Month: March 2014

(Julkaistu myös Sosiologia-lehden blogissa).

Elämme uuden osallistumisen kulta-aikaa. 1990-luvun plösöstä kuluttajakansalaisesta olemme siirtyneet yhteiskuntaan aktiivisesti osallistuvan asiantuntijatoimijan aikaan. Kaupunkitapahtumat kukkivat ja hallinnon demokratisoituminen edistyy.

Tästä huolimatta tiedämme melko vähän siitä, miten kaikki tämä osallistuminen todella vaikuttaa demokratiaan. Sosiologia-lehden numerossa 1/2014 ilmestyneessä artikkelissani ”Oma etu ja yhteinen hyvä paikallisessa kiistassa tilasta” koetan mennä osallistumisen sloganeita syvemmälle ja ottaa selvää, miten ihmiset oikeasti osallistuvat omista asioistaan päättämiseen, kun siihen annetaan mahdollisuus.

Helsingin Etelä-Haagan alueelle kaavoitettiin noin 700 asuntoa lisää. Kaavamuutoksen yhteydessä asukkailla oli oikeus lähettää mielipiteensä kaupunkisuunnitteluvirastolle. Etelähaagalaiset lähettivät yli sata mielipidettä alueensa kaavamuutoksesta. Kuten arvata saattaa, tällaiseen nippuun mahtuu kaikenlaista – valittavasta kininästä hyvin argumentoituun paatokseen.

Useimmiten lähidemokratiasta puhuttaessa korostetaan deliberaation ja neuvottelun merkitystä: että keskustelemalla ja argumentoimalla löytyy paras mielipide, joka sitten toteutetaan. Tämän taustalla on ajatus yhteisestä hyvästä politiikan päämääränä: että kaikki mielipiteitä antavat kansalaiset ja muut toimijat pyrkivät rakentamaan hyvää kokonaisuutta. Näin melkein puolet haagalaisista tekikin: mielipiteissä vedottiin alueen historiaan ja perinteiseen ulkomuotoon, lapsille vaarallisiin ruuhkautuviin katuihin ja moniin muihin asioihin, tavoitteena rakentaa kaikille parempaa kaupunkia.

Tämä ei kuitenkaan ole ainoa demokratiakäsitys, joka näistä mielipiteistä kumpuaa. (Uus)liberalistisen perinteen mukaisessa demokratiakäsityksessä sillä, pyritäänkö yhteiseen hyvään, ei oikeastaan ole mitään väliä. Jos jokainen tarpeeksi huutaa, niin ne ideat, joita vastustetaan vähiten, todennäköisimmin toteutetaan. Tällä tavalla lopputuloskin on eniten yhteisen hyvän mukainen, jos tätä demokratiakäsitystä on uskominen. Noin 40% haagalaisista joko ei perustellut mielipidettään millään tavalla, tai vetosi suoraan rakentamisen aiheuttamiin joko taloudellisiin tai maisemallisiin tappioihin. Koska myös nämä kuitenkin ovat demokraattisen prosessin osasia, on luontevaa ajatella näiden mielipiteiden perustuvan liberalistiseen käsitykseen.

Näiden kahden demokratiakäsityksen ja osallistumisen tavan välillä on suurempi ero kuin aluksi voidaan ajatella olevan. Oikeastaan kyse on siitä, mitä varten osallistumismahdollisuus on olemassa. Onko se olemassa, jotta kaikkien mielipide tulee prosessissa kuulluksi, vai jotta äänekkäimmät saisivat äänensä kuulumaan vielä paremmin?

Mikäli pelkkä perustelematon mielipiteen ilmaiseminen riittää ja todella vaikuttaa tulevaan kaupunkiin, on tavallaan kaikki kaavamuutoksen yksityiskohdat alistettu huutoäänestykselle. Toki myös tässä on hyviä puolia: silloin todella voidaan konkreettisesti vaikuttaa oman lähiympäristön kehitykseen. Toisaalta yhteisen hyvän rakentaminen ja neuvotteleminen vaatii usein enemmän panostamista ja on helpompaa koulutetummille.

Molemmilla mielipiteen tyypeillä on vaikutusta kaavoitukseen. Toisaalta yhteisen hyvän argumentoijat saivat muutettua suunnitellun leikkipuiston sijaintia, toisaalta yksi hyvin äänekkäästi lisärakentamista vastustanut taloyhtiö sai estettyä ”maisemansa pilaavan” kerrostalon rakentamisen. Siihen jätettiin tyhjä kohta.

Osallistumisen mahdollisuuksien lisääminen ei siis lainkaan välttämättä tee prosessista keskustelevampaa tai moniarvoisempaa, mutta antaa mahdollisuuden monenlaiselle vaikuttamiselle. Seuraava kysymys tutkittavaksi onkin, ketkä tätä mahdollisuutta oikeasti käyttävät.

Teksti perustuu Sosiologia-lehdessä 1/2014 julkaistuun artikkeliin “Oma etu ja yhteinen hyvä paikallisessa kiistassa tilasta”.

“Suomessa ei koskaan ole ollut naispresidenttiä. Voiko se olla sattumaa? Jatketaan listaa: Suomessa on ollut 37 pääministeriä. Kaikki hekin miehiä. Ja 32 ulkoministeriä. Hekin miehiä. Kolmantena tärkeänä ministeriönä pidetään valiovaranimisteriötä. Myös kaikki 45 ensimmäistä valtiovarainministeriä ovat olleet miehiä.” (Kauranen & Saarikoski: Kolmas kierros, 1994.)

Äänioikeuden 2000-luvulla saavuttaneelta on saattanut  jäädä suomalaisen politiikan suurin muutos helposti huomaamatta. Vuonna 1994 todellakin oli niin, että valtakunnan politiikan tärkeimmät paikat olivat kaikki yksinomaan miesten miehittämiä. Elisabeth Rehnin tappioon päätynyt presidentinvaalikampanja oli lähimpänä naisten murtautumista tämän lasikaton läpi. 1990-luvun loppupuolella ja 2000-luvulla naiset ottivat ainakin hetkeksi haltuun kaikki nämä aiemmin peniksille varatut ykköspaikat.

Tarja Halosesta tuli ensin ulkoministeri 1995, sitten presidentti 2000. Anneli Jäätteenmäki pääsi vallan huulille lyhyellä pääministeriydellän 2003, jolle Mari Kiviniemi tarjosi loppukaneetin 2010-2011. Jutta Urpilaisesti tuli ensimmäinen naispuolinen valtiovarainministeri vuonna 2011. Suurimmalla osalla puolueista on 2000-luvulla ollut naispuheenjohtaja.

80-luvun lapselle tämä kaikki on ollut normaalia – sen vallankumouksellisuus piti ymmärtää erikseen lukemalla katkeraa vaalikirjaa 1990-luvulta, jossa Kauranen ja Saarikoski syyttelevät demarinaisia Ahtisaaren äänestämisestä, kun olisi ollut nainenkin tarjolla!

Viimeisen kahden kymmenen vuoden jälkeen on selvää, että nainen voidaan valita mihin tahansa tehtävään suomalaisessa politiikassa, muutaman oikeistopuolueen puheenjohtajuutta lukuunottamatta (näyttöjä odotetaan – ja koska Janne Vapaavuori ottaa kokoomuksen puikot nyt käsiinsä, saadaan varmaan odottaa melko pitkään).

Tämä ei tietenkään tarkoita, että näin aina tehtäisiin. Politiikassa suuri osa ideologisista ja taktisista kysymyksistä jollain tavalla kietoutuu henkilönimityksiin: mitä osaa puolueesta kukakin edustaa, minkälaista kuvaa puolueesta halutaan antaa, ketä pidetään sopivana ohjailtavana. Kuukausiliitteessä oli aikanaan sajakuva, jossa demarien puheenjohtajaksi valittiin Eero Heinäluoman sijaan kaappikello. Tämä ampuu demareiden kannatuksen taivaisiin. 

Elina Grundström ounasteli Hesarissa, että kuljemme kohti uutta kaappikellojen aikaa. Setäkaipuu selvästi kutittelee  –  muuta selitystä Juha Sipilän kansansuosiolle on vaikea keksiä. (Tai toisaalta, ehkä se on  helppoa: ei tarvitse kuin katsoa hallituksen toimintaa ja Timo Soinin superhumoristilauman kohellusta.) Varteenotettavat naisehdokkaat kokoomuksen puheenjohtajiksi ovat harvassa ja Jutta Urpilaisen palli heiluu.

Toisin oli silloin, kun Kiviniemi, Urpilainen ja Sinnemäki valittiin puolueidensa puheenjohtajiksi. Demareiden kaappikellojen (Lipponen. Heinäluoma) jälkeen oli selvää, että naispuheenjohtajalla oli hyvä profiloitua uutena ja raikkaana puolueena, samoin korruptoituneen äijäkerhon jälkeen keskustassa oli Kiviniemelle hyvä rako. Nämä eivät missään nimessä olleet ainoita tai edes tärkeimpiä syitä, miksi kyseiset henkilöt nousivat johtoon, mutta varmasti auttoivat.

Grundström ounastelee vakavien setämiesten vetoavan jatkuvan kriisilässytyksen runtelemaan kansaan – ja on varmasti oikeassa. Sipilä on “uskottava”, Vapaavuori “kova” ja Urpilaista haastava Rinne “sosialidemokraatti”. Tämä ei kuitenkaan taaskaan palaudu sukupuoleen, vaan Urpilaisen kohdalla enemmän vaikuttanevat monet peräkkäiset hävityt vaalit ja pohjimmiltaan Lipposen jälkeen hukassa ollut poliittinen kurssi. Sama kävi Vihreillä ja keskustalla:ministerivaihdoksia (Hautala -> Haavisto) tärkeämpää on puolueen puheenjohtaja, ja siinä hommassa Anni Sinnemäelle ja Mari Kiviniemelle jaettiin erittäin huonot kortit. Vihreät olivat tehneet epäonnistuneen toivioretken ydinvoimamyönteiseen porvarihallitukseen ja keskusta sikaillut vaalirahoja (kuten muuten myös kokoomus, mutta jostain syystä kukaan ei osannut pitää sitä erityisen tuomittavana). Molemmille seurasi historiallinen vaalitappio, ja sellaisten jälkeen puoluejohtajia usein vaihdetaan.

Oma kysymyksensä on, miten eri tavoin naisia ja miehiä mediassa ja puolueiden sisällä kohdellaan. Pekka Haavisto on ministerinä tehnyt pääpiirteittäin hyvin samanlaista politiikkaa kuin Heidi Hautala, mutta mediakäsittely on ollut täysin päinvastaista. Siinä missä Hautalaa oltiin naulitsemassa ovenpieliin joka viikko jokaisesta pikkuasiasta, on Haavisto selvinnyt valtioyhtiöiden irtisanomisista ja telakkatilauksista kohauttamalla olkiaan ja hymyilemällä, vailla mediajahdin häivääkään. Tämä ei ole sattumaa. Voidaan miettiä, olisiko mies selvinnyt niistä fakseista, jotka kaatoivat Jäätteenmäen.

Joka tapauksessa Jutta Urpilainen joko voittaa Antti Rinteen tai sitten ei; ja se joko johtuu sukupuolesta tai sitten ei. Varmaa on ainoastaan, että kerran vapautettua naissukupuolta ei saa enää takaisin pulloon. Trendit, imagot ja vaalitappiot tulevat ja menevät – välillä ne nostavat ja suosivat nuoria naisia, jossain vaiheessa tulee uskottavien mummeleiden aika, nyt tahdin taitaa taas hetken määrää kaappikellon heiluri.