University of Helsinki
Kulttuurimme saa meidät etsimään kertomuksia joka paikasta. Haemme syytä elämälle ja löydämme mitä mielikuvituksekkaimpia kertomuksia, etsimme itseämme, mutta löydämme ainoastaan tarinoita toisistamme.
Vaalit olivat ohi jo kauan sitten, kesti hetken päästä poistamaan jouluvalot tästäkin blogista. Voiimme, kai. Ainakin sain itse riittävän monta ääntä, kiitos siitä.
Vaalien tekeminen oli jännittävää. Omalla tavallaan oman naamansa jakaminen kylmässä kadulla oli vähemmän kummallista kuin oletin sen olevan. Tavallaan se vaati kovemman alkusysäyksen, mutta ainakin oli sitten varma olo, kun joutui puheisiin ihmisten kanssa. Tiesi ainakin mainostavansa hyvää makkaraa.
Vuosi HYYn hallituksessa lähenee loppuaan, mutta ylioppilaspolitiikka ei. Kiitos vaalien ja muun miehistön ainakin seuraavat pari vuotta tulee armas äiti ylioppilaskunta olemaan osa elämääni. Olen edelleen sitä mieltä, että HYY on keskeisesti mahdollisuus saavuttaa ja luoda jotakin hienoa.
Olin lafkan vuosijuhlissa. Monet ystävät ja kylänmiehet ovat todenneet aikaisempien vuosijuhlien olleen… sanokaamme vähemmän kuin yllättäviä. Jopa eläimellisen tylsiä. Annoin kertoa itselleni, että HYYn vuosijuhlat ovat tylsyyden multihuipentuma.
No, tänä vuonna oli varsin toisenlainen meininki. Puheista vastasivat Rosa Meriläinen ja Jani Leinonen, sekoilusta Ylioppilasteatteri. Pönötys oikeastaan melko nollissa. Kaiken kaikkiaan aika hyvä bile, ja aika paljon meidän näköisemme.
Rosa käski masturboimaan, kertoi politiikasta ja puhui alkoholista. Sopivia aiheita tälle jengille, ehkä vanhemman väen kulmakarvat nykivät. Hyvä puhuja, vielä parempi nauraja.
Jani Leinonen aiheutti muutamia hämmennyksiä. Tuli paikalle vasta viime tingassa ennen puheensa alkua, asteli lavalle ja piti melko maneerisen mutta riittävällä tavalla ravistelevan puheen siitä, miten hänelle valehdeltiin koko pieni lapsuus. Ensin valehdeltiin, että jokin jumala on olemassa, sitten valehdeltiin, että ahkeruus kannattaa, sitten valehdeltiin, että on olemassa jokin isänmaa tai Suomi.
Puhe eteni pohdintaan ylipäätään identiteetistä, ensin siitä, mikä meitä suomalaisia muka yhdistää, sitten siitä, mikä pitää yksittäisen ihmisen persoonallisuutta kasassa, siis mikä yhdistää edes yksittäistä ihmistä. Lopulta Leinonen päätyi pohtimaan, että näytteleekö hän vain itseään, tai onko hän ainoastaan näyttelijä näyttelemässä Jani Leinosta. Ja onko oikea Jani Leinonen parvekkeella kuvaamassa.
Siellä se istui, hymyilevä mies parvekkeella kameran kanssa.
Hauskaa on, että koko temppu nojaa sen varaan, ettei kovin moni yleisössä tunne Leinosta etukäteen. Eikä tuntenutkaan – juuri kukaan ei tuntunut tietävän miestä eikä tämän töitä. Ja nämä olivat sentään kaikki akateemisia ihmisiä, joiden perustietämykseen luulin tällaisen materiaalin kuuluvan. Leinonen on vieläpä yksi tämän hetken popeimmista taitelijoista, esillä joka mediassa.
Näyttää siis siltä, että jopa tulevalla ns. sivistyneistöllä (jota HYYn vuosijuhlien jengin voi jollakin osumatarkkuudella olettaa edustavan – ellei tee ns. pyrkyrioletusta tai ns. traditionalistoletusta, molemmat mahdollisia) on jokin pimeä kohta nykytaiteen kohdalla. Kävin seuraavan päivänä katsomassa Pipilotti Ristin Elixirin Kiasmassa, ja ajauduin pohtimaan nimenomaan kertomuksia, tarinoita, narratiiveja.
Rist ei tarjonnut yhtään kertomusta. Hänen viidestä installaatiosta, videoista ja musiikista koostuva kokonaistaideteoksensa tarjosi joitakin ajatuksia, muutamia nauruja mutta ennen kaikkea tiivistettyjä kokemuksia, jopa fyysisellä tasolla. Ei mitään vaikeaa missään nimessä – tuntui pikemminkin siltä, että mikä tahansa analysointi olisi banalisoinut teokset. Piti vain maata mukavalla matolla ja ottaa vastaan, kokea se kokemus, minkä teos tuotti. Helpoista helpointa.
Paitsi, ettei se kertonut mitään. Ei ollut alkua, keskikohtaa, loppua, oli vain kuvien ja äänen katkeamaton virta. Kykenemmekö vastaanottamaan tällaista? Haluammeko vastaanottaa tällaista? Haluatko sinä? Kyse on oikeastaan pop-musiikista. Se lienee ainoita epänarratiivisia taidemuotoja, joilla todella on yleisöä näinä päivinä – tai on koskaan ollutkaan. Eiköhän runouskin ollut suositumpaa silloin, kun se oli hiukan kertovampaa. Nk. taidemusiikista nyt puhumattakaan.
No, ei tästäkään tarinasta liivejä tullut, mutta ehkä rusetti kuitenkin.
(ps. Leinonen hei, paa se video youtubeen.)