University of Helsinki
HUOM! TÄMÄ TEKSTI ON VUODELTA 2012, JOLLOIN SE JULKAISTIIN SITTEMMIN JO INTERNETISTÄ KADONNEESSA LAITOS-VERKKOJULKAISUSSA.
Tapahtuu kummia: demokratia on jälleen seksikästä. Laskevien äänestysprosenttien ja rapautuvien yhteisöjen aikana demokratia on uusi musta – jotain, johon voimme takertua, jotain, joka vielä erottaa meidät barbaareista. Meillä sentään on demokratia!
Sitra käy keskustelua demokratiasta isolla kädellä esimerkiksi alla olevassa videossa. Se ei ole ainoa taho, mutta käyttäkäämme sitä esimerkkinä. Siitä näemme, mitä demokratia on: kaupunkiviljelyä, luottamusta läheisiin, uutta yhteisöllisyyttä. Ravintolapäivä on demokratiaa. Uudessa demokratiassa asiantuntijat kirjoittavat lait kansalaiskeskustelun ja nettifoorumien pohjalta. Eduskunta totta kai auliisti hyväksyy nämä lait. Demokratia on kivaa, hyvää ja kaunista. Lapset hengittävät demokratiaa kukkakedoilla kirmatessaan.
Kaiken tämän keskellä tyystin absurdisti Björn Wahlroos muistuttaa meitä, mistä demokratiassa todellisuudessa on kysymys.
Demokratia ei ole yhteisten asioiden hoitamista eikä pelkkää mukavaa yhteistä tekemistä. Demokraattisessa yhteiskunnassa valta kuuluu kaikille ja kaikille taataan mahdollisuus käyttää sitä. Niinpä demokratian ytimessä on – ja on aina oltava – vastakkainasettelu. Mikäli suomalaisilla ei olisi erimielisyyksiä vallan ja resurssien käytöstä, ei meillä olisi myöskään tarvetta demokratialle.
Wahlroos ei ole mikään tyhmä jätkä. Kun rikas pohatta kirjoittaa demokratiasta ja ”lopusta enemmistön tyrannialle”, ollaan vallanjaon ytimessä. Vähemmän valtaa ryysyläisille, enemmän wannabe-aatelisille pankkiireille.
Jännittävästi myös Sitran käsitykset uudesta demokratiasta ovat yllättävän samansuuntaisia. Demos Helsingin tutkija Outi Kuittinen toteaa videossa:
”Mulle ei todellakaan riitä, että järjestetään rehelliset vaalit. Minä ja mun ystävät, me elämme superdemokratiassa. Jos meidän mielestämme jokin asia on huonosti, me ryhdymme korjaamaan sitä itse. Jos meidän mielestämme kaupungissa on liian vähän viljelypalstoja, me perustamme omin luvin sissiviljelmän vanhalle ratapihalle, ja sitten marssimme kaupunginjohtajan puheille kertomaan, että tämä pitäisi sallia kaikkialla kaupungissa.”
Eli siis niillä, joilla on enemmän kyvykkyyttä, ideoita ja aikaa, pitäisi olla myös enemmän oikeutta yhteisiin resursseihin ja hotline demokraattiseen päätöksentekoon. Samanlainen ajattelumalli löytyy myös nimbyiltä. Tietyn alueen asukkaiden pitäisi saada muita enemmän päättää, miten aluetta pitäisi kehittää. Nämä kehityskäsitykset eivät suinkaan aina osu yhteen demokraattisen päätöksenteon tulosten tai kokonaisuuden kannalta edullisimman yhteisen hyvän kanssa.
Lisäämällä kolmekymppisten helsinkiläisten mahdollisuuksia lähiviljelyyn ei paranneta demokratiaa vaan naapuruutta. Siitä useimmissa ”uuden demokratian” projekteissa onkin kyse – paremmasta kaupungista, mukavammasta naapurustosta, design-vertaistoiminnasta.
Demokratian ongelmia ei ratkaista antamalla lisää valtaa niille, joilla on jo kykyä käyttää sitä. Demokraattisen vallankäytön keskeiset haasteet 2010-luvulla liittyvät pikemminkin ongelmien lisääntyvään monimutkaisuuteen ja kaikkien osallistumisen varmistamiseen. Sinänsä demokratian avaaminen ja päätöksenteon ulottaminen kabinettien ulkopuolelle ovat osaltaan molemmat myös vastauksia, mutta eivät yksinkertaisia.
Yhteiskunnalliset projektimme ovat yhä kunnianhimoisempia. Ennen yhteiskunnalliseksi tavoitteeksi riitti kotimaisen äärimmäisen kurjuuden poistaminen, nykyään tavoitellaan onnellisuutta ja ilmastonmuutoksen pysäyttämistä. Yhä hienovaraisempia prosesseja pyritään kesyttämään ja raivaamaan pois tasa-arvoisten mahdollisuuksien tieltä. Tämä kaikki vaatii yhä perinpohjaisempaa tietoa maailmasta ja kykyä puuttua prosesseihin. Samoin toimii tiede: ihminen kaivautuu yhä syvemmälle mitä monimutkaisempiin elämän ja maailman prosesseihin. Kaikki tämä tuottaa mukanaan uutta poliittista päätettävää demokratian piiriin.
Tässä törmätään aivan oikein edustuksellisen demokratian rajoihin: kansanedustajat eivät yleensä ole minkään yksittäisen asian varsinaisia asiantuntijoita. Niinpä voi olla, ettei eduskunnassa, joka kuitenkin käyttää Suomessa teoriassa korkeinta valtaa, välttämättä yksikään kansanedustaja tiedä päätöksenteon välttämättömiä perusasioita. Uutta demokratiaa todella tarvitaan.
Demokratiaa pitäisikin lähestyä vallan ja vaikeiden ongelmien näkökulmasta. Miten hyödyntää koko kansalaisten kollektiivista tietoutta päätöksenteossa ilman, että sorrutaan pahimpaan nimbyilyyn? Uusissa poliittisissa kysymyksissä on tehtävä paljon töitä, jotta edes moraaliset valinnat olisivat selvästi näkyvillä. Toimivassa yhteiskunnassa vallan käyttö voisi tapahtua enemmän moraalikysymyksistä keskusteltaessa ja vähemmän faktoista riideltäessä.
Mikäli keskitytään Ravintolapäivään ja kaupunkiviljelyyn ja unohdetaan monimutkaisuus ja valta, ollaan tekemisissä lifestyle-osallistumisen ja miellyttävän hipsteridemokratian parissa, ei tekemässä 2010-luvun läpimurtoja.
(Rehellisyyden nimissä on sanottava, että monet Sitran uuden demokratian kokeilupuolen projekteista tähtäävät osittain tämäntyyppisiin tapahtumiin ja projekteihin. Lautakuntatyön uudistamisesta ja osallistuvasta budjetoinnista vaan puuttuu Kallio-liikkeen seksikkyys.)
Toinen keskeinen ongelma on nimenomaan superdemokratia. Tätä edustavat esimerkiksi nimbyt. Kun Etelä-Haagassa kaavamuutos meinasi tuoda uuden talon erään kerrostalon eteen, nousivat asukkaat tiukkaan vastarintaan. Valitusten, kirjelmien ja ministerien kautta kiertäneiden puheluiden jälkeen talon eteen jäi lopulta tyhjä pieni kenttä. Kaavailtu uudisrakennus rakennettiin naapuritalon eteen.
Tämä oli sitä superdemokratiaa. Se on sitä, että hyvässä asemassa olevat osallistuvat, ja heikossa asemassa olevat eivät.