University of Helsinki
Miten Ylioppilaslehden tekstiä alleenlaskemisesta bussissa pitäisi analysoida?
Journalismista tässä ei ole kyse, se on selvää. Luontevinta on varmaankin ajatella juttua novellina, jonkinlaisena Duudsonien kaunokirjallisena vastineena tai Ronald McDonaldin kaappauksen introspektiivisenä versiona. Tähän viittaa myös taiteilija Rämön ja taiteilja Kaarenojan teoksen kommentoinnista. Kaarenoja lisäksi viittaa eksplisiittisesti nykytaiteen käytäntöihin.
Taideteoksen vastaanotto kulkee usein aalloissa. Ensi tulee suora paheksunta, sen jälkeen ymmärtäminen ja selittäminen, sitten institutionalisointi tai unohdus, ennen radikaaleja uudelleentulkintoja. Kakkajutun toisen aallon tulkinnat lukivat tekstin mediaa käsitteleväksi metaironiaksi. Ironian kärki kohdistuisi silloin mediaan ja sen toimintaan: tällaista tyhjää shokeeraamista se on.
Jos Ylioppilaslehden alleenpaskomisjuttu olisi julkaistu, vaikka sanasta sanaan samana, novellina novellikokoelmassa, pitäisin sitä loistavana ja viiltävänä nyky-yhteiskunnan ja 20-jotain -sukupolven sisällöttömyyden, ekshibitionismin, toivottomuuden ja narsismin kuvauksena. Hykertelisin ja kihertelisin puistatuksesta ja lukisin seuraavan novellin hymyssä suin.
Kun Duudsonit (os. Extreme) nitovat lavalla itseään ja yleisöään perseeseen, kyse on roskaviihteestä. Kun Ylioppilaslehden päätoimittaja kakkaa lehdessään tahallaan housuunsa, meidän pitäisi jotenkin osata lukea se ironisena mediakritiikkinä.
Teksti ilmestyi Ylioppilaslehden 100-vuotisnumerossa. Ensimmäinen juttu on itsensä likoon laittavaa gonzoilua: toimitus asettaa itsensä nolostuttavaan asemaan, häpäisee tabuja ja perinteisiä instituutioita ja lyö läskiksi.
Se juttu ei kerro kakkaamisesta, vaan hyökkäyksestä Pörssiklubiin, yhteen viimeisistä tiukan miehisistä verkostoitumisen linnakkeista. Vasta näiden alkupalojen jälkeen siirrytään omassa ulosteessaan vellomiseen.
Vellontasarjan aloittaa tunnettu 2 girls 1 bus -episodi, jonka tarkempi kuvailu ei liene tarpeen. Mutta se ei suinkaan pääty siihen! Nk. pääjuttu kertoo kolme näkökulmaa Suomeen, Jörkan, Persun ja Mamun, ja niiden lomassa vähän Ylioppilaslehdenkin. Seuraavat viisi aukeamaa onkin omistettu ihan rehelliselle oman historian pikkunokkelalle tonkimiselle.
Kirsikan kakun päälle tarjoilee raikkaasti Hannu Salaman novelli.
Näistä lähtökohdista teoksen aiheen luontevin tulkinta koskisi kaiketi Ylioppilaslehden omaa historiaa ja ennen kaikkea käsillä olevan numeron sisältöä. Selkeimmin se kuuluisi, että tässä kaikessa on kyse vain omassa ulosteessaan vellomisesta. Nyt ei jäädä kielikuvan tasolle.
Mutta ehkä tämä ei ole koko kuva. Mitä teoksen mahdolliseen ironisuuteen tulee, tarjoavat varsinainen teksti ja sen konteksti tiettyjä tulkintavihjeitä. Otsikko alkaa “YL raportti” ja jutusta löytyy myös informatiivinen “Tästä on kyse: Turkuun voi matkustaa myös junalla” -“faktalaatikko”. Ne kyllä mahdollistavat tekstin ymmärtämisen ironiana, muttei se mitenkään välttämätöntä ole.
Tällaista ironiaa ei oikeastaan ole olemassa. Jos kirjoittaa lehteensä tekstin alleenlaskemisesta, julkaisee lehdessään tekstin alleenlaskemisesta. Voi väittää tehneensä näin ironisesti, mutta mistä meidän pitäisi se tietää? Miksi meidän pitäisi lukea tähän teokseen ironia, mutta jättää se löytämättä Duudsonien yhteiskuntaa ja nuorten poliittisen vaikuttamisen merkittävyyttä tutkailevasta performanssista (Youtube-video, 2003)? Koska Duudsonit ovat työväenluokkaisia, korkeakouluja käymättömiä maaseudulta tai pienemmistä kaupungeista kotoisin olevia (miehiä), ja Ylkkärin toimittajat korkeakoulutettuja, eliittiin kuuluvia kaupunkilaisia (naisia)? (edit 6.2.: Duudsoneista puolet on korkeakoulutettuja! En tiennyt, oli ennakkoluuloinen! Kyse onkin siis vain rakennetusta imagosta.) Koska miehet nyt vaan tykkäävät tyhmistä jutuista ja naiset eivät kakkaa?
Jos tavoitteena on käydä keskustelua median tilasta ja saa aikaan suunnattomasti paskapuhetta, onko silloin onnistunut?
Todellisuudessa tällainen teksti ei voi koskaan nousta pilkkaamansa asian yläpuolelle, sillä se on itse sitä samaa paskaa. Joku sisäpiiri tällaisenkin ironian aina ymmärtää, Facebookissa nimenomaan entiset ylioppilaslehtiläiset ovat kehuneet tekstiä kaikkein eniten. On erittäin kuvaavaa, että tämä on ensimmäinen asia, josta Kaarenojan ylioppilaslehti nousee suuriin otsikoihin (tai oikeastaan toinen, ensimmäinen lienee 100-vuotisjuhlien mokaaminen). Eipä sillä, kyseessä ovat varmasti suurimmat tämän vuosikymmenen Ylioppilaslehtien saamat otsikot ylipäätään.
Alleenlaskemisen kaikkein myötäsukaisin tulkinta on siis yleinen mediakritiikki – tämä kaikki on huomiohakuista huoraamista ja ulosteilla läträämistä. Tämä varmasti osuu. Seuraava mahdollinen, negatiivisempi tulkinta on kommentti Ylkkärin omaan historiaan – tällaista samanlaista egoistista paskaa se on aina ollut ja mekin olemme. Ehkä, ehkä. Toisaalta, koko jutun voi lukea myös pelkkänä egoistisena paskana, ilman minkäänlaisia ironian tasoja. Sellaisia ovat novellit, niistä voi tehdä tulkintoja.
Ironian tasoista ja oikeastaan valitusta tulkinnasta riippumatta kaikkein paljastavin on itse jutusta löytyvä lause “Jos kerran pystyy mihin tahansa, oliko pakko valita juuri tämä?” Hesarin kulttuurisivut totesivat Ylioppilaslehden Suomen vapaimmaksi mediaksi. Lehdessä toimittaja saa käsiinsä seuratun, hyväbrändisen ja kohtalaisesti resursoidun lehden ja ainoaksi käskykseen tehdä kiinnostavaa ja hyvää.
Kysymys on totta kai laajempi. Jos ajatellaan novellia kuvana meistä, alle kolmekymppisistä yliopistolaisista, kuuluu kysymys kai, miksei kukaan meistä tee mitään merkittävää niillä rakenteilla ja varallisuudella, mitä olemme saaneet vanhemmiltamme? Miksi sekä kulttuurimme että viihteemme kestävimmät muistomerkit tulevat olemaan tyhmiä itsenöyryytyksiä? Tähän kysymykseen Ylkkäri ei vastaa, vieläpä anti-vastaa jatkamalla vellomista rakentamisen sijaan.
Tällaisen housuunpaskomisen herättämä tärkein kysymys onkin, taivummeko me kyynis-ironisiksi metatason masturboijiksi, vai elättelemmekö toiveita maailmanhengen kehittymisestä tai vallankumouksesta tai edes jostakin, joka olisi äitejämme enemmän.
(Täyden paljastelun hengessä avustin Ylioppilaslehteä vuosina 2007-2011. Toimin tilikauden 2010 Ylioppilaslehteä kustantavan osakeyhtiön hallituksen puheenjohtajana. Hain lehden päätoimittajaksi vuosina 2010 ja 2012. Istun edelleen HYYn edustajistossa, joka on Ylkkäriä julkaisevan Ylioppilaskunnan korkein päättävä elin. Kiitokset tekstin kommenteista Jussi Nuortimolle, Senja Laaksolle ja Tuomas Saloniemelle)