University of Helsinki
Äänestin presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella Haavistoa. En riemusta kiljuen tai pupillit innosta kutistuen, vaan koska ajattelin Haaviston olevan potentiaalinen hyvä haastaja huomattavasti huonommille ehdokkaille. Taktikoin vaaleissa, olen viileesti cool ja ylpeä siitä.
Viileys ja cool kestivät noin kello 20.30 asti. Ennakkoäänten tultua tilanne oli vielä auki. Kun ääntenlaskennan kehitys alkoi näyttää yhä lupaavammalta ja lupaavammalta, tarttui hurmos minuunkin. Olin Tavastialla vihreiden kanssa. Eilen illalla se oli hyvä paikka olla. Jännitys, onni ja ilo todella ovat tarttuvia.
Tästä huolimatta, tai nimenomaan tästä johtuen, Suomen tasavallan presidentin valitseminen suoralla kansanvaalilla on parhaassa tapauksessa hölmöä, pahimmassa tapauksessa suorastaan järkyttävää kansan harhaanjohtamista.
Nämä presidentinvaalit teräväpiirtävät 2000-luvun median ja yhteiskunnallisen keskustelun rajat verkkokalvoillemme. Presidentinvaaleista on nostettu huomattavasti suurempi haloo kuin kaksista viimeisistä vaaleista yhteensä. Tämä ei ole ihme. Presidentin valinta suoralla kansanvaalilla pelkistää poliittisen todellisuuden sellaiseen muotoon, jota nykyinen julkisuus kykenee käsittelemään.
Tähän on kolme keskeistä syytä.
1) Presidentinvaaleissa päätetään yksilöstä
2000-luvun julkisen keskustelun todellisuus ei yksinkertaisesti ole kykeneväinen käsittelemään rakenteellisia asioita. Niinistöstä ja Haavistosta puolisoineen saa parempia kuvia kuin velkakriisistä tai geopolitiikan paluusta. Puolueelta on vaikeampi kysyä lempidrinkkiä.
Vaaleissa puolueenjohtaja joutuu aina edustamaan puoluetta. Presidentinvaaleissa enemmän vain itseään. Ehkä Arhinmäen tapauksessa tilanne oli erilainen – suosittu istuva puheenjohtaja voi vetää samalla rentoudella myös muissa vaaleissa.
2) Presidentinvaalit tarjoavat selkeät häviäjät ja voittajat
Faktat faktoina: ennen kuin meillä oli Big Brother, meillä oli presidentinvaalit. Ensimmäisellä kierroksella pudotetaan tylsemmät naamat, toisella kierroksella käydään selkeä kuningaskamppailu. Ei tarvitse odottaa hallitusneuvotteluja, kunnallispolitiikan diilejä, EU:n kasvottoman koneiston päätöksiä. Ei tarvitse ihmetellä, oliko äänellä nyt jotain vaikutusta johonkin vaiko ei. Ei tarvitse opetella ymmärtämään “vaikeaa” suhteellista vaalitapaa.
Lopussa seisoo kaksi kilpailijaa vastakkain kuukausien työn seurauksena, ottaa toisistaan mittaa. Voittajaa ei tarvitse arvailla tai spekuloida. Voittaja on joko Niinistö tai Haavisto. Voittaja saa puoli valtakuntaa ja linnan. Prinsessa tai prinssi pitää olla omasta takaa.
Toki mikään tästä ei pidä oikeasti paikkaansa, mutta siihen myöhemmin.
3) Suomen presidentillä ei ole mitään väliä
Suomen poliittinen järjestelmä on tällä hetkellä kaksinapainen ja kaksitasoinen. Suurin valta on pääministerillä ja siitä mutkan kautta tämän hallituskoalitiolla – tällä hetkellä siis käytännössä Kataisen ja Urpilaisen puolueiden sisäpiireillä. Valtakunnan tasolla toinen napa on Brysselissä. Suomen EU-joukkue säätää politiikan toista tärkeää ulottuvuutta, jossa toki myös pääministerillä ja ulkoministerillä on vahva osansa. Tärkeä on myös kunnallistaso, jossa asiat säädetään samalla tavalla puolueiden sisäpiirien avulla.
Presidentillä on tällä hetkellä muutama tärkeä tehtävä ulkopolitiikassa, toki, mutta nämä tehtävät eivät ole missään suhteessa presidentinvaalien ympärillä käytyyn keskusteluun ja julkisuuteen. Helsingin kaupunginjohtaja vaikuttaa paljon, paljon enemmän kaikkien pääkaupunkilaisten ja ehkä jopa suomalaisten elämään – ja hänet valitaan kuitenkin todella epäseremoniallisesti puolueiden välisellä sopimuksella.
Summa summarum: presidentinvaalit kiinnostavat, koska niillä ei ole mitään väliä mutta niiden formaatti sallii viihteellisen revittelyn ja kansalaisvelvollisuuden arvokkuuden yhdistämisen. Vähän kuin saisi Kekkosen BB-taloon. Tai ehkä jopa, Mäntyniemi on og-BB, alkuperäinen pudotuspeli. Big Brother ei viihteellistä politiikkaa vaan lainaa sen viihteellisintä rakennetta.
Mielestäni presidentin nimitysoikeuden voisi poistaa ja ulkopolitiikan hoitamisen ja edustamisen tehtävät siirtää eduskunnan valitsemalle henkilölle. Tämä voisi nimeltään joko presidentti tai eduskunnan puhemies. Whatever.
MUTTA.
Preisidentinvaaleissa käydään monenlaista tärkeää symbolista kamppailua. Vaikka kuusi ehdokasta putosikin jo skabasta, vain yksi hävisi. Alla analyysi siitä, mitä kukin puolue tai ehdokas voitti symbolisen kamppailun saralla.
ARHINMÄKI ja Vasemmisto vetivät erittäin hyvin. 5,5 prosenttia on Vasemmistoliitto-nimisen puolueen oman ehdokkaan paras tulos presidentinvaaleissa. Puolueella ei edes ollut omaa ehdokasta kaksissa viime vaaleissa! Puolueen uhkapeli onnistui siis täydellisesti. Natosta keskusteltiin, tulos lähestyi Lipposta, olisi ylittänyt sen kirkkaasti, mikäli kamppanja olisi aloitettu aikaisemmin ja tehty hurmoksella. Kuitenkin Haavisto meni Väyrysestä kirkkaasti ohi. Paavo Arhinmäki on Helsingin suosituimpia poliitikkoja, ja positio kunnallisvaaleihin on loistava.
Paavon johtamaa ja kasvottamaa Vasemmistoliittoa ei voi enää pitää auringonlaskun puolueena.
VÄYRYNEN on eeppinen sankari. Toimen mies. Maaseudun Jeesus. Jeesuksen sandaalit. Herra talossa, tosin jatkossakin vain omassaan. Väyrynen ilmoitti olevansa ehdolla – kukaan ei uskonut. Väyrynen ilmoitti kisaavansa tosissaan toisesta kierroksesta ja presidenttiydestä – kukaan ei uskonut. Väyrynen myi herkullisia mukeja – mitä? Väyrysen yli 17 prosentin kannatus on ennen kaikkea suvereenin henkilökohtaisen taidon osoitus.
Näissä vaaleissa, piti siitä tai ei, Väyrynen saattoi yksin pelastaa Keskustan ja palauttaa Perussuomalaiset nk. omalle paikalleen. Väyrysen voitto oli varmasti jonkinlainen tappio miehelle itselleen (melko suurikin, todennäköisesti), mutta suoranainen riemuvoitto Keskustalle.
BIAUDET, ESSAYAH ja SOINI tekivät kaikki “tarpeeksi hyvän tuloksen” omalle puolueelleen. Biaudet’lla olisi ollut mahdollisuuksia ilman Haavistoa, tässä asetelmassa ei juuri tämän enempää. Monet RKP:n taustavaikuttajat olivat Niinistön takana myös rahoineen. Essayah oli olemassa. Soini sai peruskampanjalla peruskannatuksen eikä ollut vaarassa joutua pois oppositiojohtajan paikalta. Ei selvästi Timoa paljoa napannut tämä kampanjointi.
Vaaleissa hävisivät ainoastaan PAAVO LIPPONEN ja SDP. Yli kolmenkymmenen presidenttivuoden jälkeen alle seitsemän prosentin kannatus? Seriously? No, eipä tämä varmaankaan kellekään mikään yllätys ollut. Lipponen oli totaalisen väärä valinta demareiden ehdokkaaksi. Jo Urpilainen olisi vetänyt yli 10 prosenttia. Pöö vaan sinnekin, tervemenoa eläkepäiville. Älä kiltti kirjoita sinne Turun Sanomiin enää, ne kolumnit aiheuttavat lähinnä myötähäpeää.
Suurimmat voittajat olivat toki PEKKA HAAVISTO ja VIHREÄT. Suomessa on nyt (todennäköisesti) lähes kaksinkertainen määrä joskus vihreitä äänestäneitä. Näillä asioilla on väliä.
* * *
Lopuksi lainaan Erkki Perälää: “Kun tällainen instituutio nyt kuitenkin on olemassa, ja nauttii vieläpä kansalaisten suurta suosiota, presidentti voi halutessaan vaikuttaa yhteiskunnan ilmapiiriin merkittävästi puheenvuoroillaan ja kannanotoillaan.” Ehkä vielä enemmän kuitenkin presidentti vaikuttaa silkalla olemisellaan. Ei ole paljon rummutettu arvojohtajuus realisoitunut Halosenkaan kaudella. Sillä, kenet valitaan, on kuitenkin suuri symbolinen merkitys. Jätetään kokoomuslaiset presidentit sinne minne ne kuuluvat, 50-luvulle. Vasemmistolaiselle tulevaisuuteen katsovalle valinta Niinistön ja Haaviston välillä on selvä. En edelleenkään seiso hurmahenkisesti Haaviston joukoissa – mutta hyvin mielelläni murtaisin cooliuteni ja viileyteni uudestaan kahden viikon kuluttua kello 20 ennakkoäänten saapuessa.
Koska kamppailua käydään jälleen kansalaisliikkeen ja suurpääoman välillä, on toisella puolella aivan hirvittävästi paremmat resurssit kuin toisella. Minä ajattelin lahjoittaa jonkin pientä Haaviston kampanjaan.
Ja silti toivon, että joutuisin ajatelemaan näitä asioita viimeistä kertaa. Että nämä olisivat viimeiset presidentinvaalit.
En ehdi nyt suuremmin kommentoida, mutta pari heittoa:
Oon ainakin vassarina pettynyt tuohon 5,5:n tulokseen. Arhinmäki on kuitenkin parasta, mitä puolueella oli nyt tarjota, vaikka lähtikin kisaan vastahakoisesti, eikä tulos kuvasta Vasemmiston todellista kannatusta. Vimmaisen kampanjan puuttumista ratkaisevampaa oli vassareiden taktikointi tai sitten he arvioivat jonkun muun paremmaksi kandidaatiksi. Medianäkökulmasta vassarit taktikoivat itsensä auringonlaskun puolelle.
Sen sijasta väitän, että Väykin lukemat kuvastivat Keskustan todellista kannatusta. Se oli isäntä-Suomen sohaisu Kiviniemen linjaa vastaan. Kierosti Väyrysen pääseminen tokalle kierrokselle olisi ollut persuille paljon pahempi juttu, kun persukäännynnäiset olisivat palanneet uuteen, konservatiivisempaan ja maalaisempaan Kepuun – joka voi vieläkin tapahtua, koska kiviniemeläiset ovat nytkin helisemässä.
Ei, en unohda uskontunnustusta: äänestän Haavistoa toisella kierroksella. Kansanrintama se on Niinistön vastainen kansanrintamakin.
Mielestäni presidentinvaalit on karnevalisoitu aivan tietoisesti. Kansa saatiin etsimään arvojohtajaa liberalismi-konservatismi -akselilta. Todellisuudessa presidentillä on mielipidevaikuttajana äärimmäisen pieni rooli. Sen sijaan todellinen valta liittyy ulkopoliittiseen linjaan, jonka voi määritellä perinteisellä vasemmiston ja oikeiston välisellä jaolla. Yhteistyö Naton kanssa on ulkopolitiikan keskiössä, samoin EU:n liittovaltiokehitys ja talouskuri. Toisella kierroksella joudumme valitsemaan kahden oikeistolaisen välillä. Afgaanisiviilejä tuskin lohduttaa tieto siitä, että heitä pommittava ihminen on suvaitsevainen.
Kyllä oli vasemmiston täydellinen tappio. Ei pelkästään SDP’n.. Arhinmäen 5.5 prosenttia hyvä, kamoon – Lipposen täydellisen flopin tapahtuessa Arhinmäen olisi pitänyt kerätä vähän enemmän sossujen ääniä mutta ei. Kyllä pitäisi ei-porvareitten katsoa vähän itseään peiliin ja kehittää jotain mikä vetoaisi kansaan ja varsinkin nuorisoon. Nyt saivat vaan henkeen ja vereen vanhojen taistolaisten ja auttamattomasti vanhoihin kaavoihin jämähtäneitten vanhojen pierujen äänet (ja niitäkin hyvin vähän..) Ei lupaa hyvää..
Jos presidentillä ei ole enää todellista valtaa ja tehtävä vain ritualistinen, miksei saman tien muuteta valtiomuotoa perustuslailliseksi monarkiaksi. Silloin säästyttäisiin karnevalisoidulta henkilövaalilta joka kuudes vuosi.
Presidenttipeli on sitä paitsi vienyt huomion tärkeämmiltä kysymyksiltä Suomen ja Euroopan politiikassa. On rustattu kovia leikkauslistoja ja Euroopassa pankit näyttävät nyt välttävän kaiken vastuun.
Kuningas olisi sikäli hyvä, että kuningas tuskin voisi olla “työväen” (lue: pääoman) kuningas kuten Sauli-setä. Täysin epäpoliittinen monarkki nousisi aidosti puolueiden yläpuolelle kansakunnan virallisena variksenpelättimenä.
Rohkenen olla perusargumentistasi eri mieltä:
Presidentinvaalit, varsinkin nämä, ovat herättäneet kansan arvokeskusteluun.
Se, mitä presidentti sitten saa aikaan, ei varmaan mullista maata, mutta suurin juttu on jo tapahtunut, ajattelutavan muutos.
Esimerkiksi oman isäni ikäiset ja kaltaiset miehet ovat joutuneet pehmentämään kantojaan sekä homoja että siviilipalvelusmiehiä kohtaan, jopa itsekin, vaikka luulin olevani liberaali.
Se, miten vaaleissa lopulta käy, ei ole niin tärkeää.
Tärkeää on
a) että ihmiset, ja varsinkin nuoret, ovat aktivoituneet yhteiskunnallisessa debatissa ja kiinnostuneet politiikasta. Monia asiaa sivuavia ja jopa asian vierestä käytyjä kommentteja seuratessani olen ollut iloinen ihan vaan siitäkin, että toisilleen tuntemattomat ihmiset jakavat mielipiteitään, haastavat keskusteluihin, argumentoivat ja jopa osaavat antaa toisilleen kredittiä vaikka olisivat eri mieltä.
Tämä politiikasta kiinnostuminen on osittain perua viime eduskuntavaaleista ja persujen voittokulusta, mutta hauskaa että toimittajat jotka tulivat ulkomaita myöden tänne katsomaan miten persujen pj pärjää saivatkin huomata, että tällä kertaa Suomessa pärjäsi melko erilaisten arvojen mies.
b) vanhat / nuoret konservatiivit ovat joutuneet oikeasti miettimään todellisena vaihtoehtona sitä, että Suomea johtaa presidentti, joka ei jaa kaikkia samoja perinteisiä arvoja mitkä ovat olleet must 1950-luvulla, joillekin jopa ihan viime päiviin saakka. Se siis voi olla mahdollista, ja joidenkin mielestä jopa todennäköistä, että armeijan ylipäällikkö on sivari ja homo, ei niiden ominaisuuksien takia vaan siksi, että pystyisi hoitamaan sen homman.
Näkisin, että vaalien jälkeen monien homojen ja siviilipalvelusmiesten on helpompi nähdä oma tulevaisuutensa valoisampana kuin ennen, ja ennen kaikkea heteroiden ja/tai armeijan käyneidenkin asenteet on muuttuneet. Ja se on mahtava juttu.
Siksi toivon, että presidentinvaaleja tulee jatkossakin, voittajasta huolimatta.
Tuomas Enbuske on kuulemma tekemässä ohjelmaa vaaleista vähän samalla idealla.
Halonenhan ilmoitti hakevansa nimenomaan arvojohtajaksi – ja täydestä meni! Ilmeisesti kiinnosti ajatus suuntaa näyttävästä mammasta kaapin päällä. Nyt taas Haavisto ei hae arvojohtajaksi vaan kaikkien ymmärtäjäksi, ja Niinistölle on aika lailla sama mitä ihmismassat ajattelevat jostain elämän kiireisyydestä ja sosiaalisen pääoman puutteesta. Ehkä arvojohtajuus alkaa riittää – elän siinä toivossa, ja tilanne näyttäisi sikäli tosiaan hyvin pedaltulta suoran kansanvaalin lopettamisen kannalta.