Talvivaara on kansallinen projekti

(kirjoitettu Jussi Nuortimon kanssa ja julkaistu ensimmäisenä Fifissä 9.11.2012. Kuva Greenpeace.)

“Se oli kerrankin oikeaa Kainuun juhlaa. Oli kesä 2007. Talvivaaran peruskiven muuraukseen oli saatu paikalle kokonaista kolme ministeriä: maakunnan oma tyttö, ympäristöministeri Paula Lehtomäki, kauppa- ja teollisuusministeri Mauri Pekkarinen ja itse pääministeri Matti Vanhanen.”

Veera Luoma-aho ja Anssi Miettinen, HS 20.5.2012

Talvivaara on paljon enemmän kuin pelkkä yksittäinen kaivos. Talvivaara on koko ajan ollut myös äärimmäisen tärkeä kansallinen projekti. Sitä on rakennettu koko Suomen kaivosalan ja maan hallituksen, elinkeinoelämän, Tekesin, eläkevakuutusyhtiöiden ja EU:n rahoilla. Sen piti pelastaa toivottomassa tilanteessa painiskeleva Kainuu, tuoda uusia työpaikkoja ja rahaa maakuntiin ja näyttää suuntaa koko kaivosalan uudelle nousulle. Kiina nousee ja tarvitsee resursseja, jotka pitää kaivaa maan sisästä – ja Suomessa olisi tähän uutta osaamista.

Tämän kokoisia projekteja eivät yksittäiset yritykset hoitele. Luonnonvarabisneksessä on omat lisäkoukkunsa: toiminta on säädeltyä, sillä ympäristökatastrofin vaarat ovat ilmeiset. Niinpä Talvivaara-projektin edistymiselle on ollut keskeistä, että kaivoksen, valtionhallinnnon ja ympäristövalvonnan välit ovat mahdollisimman kitkattomat.

Tapahtumien kulusta, maan tavasta ja kulissientakaisista yhteyksistä emme tiedä, mutta päätellen virkamiesten nimityksistä ja hallinnon uudistamisesta tällainen sulava yhteys lyötyi.

Talvivaara on kaivosmies Pekka Perän lisäksi vähintäänkin yhtä paljon keskustajohtoisen Matti Vanhasen toisen hallituksen luomus.

“Ympäristöministeri Lehtomäki piti muuraustilaisuudessa puheen, jossa hän muistutti siitäkin, että joillakuilla alueen ihmisillä oli ollut hankkeesta ennakkoluuloja ja epäilyjä. Oli niitäkin, jotka pelkäsivät vesistöjen ja luonnon puolesta. Ministeri kuitenkin vakuutti, että ympäristöluvan ehtojen toteutumisen seuranta tulisi olemaan tiukkaa.”

Luoma-aho ja Miettinen

Ympäristölupa, sen ehtojen seuranta ja oikeastaan koko suomalainen ympäristövalvonta myllättiin Vanhasen toisen hallituksen aikana (2007–2010, 2010–2011 Kiviniemen 1.) kokonaan uuteen uskoon. Syntyivät ELY-keskukset, jotka vastaavat paikallisesti elinkeinojen edistämisestä, työturvallisuusvalvonnasta, ympäristövalvonnasta ja monista muista valtion tehtävistä. Enää ei olemassa toimivaltaista, keskitettyä ja kunkin maakunnan eduista riippumatonta ympäristövalvontaa. Tämä on juuri se tilanne, jota ympäristöjärjestöissä pelättiin uudistusta valmisteltaessa.

On kyseenalaista myös, voiko Suomen kokoisessa maassa kaivosteollisuuden alalla olla asiantuntevaa ja teollisuudenalasta riippumatonta valvontaa.

Talvivaaran tapauksessa ympäristöhallinnon, hallituksen ja itse yrityksen edut ja toimijat ovat menneet ristiin niin monta kertaa, että koko tapahtumaketju on kertaamisen arvoinen. Edetään henkilö henkilöltä.

Paula Lehtomäki (kesk), kainuulainen ympäristöministeri 2007–2011

Paula Lehtomäki toimi ympäristöministerinä Talvivaaran perustamisen ajan. Ympäristöministerin keskeinen vallankäyttö on liittynyt nimityksiin.

Paula Lehtomäen perhe (äiti, mies ja kaksi alaikäistä lasta) hankkivat Talvivaaran osakkeita alkuvuodesta 2010, muutamia viikkoja ennen yhtiön ilmoitusta uraanin talteenotosta.

Paula Lehtomäen perheen Talvivaara-potti kutistunut liki puoleen

Lehtomäen perhe sadan ulkopuolella Talvivaarassa

Paula Lehtomäki ympäristöministerinä ollessaan nimitti muuan Kari Pääkkösen Kainuun Ympäristökeskuksen johtajaksi 1.11.2007.

Mauri Pekkarinen (kesk), elinkeinoministeri 2007–2011

Vanhasen toisen hallituksen luomissa ELY-keskuksissa valta on käytännössä “superministeriöllä”, työ- ja elinkeinoministeriöllä. Tällä ministeriöllä on valta ohjata keskusten toimintaa ja päättää resursoinnista.

Ely-keskusten johtajat kuitenkin nimittää valtioneuvosto. Käytännössä tällaisia nimityksiä ei tehdä ilman pääministeripuolueen siunausta.

Valtioneuvosto nimitti muuan Kari Pääkkösen tuoreeltaan perustetun Kainuun ELY-keskuksen johtajaksi 1.1.2010.

Pekkarinen: Niinistön pitäisi keskittyä ongelmien seurauksiin eikä syihin

Jyri Häkämies (kok), omistajaohjauksesta vastaava ministeri (2007–2011), elinkeinoministeri (2011–2012), EK:n toimitusjohtaja (18.11.2012->)

Valvontasuopeuden lisäksi Talvivaaran kokoisessa hankkeessa tarvitaan julkista rahaa. Suomen valtio on omistanut Talvivaara useaa eri kautta. Valtion sijoitusyhtiö Solidium omistaa 8,89 prosenttia yhtiön osakkeista. Nämä tulivat valtionyhtiö Outokummulta, joka omisti 4,3 prosenttia Talvivaara kaivososakeyhtiöstä, sekä 20 prosenttia kaivosta operoivasta Talvivaara Sotkamo Oy:stä.

Lisäksi Suomen valtion omistama Teollisuussijoitus oy, joka “valtion pääomasijoitusyhtiö, joka edistää pääomasijoitustoiminnan keinoin ja kansainvälisesti verkottuen suomalaista yritystoimintaa, työllisyyttä ja talouden kasvua omisti Talvivaaraa vuoteen 2008 asti. Valtion lisäksi Talvivaaran suuria omistajia ovat työeläkeyhtiöt Ilmarinen, Varma, Valtion eläkerahasto ja Kuntien eläkevakuutus.

Näistä kaikista omistuksista on ollut lopulta vastaamassa Jyri Häkämies. Vuodesta 2011 alkaen elinkeinoministerinä Häkämies on ollut valtionhallinnon ainoa taho, joka on voinut päättää ELY-keskusten resursoinnista ja antaa suoraa ohjausta keskukselle. Häkämiehen luotto ELY-keskuksen valvontakykyihin on kuitenkin ollut vankkumaton, jopa uraani- ja nikkelipitoisen vedon ryöpytessä miljoonien litrojen tuntivauhtia Kainuun luontoon.

“Varmaan paine tätä kaivosta kohtaan kasvaa, mutta on tärkeätä muistaa, että ELY-keskuksen tehtävä on tehdä arvio [kaivosten avaamisesta ja sulkemisesta]. Varmasti he tämän paineen ottavat huomioon, ministeri sanoi.”

Häkämies Talvivaarasta: Ely-keskus päättää sulkemisesta

Tänään, 9.11.2012 Häkämies ilmoitti jättävänsä ministerintehtävät ja siirtyvänsä Elinkeinoelämän keskusliiton johtoon.

Talvivaaran omistajiin kuuluu myös tasavallan presidentti Sauli Niinistö, joka ilmoitti 4.4., että kaivosten valvonta on riittävää eikä sitä pidä kiristää.

***

Elinkeinoministeri siis luottaa paikallisen viranomaisen valvontakykyyn – ja miksei luottaisi. Valvonta on ELY-keskuksella, jonka tehtävä on ympäristövalvonnan lisäksi edistää maakunnan elinkeinoja. Lisäksi ELY-keskuksen virkamiehillä on vahvat henkilökohtaiset kytkökset Talvivaara-projektiin.

Kari Pääkkönen, Kainuun Ympäristökeskuksen johtaja (2007–2010), Kainuun ELY-keskuksen johtaja, (2010->)

Geologi Kari Pääkkösen nimi onkin vilahtanut tässä tarinassa jo muutamaan kertaan. Ennen uraansa ympäristöhallinnossa Pääkkönen työskenteli Geologian tutkimuskeskuksessa valtiolla. Siellä Pääkkösen alaisuudessa pyöritettiin EU-rahoitteisesta Bioshale-projektia, jossa kehitettiin uutta menetelmää nikkelin kemialliseen irrottamiseen malmista. Tätä projektia tehtiin Talvivaarassa, yhdessä nimenomaan Talvivaaran kaivoksen kanssa.

Menetelmä perustuu Outokummusta Talvivaaraan rekrytoidun Marja Riekkola-Vanhasen tutkimukseen. Tämän jälkeen Pääkkönen johti GTK:n Itä-Suomen yksikköä. Tästä virasta Pääkkönen on edelleen virkavapaalla. (Lähteet: Kainuun ely-keskuksen GTK-taustaisella ylijohtajalla kytkös Talvivaaran syntyvaiheisiin ja Kainuun ely-keskuksen ylijohtaja on lainamies GTK:sta)

“Kun Talvivaara aloitteli toimintaansa, Pääkkönen nimitettiin työuransa ensimmäiseen ympäristövirkamiehen tehtävään, johtamaan Talvivaaraa valvovaa virastoa, Kainuun ympäristökeskusta.”

Juha Kauppinen, Suomen luonto

“On selvää, että toimimme tiettyjen sääntöjen ja viitekehysten mukaan, mutta me palvelemme asiakkaita ja se mitä mieltä he ovat on meille oleellista. Tutkimusten mukaan asiakkaat kokevat meidät joustaviksi täällä Kainuussa, enemmän kuin muualla. Meillä pitää maakunnassa olla myös rohkeutta tukea innovatiivisia uudenlaisia avauksia. Meidän pitää ottaa riskejä enemmän tukeaksemme uusia avauksia.”

Kari Pääkkönen Yle Kainuun haastattelussa

Timo Regina, patoylitarkastaja, Kainuun ELY-keskus, 2009 ->

Timo Regina vastasi Destialla projektipäällikkönä tällä hetkellä vuotavan padon rakennuksista. Tällä hetkellä Regina on Kainuun ELY-keskuksen patoturvallisuudesta vastaava virkamies. Kainuun ELY-keskus vastaa koko Suomen patojen valvonnasta. Omien sanojensa mukaan Regina on jäävännyt itsensä kaikesta Talvivaaraa koskevasta. Ylen haastattelussa Regina totesi, ettei usko, että Suomessa kaivoksilla oltaisiin menty sieltä, missä aita on matalin.

Valvoiko Talvivaaraa sen padon suunnitellut mies? Verkossa leviää väärä tieto

Asiantuntija Talvivaaran vuotoaltaasta: En suunnittelisi koskaan sellaista

***

Talvivaara on organisoitu emoyritykseen ja kaivosta operoivaan Talvivaara Sotkamo Oy:öön. Jälkimmäisen hallituksen jäsenistä kaksi herättää suurempaa mielenkiintoa:

Olli Salo, ympäristökonsultti

Kaivosta perustettaessa on tehtävä ympäristövaikutusten arviointi, YVA. Yleisen käytännön mukaan näitä teetetään ulkopuolisilla konsulteilla. Talvivaaran tapauksessa sen teki Lapin Vesitutkimus, johtajanaan Olli Salo. Nykyään Salo on Talvivaaran yhdeksänneksi suurin omistaja. Poliisi tutkii tällä hetkellä tätä prosessia.

Tuomo Mäkelä, Outokumpu Miningin toimitusjohtaja, Suomen teollisuussijoituksen neuvonantaja (2011->)

Suomen Teollisuussijoitus päätti 14.6.2012 sijoitta 30 miljoonaa euroa “kaivosklusteriin”. Tätä päätöstä ministeri Jyri Häkämies kommentoi seuraavin sanoin:

”Hallitusohjelmassa sovittiin panostuksesta kasvavaan suomalaiseen kaivossektoriin. Valtion pääomasijoitusyhtiölle luonteva rooli on pyrkiä vauhdittamaan korkeanriskin kaivosprojekteja rahoituksen keinoin ja edistää kotimaista omistusta kasvavassa kaivossektorissa”.

Teollisuussijoitus

***

Talvivaaran valvonta ja Talvivaaran edun edistäminen alueellisena toimijana ovat siis saman viraston alla. Tätä virastoa johtaa henkilö, joka on osaltaan ollut mahdollistamassa kaivoksen avaamista. Kaivoksen ympäristövaikutuksen arvioinnin on tehnyt yksi sen nykyisistä suuromistajista.

Ainoa ministeri, joka voisi valvovaan viranomaiseen vaikuttaa, on ollut panostamassa projektiin ja siirtyy kesken kaiken elinkeinoelämän päälobbariksi.

Samaan aikaan Talvivaarasta valuu jatkuvasti myrkyllistä, nikkeli- ja uraanipitoista vettä ympäristöön miljoonien litrojen tuntivauhdilla.

Kunnallisvaalien äänestysprosentti oli perus – eli viisi huomiota äänestämisestä

Kunnallisvaalit olivat ja menivät. Jostain syystä sitkeimmäksi keskustelunaiheeksi vaalien jälkeen saimme äänestysprosentin, 58,2. Yleisesti kerrottu tarina oli syvän pettynyt ja hämmästynyt: miksi olemme näin huonoja demokratiassa? Miksi emme osaa äänestää, oikein tai väärin? Miksi juuri nyt luottamus järjestäytyneeseen yhteiskuntaa on romahtanut? Miksi olemme Kreikan tiellä ja vaivumme anarkiaan millä minuutilla hyvänsä?

Kun vaalien tulosta katsoo erilaisten avoimesti saatavilla olevien datojen ja tutkimusten kautta, saadaan näkyviin vähän erilainen kuva.

Kaikkien suomalaisten vaalien äänestysprosentit romahtivat 1980-luvulla aiempaa alemmalle tasolle. Tämän lisäksi kuitenkin 1990-luvun aikana kunnallisvaalien äänestysprosentti kuitenkin putosi vielä aivan omalle tasolleen. Siinä missä 1970-luvulla kunnallinen osallistuminen kiinnosti vielä noin kolmea neljännestä suomalaisista, ollaan viimeisenä kahtena vuosikymmenenä pyöritty 50 ja 60 prosentin tienoilla.

Kunnallisvaalit siis lakkasivat kiinnostamasta 20 vuotta sitten. Vuoden 2012 kunnallisvaalit olivat vain nytkähtelyä. Seuraavaksi viisi tarkempaa huomiota. Kaikki tilastotiedot tulevat Tilastokeskukselta tai Oikeusministeriöltä.

1. Kunnallisvaalien äänestysprosentit romahtivat 90-luvun lamassa.

Vielä 1992 kunnallisvaaleissa äänesti 70,9 prosenttia suomalaisista. Tämä olisi kai nykyään hyväksi hyväksytty äänestysprosentti. Vuonna 2000 äänestysprosentti oli kuitenkin enää 56. Sen jälkeisissä kolmissa vaaleissa ollaan noustu vähän ja pyöritty lopulta varsin pienellä välillä. Oikeastaan sen jälkeiset muutokset eivät ole olleet kovin ihmeellisiä.Mistä kaikki huuto ja mekastus nyt juuri sitten johtuu? Kyse on trendin katkeamisesta. Kansakunnan viisaat toivoivat äänestysprosentin vuonna 1976 alkaneen laskun pysähtyneen vaaleihin 2004.

No, eipä käynyt niin. Toisaalta myös, äänestysprosentti oli käytännössä sama kuin vuonna 2008, että mikään suunnaton kansanvallan katastrofi tässä ei nyt kuitenkaan ole sylissä.

Lama ei tietenkään ole ainoa selitys sille, miksi 1990-luvulla äänestäminen ei enää napostellut. Katsoaan lisää kohta.

2. Kaikkien vaalien äänestysprosentit romahtivat. 80-luvulla.

Äskeisestä kuvasta nähdään toinenkin jännittävä juttu. Suomalaisen demokratian orgasmipiikki on näköjään ajoittunut vuoden 1980 tienoille. Sen jälkeen sekä kunnallisvaalien että eduskuntavaalit äänestysprosentit putosivat pysyvästi noin kymmenellä prosenttiyksiköllä. Mikäli siis ollaan kiinnostuneita äänestämisen epäseksikkyydestä, pitäisi pohtia tuota romahdusta

Samoin jos halutaan löytää sukupolviselityksiä (Nuoria ei äänestäminen kiinnosta! Pelataan vain xboxia ja syödään pullaa!), niillä pitäisi selittää 60- ja 70-luvuilla syntyneiden äänestyskäyttäytymistä (liikaa taloudellista menestystä! Liian vähän taloudellista menestystä!), ei 80- ja 90-luvuilla syntyneiden. Äänestysprosentit rupeavat nimittäin laskemaan vuonna 1965 syntyneiden tultua äänestysikään.

Jos joku tietää tästä tehdyn tutkimuksia, saa linkata!

3. Isoissa kaupungeissa äänestetään laiskasti, pienissä aktiivisesti.

Suurten kuntien äänestysprosentti. Helsinki poistettu, mutta on samassa välissä. X-akselilla asukasluku, Y-akselilla äänestysprosentti.

Yhdessäkän  yli 30 000 asukkaan kaupungissa äänestysprosentti ei ollut yli 60.  Toisaalta ylivoimaisesti suurin osa alle 8000 asukaan kunnista äänesti  60-70 prosentin aktiivisuudella. Esimerkiksi  alle 5000 asukkaan  kunnista (joita on yhteensä melkein kolmannes kaikista kunnista) vain  noin kymmenessä jäätiin alle 60 prosentin.

Pienten kuntien äänestysprosentit. X-akselilla kunnan asukasluku, Y-akselilla äänestysprosentti.

Eli siis nimenomaan suurissa kapungeissa äänestäminen ei kiinnosta. Tämä saattaisi johtua siitä, että vaikka Espoon kukaan ei voi ajatella muodostavan yhtenäistä yhteisöä. Suuremmissa kaupungeissa kaupunginosien sisäiset erot ovat tärkeämpiä.

4. Keskitulo ja korkeakoulutettujen osuus eivät vaikuta kunnan äänestysprosenttiin, eläkeläisten määrä kyllä.

Kokosin  taulukkoon joukon erilaisia tilastokeskuksen kuntatilastoja ja  äänestysprosentit manner-Suomesta. Tein näile yksinkertaisia tilastollisia testejä, käytännösä vain katsoin korrelaatioita kunnittaisen äänestysprosentin ja erilaisten muiden muuttujien välillä. Kuntien tasolla tulotaso ja  koulutustaso tai ulkomaan kansalaisten osuus eivät (ainakaan  tilastollisesti merkittävästi) korreloineet äänestysprosentin kanssa.  Vuokralla asuminen kyllä, negatiivisesti, ja eläkeläisten osuus, positiivisesti. Nämä molemmat liittyvät eroon suurten ja pienten  kaupunkien välillä, käytännössä selittyvät sillä.

On mahdollista, että tarkemmalla analyysillä (esimerkiksi tarkastelemalla vain alle 30 000 asukkaan kuntia) yhteyksiä kuitenkin löytyisi. Tässä aineistossa esimerkiksi korkeakoulutettujen osuus korreloi negatiivisesti äänestysprosentin kanssa, mutta sekin selittyy sillä, että isommissa kaupungeissa on niin paljon enemmän korkeakoulutettuja.

5. Korkeampi äänestysprosentti ei välttämättä muuttaisi lopputulosta.

Yksi mahdollinen syy äänestämättäjättämiselle on, että ajattelee kaikkien muiden osaavan tehdä myös oman itsen kannalta riittävän hyvät äänestyspäätökset. Että on valmis hyväksymään enemmistön kannan.

Eduskuntavaalien jälkeen tehdyssä kyselyssä (luku 7) ei käytännössä löydetty kuin hyvin pieniä eroja äänestäneiden ja niiden äänestämättä jättäneiden, jotka tällaiseen kyselyyn suostuvat vastaamaan, välillä.

Vaikka olisikin tosi kiva, että kaikki jaksaisivat raahautua sinne kopille, eivät tulokset näköjään juuri muuttuisi.

Ainakaan isoissa ideologisissa linjoissa. Käytännössä kuitenkin varmasti esimeriksi viime eduskuntavaaleihin nousseella äänestysprosentilla ja jytky jytky jytky -Timon virneellä on yhteys. Puolueiden valtasuhteet voisivat toki heilahdella.

Yhteenveto: Kunnallisvaaleissa äänestäminen ei kiinnosta ketään, eikä varsinkaan isoissa kaupungeissa.

Seuraa oletuksia: pienissä kaupungeissa asuu vanhoja ihmisiä, jotka äänestävät. Keski-ikäisistä iso osa ei. Politiikkaa tehdään entistä enemmän arvot edellä. Arvot eivät pääse näkymään kunnallisvaaleissa, joissa keskustelu myös arvopohjaisista päätöksistä degeneroituu helposti tekniseksi puuhasteluksi. Suurinta osaa Suomen kunnista hallitsee joko Keskusta yksin, tai Demarit ja Kokoomus kahdestaan. Silloin äänestämällä vaikuttaminen saattaa oikeasti olla vähän hankalaa.

Lisäksi henkilövaalit varmaankin kiinnostavat. Presidentinvaaleissa äänestysprosentti on aivan omaa luokkaansa. Kunnallisvaaleissa henkilövetoinen tarina on huono: kunnallisvaalit tarvitsisivat ideologisen, joukkopuolueen tarinan. Sellaista on vaikeaa rakentaa vuonna 2012. Pormestarimalli voisi auttaa äänestysprosentin kanssa, mutta toisaalta niin voisi jokaiselle äänestäjälle jaettu satanenkin.

Ehkä äänestäjät tarvitsevat kuntaansa jonkun myyttisen kosketuksen, jotta jaksaisivat äänestää niin “pikkuasioista” kuin oman kuntansa kehittämisestä. Toisaalta ajatus kaupunginosavaltuustoita voisi saada näistä luvuista varovaista tukea.

Mikäli kunnallisvaalien äänestysprosentteja haluttaisiin nostaa, tehtäisiin pormestari joka kuntaan ja isompiin muutaman tuhannen hengen paikallisvaltuustoja. Varsinainen kaupunginvaltuusto koottaisiin näiden paikallisten elinten suhteiden mukaan. Tämä mahdollistaisi ylätason päätöksentoen, toisi henkilökamppailun myös kunnallisvaaleihin ja loisi lähidemokraattisen rakenteen.

Jos siis tällainen äänestysprosentti koettaisiin erityisen ongelmalliseksi. Tällaisessa mallissa olisi toki muita huonoja puolia, eikä se välttämättä edistäisi valistunutta päätöksentekoa kunnallisista asioista. Mutta ajatuskokeena.