Ennen sosiaalista mediaa ja sen tuomaa kaikkialle ulottuvaa viestinnän tulvaa organisaatioiden mainetyön keskeinen tarkoitus oli toivoa, että mitään ikävää ei tapahdu. Panostettiin siihen, että joko ikävät asia unohtuvat, tai toimittajia voitiin painostaa jättämään kirjoittamatta niitä. Varsinaiseen julkiseen reagointiin ryhdyttiin, kun oli varmaa, että nimi oli jo menossa lehteen. Viimeistään tänään tämä aika on jäänyt Suomessa lopullisesti historiaan.

22 tuntia sitten Laura Kulmala (en tunne) jakoi Facebookissa kuvan, jossa kertoi joutuneensa härskin syrjinnän kohteeksi työnhaussa – jonka syyksi vielä suoraan sanottiin hakijan sukupuoli. Eräs metsäalan yritys oli todennyt, ettei “näihin hommiin ole ollut tapana palkata naisia”.  12 000 jakoa Facebookissa ja trendaava häshtägi #vaikkaolennainen. Kulmala ei halunnut itse nimetä yritystä – mikä alalla on aivan ymmärrettävää. On käsittämätöntä, että tällaista edelleen tapahtuu vuoden 2015 Suomessa.

Kirsi Pihan ja Ellun kanojen teesi on ollut, että nykyään pitää tarttua viestintäkriisin paikkoihin mahdollisuutena. Näin varsinkin, mikäli kriisi ei kohdistu omaan firmaan. Ensimmäisenä apajalla oli UPM (joka toki ei vielä tässä tilanteessa tiennyt, että päivityksessä mainittu firma ei ollut UPM):

Hieman myöhemmin Metsä Group päivitti Twitterissä, että kyseessä oli heidän tehtaansa. Yhtiö myös pahoitteli.

Eilen keskusteluun noussut tapaus tasa-arvoisista työmahdollisuuksista sai alkunsa @MetsaGroup’in tehtaalta. Anteeksi! #vaikkaolennainen

— Metsä Group (@MetsaGroup) May 6, 2015

Eli siis yksi viraalisti levinnyt kuva ja hashtag sai todennäköisesti koko suomalaisen metsäteollisuusalan kiinnostumaan syrjivistä työhönottokäytännöistä, etsimään kyseessä olleen tehtaan ja pahoittelemaan. Myöskään Metsä Group ei lähtenyt toivomaan että kriisi ei osuisi heihin, vaan toimi rohkeasti. Tällä todennäköisesti on lopulta positiivinen vaikutus heidän maineeseensa.

Ja vaikka ei olisikaan: vaikka Kulmala olisi itse pitänyt yrityksen nimen salaisuutena, kyllä se olisi esiin lopulta vuotanut. Sellainen on sosiaalisen median ja maineen luonne. Olkoot organisaatio kuinka salainen, kaikki on nykyään läpinäkyvää. Jostain muurin raosta puikahtaa ulos pieniä twiittejä.

Tarina ei vielä kerro, mikä metsäyhtiöistä lopulta Kulmalan palkkaa. Koska myöskään 12 000 jakoa omalle työnhakuilmoitukselleen vuorokaudessa ei ole huono diili – varsinkaan kun Kulmala osoitti lojaaliuttaan olemalla osoittelematta Metsää ja keskittymällä puihin.

Maailma siis todella muuttuu, twiitti kerrallaan.

Juhana Vartiaisen loikatessa SDP:stä Kokoomukseen särkyi jotain sellaista, mitä ei saa enää koskaan ehjäksi. Juhana Vartiainen menetti moraalisen selkärangan puhuessaan hyvinvointiyhteiskunnan pelastamisesta.

Tiedättehän: kun sosialidemokraati sanoo, että tärkeintä on puolustaa hyvinvointivaltiota, niin ellei hänen nimensä ole Kari Rajamäki tai Mikael Jungner, ihmiset noin yleensä uskovat puhujaan. Kun kokoomuslainen sanoo, että tärkeintä on puolustaa hyvinvointivaltiota, kaikki tietävät, että oikeasti tämä ei ole puhujan mielestä tärkeintä, vaan usein puhuja jopa tarkoittaa, että hyvinvointivaltiota pitää pyrkyiä romuttamaan niin paljon kuin kehdataan ja nopeasti.

(Kaikki puolueaktiivit kuulevat politiikan puheen eri tavalla kuin kaikki muut maailman ihmiset. Toki tämäkin kirjoitus on tietystä positiosta käsin kirjoitettu.)

Vaikka Vartiainen ei ollutkaan vasemmistopiireissä (tai edes demareiden keskuudessa) erityisen suosittu, sosialidemokraattina hän kuitenkin esitti moraalisen haasteen vasemmistolaisille kuulijoilleen: jotta hyvinvointivaltio voidaan pelastaa, pitää tehdä rakenteellisia uudistuksia, lisätä työvoimaan kuuluvien määrää ja sitten elvyttää kaikki töihin, tässä järjestyksessä. Tämä on toisille ikävän kuuloista puhetta, mutta se on jossain määrin uskottavaa, sillä sosialidemokraattina voidaan ajatella, että Vartiainen todella on huolissaan hyvinvointivaltiosta. Että jos joku sosialidemokraatti todella on tätä mieltä, ehkä asiaa on edes harkittava.

Yksi tapa mieltää politiikkaa on ajatella, että puolueet pyrkivät rakentamaan asemaansa yhteiskunnan moraalisena selkärankana. Koska elämme moniarvoisessa yhteiskunnassa, ei mikään puolue voi omia ”moraalista selkärankaa” sinänsä, vaan eri puolueet pyrkivät olemaan moraalin esimerkkejä kukin omalla tavallaan.

Kiitos työväenliikkeen perinnön ja hyvinvointivaltion osittain satunnaisenkin rakennushistorian sosialidemokraattien vahvin moraalinen selkäranka liittyy nimenomaan suomalaisiin hyvinvointirakenteisiin ja niiden puolustamiseen. Halusimme tai emme, sosialidemokraateilla on vahvin moraalinen asema hyvinvointivaltion tai jopa suomalaisten hyvinvoinnin puolueena. Tätä asemaa voi sitten käyttää monella tavalla – Lipponen venytti käsitettä pitkälle. Toisaalta varsin universalistisen hyvinvointimoralismin vastaiset kannanotot näyttävät aina falskeilta, SDP:n lähihistorian alhaisin hetki on varmasti onneksi lyhyeksi jäänyt ”maassa maan tavalla”-populismi.

Moraalisten selkärankojen kautta saadan yksi näkökulma siihen, miten omituinen puolue kokoomus on nykyään. Kokoomus ei nimittäin historiallisilta juuriltaan ole suinkaan mikään markkinaliberaali pienyrittäjien puolue. Kokoomuksen vahvin moraalinen selkäranka löytyy tietystä suoraselkäisestä isänmaallisuudesta, jota on aikanaan puolueelle edustanut armeija ja rojalismi, aikanaan ei-sosialismi ja neuvostovastaisuus, aikanaan eurooppalaisuutena ja amerikan ihailemisen näkynyt länsimielisyys. Kokoomuksella on (osittain historiallisesti) vähän ongelmia pro market / pro business -erottelun kanssa: kannattajakunta ja isot tukijvat edustavat sitten kuitenkin pikemminkin isoja yrityksiä kuin kasvuyrityksiä. Tämä näkyy myös Maria Petterssonin oivassa kuukausiliite-jutussa Arto Merisalolsta ja Kehittyvien Maakuntien Suomen hustleri-äijistä. Kokoomuksen työtä ja yrityksiä -linja ei siis ole moraaliselta viestiltä olekaan niin vahva tai selkeä kuin voisi kuvitella. Keskusta ei tässä mielessä ole moraalinen puolue, vaan paketoi itseensä useita vastakkaisia mielipiteitä, ”tavallisuutta ja normaaliutta” sekä ei-kaupunkilaisuutta.

Ajatellaanpa nyt uudestaan: kokoomuksen kansanedustajaehdokkaan Juhana Vartiaseen mielestä jotta hyvinvointivaltio voidaan pelastaa, pitää tehdä rakenteellisia uudistuksia, lisätä työvoimaan kuuluvien määrää ja sitten elvyttää kaikki töihin, tässä järjestyksessä.

Puoluevaihdon myötä Vartiaisen moraalinen haaste on kadonnut kokonaan. Nyt Vartiainen on enää yksi leikkauksia ja vyönkiristyksiä vaativista oikeistolaisista miehistä muiden joukossa. Kukaan ei enää usko sitäkään vähää, että mitään elvytystä olisi koskaan tulossa, vaikka Vartiainen itse saisikin niistä päättää. OIkeistolaisten taloustieteilijöiden mielestä kun koskaan ei ole juuri oikea aika sille, vaikka teoria niin välillä sanoisikin.

Tai ehkä tämä kaikki kirjoittamani on masturbatoris-nekrofiilistä menneisyyden tavoittelua. Ehkä Vartiaisen Käännös ei olekaan moraalisen selkänojan menettämisen merkki, vaan pikemminkin Uuden Moraalin Kauden (#UMK15) merkki. Ainakin Vartiaista kuunnellaan mediaeliitin keskuudessa – joka tutkitusti on kokoomuslaistunut merkittävästi viimeisen 20 vuoden aikana. Ehkä SDP:n asema hyvinvointivaltion moraalisena selkärankana on mennyt. Joka tapauksessa vasemmiston ajattelua Vartiainen ei enää haasta samalla tavalla.

Toisaalta pitää myös muistaa vanha helsinkiläinen sananlasku: sinne minne ei mene kiskoja, ei voi mennä raitiovaunulla.

Verotuksesta valittava yrittäjä on aina omituinen näky. Pitkään ihmettelin, miksi aikuiset ihmiset jaksavat valittaa veroista niin paljon? Tuntui aivan kuin he olisivat pitäneet jokaista ansaitsemaansa euroa ennen veroja ikäänkuin omanaan – vaikka oli selvää, että Suomessa bisneksen tekemisen hintana ovat tietyt verot, että veroihin menevät rahat ovat vain läpivirstauseriä firman tilillä. Ja tässä maassa verot ovat vieläpä (pääosin) tasapuolisia, ennakoitavia ja kaikki joutuvat niitä maksamaan. Jossain päin maailmaa nämäkin asiat ovat vallan toisella tasolla.

Pohdin, että miksi nähdä veroista julkisesti valittamisen vaiva, kun saman tarmon voisi käyttää myös uusien asiakkaiden hankitaan tai prosessin kehittämiseen tai kulujen karsimiseen tai strategian kirkastamiseen tai johonkin tällaiseen? Varsinkin kuin laskevat verot koskisivat koko toimialaa, jolloin yksittäinen valittava yrittäjä ei oikeastaan hyötyisi siitä ollenkaan?

Tosimaailma tarjosi tähän lopulta vastauksen. Teimme yrityksemme kanssa TULOSTA vuonna 2013! Maksoimme palkkoja! Työllistimme! Olimme YHTEISKUNNAN SELKÄRANKOJA!

…ja totta kai melko huonoja kaikenlaisissa veroasioissa. Varasimme tillille rahaa erilaisten verojen ja maksujen maksamiseen. Olimme arvioineet erään veron reippaasti yläkanttiin, ja yhtäkkiä meillä olikin vähän enemmän rahaa tilillä kuin olisi pitänyt. Suloinen voiton tuntu! Emme kuitenkaan olleet mitään tahvoja, joten jätimme tilillemme makaamaan vähän ylimääräistä odottamaan lopullisen verotuksen valmistumista.

Pikakelaus vuoden 2015 alkuun, ja saan verovirastolta tiedon, että pitäisi maksaa 300 euroa nyt mielellään heti verotillle. Sitä vitutuksen määrää! Minun kovalla työlläni ansaitsemiani vähiä pennosia oltiin viemässä hyysääjävaltion ahnaisiin kitusiin! Fasismia! (Tässä kappaleessa liioittelen.)

Behavioralistinen taloustiede, tarkalleen ottaen nobelisti ja lentokenttäkirjallisuuden sankari Daniel Kahneman (yhdessä Amos Tverskyn kanssa) auttaa meitä ymmärtäämään, mistä yrittäjän VERORAIVO johtuu. Yrittäjät eivät nimittäin maksa veroja samalla tavalla kuin kuolevaiset palkansaajat. Palkansaaja ei koskaan näe maksamiaan veroja – jos joskus menee yli, tulee mätkyjä tai palautuksia mutta se varsinainen bruttopalkka ei koskaan lävähdä tilille.

Yrittäjät taas saavat KAIKEN SEN SULOISEN RAHAN näennäisesti itselleen. Rahan psykologia on sellainen, että läpivirtauseriä ei okeasti ole olemassa. Kahnemanin ja Tverskyn tutkimuksista on peräisin käsite loss aversion, olkoot suomeksi vaikka menetyksen välttely. K ja T havaitsivat, että satasen menettäminen tuntuu kaksi kertaa niin pahalta kuin mitä satasen tienaaminen tuntuu hyvältä. Ihmiset eivät totisesti pidä rahan menettämisestä. Tämä ei ole ”rationaalinen” reaktio, eikä mahdu perinteiseen taloustieteeseen sellaisenaan – jopa päin vastoin, siinä käsitteistössä nimenomaan satanen on satanen, menetti sen tai sai.

Rationaalinen yrittäjä (tai rationaalinen Apunen) siis ymmärtäisi, ettei se 300 euroa ollut hänen missään vaiheessa, että se vain sattui odottamaan eteenpäinsiirtämistään hänen tilillään. Koska pään sisällä läpivirtauseriä ei tosiaan ole olemassa, vaan jokainen veroina maksettu satanen KIRPAISEE ja se kirpaisee kovaa, koska se tuntuu menetykseltä. Tällä raivolle voi sitten keksiä myöhemmin keksiä rationalisointeja, joista osa voi ihan paikkansapitäviäkin.

Kirpaisukin on kuitenkin aina niin suhteellista. Oikeassa elämässä minä kaivoin esiin verkkopankkitunnukset esiin,maksoin sen verohippusen ja iloitsin jäljellejäävästä rahasta ja tulevasta uudesta bisneksestä. Veroilla pidetään Suomen kaltainen yhteiskunta pyörimässä.

(Mutta kyllä se rahan menettäminen silti harmitti!)

Yksi suomalaisen oikeiston nousevista virtauksista on libertaarius. (He varmaan itse mielellään kutsuisivat itselään liberaaleiksei, mutta se sana ei enää tarkoita mitään.) Libertaareille politiikan ylin arvo on vapaus, ja vapauden toteutumismekanismi on ennen kaikkea markkinatalous. Mitä enemmän asiat ovat hintamekanismin päätettävissä, sitä tehokkaammin vapaus toteutuu yhteiskunnassa. Tämä on epäilemättä karrikoitu kuvaus, mutta välttäköön se tämän argumentin pohjaksi.

Voisi luulla, että nykymallin isoon valtioon luottavilla punavihrellä on melko vähän yhteistä tämän väen kanssa – ja niin onkin, mikäli mennään periaatteellisiin kysymyksiin. Politiikan konkreettisessa suorittamisessa on kuitenkin melko harvoin kyse syvistä periaatteista, vaan pikemminkin siitä, mistä pienistä politiikka-asioista päästään yhteisymmärrykseen. Usein syyt ja seuraukset menevät sekaisin: jokin ratkaisu sopii yhdelle puolueelle, koska se on ideologisesti oikean suuntainen, ja toiselle puolueelle, koska tuottaa sellaisen vaikutuksen, johon tähdätään.

Tässä siis seitsemän ideaa, joiden varaan yhteinen toimintaohjelma punavihreiden ja libertaarien välillä voitaisiin rakentaa. Tämä ei ole ehdotus, tämä on ehkä enemmän ajatusharjoitus ideologisesta eläytymisestä ja pohdinta keinojen ja päämäärien suhteesta. Yritys ottaa selvää, ovatko poliittiset ideologiat jana vai ympyrä.

Suomalainen politiikka rakentuu väistämättä kompromisseille. Kaikesta pilkkaamiseta huolimatta myös Kataisen ykkönen sai kuitenkin aikaan kaikenlaista – vaikka mukana olivat keskustaa ja perussuomalaisia lukuunottamatta kaikki. Jälki ei ehkä ollut priimaa tai ideologisesti koherenttia tai edes hyvin valmisteltua – mutta jotain tapahtui. Puoluepolitiikka ja hallitustoiminta kuitenkin on se prosessi, jossa ideologiat muuttuvat laeiksi. Jos huomion kiinnittää päämäärään eikä taustalla olevaan ideologiaan, syntyy jännittäviä kompromisseja.

Jos libertaarien ja punavihreiden välillä löytyy näin paljon mahdollisia suorituksia, niitä löytyy varmasti kaikkien muidenkin yhdistelmien väliltä. Tämä puoluepolitiikan ominaisuus on juuri se, joka ajaa monet pois siitä.

Otetaan ensin ilmeiset alta pois:

1: Tasa-arvoiset avioliitto- adoptio- ja kaikki mahdolliset lait

Jos tärkeänä premissinä on vapaus ja valtion mahdollisimman suuri puuttumattomuus, niin ei kai valtio silloin saa sanella kenen kanssa menee naimisiin?

2.Kirkon ja valtion suhde ja verotusoikeus

Selvää pässinlihaa, ainoa kohta Forssan ohjelmasta, jota ei tullut toteutettua. Punavihreissä on varmaan jopa enemmän tätä vastustavia – ja on totta, että sillä voisi olla myös negatiivisia vaikutuksia. Mutta yhtienen sävel.

3: Perustulo tai negatiivinen tulovero

Tämä on vähän mutkikkaampi juttu. Kaikki punavihreät kannattavat perustuloa, ja suurin osa suoraselkäisen ideologisesti libertaareista myös. Ei mielivaltaa, ei kyykyttämistä, ei vaihtelevansuuruisia kannustinloukkuja – negatiivisen tuloveron voi jopa yhdistää toiseen libertaarifantasiaan, kiinteään tuloveroprosenttiin, ja silti saada aikaan progressiota verotukseen.

Libertaareissa on myös se siipi, jonka mielestä köyhät saavat ihan vaan hajota omaan köyhyyteensä, mutta ehkä heitä sitten kuitenkin on vähemmän.

Tosin perustulomalleissa aina suurin ongelma on se josta ei puhuta – raha. 300 euron perustulo ja 900 euron perustulo tuottavat radikaalisti toisistaan poikkeavat yhteiskuntamallin. Suuruudesta olisi vaikeaa päästä yhteisymmärrykseen.

* * *

Seuraavat ovatkin sitten vähän hatarammalla pohjalla, mutta ainakin jotenkin perustelvissa.

4: Ulkopolitiikka (poislukien kehityspolitiikka) ja armeijan rooli

Libertaarit yleensä lähtevät siitä, että armeija ja poliisi ovat se minimi, mikä valtion pitäisi tuottaa – että niitä tarvitaan turvaamaan omistusoikeus, ja kaikki muu sitten seuraakin siitä. Tämä argumentti ei ole aukoton, mutta oletetaan se nyt tässä.

Selvää kai kuitenkin on, että kukaan libertaari ei voi pitää armeijaa “tärkeänä miesten kouluna” tai “kansakunnan moraalin selkärankana” – ajatella, että sillä olisi konkreettista pelotetehtävää suurempaa merkitystä. Punavihreistä suurin osa on pasifisteja ja haluaisi pohjimmiltaan eroon armeijasta.

Tästä on varmasti löydettävissä yhteinen sävel. Armeija minimikokoon, jolla voidaan kuvitella järjestettävän riittävän uskottava puolustusshow. Minkäänlaisia hyökkäysfantasioita tai Nato-operaaioihin osallistumisia on vaikea uskoa libertaarin voivan kannattaa, joten ulkopolitiikan suurissa linjoissa suomalainen konsensus (neuvottelu, ei sotiminen) saavutetaan varmaankin melko helposti.

5: Aluepolitiikka

Punavihreät ovat pääasiassa kaupunkilainen ja kaupunkien merkitystä korostava porukka. Suomessa asuntojen hinnat, työpaikat ja muuttovirrat kertovat ihmisten noin keskimäärin haluavan asua kaupungissa, tai ainakin sen välittömässä läheisyydessä. Punaviherlibertaaria aluepolitiikka olisi selvästi tämän kehityksen tukeminen ja alueellistamispuuhastelun lopettaminen. Kahnauksia tulisi siitä, pitääkö ihmisten antaa asua ympäryskunnissa vai voiko heitä ohjata kaupunkimaiseen asumiseen, mutta eiköhän sekin onnistuisi.

6: Yritystuet

Oikeastaan tämä on aika no-brainer. Vasemmisto ei halua tukea suuryrityksiä, koska se on epäilyttävää, liberbertaarit eivät halua tukea suuryrityksiä, koska se on epäilyttävää. Saa suorittaa.

7: Ruuhkamaksut

Kaikkein pahimpia kahnauksia tässä yhteistyössä oikeasti varmasti aiheuttaisivat palvelutuotannon järjestäminen ja yhteisten resurssien yksityistämiset. Niihin suhtautuminen on usein lähes päinvastaista.

Kuitenkin muutama sellainen julkinen resurssi on, jonka liikakäytöstä koituu punavihreiden mielestä niin paljon haittaa, että laskun laittamista käyttäjille oltaisiin hyvinkin valmiita harkitsemaan. Varmasti keskeisin tällainen ovat tiet.

Helsingin punavihreät ajavat kiihkeästi ruuhkamaksuja – ja oikeastaan sen pitäisi upota suoraselkäisen kapitalistin maailmankuvaan varsin hyvin. Kaupungilta ja valtiolta pois teihin käytetty raha, ja oikeasti käytön mukaan tapahtuva laskutus joka paikassa tapahtuvalla “ruuhkamaksutuksella”. Näillä kerätyillä rahoilla sitten kunnostetaan teitä jne. Tällöin tieresurssin markkinahinta asettuu oikeaksi, vain käyttäjät maksavat niistä – ja käytännössä autoilu kallistuu ja vähenee. Profit!

(Käytännössä tämä ei menisi näin, koska libertaariin fantasiaan kuuluu vahva auto ja horisonttiin syöksyvä moottoritie amerikkalaisen vapauden lihallistumana, ja vasemmistolaisten mielessä on se köyhä yh-äiti, jonka pitää körötellä skodalla kaupungin toiselle puolelle kolmeen työhönsä, ja johon tämä uudistus KAIKKEIN KOVIMMIN iskisi.)

* * *

Näyttää melko hyvältä, eikö? Monessa asiassa olisi hyvinkin yhteisymmärrystä. Käytännössä koko homma toimisi tahmeammin, sillä harva libertaari (tai myöskään muu ihminen) on oikeasti näin suoraselkäisen ideologinen, ja toisaalta kaikki punavihreä eivät ole kaikissa kohdissa valmis hyväksymään markkinaohjauksen lähtökohdaksi, vaikka se tuottaisikin “oikean” tuloksen. Tässä tekstissä en ehdottanut tällaista yhteityötä, vaan miettiä, misäs asioissa se olisi mahdollista. Mielestäni libertarismi on lähtökohtaisesti siinämäärin puusilmäinen ideologia, että tällaisetkin yhteistyöt olisivat varmaankin vaikeita.

Kirjoittelin Facebookiin muutaman statuksen nopeaa vaalianalyysiä, jotka yhdistin ja puhtaaksikirjoitin tähän merkintään. Vaalit ja niissä menestyminen on hyvin hyvin mutkikas ilmiö, joten mikään tässä kirjoitettu ei kai lopulta varsinaisesti “selitä” mitään, mutta tarjoaa yhden näkökulman pohdintoihin. Saatatte huomata, että varsinaisista “teemoista” tai käydystä “keskustelusta” ei juuri puhuta. Tämä ei ole vahinko. En näissä vaaleissa toiminut kenenkään tukiryhmässä.

1) Punavihreä keitos

Eurovaaleissa 2009 Vasemmistolla oli huonoin lista ja historiallisestikin hyvin sekava meininki.  Tämä myös näkyi surkeana tuloksena. Koska vasemmistolla ja vihreillä on jokin määrä yhteisiä äänestejiä, tämä helpotti vihreiden kampanjointia niissä vaaleissa merkittävästi. Vasemmisto romahti, vihreät tekivät historiallisesti yhden kovimmista tuloksistaan. Silloin vihrellä oli hyvä lista ja moni ehdokas teki ison budjetin kampanjaa.

Nyt 2014 vihreät ovat olleet 7 vuotta hallituksissa, joiden politiikka ei nyt 1:1 ole vastannut vihreiden äänestäjien toiveita (eipä se kai koskaan), ja kärkiehdokas Hautala oli enemmän hakemassa itselleen mielekästä jatkoa kuin tekemässä puolueen kampanjaan (tai näin voidaan päätellä ennakkoilmoituksen 10 000 kampanjabudjetista, joka varmaankin on yksi läpimenneiden pienimmistä).

Vasemmisto lähti näihin vaaleihin aivan erilaisesta tilanteesta kuin viisi vuotta sitten. Vaikka hallituksesta poistumista ei välttämättä ajoitettu eurovaaleja ajatellen, niin kyllä siitä selväsit hyötyä oli. Lisäksi ehdokaslista oli eri tavalla jämäkkä. Listan kärjet, Li Andersson ja Merja Kyllönen, kalastivat hyvin eri suunnilta. Kyllönen teki vielä Hautalaakin halvemman kampanjan, mutta pääsi käytännössä ainakin Kainuussa koko maakunnan yhteisen ehdokkaan asemaan. Ehkä tässä nyt rakentuu samanlaista positioita, joka EJ Tennilällä oli puolueen ehdokkaista – vaikka muuten kyse onkin hyvin erilaisesta figuurista.

Lilmiö onkin sitten oma asiansa. Li Andersson on ollut jo muutaman vuoden yksi Suomen näkyvimpiä poliitikkoja – häntä on rutiininomaisesti jo pitkään haastateltu pikemminkin muiden puolueiden puoluejohtajien kuin nuorisojärjestöjen johtajien kanssa samoissa jutuissa. Li oli monella äänestysalueella  jopa kaikkein suosituin poliitikko – jääden sekä Helsingin että Varsinais-Suomen vaalipiireissä ainoastaan Alex Stubbin taakse. Näkyvyyden lisäksi vaikuttaa erittäin hartaasti, antaumuksella ja suurella tukijajoukolla tehty kampanja, johon myös käytettiin aika paljon (eli noin 30 000) rahaa.

Toisaalta kyse on myös punavihersiirtymästä. Alle vuosikymmenen sitten Vihreät nuoret ja opikselijat oli vielä yksi Suomen merkittävistä autonomi-vasemmistolaisten radikaalien keskittymistä. Tätä nykyä radikaalimmat järjestön piiristä tulevat kannanotot ovat pikemminkin anarkokapitalistisia – vaikka tämä ei järjestön yleistä linjaa vastaakkaan. Nuoret vihreät ehdokkaat eivät rakentaneet hallituskritiikin varaan, vaan ovat kauluspaitaisia taloustieteiden opiskelijoita. Mikä ei toki ole huono asia sekään, mutta on selvää, ettei Lille myöskään ollut saman profiilin kilpailijaa.

(Tämä liittyy toki myös siihen, että Vinolla on ollut 7 puheenjohtajaa sinä aikana, jonka Li on ollut Vasemmistonuorten puheenjohtaja. Tämä antaa tiettyä etulyöntiasemaa. Toki se on helpompaa, koska Vanu voi maksaa puheenjohtajalleen oikeaa korvausta, toisin kuin Vino.)

Niinpä siis nyt vihreillä ei pitäisi olla loputonta syytä ripotella tuhkaa hiuksiin – vuonna 2009 vihreiden ja vasemmiston yhteinen äänestäjäkunta muodosti matalalla roikkuvan hedelmän, joka oli helppo poimia. Tällä kertaa ei. Ehkä myös yleinen mediailmasto oli suopiollisempi – mediailmaston muutos on vienyt mediasta ilmastonmuutoksen. Vaikka kyseessä onkin toki iso kannatuksen putoaminen. Tai jos tuhkan ripottelua haluaa jatkaa, voi miettiä miten voisi vielä hyödyntää Haavistohuumaa tai muita presidentinvaaleissa opittuja asioita. Tai pohtia, että mitä johtopäätöksiä voi vetää siitä, että ainoana hallituspuolueena kokoomuksen kannatus ei mainittavasti kärsi hallituksen harjoittamasta politiikasta. Myös Heikki on analysoinut näitä.

Kaiken kaikkiaan niin kauan kuin paikat liikkuvat lähinnä vasemmiston ja vihreiden välillä erilaisissa vaaleissa, eivät punavihreät tavoitteet edisty.

2) SDP

Valitettavasti se paikka, jossa edistystä tapahtuu, on vasemmiston ja vihreiden äänimäärän suhde SDP:hen – SDP:n kustannuksella. Vaikka mepeissä päädytäänkin samoihin lukuin, on vasemmiston ja vihreiden yhteenlaskettu kannatus (18,6%) noin kolmanneksen korkeampi kuin SDP:n (12,3%) näissä vaaleissa. Hypoteettisessa tilanteessa, jossa Vas ja Vihr olisivat olleet vaaliliitossa, olisi Li Andersson pudottanut Miapetra Kumpula-Natrin valittujen joukosta, hyvin pienellä vertailulukujen erolla (107261,7 vs. 106105,5, kiitos Jarno!)

Tämä on synkkää, niin synkkää. Tähän mennessä on tuntunut siltä, että ilman mielekästä sosialidemokraattista puoluetta Suomessa on vaikeaa tehdä edistyksellistä politiikkaa. Toivottavasti meillä on kohta taas mielekäs ja menestyksellinen sosialidemokraattinen puolue.

Mutta toisaalta – SDP:n kampanjamateriaalit olivat puistattavan hirveät, ehdokaslista kohtalainen, panos keskusteluun hankala, puheenjohtaja vaihtunut, suhde vaikkapa eurokriisiin… no, sana “haastava” lienee kaunein, mitä täsäs yhteydessä voi käyttää.

Nämä ovat asioita, jotka ovat täysin korjattavissa. Ehkä Antti Rinne korjaa ne?

3) Keskusta ja perushommat.

Myös edelliseen liittyen, kuten Tapio Laakso sanoo, koskaan ei pidä ennustaa yli satavuotiaan puolueen kuolemaa. Keskustan menestyksen edessä on pakko ottaa hattu pois päästä. Vastoin yleistä demografista ja modernisaatiokehitystä koskevaa haaveilua, niin se keskusta vaan porskuttaa. Kahdessa vuodessa (ja toki aivan eri vaaleissa) kannatus on lisääntynyt melkein 8 prosenttia. Sipilä tosiaan teki sen minkä lupasi, eli meni ja haki kaikki Soinin pillin perässä perussuomalaisiin tanssineet takaisin – ja teki sen jopa ilman typerää kansallistunteen ja implisiittisen rasismin yritystä.

Myös hatunnosto suvereenille kolmilla korteilla pelaamiselle. Pieni naljailu sikseen, ihan mukavasti mahtuivat sekä Väyrynen, Rehn että Jäätteenmäki listalle – ja saivat kaikki aivan todella hyvin ääniä. Rehn ja Väyrynen vieläpä käytännössä saman verran. Sehän on erinomaisen omituista, mutta näköjään toimii todella hyvin.

Keskustan kampanja ei näkynyt Helsingissä käytännössä ollenkaan – mikä onkin varmaankin oikein ja järkevää.

Samalla keskustan menestys ja PS:n valitut mepit tukevat analyysiä Perussuomalaisista ennen kaikkea maskulinistipuolueena. Alex, Paavo V. ja Olli taisivat olla vaalien ainoita isolla kauhalla menestyksekkäitä miesehdokkaita – Jussi H-a:ta ja Sampo T:tä lukuunottamatta. Mutta tosiaan, myös “rötösherrat kuriin” -puolue persuissa sai paljon vähemmän ääniä. Sampo Terho ja Halla-Aho on sama tyyppi ja saman suoraselkäisen “maahanmuuttokriittisen” ja hyvin hyvin oikeistolaisen blokin edustajia. Tekisi mieli sanoa, että tämä rasistikonservatiivipuolue sai 2011 eduskuntavaaleissa vanhan SMP:n äänestäjiä mukaansa todella paljon, mutta sitten Sipilä haki ne takaisin.

Eli 2011 keskusta oli täysin lyöty ja maassa ja perussuomalaiset juhlivat raadolla, 2014 perussuomalaiset ovat merkittävästi pienempi  puolue ja keskusta vaalivoittaja siinä ainoassa oikeassa merkitysessä – eli eniten paikkoja saanut puolue.

4) Alex

Stubbin uskomatonta menestystä tuntuu turhahkolta edes yrittää erityisesti selittää. Valmiiksi eritätin suosittu poliitikko, hallitsee mediaa suvereenisti – ja teki (kuulemma, koska ennakkoilmoituksiahan kokoomuksessa ei harrasteta) toista sataa tuhatta maksaneen vaalikampanjan. Suomen suosituimman poliitikon mantteli ei varmaankaan haittaa myöskään kokoomuksen puheenjohtajakilpailussa.

5) RKP

Ehkä meidän kaikkien, jotka emme puhu toisena äidinkielenämme ruotsia, pitäisi vain takoa päähämme, että gallupeista viis, RKP:n osuus tulee aina olemaan vakio – ja että eurovaaleissa tämä vakio-osuus on yksi paikka. Vaikka sen tavallaan ei pitäisi olla ja vaikka kaikki gallupit näyttivät, että tämä paikka tulee olemaan epävarma. Ei se ollut, oli hyvin selkeä homma. Aivan samalla tavalla kuin vuonna 2009.

6) Yleisesti

Hesarin arvokartta ja vaalikonetesti kertovat, että noin yleisellä tasolla suomalaiset mepit ovat aika liberaaleja – ja ollakseen näin oikeistolaisia, hyvin hyvin vasemmistolaisia. Konservatiivioikeisto-ruudussa ovat ainoastaan perusmiehet, ja ylipäätään konservatiivipuolella heidän lisäkseen ainoastaan Paavo V. Tämä sinänsä on aina pitänyt paikaansa – eurovaalit houkuttelevat esiin ihmisiä, jotka ovat toimineet politiikassa melko pitkään ja pehmenneet, ja toisaalta eurooppa-asioista kiinnostuneita eli lähtökohtaisesti liberaaleja (ilmeisin poikkeuksin). Toisaalta myös EU on tehnyt ihmisistä pehmoja.

(En julkaise nimettömiä kommentteja, elleivät ne ole briljantteja.)