University of Helsinki
(Julkaistu pop-esseenä HS:n Nyt-liitteessa, kun se vielä oli oikea lehti, 26.10.2012)
Syyskuun ensimmäisenä päivänä Facebook kosti. Facebook-käyttäjien järjestäytymätön massa kyllästyi median tapaan tiedottaa aina kun kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki (vas) pinnaa kulttuuririennoista. Ihmiset alkoivat raportoida tunnollisesti, missä kaikkialla Arhinmäki ei ollut paikalla: kauppareissulla, sienimetsällä, viimeisellä ehtoollisella.
Paavosta ei näkynyt jälkeäkään edes Vantaan Kulomäen bussipysäkeillä. Paavo ei ollut täälläkään -niminen ryhmä keräsi nopeasti 15 000 jäsentä.
Tätä kirjallisuudentutkijat kutsuvat ironiaksi. Muoto lainattiin iltapäivälehtien uutisoinnista. Pilkattiin muka Arhinmäkeä poissaoloista, vaikka oikeasti irvailtiin median tavalle kytätä kulttuuriministerin osallistumisia.
Klassisen määritelmän mukaan ironiassa sanotaan yhtä ja tarkoitetaan oikeasti päinvastaista. Sanotaan, että Paavo ei ollut Pyrinnön koululla b-junnujen koripallotreeneissä, mutta tarkoitetaan, että relatkaa nyt vähän. Ironia siis vaatii kontekstin: pitää kyetä lukemaan paitsi rivit, myös niiden välit.
Tällainen kaksoisviesti oli liikaa ahnaalle skandaalimedialle. MTV3.fi uutisoi ryhdikkäästi, että some-kansa raivostui ministerin poissaoloista. Muut tiedotusvälineet seurasivat perässä. Facebook-ryhmä pudisteli päätään – eivätkö ne oikeasti ymmärtäneet vitsiä?
Viestimet varmasti ymmärsivät ironian. Oli kuitenkin mehukkaampaa heittäytyä puusilmäksi ja lukea vain riveille kirjoitettu. Ironialle käy mediassa näin lähes poikkeuksetta. Onkin kyseenalaista, onko ironiaa edes olemassa.
Tietysti on. Kun hipsteri aamulla peilinsä ääressä miettii pukeutumistaan, ironia asuu hänen katseensa ja peilin välissä. Kun prinssi Harry pukeutuu nuoren ja kyllästyneen hovinsa naamiaisissa natsiksi, ironia kukkii. Kun Jussi Halla-ahon seuraajat kutsuvat miestä Mestariksi, ironia sivaltaa monikulttuurisuuteen uskovan yhteiskunnan kappaleiksi.
Ironia kuitenkin katoaa välittömästi, kun vaate, viesti tai puhe päätyy sisäpiiriin kuulumattoman ulkopuolisen tarkasteltavaksi. Natsipuku lakkaa olemasta hauska vitsi ja muuttuu makaaberiksi pilaksi. Lonkalta heitetty vitsailu siitä, miten sotilasjuntta hoitaisi Kreikan ongelmat kuntoon, muuttuu ”länsimaisen demokratian halveksunnaksi”. Ironisista viiksistä tulee tavalliset, rumat viikset.
Useimmiten ironia kuitenkin katoaa jo ennen kuin puhuja avaa suunsa. Ironia on puheen ja minäkuvan vapaudu vankilasta -kortti. Kasvata rumat viikset ja kuittaa ne ironialla. Vaadi sotilasdiktatuuria läpällä. Nimeä itsesi Punavuoren R. Kellyksi ja teeskentele tavoittelevasi parodiaa.
Ironiaa kutsutaan aikamme helmasynniksi ja meitä nykyisiä sukupolvia etääntyneiksi, vieraantuneiksi ja elämään kyllästyneiksi materialisteiksi. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Ironia on kuin ihottuma, joka kätkee alleen paiseen: paljastumisen pelon.
Ironia on keino suojella itseään tosissaan olemiselta, rakastamiselta ja omistautumiselta. Jos rakastaa vaikkapa supersankarielokuvan oheistuotelippiksiä, fasismia tai jotain muuta yleisesti hävettävää, on helpompaa esittää nauravansa niille ja tykkäävänsä niistä viileän ironisesti.
Tämä suojelu ulottuu myös oman pään sisälle. Ironia on tapa piilottaa persoonallisuutensa ja makunsa railot, sopimattomat ainekset. Sen takia tietoinen noloutta pelkäämätön fanitus ja nörttiys onkin ulospääsy ironiasta. Siksi Stig työntää lastenvaunuja Herttoniemen rannassa do-rag päässä ja viikset tuulta halkoen.
Ironiaa on siis olemassa, mutta vain yksin kotona, läheisimpien toverien parissa tai omalla keskustelufoorumilla. Kaikkialla muualla ironia lakkaa olemasta. Kuka tahansa saattaa sanoa mitä tahansa ironisesti, mutta ei yleensä tee niin. Muut ihmiset ja media saattavat tulkita ironian oikein tai sitten eivät. Politiikassa ei ole ironiaa. Siksi Jussi Halla-ahoa ei enää näy eikä kuulu. Pukeutumisessa ei ole ironiaa, sillä vaikka My Little Pony -paitaa käyttäisikin ironisesti, kadulla vastaantulijat näkevät ainoastaan tyypin My Little Pony -paidassa.
Kaikkein harvinaisinta ironia on siellä, missä sitä yritteliäimmin viljellään: satiirissa. Ironialla pilkkaaminen epäonnistuu aina. Kysykää vaikka Bruce Springsteeniltä, miltä tuntuu, kun lihaksikas patriootti hoilaaBorn in the USA:ta liittovaltion lippuun kääriytyneenä. Tai Ismo Alangolta, kuinka hienoa on, kun humalainen Rappiolla kaikuu syrjäkaduilla.
Tai internetin pilkkakirveiltä, että missä se Paavo nyt sitten oikeasti on.