus käyttää sitä. Niinpä demokratian ytimessä on – ja on aina oltava – vastakkainasettelu. Mikäli suomalaisilla ei olisi erimielisyyksiä vallan ja resurssien käytöstä, ei meillä olisi myöskään tarvetta demokratialle.”

Tähän ei lisättävää. Kiinassa ei ole tarvetta demokratialle.

Kiitokset Tuukka Ylä-Anttilalle oikoluvusta ja Jussi Nuortimolle näppärän valtion käsitteestä.

Äänestin presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella Haavistoa. En riemusta kiljuen tai pupillit innosta kutistuen, vaan koska ajattelin Haaviston olevan potentiaalinen hyvä haastaja huomattavasti huonommille ehdokkaille. Taktikoin vaaleissa, olen viileesti cool ja ylpeä siitä.

Viileys ja cool kestivät noin kello 20.30 asti. Ennakkoäänten tultua tilanne oli vielä auki. Kun ääntenlaskennan kehitys alkoi näyttää yhä lupaavammalta ja lupaavammalta, tarttui hurmos minuunkin. Olin Tavastialla vihreiden kanssa. Eilen illalla se oli hyvä paikka olla. Jännitys, onni ja ilo todella ovat tarttuvia.

Tästä huolimatta, tai nimenomaan tästä johtuen, Suomen tasavallan presidentin valitseminen suoralla kansanvaalilla on parhaassa tapauksessa hölmöä, pahimmassa tapauksessa suorastaan järkyttävää kansan harhaanjohtamista.

Nämä presidentinvaalit teräväpiirtävät 2000-luvun median ja yhteiskunnallisen keskustelun rajat verkkokalvoillemme. Presidentinvaaleista on nostettu huomattavasti suurempi haloo kuin kaksista viimeisistä vaaleista yhteensä. Tämä ei ole ihme. Presidentin valinta suoralla kansanvaalilla pelkistää poliittisen todellisuuden sellaiseen muotoon, jota nykyinen julkisuus kykenee käsittelemään.

Tähän on kolme keskeistä syytä.

1) Presidentinvaaleissa päätetään yksilöstä

2000-luvun julkisen keskustelun todellisuus ei yksinkertaisesti ole kykeneväinen käsittelemään rakenteellisia asioita. Niinistöstä ja Haavistosta puolisoineen saa parempia kuvia kuin velkakriisistä tai geopolitiikan paluusta. Puolueelta on vaikeampi kysyä lempidrinkkiä.

Vaaleissa puolueenjohtaja joutuu aina edustamaan puoluetta. Presidentinvaaleissa enemmän vain itseään. Ehkä Arhinmäen tapauksessa tilanne oli erilainen – suosittu istuva puheenjohtaja voi vetää samalla rentoudella myös muissa vaaleissa.

2) Presidentinvaalit tarjoavat selkeät häviäjät ja voittajat

Faktat faktoina: ennen kuin meillä oli Big Brother, meillä oli presidentinvaalit. Ensimmäisellä kierroksella pudotetaan tylsemmät naamat, toisella kierroksella käydään selkeä kuningaskamppailu. Ei tarvitse odottaa hallitusneuvotteluja, kunnallispolitiikan diilejä, EU:n kasvottoman koneiston päätöksiä. Ei tarvitse ihmetellä, oliko äänellä nyt jotain vaikutusta johonkin vaiko ei. Ei tarvitse opetella ymmärtämään “vaikeaa” suhteellista vaalitapaa.

Lopussa seisoo kaksi kilpailijaa vastakkain kuukausien työn seurauksena, ottaa toisistaan mittaa. Voittajaa ei tarvitse arvailla tai spekuloida. Voittaja on joko Niinistö tai Haavisto. Voittaja saa puoli valtakuntaa ja linnan. Prinsessa tai prinssi pitää olla omasta takaa.

Toki mikään tästä ei pidä oikeasti paikkaansa, mutta siihen myöhemmin.

3) Suomen presidentillä ei ole mitään väliä

Suomen poliittinen järjestelmä on tällä hetkellä kaksinapainen ja kaksitasoinen. Suurin valta on pääministerillä ja siitä mutkan kautta tämän hallituskoalitiolla – tällä hetkellä siis käytännössä Kataisen ja Urpilaisen puolueiden sisäpiireillä. Valtakunnan tasolla toinen napa on Brysselissä. Suomen EU-joukkue säätää politiikan toista tärkeää ulottuvuutta, jossa  toki myös pääministerillä ja ulkoministerillä on vahva osansa. Tärkeä on myös kunnallistaso, jossa asiat säädetään samalla tavalla puolueiden sisäpiirien avulla.

Presidentillä on tällä hetkellä muutama tärkeä tehtävä ulkopolitiikassa, toki, mutta nämä tehtävät eivät ole missään suhteessa presidentinvaalien ympärillä käytyyn keskusteluun ja julkisuuteen. Helsingin kaupunginjohtaja vaikuttaa paljon, paljon enemmän kaikkien pääkaupunkilaisten ja ehkä jopa suomalaisten elämään – ja hänet valitaan kuitenkin todella epäseremoniallisesti puolueiden välisellä sopimuksella.

Summa summarum: presidentinvaalit kiinnostavat, koska niillä ei ole mitään väliä mutta niiden formaatti sallii viihteellisen revittelyn ja kansalaisvelvollisuuden arvokkuuden yhdistämisen. Vähän kuin saisi Kekkosen BB-taloon. Tai ehkä jopa, Mäntyniemi on og-BB, alkuperäinen pudotuspeli. Big Brother ei viihteellistä politiikkaa vaan lainaa sen viihteellisintä rakennetta.

Mielestäni presidentin nimitysoikeuden voisi poistaa ja ulkopolitiikan hoitamisen ja edustamisen tehtävät siirtää eduskunnan valitsemalle henkilölle. Tämä voisi nimeltään joko presidentti tai eduskunnan puhemies. Whatever.

MUTTA.

Preisidentinvaaleissa käydään monenlaista tärkeää symbolista kamppailua. Vaikka kuusi ehdokasta putosikin jo skabasta, vain yksi hävisi. Alla analyysi siitä, mitä kukin puolue tai ehdokas voitti symbolisen kamppailun saralla.

ARHINMÄKI ja Vasemmisto vetivät erittäin hyvin. 5,5 prosenttia on Vasemmistoliitto-nimisen puolueen oman ehdokkaan paras tulos presidentinvaaleissa. Puolueella ei edes ollut omaa ehdokasta kaksissa viime vaaleissa! Puolueen uhkapeli onnistui siis täydellisesti. Natosta keskusteltiin, tulos lähestyi Lipposta, olisi ylittänyt sen kirkkaasti, mikäli kamppanja olisi aloitettu aikaisemmin ja tehty hurmoksella. Kuitenkin Haavisto meni Väyrysestä kirkkaasti ohi. Paavo Arhinmäki on Helsingin suosituimpia poliitikkoja, ja positio kunnallisvaaleihin on loistava.

Paavon johtamaa ja kasvottamaa Vasemmistoliittoa ei voi enää pitää auringonlaskun puolueena.

VÄYRYNEN on eeppinen sankari. Toimen mies. Maaseudun Jeesus. Jeesuksen sandaalit. Herra talossa, tosin jatkossakin vain omassaan. Väyrynen ilmoitti olevansa ehdolla – kukaan ei uskonut. Väyrynen ilmoitti kisaavansa tosissaan toisesta kierroksesta ja presidenttiydestä – kukaan ei uskonut. Väyrynen myi herkullisia mukeja – mitä? Väyrysen yli 17 prosentin kannatus on ennen kaikkea suvereenin henkilökohtaisen taidon osoitus.

Näissä vaaleissa, piti siitä tai ei, Väyrynen saattoi yksin pelastaa Keskustan ja palauttaa Perussuomalaiset nk. omalle paikalleen. Väyrysen voitto oli varmasti jonkinlainen tappio miehelle itselleen (melko suurikin, todennäköisesti), mutta suoranainen riemuvoitto Keskustalle.

BIAUDET, ESSAYAH ja SOINI tekivät kaikki “tarpeeksi hyvän tuloksen” omalle puolueelleen. Biaudet’lla olisi ollut mahdollisuuksia ilman Haavistoa, tässä asetelmassa ei juuri tämän enempää. Monet RKP:n taustavaikuttajat olivat Niinistön takana myös rahoineen. Essayah oli olemassa. Soini sai peruskampanjalla peruskannatuksen eikä ollut vaarassa joutua pois oppositiojohtajan paikalta. Ei selvästi Timoa paljoa napannut tämä kampanjointi.

Vaaleissa hävisivät ainoastaan PAAVO LIPPONEN ja SDP. Yli kolmenkymmenen presidenttivuoden jälkeen alle seitsemän prosentin kannatus? Seriously? No, eipä tämä varmaankaan kellekään mikään yllätys ollut. Lipponen oli totaalisen väärä valinta demareiden ehdokkaaksi. Jo Urpilainen olisi vetänyt yli 10 prosenttia. Pöö vaan sinnekin, tervemenoa eläkepäiville. Älä kiltti kirjoita sinne Turun Sanomiin enää, ne kolumnit aiheuttavat lähinnä myötähäpeää.

Suurimmat voittajat olivat toki PEKKA HAAVISTO ja VIHREÄT. Suomessa on nyt (todennäköisesti) lähes kaksinkertainen määrä joskus vihreitä äänestäneitä. Näillä asioilla on väliä.

* * *

Lopuksi lainaan Erkki Perälää: “Kun tällainen instituutio nyt kuitenkin on olemassa, ja nauttii vieläpä kansalaisten suurta suosiota, presidentti voi halutessaan vaikuttaa yhteiskunnan ilmapiiriin merkittävästi puheenvuoroillaan ja kannanotoillaan.” Ehkä vielä enemmän kuitenkin presidentti vaikuttaa silkalla olemisellaan. Ei ole paljon rummutettu arvojohtajuus realisoitunut Halosenkaan kaudella. Sillä, kenet valitaan, on kuitenkin suuri symbolinen merkitys. Jätetään kokoomuslaiset presidentit sinne minne ne kuuluvat, 50-luvulle. Vasemmistolaiselle tulevaisuuteen katsovalle valinta Niinistön ja Haaviston välillä on selvä. En edelleenkään seiso hurmahenkisesti Haaviston joukoissa – mutta hyvin mielelläni murtaisin cooliuteni ja viileyteni uudestaan kahden viikon kuluttua kello 20 ennakkoäänten saapuessa.

Koska kamppailua käydään jälleen kansalaisliikkeen ja suurpääoman välillä, on toisella puolella aivan hirvittävästi paremmat resurssit kuin toisella. Minä ajattelin lahjoittaa jonkin pientä Haaviston kampanjaan.

Ja silti toivon, että joutuisin ajatelemaan näitä asioita viimeistä kertaa. Että nämä olisivat viimeiset presidentinvaalit.

Todellisuustarkistuksen aika, jälleen kerran.

Tiedättekö, mitkä ovat Suomen suosituimmat neljä liikuntamuotoa? Autan. Kävely, pyöräily, hiihto ja uinti. Kaikki hienoja, kansallisia lajeja, harrastaessa saa ulkoilmaa paitsi uidessa, pääsee paikasta toiseen (vaikkakin useammin kaiketi ihmiset kiertävät ympyrää), ja kaikkia harrastetaan luonnossa ja ulkona, paitsi uintia.

Mutta arvaatteko, mikä on maamme viidenneksi suosituin liikuntamuoto, jolla on myös isoin “kasvupotentiaali”? Voin kertoa vastauksen. Se on kuntosaliharjoittelu.

Kelatkaapa sitä. Voiko olla olemassa mitään kuntosalia surrealistisempaa? Lukkiudutaan loisteputkivalaistuun karsinaan tuntikausiksi, ja miksi? Jotta voitaisiin harjoitella koneessa, joka on vähän kuin kävelisi, tai toisessa, joka on vähän kuin pyöräilisi, tai kolmannessa, joka on vähän kuin nostelisi painavia tavaroita. Ja jotka on suunniteltu kuntouttamaan luunmurtumien jäljiltä. Tästä huvista saa maksaa esimerkiksi 8,5 € laaki. Siis jotta pääsee kävelykoneeseen! Tai portaidennousukoneeseen! Miten kätevää! Sen sijaan, että juoksisi tai pyöräilisi, voi mennä elämään uudestaan takatukkafantasiaansa suoraan esi-oidipaaliselta 80-luvulta.

Lisäksi olen antanut itseni ymmärtää, että useampikin liikeketju perustuu kuntoiluvaatteiden myymiselle, ja että on olemassa erikseen nk. salimuoti. Eli siis kuntosalille mennään näyttäytymään ja rakentamaan sosiaalisia hierarkioita, sillä en oikeastaan usko, että pojat ovat siellä näyttämässä palaa tytöille ja tytöt pyllyä pojille, vaan tytöt katsomassa toisten treenihousuja ja iPodeja ja pojat toistensa hikinauhoja – tai mihin ikinä siellä nykyään pukeudutaankaan.

Mulla on sellainen olo, että nimenomaan tätä Marx tarkoitti kirjoittaessaan vieraantumisesta. Tämä on suunnilleen todellisuudesta vieraantunein asia ikinä.

Tai itseasiassa tämä on. Siis: Suomalaisista noin 500 000 harrastaa kuntosalia (lähde: Kansallinen liikuntatutkimus), ja näistä Wallinin mukaan noin 1,5 prosenttia vielä douppaa sitä tehdessään. Tai vähän yli, jos nuo Hesarissa veikkaavat, että menee 10 000 asti. Siinä sitä voi kukin kelata että miten todellisuudesta irrallaan tuo porukka on. Se on kuitenkin käytännössä vaan isojen lihasten hankintaa – eli pelkkää pillunmetsästystä, koska noi on aivan varmasti lähinnä miehiä.

Ja siis huomatkaa, kaikki tämä tapahtuu yhteiskunnassa, jossa suuri osa noista kuntosalillemenijöistä todennäköisesti menee sinne autolla! Siis tulee Espoosta yksin autolla keskustaan jotta pääsisi käyttämään kävelykonetta! Lisäksi suurin osa meistä tekee työtä, jossa isoista lihaksista on vain haittaa (hyvästä yleiskunnosta tosin hyötyä) ja jossa ilmastonmuutos uhkaa. Huh huh.

Uimahallissa uinti, tuo oma jalo kuntoilulajini, on sen sijaan täysin toista maata eikä lainkaan vieraantunutta toimintaa.

Eli siis: bermudashortsit jalkaan, hikipanta päähän, douppi huuleen ja Europea Walkmaniin, ja järkkymätön maanpuolustuserektio tanaan – Isänmaa tarvitsee sinua!

—

Lisäys: katsokaa Jehkiltä hieno kappale bodauksen historiasta tähän teemaan liittyen.