Hotakaisen osa

Näkyi Kari Hotakainen voittaneen Runeberg-palkinnon, tai tarkemmin sanoen Hotakaisen Ihmisen osa voitti. Parnasson päätoimittaja Jarmo Papinniemi kirjoitti palkinnon inspiroimana blogissaan seuraavaa:

Ihmisen osa on yksi viime vuoden parhaita romaaneita, mm. siksi, että se onnistuu olemaan ajankohtainen yrittämättä väkisin olla ajankohtainen. Se ei ole ns. “aiheproosaa”, se ei “käsittele jotakin teemaa”, vaan se on sanataideluomus, jonka olennaisena juonteena on meidän aikaamme leimaava rahan logiikka ja mielikuvien markkinat.

Sain romaanin aikanaan joululahjaksi ja lukaisin saman tein. En tiedä millä mömmöllä Papinniemi kirjoitustaan vauhdittaa, muta minulle asti jakelu ei riittänyt. Onnistuin itse tulemaan asteen toisenlaiseen tulkintaan.

Kirja on hyvä, paikoin jopa erinomainen. Hotakainen kirjoittaa nerokasta sanailua kuin joku toinen johonkin toiseen aikaan. Romaanin perusidea on hyvä, siinä mun mukana vahva meta-juonne, romaani kirjoittaa itse itsensä kuin maagisesti. Synnytys ei ole neitseellinen, sieltä se kirjailijan naama Remingtonin varsien välistä kurkistaa.

Teksti on kyllä loistavaa.

Sitten Helena teki sen virheen, jota ei saisi tehdä: hän katsoi Kimmon ohi horisonttiin, eikä Kimmolle tehdä niin.
-Sä et nyt kuuntele.
Lause tuli äkkiarvaamatta ja kovaa ja siitä uupui edellisten lauseiden keveys ja pehmeys. Tuota lausetta Kimmo ei ollut vaivautunut mährehtimään ja marinoimaan, siksi sen tuoreus toi mieleen juuri järvestä nostetun lahnan, joka läsähtä muoviveneen pohjalle.
– Sori. Jäin miettimään sitä kaikkea mitä sä puhuit.
Se ei ollut totta, mutta vastaukssa oli yksi oikea sana, sä, ja sillä Kimmo leppyi.
Sä.
Eli mä.
Ihanaa.

Ihmisen osa nimenomaan on aiheproosaa. Koko kirja tuntuu tutkielmalta, miltä näyttää kapitalismi 2000-luvulla. Hotakainen kontrastoi lähes kömpelösti vanhan hyvän ajan pienen kapitalismin (pienyrittäjä maaseudulla 60-luvulla) ja modernin, puhumiseen pelkistyvän mielikuvien myynnin korkealla peilitaloissa, mutta esittää kyllä monta kiinnostavaa aisaa omistamisesta, totuudesta, puhumisesta ja pyrkyryydestä.

Hotakaisella on tapana kärjistää teoksensa ns. yli. Juoksuhaudantie ei ollut hauskaa luettavaa, sillä päähenkilön toiminta kävi lopussa nin creepyksi, oudoksi ja jollakin lailla epäuskottavaksi, että kokemus rupesi oikeastaan vähän kärsimään. Tälle kirjalle käy samoin. (Taudista ei ole vapaa myöskään Vadelmavenepakolainen, tuoreehkoista suomalaisista).

Kärjistää saa ja pitää, mielumin överit kuin vajarit (kuten Rosa Meriläinen sanoo), halu viedä tutkielmansa loogiseen ääripisteeseensä on lähes vastustamaton. Hotakaisen kannattaisi kuitenkin olla mies ja jättää se tekemättä. Teksti kadottaa parhaan teränsä siirtyessään uskomattomammille urille. Sen huomaa jo varhaisessa vaiheessa, lainauksessa mainittu Kimmo toimii taustakankaana romaaniin Suurelle Kehitelmälle – ja hahmo on helposti koko kirjan huonoin, ärsyttävin ja kaikkein hankalimmin ostettava. Hotakaisen kirjat olisivat parempia, jos mopo pysyisi ihan vaan muutaman piirun paremmin käsissä.

Miksi oletan sen liittyvän nimenomaan Hotakaiseen? Koska Bret Easton Ellis tekee sen niin paljon paremmin. Jopa Tervo tekee sen paremmin. Hotakaisen kärjistyksessä on liikaa yrittämisen tuntu. Hei Kari! Kirjoita seuraava samoin, mutta vähän pienemmäksi! Silloin siitä tulee aivan aidosti todella, todella suuri teos!

– –

Papinniemen tekstille on kyllä toinenkin lukutapa. Hotakaisen teos ei  tyhjene pelkästään kapitalismin analyysiin. Kertominen ja totuus ovat toisia tärkeitä teemoja. Sikäli kirja on suorastaan ansiokas. Sen lukeminen ei jätä oikeastaan hyvää oloa – ylläri, jos kyseessä on vuoden 2009 ajankuva – mutta jollakin tapaa enemmän maailmasta tietävän.

Mutta kun se voisi niin vähällä olla vielä niin paljon parempikin!