Month: February 2019

Posted on

Harry Salmenniemi: Yö ja lasi

Nopea arvio, yhdellä vedolla, 20 min.

Salmenniemen aimo vonkale, runokokoelmien kokoelma joka mitassaan ylittää monen kotimaisen klassikon kootut teokset, kertoo ehkä pinnasta ja kuulaudesta, sairaudesta ja mielen hauraudesta, tai jos tämä olisi levy, se ehkä olisi Salmenniemen erolevy.

Kaipaus, puoliäpäisevyys, linssien taitto ja toisen ihmisen poissaolo, kaipaaminen ja vinossa oleva yhteiskunta.

Ja tosi moni muu asia, näin paksuun kokoelmaan mahtuu.

Ehdottomasti parhaiten toimivat alun ja lopun väljemmin virtaavat ja asetellut jaksot, joissa kokonainen osa on yhtä kokonaisuutta, mutta yksi säe tai säepari latautuu voimakkaaksi pieneksi kokonaisuudeksi siellä sisällä. Pidemmissä, perinteisemmissä, jopa nimetyissä runoissa fokus harhailee, vaikka kokonaisuuden pitäisi olla hallitumpi, se ei tunnu siltä. Tai sitten minun lukijana on vain helpompaa antautua päälle vyöryvälle aallolle ja napsia maukkaat säeparit sieltä-täältä suuhun kuin keskittyä kokonaiseen runoon.

Erolevy-luentaa painottaa kokoelman päättyminen lainauksiin possaolevan henkilön viesteistä: kaikki on hajonnut, mutta jotenkin sillä ei ollut ehkä väliä. Myös Yö ja lasi tekee mieli lukea osaksi masennusvasemmistoa: yksi teemoista on yhteiskunta, jonka absurdius ei ole enää hauskaa, vaan jonka edessä masennus on totuus.

Mutta ehkä se ei ollut olennaista. Kokoelma alkaa hienolla jaksolla merestä, sen kokemisesta. Kuten moni kritiikki mainitsee, jokin älyllinen etäisyys pidetään – silloinkin kun puhuja käsittelee jotakin lihallista, tiettyä kliinisyyttä on vaikea välttää.

Taas myös niitä kirjoja, joita voisi varmaan analysoida vaikka kuinka tarkkaan, sekä runojen sisällä että niiden suhdetta kokonaisuuteen. Toisaalta se ei ehkä ole tarpeen, ehkä pitää vaan muistaa riittävän usein jatkossakin palata ja maistella paloja sieltä, toisia täältä. Ihailla kuulaita, kirkkaita, puoliäpäiseviä pintoja, pimeyttä, varjoja ja iltaa.

Posted on

Antti Nylén: Häviö

(lukupäiväkirja, yhdeltä istumalta ilman editointia kirjoitettu essee, alunperin FB-sivulle.)

Tästä kirjanmittaisesta esseestä kollegani Lotta totesi (suunnilleen), että ellei Nylén olisi niin taitava kirjoittaja, tämähän olisi aivan sietämätöntä ulinaa koko kirja. Ja näin se on. Nylén tykittää parisataa sivua, miten hänen sietämätön kohtalonsa on ollut tulla kirjailijaksi, kirjailijuuden riivaamaksi, maassa jossa sellaisella eläminen ei ole mahdollista ellei kirjoita historiallisia romaaneja. Mutta koska Nylén on äärimmäisen taitava kirjoittaja, koko kirja soljuu menemään kuin viini, joka on vilvoittavaa ja päihdyttävää mutta karvasta ja hapanta, kuten elämä.
Vaikka varsinaisista argumenteista olisikin välillä mitä mieltä vaan, ja niistä ehkä voi olla, kantaa tyyli mihin tahansa. Ja tyyli ja muoto, kuten Nylén itsekin toteaa, ovat hänen taitelijuudelleen täysin keskeisiä.

Häviö on Nylénin omaelämäkerta, tarina siitä miten hän päätyi suomalaisittain menestyneeksi kirjailijaksi (palkintoja, apurahoja, käytännössä uuden genren avaus ja naamaa lehtiin ja telkkariin niin paljon kuin vain jaksoi mennä) ja tällaisen menestyneisyyden ruuminavaus: Suomessa voi aivan hyvin olla tällä tavalla menestynyt ja elää silti täydessä köyhyydessä.

Nylénin argumentaatio on mielestäni aina lähtökohtaisen uskonnollista tai teologista. Vihan ja katkeruuden esseet, Nylénin hittiesikoinen, oli hyvä mutta sairaan ärsyttävä juuri pohjimmaisen uskonnollisuutensa vuoksi. Ehkä samaan aikaan en itse ollut vielä valmis ottamaan vastaan ajatusta jokaisesta miehestä raiskaajana (jos nyt vieläkään, mutta kuten hän Häviössä huomauttaa, niin kyllä Nylén edelsi nykyfeminististä diskurssia monella tavalla.) Myös Häviön ytimessä on riivaus, joka on käänteinen siunaus. Nylén on valittu, hänen täytyy tehdä kirjoja vaikka ei eläisi, hänelle on annettu siihen kyky (tai aika kovalla harjoittelulla se on rakennettu, mutta joka tapauksessa), ja meidän pitäisi nyt jotenkin tulla tämän kanssa toimeen.

Kirjoista ei makseta tarpeeksi, apurahoja ei saa, niitä pitää hakea kummallisiin tarkoituksiin eikä saa vain sanoa että ostan lapsille soijarouhetta ja kirjoitan. Taitelijapalkkaa pitäisi maksaa, koska taide kuuluu sivistykseen. Näiden lisäksi Häviö on toki pullollaan kaikenlaista pientä nerokkuutta siellä täällä.

Parhaita jaksoja on Nylénin täysilaidaillinen MELA-systeemiä vastaan, ja siinä on totta joka sana. Sama MELA hoitaa niin taitelijoiden, tietelijöiden kuin maatalousyrittäjien eläkevakuuttamisen, ja on melko mutkikas systeemi, jossa tilille lotkahtavasta apurahasta pitää säilöä aika isoja summia ulosoton uhalla kuukausia – siis valmiiksi pienituloisen ihmisen pitää pelailla monien satasten kanssa. Byrokratian kannalta on toki monia syitä, miksei niitä voida ennakkopidättää, mutta ns. käyttäjän perspektiivistä koko show tuntuu melko naurettavalta. Samaan aikaan Nylénin itsekuvailtu kädettömyys näiden järjestelmien edessä muuttuu hulvattomaksi, jos sen lukee satiirina taitelijuudesta (ja kyllä Nylén sen vähän pilke silmäkulmassa on myös kirjoittanut: lopulta hän päätyy vain parahtamaan, että “raha, mitä se edes on”!) Häviö totetaa, että apuraha- ja melaviidakon luovimiseen tarvittaisiin lakimies ja kirjanpitäjä nyt ainakin, mutta oikeasti joidenkin tuntien googlailu ja pari puhelua verohallinnolle kyllä riittivät. Vaikka se olikin melkein koomisen ei-hauskaa.

Sitten kaksi henkilökohtaista huomiota: tutkijuus on kyllä outo ammatti. Sitä aloittaa apurahatutkijana, jolloin on hyvinkin Nylénin kuvailemassa oudon hallinollisesti kuluttuvassa pienituloisuudessa, boheemi ja vapaa. Tiet erkanevat väittelyn jälkeen, jolloin tutkija pääsee ehkä työsuhteisiin (toki kaikki eivät) ja palkkakin rupeaa muistuttamaan sellaista tukevaa keskiluokkaisuutta – siis yhdellä tutkinnolla ja työhakemuksella. Ja sitten professoriksi toisella työhakemuksella, jolloin onkin jo käytännössä eliittiä (toki, jälleen, kaikki eivät). Outo ammatti.

Toinen henkilökohtainen huomio sitten kruunaa vuosia jatkuneen Nylén-ärsytykseni. Silloin vuosia sitten olin ärtynyt Nylénin positiosta ja mietin, miten tuollaiseen liukkaaseen uskonnollisuuteen voisi osua. Joku ylioppilaslehti tarjosi vastauksen kirjoittamalla peräkkäin satanismista ja Nylénistä – kaikki klikkasi ja kirjoitin tämän hupailun, jossa totesin Nylénin moraalikoodin olevan pikemminkin satanistinen kuin katolinen.

Ja nyt, kahdeksan vuotta myöhemmin, kaiken maailmassa virrattua, Antti Nylén PALAA pilkkaamaan minua ja tätä blogimerkintääni yhtenä niistä kritiikeistä, jotka ovat selvästi menneet ihon alle – vieläkään tietenkään ottamatta mitään kantaa varsinaiseen argumenttiini. Olen varmaan pieni ihminen, mutta minulle Häviöstä omistetut muutamat hassut rivit ja sivut todella vetävät suun maireaan hymyyn. Sinne napsahti. (Toinen ajatukseni aikanaan oli teettää t-paitoja, joissa olisi ollut Nylénin naama ja teksti Katkera, glitterillä totta kai. Oudosti tämä tuntuu nyt aivan tarpeettoman julmalta ajatukselta – mutta ehkä se johtuu muuttuneista sosiaalisista positioistamme. Silloin Nylén oli menestyskirjailija joka vielä eli menestyksellään ja minä rämmin freelance-journalismin ja freelance-hustlauksen ja opintojen loppuvaiheen puolipalkkaisuudessa, nyt olen tukevaa tutkijakeskiluokkaa ja Nylénillä on käsissään Häviö.)

 

Posted on

Maggie Nelson: Argonautit

Rupesin 2019 alkaen julkaisemaan Facebookkin kirjoittamani kirja-arviot myös täällä verkkosivuilla. Näistä on hyvä tietää, että ne ovat pikemminkin luonnoksia kuin valmiita tekstejä, kirjoitan ne poikkeuksetta ns. ykkösellä sisään, yhdeltä istumalta ilman liiemmin editoimatta. Ajateksella tehdyt arviot sitten erikseen.

On monta palkintokategoriaa, jotka tämä kirjanmittainen omaelämäkerrallinen essee vie kyselemättä kotiin: 1) luontevin teoriankäyttö “kaunokirjallisessa” tuotteessa 2) paras kieli kielen mahdottomuutta käsitellessä 3) lyhin etäisyys anaaliseksin ja Wittgenstein-lainauksen välillä (välissä on kolme lausetta, tapahtumapaikkana kirjan ensimmäinen sivu.)

Kirja on osittain queer-äitiyskirja, osittain meditaatio kehon muutoksista (Nelsonin kumppani käy korjausleikkauksessa ja rupeaa käyttämään testosteronia kirjan tapahtumien aikana), osittain yleisempään kurkottava pohdinta äitiydestä, sodomiasta, taiteesta, kielestä ja sen sellaisesta.

Tekstilaji on ehkä sellainen, mitä tavallaan tekisi mieli itsekin kirjoittaa, mutta tuntuisi suomeksi oudolta – paljon lainauksia Butlerilta, Sedgwickiltä, Deleuzeltä, Barthesilta, ainoastaan tekijät nimeten, ei koko viitteellä. Rohkeaa, mutta toimii kyllä tosi deleuzeläisenä välineenä, kirjan todellakin on kirjoittanut koko joukko ihmisiä.

Nelsonin “positio” kaikkeen on liudentava, määritelmiä kaihtava, määritelmien tarvetta purkava – “olla neutri, joka dogmatismin puristuksessa ja uhkaavassa puolenvalintaan painostavassa tilanteessa tekee uudenlaisia ratkaisuja: pakenee, karkaa, vastustaa, vaihtaa tai kieltää termejä, irrottautuu, kääntää selkänsä”, Barthesia ilmeisesti parafraseeraten. Tai näin hän esittelisi itsensä tutustumisleikissä, sanoisi toteemieläimekseen saukon.

Argonautit on kirjana niin subjektiivinen, että ainoa tapa lukea sitä on myös subjektiivinen. Niinpä totean, että tämä positio on mielestäni aika raskas, ei pelkästään Nelsonilla vaan ylipäätään. Tai toki se on tavallaan ainoa Tosi positio, sillä maailma on niin fucked up, että kaikki kiinteät jaot murtuvat jossain kohtaa. Mutta silti mielestäni jokainen kirjoittaja, joka on rehellinen itselleen, myöntää tekevänsä maailmaan väkivaltaisia viiltoja, käsitteellisiä erotteluja, jakoja. Se on se, mihin kieli kykenee: tätä kuvaa yksi ironisista lempikäsitteistäni, fallogosentrinen. Derrida kuvaa sillä maskuliiniselle annettua etulyöntiasemaa kaikessa merkityksenannossa – että merkityksenanto sanoilla sinänsä on falloksen hommia. Voi olla, että en vain näe ulos fallogosentrisestä maailmastani kaikkea sitä hähmäistä vaginaalista liudentumista.

Kuitenkin, ja tämä seuraava pitää nyt lukea mun omasta subjektipositiosta käsin kirjoitettuna, myös Nelsonin kirja perustuu (toki osittain) tällaiseen jakolinjaan, ja se jakolinja kulkee isyyden ja äitiyden, ellei jopa laajemmin miehuuden ja naiseuden välillä. Kirjassa isyys on poissaoloa: eron takia vieraantunut ja sittemmin kuollut Nelsonin oma isä, hänen kumppaninsa kadonnut biologinen isä joka ei ollut hyvä ihminen ja hiljattain kuollut biologinen isoisä jota ei koskaan tavattu, erilaisten kirjojen hyväksikäyttävät vanhemmat miehet. Äitiys sensijaan on sekä fyysistä että metafyysistä, sekä raskautta ja synnyttämistä että sodomiaa, sekä queeristi itsevalittuja perheitä että “sydämen monisukupuolisia äitejä” joilla Nelson tekee kunniaa hänet häneksi kasvattaneille kirjoittajille, kuten Eve Kosofsky Sedgwickille ja Allen Ginsbergille. Isyys on poissaoloa, äitiys on vaginamystiikkaa (tämä lause on vähän liiottelua, muttei niin paljoa kuin voisi kuvitella.)

Kun tämä ajatus kerran pääsee irti kirjaa lukiessa, sitä on vaikea pysäyttää. Nelsonin kumppanin, butch-taitelija Harry Dodgen, transitioituminen on yksi kirjan aiheista, ja Nelson käsittelee sitä omat pelkonsa jne avaten. On kuitenkin merkillepantavaa, että vaikka monessa paikassa kirjan yhdeksi teemaksi ilmoitetaan sukupuolten fluidius ja monimuotoisuus, ei (Nelsonin kuvauksen mukaan) mieheksi tässä kirjassa tulla edes rinnat poistattamalla, parta kasvattamalla, testosteronia käyttämällä ja nimi Harryksi vaihtamalla. En siis missään nimessä halua sanoa, että minä tietäisin kenenkään sukupuolen häntä paremmin, vaan kukin tehköön tavallaan. Mutta Nelson on tarkka, että viittaa kumppaniinsa ainoastaan muunsukupuolisena, tämän mahdollinen mieheys käsitellään melko nopeasti: “kerään niiden joukkueelle tosi paljon pisteitä” toteaa Harry saadessaan neuvolakäynnillä ihailua osakseen, kun isäkin onnistuu. Kaikesta fluidiudesta huolimatta tämän kirjan sukupuolten moninaisuus virtaa naiseudesta muunsukupuolisuuteen asti, ei pidemmälle.

Ja se on tälle kirjalle aivan ok! Kyseessä on subjektiivinen, omaelämäkerrallinen essee, ei sen tarvitse olla mitään muuta kuin mitä se on. Mutta samalla, niin, kirja kertoo äitiydestä eikä vanhemmuudesta, naiseudesta eikä mieheydestä, että ehkä sen tarttumapinta on sitten pienempi minulle, melko tyytyväiselle cisheteromiehelle. (Aina kun luen sanan cis, ajattelen vain ylennettyä c-nuottia. Olemassaoloni soi koko ajan pirteässä D-duurissa tai A-duurissa.) Synnytysjutut eivät sitten kuitenkaan ole minun genreni, vaikka ne eritavalla lukeekin nyt kun on ollut mukana prosessissa, samoin vaikkapa rintapumpun käytöstä Nelson ei ehkä kuitenkaan sano mitään mitä ei tulisi koettua ja jaettua pienen lapsen vanhempana. Ja kun nyt ryhdyin niin sanonpa vielä, että mielestäni Nelson ristiinleikkaa lapsensa syntymän ja kumppaninsa äidin kuoleman tarinoita tavalla, joka on oikeastaan enemmän korni kuin tenhoava, vaikka se hyvin onkin tehty.

Nyt seuraavan sanon sillä uhallakin, että se on vähän well actually -mansplainausta: Nelson ottaa teokselleen nimen antiikin Kreikan mytologiasta – mutta tekee sen väärin! Argonautit purjehtivat Argusksen tekemällä Argo-laivalla, jota sanottiin ensimmäiseksi laivaksi, jumalallisesti suunnitelluksi jne jne. Tähän laivaan Nelson ei viittaa, vaan siihen mikä yleisemmin tunnetaan Theseuksen laivana – siis ajatukseen siitä, että jos jostakin asiasta vaihtaa yksi kerrallaan kaikki sen osat, voiko se silti olla sama asia? Nelson ei ole yksin “mokansa” kanssa, vaan se selvästi periytyy Barthesilta, jota kirjassa muutenkin käytetään koko ajan. Ja todennäköisesti kyseessä ei ole edes “moka”, vaan kirjallinen halu tarttua iskevämpään sanaan, parempaan vertauskuvaan. Että keho tai identiteetti on jotain, jonka kyydissä ollaan, jolla seilataan. Että kirja ei kerro siitä asiasta joka on joko muuttumaton tai koko ajan muuttuva, vaan niistä ihmisistä jotka sen kyydissä seilaavat, niistä -nauteista. (Theseuksen laivan nimi joko ei ole säilynyt tai sitten niihin aikoihin laivoja ei ollut tapana nimetä.) Mutta vaikka valinta olisi tietoinen, perustelemattomana se häiritsee ärsyttävästi.

Ei pidä ajatella, etten olisi tavallaan pitänyt kirjasta paljonkin, huitaisin sen kolmelta istumalta alas viikonlopun aikana. Se on erittäin hyvin kirjoitettu ja sisältää kaikenlaista. Mutta ei se ehkä minulle ollut.