Continuous Re-contextualization of the City


I, together with an awesome team (Jussi Nuortimo Noora Laak, Jukka Itälä, Jussi Ukkonen) took part in the Next Helsinki -competition. This essay was part of our competition entry, and was written by me with contributions from Jussi Nuortimo.

Burning Platform is a platform for large-scale art installations / communal events / popular happenings. The platform is enabled by a flexible grid of 44 pylons with water, electricity, and relevant technical installations. In essence, Burning Platform is a museum without a museum that engages the city in a state of continuous transformation. View full entry!

Burning platform

A vibrant, livable and proud city cannot just reinvent itself without acknowledging its history. The fabled Times square remodel of the 1990s rebuilt the place with elements that already were quintessential to the NY way of living

When applied to Helsinki: a successful reimagining of Helsinki builds on the elements that constitute Helsinki.

Continous re-contextualization

The purpose of art is to recontextualize the things we see in our everyday lives. After Dalí, the image of the rotary telephone or a mundane wall clock were never the same, after Magritte, a pipe was never just a pipe.

Urban design has similar relation to the visual and urban experience. Buildings, and especially museums and other containment vessels for art, aim at re-contextualising the urban experience. For outsiders, this might even be possible: one cannot think of Sydney without the opera or Bilbao without the G. For locals, they are hollow attractions, places designed for someone else. After 15 years of rain and the mundane, even the flashiest attraction becomes a backdrop.

The Burning Platform reconceptualizes the museum by altogether removing the barriers between the museum and the city, by blending these in creative chaos. These temporal large-scale public works comment, annotate and enrichen the notable places in vicinity. One cannot compete or replace the allure of the stunning waterfront. But one can annotate and recontextualize it.

As a site for art and popular happenings, The Burning Platform allows for the continuous reimagining and rethinking of the historical center of Helsinki. Because the site is in a state of flux, the normal relations spatiality creates are transformed. The Burning Platform aims to disrupt the calcified notions of ownership of places in cities. A temporal instance of happening (happenstance) can, merely by existing, reframe the buildings and space around it. Thus, we empower people to question the established power relations they are subject to by the cities.

By placing art works of huge, even unprecedented size to the already thick semiotic mesh that includes the Finnish Industry Federation, Palace of the President of the Republic, the main Orthodox and Lutheran churches, head offices of a traditional pulp and paper company and the City hall of Helsinki, we create openings for ruptures, recontextualizations and new meanings. By making the exhibitions part of the cityscape, we invite all the citizens and visitors to take part in these semiotic openings.

kanyeThe central and monumental location of the South Harbor, together with the massive scale of public art happenstances afforded by the Burning Platform, makes it possible to re-imagine the whole monumental central Helsinki as a place for experiences. These experiences are not built for tourists – by being temporary and ever-changing, they create scenery and experiences for Helsinkians and visitors.

When the Kiasma museum for contemporary art was built in Helsinki in the late 1990s, it created a controversy by establishing itself as the backdrop for the rider statue of Marshal Mannerheim, the quintessential Finnish war hero. Many commentators thought that building a museum right behind the statue would somehow diminish the value of it. Naturally, what happened was the complete opposite of that. Kiasma museum accents and highlights the statue, makes it stand out and live.

Having a place for temporary but large scale exhibitions of both art and popular culture, we can have a similar iterative process for the whole monumental waterfront of Helsinki. The happenstances create unique relations with the built environment surrounding it. Some buildings will be aggrandized in worth, other will be diminished. Some buildings will be proven able to create meaningful relations with different conceptions of large-scale public art, others won’t.

The materiality of the instances in the the Burning Platform is by definition temporal. With the advent of true virtual reality we can preserve a snapshot of time/space – an instance. Through the use of VR headsets and immersive sensory deprivation, it is possible to enter these instances; they are modeled as the exact replica of their material counterpart, yet still different; in a different space, unfettered by the constraints of physics. The art changes as perspective becomes a choice. The virtual space also transcends geography. Combined with with unlimited copies and frozen time, this virtual turns the concept of a local, inherently temporal space in its head, making time a mere axis in the spatial archive. And when perspective becomes a choice, the semiotic mesh of the urban environment can also be chosen, replayed, varied, reimagined. The same happenstance can be experienced elsewhere.

Since the space is open for meanings and interpretations, the projects can easily transgress notions of “art space”, even “public art space” or “community art space”. We create possibilities. The space can be used to everything from high Art installations to open Restaurant day -food carnival bbq feasts to community art pieces to kanye West preaching from the crane.

One transformation is certain. Burning Platform uses scale and position to recreate the Market Place as the optimal art experience vantage point. Ironically, this makes the whole waterfront area more accessible and interesting for citizens, fights back the tourist-y kitch vendors.

marcoScale constructs the the experience of the city. The Burning Platform breaks the scale of urban experience.The rupture in scale repositions the experience of urban dweller. A building breaks the scale only once. To have something that you cannot familiarize yourself with… to have something that requires the at the same time requires the attention of all citizens yet blends in the cityscape… is to create a continuous reconceptualization of the meaning of the city, open for everybody.

Future is a process

Future is fluid: a design, building or even a concept that tries to bring a leap to the future will always stay as a testament to the time when it was conceived. Although a temporal Burning Platform is more future proof than a static museum, it is still very much the image of the 2010s Helsinki, with new- found international pride and the dangerous and sexy spontaneity of the Restaurant day.

City is a living and evolving thing, where every structure has a lifespan. This applies to possibilities and happenstances – world has a limited energy for temporal art platforms. Once experiences become dull, once physicality and spatiality are spent, the Burning Platform can be abandoned – filled with terminals, cars or buildings, whatever people then find necessary.

Screenshot 2015-05-09 14.10.17

Autopaikka, tuo peruspalveluista tärkein

Parkkiluolan rakentaminen Helsingin Jätkäsaareen maksaa 54 miljoonaa euroa. Jaettuna kaikille asunnonomistajille tämä tarkoittaa 550 euroa per neliö. 30 neliön asunnon hinta nousee noin 20 000 euroa, 70 neliön peruskolmion jopa 47 000 euroa. Tämä ilman arvonlisäveroa.

Melko kallista, varsinkin jos on keskimääräinen helsinkiläinen. Helsingissä 55% asuntokunnista ei ole lainkaan autoa (kuvaaja Martti Tulenheimon), kantakaupungissa luku on jopa 60-70 prosenttia ja Kalliossa 80 %. Pelloille ja tyhjille kentille autojen pysäköiminen on halpaa, kaupunkiin kalliimpaa. Pitää porautua syvälle kiveen ja rakentaa parkkihalleja korkealle taivaaseen, jotta myös ihmisasumukset mahtuvat sekaan.

Kyse on kuitenkin huomattavasti asumisen hintaa isommasta asiasta. Mikäli asumisen hinnan pitäminen järkevänä olisi Helsingissä politiikan keskiössä, autopaikkoja ei todellakaan rahoitettaisi tällä tavalla.

Kyse on arvoista – siitä, mitkä ovat ne palvelut, jotka tässä yhteiskunnassa on turvatta jokaiselle, varallisuudesta riippumatta.

Kaupungit ovat kivestä hakattua ja teräksestä taivutettua yhteiskuntamuotoa ja valtaa. Ja kivi on kauan: me kirjoitamme kaikkein kestävimmän testamenttimme arvoistamme siihen  kaupunkisuunnitteluun, jota teemme. Tämä havainnollistuu parkkipaikoissa erittäin selvästi. Kerralla tehdään ratkaisuja, jotka muuttavat kaupunkikuvaa vuosikymmeniksi. Asuntomarkkinoiden hetkellisen tilanteen vaikutus on oikeastaan pieni sen rinnalla.

Tekemällä parkkipaikkojen rakentamisesta pakollista jokaiselle alueelle ja vieläpä pakottamalla kaikki alueen asukkaat maksamaan tämän kustannuksen tasan riippumatta siitä, käytetäänkö autopaikkaa vai ei, edistetään tiettyjä poliittisia arvoja.

Parkkipaikkojen rakentamisen rahoittaminen jakamalla se tasan kaikkien alueen asukkaiden kanssa on saman tyyppinen ratkaisu kuin terveydenhuollon rahoittaminen verovaroista, äitiyspakkauksen lähettäminen kaikille lapsille tai maksuton koulutus.

Kokoomuksen mielestä siis jokaisella Jätkäsaarella pitää olla subjektiivinen oikeus autopaikkaan (tai ei tietenkään kokonaan omaan autopaikkaan, vaan tiettyyn prosenttiosuuteen siitä). Sillä on toki hyvätkin puolensa – muuten Jätkäsaaren autopaikat varmasti olisivat varakkaamman kansanosan erityisoikeus.

Näin jätkäsaarelaisten autopaikka nousee samanlaiseen asemaan suomalaisen yhteiskunnan arvoasteikossa kuin terveyskeskukset (joudut maksamaan niiden ylläpidosta vaikka olisit Suomen Tervein Ihminen), yliopistokoulutus (kustannukset kaikkien kesken, maistereita vain osasta) ja äitiyspakkaukset (lapsettomat maksavat samat verot kuin lapsellisetkin).

Siis meillä pitää olla mahdollisuus saada hoitoa sairauksiimme, kouluttautumiseen, lastenhankintaan ja …autopaikkaan?

Tämäkö on se periaate, jonka haluamme hakata kiveen ja taivuttaa teräkseen?

Toki kaikista palveluista voidaan sanoa, että niistä on hyötyä myös niille, jotka eivät niitä käytä. Koulutus nostaa koko kansakunnan henkistä tasoa, kehittää kulttuuria ja ehkä myös parantaa jotain, mitä kutsutaan kilpailukyvyksi. Kukaan ei tiedä etukäteen, sairastuuko. Ellei joku saisi lapsia, ei kohta olisi enää ketään.

Autopaikkaa, tai oikeutta parkkeerata auto lähelle kotiaan, on vaikea pitää samanlaisena julkishyödykkeenä, josta kaikkien on yhdessä maksettava. On vaikea ajatella, että autottomalle helsinkiläiselle olisi erityistä hyötyä jätkäsaarelaisen autopaikasta, pikemminkin päinvastoin. Jätkäsaaressa kun ei myöskään ole omia asuntomarkkinoitaan, vaan tällaiset operaatiot nostavat asuntojen hintoja koko kaupungissa.

Markkina-argumentit ovat kuitenkin aina toissijaisia kun puhutaan arvoista. Myös kokoomukselle. Tämän paljastaa Tatu Rauhamäki, kaupunginhallituksen tuleva puheenjohtaja: “(autopaikkojen hinta)taso on suhteellisen korkea, mutta on hyvin vaikea kuvitella, että tekisimme sellaista asukasvalintaa, ettei Helsingin uusilla alueilla asuisi lainkaan autonomistajia.”

Sellainen tilanne siis, jossa autonomistajat itse rahoittaisivat parkkipaikkansa, ei ole mahdollinen. Tässä nimenomaisessa tilanteessa ei ole kysymys valinnasta autottomuuden ja autojen käytön välillä (mikä olisi oma kiinnostava tilanteensa), vaan keskustelusta yhteiskunnan peruspalveluista. Ovatko autopaikat sellainen palvelu, jonka saatavuus Helsingin pitää tulontasauksilla varmistaa?

Käytännössä nämä tulonsiirrot vielä kulkevat köyhemmiltä rikkaammille. Autoja omistavat harvemmin työttömät, maahanmuuttajat, opiskelijat ja pienituloiset . Käytännössä siis yhteiskunnan pienituloisimmat maksavat autopaikoista kaikkein eniten, saamatta siitä itse mitään hyötyä. Suhteellisesti vaikutus on vielä suurempi: mitä pienemmät tulot, sitä suuremman osan tuloista autopaikan kustannus muodostaa. Tässä olisi demareille pohtimista.

Mutta tärkeintähän on, että meillä kaikilla on erottamaton oikeus autopaikkaan.

(Kiitokset Martti Tulenheimolle, Ville-Veikko Mastomäelle ja Jussi Nuortimolle kommenteista ja avusta!)

Makee talo

Kerrankin joku onnistui jossakin!
(miten niin “pollea pessimismi” on ristiriitainen käsite?)

Kuva sitatoitu näitä kuvia Helsingin yliopiston tulevasta über-yhdiste-death star -kirjastokompleksista. Loistava, jos saan sanoa. (ja täällähän mä saan.) Toi on sika massiivinen, mutta kuitenkin kevyt, onnistuu maisemallisesta sekä istumaan noihin ympäristön taloihin, mutta kuitenkin samalla nousemaan selvästi niiden ympärille. Jos lähtisi jatkofiilistelemään, voisi ehkä sanoa, että noi kaaret tuossa julkisivussa toistaa melko hienosta sen kadun mutkan muodon.nyysitty

Eduskunnan lisärakennushan yrittää vähän samaa: muodoillaan ja materiaalillaan se yrittää olla osa ympäristöä. Siinä on samaa tummaa tiiltä kun kadun toisella puolella olevassa talossa, mikä innotalo lienee, ja toisaalta Töölön suunnasta tullessa lasiosa kaartuu hyvinkin taustalla olevaan Kiasman kaarteisiin sopivasti. Se ei kuitenkaan ole ollenkaan yhtä onnistunut ja viehkeä. Okei, paikka on ehkä vähän paha, mutta se joka tapauksessa näyttää melko lailla massiiviselta ja tylsältä. Viivakoodijulkisivukin on vähän turhan monessa talossa, ja sekin oikeastaan paljon makeempana kuntien eläkevakuutuksen talossa Krunassa.kunetien eläkevakuutus,

Tämän saa ihan rauhassa lukea kommenttina meidän oman ylioppilaskuntamme tämänhetkiseen suurhankkeeseen, Leppätaloon tai kolmanteen ylioppilastaloon. Ei arkkitehtikilpailua, ei edes muutaman toimiston kutsukilpailua, vaan suora tilaus joltakin, jollakin perustein. Ja mitä saadaan? Laatikko, jonka siisti asia on yksi lasiseinä jonkalainen on vain jokaisessa viimeiseen kymmeneen vuoteen rakennetussa talossa. En tiedä teistä, mutta mun mielestä se ei ihan pärjää Uudelle eikä Vanhalle. (Joku voisi nyt napista, että ihan samalla tavalla tuon kirjaston siisti juttu on yksi lasiseinä. On kuitenkin olemassa lasiseiniä ja lasiseiniä. Lisäksi kehottaisin katsomaan noita kaarimuotoja tuossa sisäänkäynnin kohdalla, tota holvia. Se on kyllä vähän enemmän kuin pelkkä lasiseinä.)

Nyysitty ylioppilaslehdeltäYlioppilaskunnan olisi ehdottomasti pitänyt järjestää arkkitehtikilpailu ja pyrkiä, vaikka sitten vitun kalliilla, rakentamaan sellainen todella kaupunkikuvaan jäljen jättävä, päräyttävä rakennus, jonka voisi liittää meidän muiden talojen ketjuun. Olin kiinteistöjohtokunnan kanssa tutustumassa kolmannen ylioppilastalon työmaahan, ja kyllä sinne tulee ihan kivoja juttuja, ja se kattosauna on kyllä ihan oikeasti siisti härskeine terasseineen. Mutta ei se sitä perusjuttua muuta miksikään, että kyseessä on ennen kaikkea hukattu mahdollisuus. Vituttaa jo valmiiksi.

Palaan vielä hetkeksi tuohon Kaisa-kirjastoon. Arkkitehdit Jussi Kalliopuska ja Vesa Oiva Anttinen ovat kyllä todella onnistuneet. Näin saadaan ehkä vähän elävöitettyä tuotakin rotanloukkoa. Mesta on pohjimmiltaan todella keskeinen ja potentiaalisesti kiva, mutta siinä on autoliikennettä niin paljon, että hengailu on todella sietämätöntä. Jotain pitäisi tehdä niille tuhansille busseille ja autoille, jotka siitä blastaavat lävitse. Ja en kyllä jää juurikaan kaipaamaan sitä kodin ykköstä. Tutkijoita varmaankin vituttaa, kun niiden suloiset kotikirjastot poistuvat, mutta jos sillä saadaan aikaan tuollaisia vaikutuksia katukuvaan, niin ehkä… Tai sitten ei. Mutta loistava joka tapauksessa. Sinänsä sääli, että sivaritoveri Ilkan toimisto Verstas Arkkitehtien ehdotus tuli “vain” toiseksi. Toisaalta, enpä ole koko duunia nähnyt, että toisin kuin nykyään on tapana, en ehkä kommentoi sitä enemmän.

Jos tästä haluaisi nyt kirjoittaa auki sen yhteiskunnallisen pointin, se kuuluisi seuraavasti: arkkitehtuurin kanssa ei saisi leikkiä, eikä missään nimessä ainakaan sniiduilla. Kaupunkisosiologian professori Matti Kortteinen lainasi luennolla jotakuta, en muista ketä, ja sanoi että Kivi on kauan. Se, mitä rakennetaan, pysyy vähintäänkin kymmeniä vuosia joko pilaamassa tai riemastuttamassa meidän kaupunkikuvaamme. Ja tämä ei missään nimessä tarkoita pelkästään esteettisiä asioita: joku tuollainen kirjasto tuossa kohtaa, huonon kauppakeskuksen ankeiden tilojen tilalla, on paljon enemmänkin kuin makea kaartuva lasi-ikkuna. Ennen kaikkea se, että Fabianinkadulta poistuu se kammoittava parkkitalo tuon jumalaisuuden tieltä, on oikeasti tärkeä asia koko kaupunginosan kannalta.

Mut siis, kuten kaikki tietää, kaikessa on pohjimmiltaan vaan kyse siitä, mikä kolahtaa “tunteellisella” tasolla, ja mikä ei. Ja muhun kolahtaa toi ihan satasella.