Arkistot kuukauden mukaan: helmikuu 2018

Sanna Rantahalvari: ”Kuin suuri yhteisvankila”. Juhani Ahon kokema sisällissota Helsingissä 1918

|

Kirjoitus on satoa syksyllä 2017 historian kandiohjelmassa järjestetyltä kurssilta ’Kuinka kirjoittaa historiasta’. Kurssilla tutustuttiin yleistajuisen historiankirjoittamisen eri muotoihin. Opiskelijat kirjoittivat kurssitöinä eripituisia tekstejä henkilöhistoriallisista aiheista. Oheisen blogitekstin on kirjoittanut fil.yo. Sanna Rantahalvari.

Sata vuotta sitten Helsingissä elettiin hyvin erilaista talvea kuin nyt. Sama lumi ja Ioska varmasti vaivasivat kaupunkilaisia, mutta suurempi huolenaihe oli tammikuussa 2018 alkanut sisällissota. Elintarvikkeista oli pulaa, kaupungeista puuttui laillinen järjestysvalta ja aseellisia kaarteja putkahteli sieltä täältä. Kaupunkitila militarisoitui, kuin punakaarti alkoi valvoa yhteiskunnallisesti merkittäviä rakennuksia valtauksensa jälkeen. Helsingissä elettiin ”kuin suuressa yhteisvankilassa”, kuten Juhani Aho luonnehti päiväkirjassaan.

Juhani Aho (1861–1921). Lähde: Haila, V. A. & Kauko Heikkilä: Suomalaisen kirjallisuuden historia, neljäs painos (julkaistu vuonna 1953 Suomessa). Wikimedia Commons.

Juhani Aho oli sisällissodan syttyessä 57-vuotias kuuluisa kansalliskirjailija, joka oli teoksessaan tottunut kuvaamaan kansan syviä rivejä. Kirjailijalle olikin shokki huomata, miten huonosti hän enää tunsi kansaansa. Arkinen elämä muuttui oudoksi ja uhkaavaksi, kun ”vartijoita ja vakoilijoita liikkui kintereillämme kaduilla ja vaani meitä monessa kodissakin”.

Sota muutti peruuttamattomasti arjen kaupungissa. Aho suhtautui tähän kenties hieman lakonisesti, sillä hän raportoi usein päiväkirjassaan siitä, kuinka hankalaa oli mennä Hufvudstadsbladetin toimistoon tai senaatin tiloihin, kun punakaartilaiset partioivat kaikkialla. Varsinaiset taistelut olivat kaukana Ahon kodista Eirasta, ja sotakokemus olikin ennen kaikkea henkinen, kun ”alituinen tunne tukehtumisesta ahdisti rintaa”.

Koko punaisen miehityksen ajan kirjailija jaksoi uskoa ja odottaa valkoisen Suomen armeijan saapumista. Aho oli porvariston tapaan suojeluskuntien puolella konfliktissa, sillä punakaarti horjutti hänelle tutun ja ikuisena pidetyn yhteiskuntajärjestyksen rakenteita. Sisällissota oli ohimenevä vaihe yhteiskunnassa, punakaartin ”talviyön unelmaa”, sillä Ahon mielestä valtaa kaupungeissa ja isänmaassa tulisi aina  käyttämään koulutettu omistava luokka.

Talviyön unelmaa seurasi Aholle ”hirmuinen kesä”, sillä sekä punaiset että valkoiset osoittautuivat hänelle pettymykseksi. Rakentavan eheyttämispolitiikan sijaan valkoiset asettuivat vallankahvaan ja punaiset suljettiin vankileireille. Tilanne alkoi helpottaa vasta 1920-Iuvulle tultaessa, kun uusi perustuslaki ja orastava talouskasvu vakauttivat kansakuntaa. 1920 julkaistussa romaanissaan Muistatko Aho puhuukin unohtamisen tärkeydestä, sillä vääryyksien ja kauheuksien muistelu ei panna yhteiskunnan haavoja, vaan silloin ”täytyisi verikostossa surmata kaikki”.

Juhani Ahon patsas Engelin aukiolla (Armfeltintie 6:n edustalla). Kuvaaja:
Grünberg Constantin, 1960-luku. Helsingin kaupunginmuseo.

Tekstin lähteenä on käytetty Ahon teosta ”Hajamietteitä kapinaviikolta” (1918) sekä romaania ”Muistatko” (1920).

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian kandivaiheen opiskelija Helsingin yliopistossa.

Elmo Mustonen: Miltä Eurooppa näytti intiaanin silmin?

|

Kirjoitus on satoa syksyllä 2017 historian kandiohjelmassa järjestetyltä kurssilta ’Kuinka kirjoittaa historiasta’. Kurssilla tutustuttiin yleistajuisen historiankirjoittamisen eri muotoihin. Opiskelijat kirjoittivat kurssitöinä eripituisia tekstejä henkilöhistoriallisista aiheista. Oheisen blogitekstin on kirjoittanut fil.yo. Elmo Mustonen.

Tisquantum astui purjelaivalle ensimmäistä kertaa elämässään päivänä, jona hänet siepattiin orjaksi, kesällä 1614. Massachusettsissa koko elämänsä viettänyt intiaani vietiin kahleissa Eurooppaan. Seuraavat kuusi viikkoa hän vietti kannen alla sidottuna, eläen kuivatulla turskalla. Hän pääsi vapaaksi Malagassa.

Malaga oli ahdas, välimerellinen ja meluisa. Kaupungissa oli suuri katedraali ja sitä ympäröivillä kukkuloilla kohosi linnoitus, joka oli rakennettu kivestä. Kirkossa oli lasi-ikkunat.

Eurooppalaiset asuivat liikkumattomissa taloissaan ympäri vuoden ja palelivat talvisin, koska eivät hallinneet lämpöeristystä yhtä hyvin kuin Amerikan alkuasukkaat. Pienestä kylästä kotoisin ollut Tisquantum on varmasti ollut sanaton. Kaikki ruoka oli hänelle vierasta. Miten hänen vatsansa kesti vehnää? Tai kananmunia? Pitikö hän oluesta? Hän oli elänyt koko elämänsä kalalla ja maissilla.

Squanto eli Tisquantum opettamassa kalatemppuaan. Lähde: Bricker, Garland Armor. The Teaching of Agriculture in the High School. New York: Macmillan, 1911, s. 112. Wikimedia Commons.

Miltä Eurooppa haisi? Suuret, ahtaat kaupungit ovat varmasti lemunneet inhottavilta. Maallakin oli karjaa, hevosia ja sikoja, joita hän ei koskaan ollut nähnyt. Meille tuttu navetan tuoksu oli hänelle uusi ja epämiellyttävä. Jopa ihmiset haisivat pahalta, sillä Euroopassa peseydyttiin paljon harvemmin kuin Amerikassa.

Espanjalaisille munkeille Tisquantumin sielu oli ykkösprioriteetti. Ei tiedetä, kääntyikö hän kristityksi. Luultavasti hän osallistui jumalanpalveluksiin Euroopassa ollessaan. Miltä tuntui palvoa vierasta jumalaa oudolla kielellä? Miten hän sovitti oman kansansa uskonnolliset perinteet kristinuskoon? Tisquantum taivutteli munkit päästämään hänet protestanttiseen Englantiin. Ymmärsikö hän kristikuntien välisen vihanpidon?

Ehkä vielä kiinnostavampaa on miettiä asioita, jotka Tisquantum tunnisti. Euroopassakin noudatettiin tiukkoja sukupuolirooleja. Varakkaat osoittivat statustaan kalliilla vaatteilla ja koruilla. Sotaa käytiin jatkuvasti ja se oli poikkeuksetta miesten tehtävä. Ruoka tuli pöytään merestä ja pelloilta. Ehkä kotoutuminen ei ollutkaan niin vaikeaa. Lopulta Euroopassa oli ehkä sittenkin enemmän tuttua kuin vierasta.

Tisquantum palasi lopulta kotiin kuuden vuoden jälkeen ja löysi kotikylänsä tautien autioittamana. Maailma, jota hän oli paennut, oli ehtinyt hänen edelleen. Ne intiaanit, jotka hän löysi, eivät luottaneet häneen enää. Hänestä oli tullut liian eurooppalainen. Hän kuoli englantilaisten parissa 1622.

Hän oli poissa vain kuusi vuotta. Tuona aikana koko se maailma, jossa hän oli kasvanut, tuhoutui äkisti. Englantilaiset rakensivat linnoituksen hänen kotikylänsä paikalle. Koti, johon Tisquantum yritti niin pitkään päästä takaisin, oli lakannut olemasta.

Tekstin lähteenä on käytetty Charles C. Mannin teosta 1491 – Amerikka ennen Kolumbusta (2005).

Kirjoittaja on kandivaiheen historianopiskelija Helsingin yliopistossa.

Tuomas Harju: Julius Tallberg, Lauttasaaren omistaja

|

Kirjoitus on satoa syksyllä 2017 historian kandiohjelmassa järjestetyltä kurssilta ’Kuinka kirjoittaa historiasta’. Kurssilla tutustuttiin yleistajuisen historiankirjoittamisen eri muotoihin. Opiskelijat kirjoittivat kurssitöinä eripituisia tekstejä henkilöhistoriallisista aiheista. Oheisen blogitekstin on kirjoittanut fil.yo. Tuomas Harju.

Julius Tallberg (1857–1921) saattaa olla nimi, jota monikaan helsinkiläinen ei tunne. Hänen kädenjälkensä näkyy kuitenkin joka puolella Helsinkiä. Kolmen sepän patsasta, City-Käytävää ja Lauttasaarta ei olisi ainakaan nykymuodossa olemassa ilman ehtymätöntä tarmonpesää, Julius Tallbergiä.

Kolmen sepän patsas. Wikimedia Commons.

Tallberg oli synnynnäinen kauppamies. Jo teini-ikäisenä ensimmäisessä työpaikassaa rautakaupan apulaisena Turussa hän osoitti poikkeuksellista bisnesvainua. Tallberg oli myös ahkera: joka aamu hän lähti aikaisin myymään nauloja torille, mihin maalaiset tulivat ostamaan niitä. Ei siis mikään ihme, että hänellä oli jo 30-vuotiaana menestyvä rakennustarvikeliike Helsingissä.

Tallbergin tarmo oli kuitenkin kyltymätön. Helsingin rakennusbuumin kiihtyessä vuosisadan vaihteessa hän ryhtyi myös itse kivitalojen rakennuttajaksi. Tallbergin sanottiinkin olevan itse rakennustarvikeliikkeensä paras asiakas! Hän uskalsi myös rohkeasti levittäytyä uusille aloille. Tallberg oli perustamassa Suomen ensimmäistä sementtivalimoa ja rahoitti aloittelevia yrityksiä (esimerkiksi Strömbergin sähkökonetehdasta).

Tallberg oli kiinnostunut myös kotikaupunkinsa asioista ja hän aloitti kaupunginvaltuustossa vasta 31-vuotiaana. Erityisesti hän halusi varmistaa elinkeinoelämän edellytykset Helsingissä ja oli mukana niin satamaradan rakentamisessa kuin liikennelaitoksen perustamisessa. Hänellä oli myös silmää kaupungin kehittämiselle: kun hän osti korttelin Kaivokadun ja Aleksanterinkadun välissä rakentaakseen uuden hulppean myymälän, rakennutti hän samalla nykyisin City-Käytävänä tunnetun vilkkaan kauppakujan yhdistämään sen rautatieasemaan.

Tallberg oli myös aktiivinen lahjoittaja. Hänen perustamansa säätiöt lahjoittivat rahaa niin kaupungille kuin nuorille opiskelijoille. Hänen Helsingin kaupungille lahjoittamansa Kolmen sepän patsas komeilee yhä Aleksanterinkadun päässä, Tallbergin nimeä kantavan talon edessä.

Lauttasaari, ilmakuva. Kuvaaja: H. Sternberg, 1965. Helsingin kaupunginmuseo

Tallberg osti Lauttasaaren vuonna 1913 tarkoituksenaan myydä se eteenpäin kaupungille. Valtuusto ei kuitenkaan nähnyt vielä tuolloin tarvetta kaupungilla laajentua länteen ja hylkäsi tarjouksen. Tallberg päätti kehittää Lauttasaarta itse: hän perusti sinne lauttayhteyden Ruoholahdesta (jonka mukaan saari sai suomenkielisen nimensä!) ja antoi laatia asemakaavoja. Kun kaupunki lopulta liitti Lauttasaaren itseensä vuonna 1946, tuli se huomattavasti Tallbergin pyytämää hintaa kalliimmaksi!

Kirjoittaja on yleisen historian kandivaiheen opiskelija Helsingin yliopistossa.

 

Ville Eerola: Ajatuksia paikallishistoriasta

|

Vuosi sitten aloitin väitöstutkimukseni Helsingin yliopiston Eteläsuomalaisen osakunnan (ESO) Helsinki-suhteesta ja viime syksynä ryhdyin kirjoittamaan Lahteen vuoden 2016 alusta liitetyn Nastolan kunnan historiaa 1940-luvulta vuoteen 2015. Samanaikainen väitöskirjatyö suuntasi huomioni ensiksi siihen, mitä paikallishistorialla ylipäätään tarkoitetaan, ja miten se eroaa varsinaisesta akateemisesta tutkimuksesta.

Paikallis- ja nimenomaan kunnanhistorioiden kirjoittaminen on Norjan ja Englannin paikallishistoriaperinteen ohella ollut suomalainen erikoisuus. On esimerkiksi laskettu, että yksistään vuosina 1965–1994 Suomessa ilmestyi kokonaista 427 paikallishistoriallista monografiaa – ja kunta-, kaupunki- ja maakunta ynnä muiden historioiden lisäksi tulevat vielä kyläkirjat ja muut paikallishistorialuonteiset ja -aiheiset tutkielmat ja artikkelit, joiden määrää voi vain arvailla. Paikallishistoriaa sääteli pitkään aivan keskeisesti vuonna 1933 perustettu Paikallishistoriallinen Toimisto, nykyinen (2000–) Tilaushistoriakeskus (http://paikallishistoria.fi). Paikallishistoriallisen Toimiston vaikutusvalta perustui suurelta osin sen tieteellisesti meritoituneisiin jäseniin, ja esimerkiksi Toimiston puheenjohtajisto koostui vuosina 1936–1994 peräjälkeen kahdestatoista historian professorista.

Paikallishistoriallisen tutkimuksen lähtökohtana oli pitkään, että kunnanhistorioita kirjoittamalla voitaisiin täyttää valkoiset läiskät Suomen kartalla, jolloin niiden pohjalta voitaisiin kirjoittaa kansallista, ”varsinaista” historiaa. Tavoitteena oli, että kun ”nämä asiat olisivat tulleet riittävän monessa pitäjässä tutkituiksi, niiden nojalla voitaisiin selvittää vastaavat kysymykset yleisemminkin”. Paikallishistoria oli Suomen historiaa, minkä edellytyksenä taas oli paikallishistorioiden yhteismitallisuus ja vertailukelpoisuus, mihin vaadittiin riittävää normittamista ja standardisointia. Samalla kunnanhistorioille muodostui eräänlainen kaava, josta todettiin vuonna 1986, että se muistutti ”jonkinlaista tyhjää ristikkoa joka täytetään työntämällä sinne erilaisia laatikoita ja nämä laatikot sisältävät vähän kustakin asiasta”. Tällainen ristikoiden täyttäminen oli johtanut siihen, että paikallishistoriat olivat ”hukanneet elämän”. Samaan aikaan ne olivat ongelmallisia myös tieteellisen historiantutkimuksen suuntaan.

Vaikka paikallishistoria oli suosittua, se kärsi akateemisesti vähäisestä arvostuksesta nimenomaan siksi, ettei se täyttänyt akateemiselle tutkimukselle elintärkeää johtavan tutkimuskysymyksen vaatimusta. Hyvin kuvaavia ovat Paikallishistoriallisen Toimiston ensivuosien voimamiesten Eino Jutikkalan ja Pentti Renvallin lausunnot paikallishistoriasta. Kun Turkuun valittiin Suomen historian professoria vuonna 1957, myös paikallishistoria joutui suurennuslasin alle. Jutikkala totesi tuolloin paikallishistorioihin viitaten: ”Professorinvirkaa täytettäessä tällaisia julkaisuja ei yleensä voi pitää sen kummempina ansioina kuin lääketieteen professorinviran hakijalle erikoisalan praktiikkaa tai juridiikan professorinvirkaa hakevalle toimintaa tuomioistuimen jäsenenä. Ne ovat rutiinityötä.”

Akateemista tutkimusta luonnehtii näkökulman valitseminen ja tutkimuksen suorittaminen kylmän johdonmukaisesti valitusta näkökulmasta käsin. Tässä mielessä akateeminen tutkimus ei siis ole niin sanottua totaalihistoriaa, jossa pyritään sanomaan ”kaikesta kaikki”, mitä paikallishistorian taas voi katsoa olevan. Totaalihistorian edessä historiankirjoittaja on kuitenkin jo lähtökohtaisesti mahdottoman ja ehkä järjettömänkin tehtävän edessä. Jos vaikkapa puolen tusinan ihmisen on vaikea päästä yksimielisyyteen siitä, mitä pankkiryöstön yhteydessä tapahtui muutamassa minuutissa, miten voitaisiinkaan päästä yksimielisyyteen siitä, mitä tapahtui kokonaisessa kunnassa kolmen neljäsosavuosisadan aikana? Historiankirjoituksessa kysymyksen on klassisesti muotoillut Leopold von Ranke 1800-luvulla: wie es eigentlich gewesen ist? mitä oikeastaan tapahtui? Kysymykseen onkin mahdotonta vastata tyhjentävästi, objektiivisesti, sillä historiankirjoitus on tulkintaa, ja nimenomaan perusteltua tulkintaa.

Kun Nastolan historiaa kirjoittaessa pohtii omaa aihettaan näistä lähtökohdista käsin, huomaa olevansa hyvin mielenkiintoisen aiheen äärellä. Nastolan historiassa on moniakin piirteitä, jotka ovat sille leimallisia. 1960- ja 1970-luvuilla Nastola oli eräinä vuosina Suomen nopeimmin teollistuva kunta ja kaiken kaikkiaan Nastolan kasvu oli tuona aikana poikkeuksellisen voimakasta. Väestönkasvu oli voimakkaan muuttoliikkeen myötä hallitsemattoman nopeaa, kymmenisen prosenttia vuodessa. Samalla harjulla sijaitsevan kunnan rakenne muodostui sekin poikkeukselliseksi, niin sanotuksi nauhataajamaksi. Voimakkaasta muuttoliikkeestä johtuen nastolalainen identiteetti on sekin mielenkiintoinen aihe. Samalla ympyrä tulee kierroksensa täyteen, helsinkiläisidentiteetti ESO:ssa kun on väitöskirjani tärkeä teema.

VTM, FM Ville Eerola on historioitsija, joka julkaisi viime vuonna suomalaisen meri- ja telakkateollisuuden historiasta kertovan teoksen ”Kun rauta kelluu. Välähdyksiä suomalaisen meriteollisuuden vuosisadasta”. Parhaillaan hän syventyy tutkimuksissaan helsinkiläisyyden ja nastolalaisuuden teemoihin.

Niina Hägg & Minna Hilska: Helsingin historia ja digitoitujen aineistojen mahdollisuudet

|

Sana digitalisaatio on pyörinyt koko 2000-luvun niin keskusteluissa tieteen suunnasta kuin työelämän mullistuksista. Myös historiantutkimus on törmännyt digitalisaation tuomiin mahdollisuuksiin hyödyntää aineistoja aivan uusilla tavoilla. Suomessa erilaisilla muistiorganisaatioilla, museoilla, arkistoilla ja kirjastoilla, on pitkät ja vakiintuneet perinteet erilaisten aineistojen säilyttämisessä. Myös lukuisilla järjestöillä, yhdistyksillä ja yksityisillä henkilöillä on hallussaan valtaisa määrä historiantutkimusta hyödyttävää aineistoa. Digitalisaation vuosisadalla näillä organisaatioilla on edessään aineistojensa uudenlainen avaaminen yleisön käyttöön. Mahdollisuudet hyödyntää tätä jatkuvasti digitaaliseen muotoon saatettua varantoa ovat valtavat emmekä varmasti ole nähneet vielä kuin pienen osan tästä potentiaalista.

Helsingin kaupungin historiatoimikunta on vuoden 2017 lopulta alkaen ryhtynyt pohtimaan Helsingin kaupungin historian digitoitujen aineistojen monipuolisempaa hyödyntämistä tutkimus- ja julkaisutyössään. Helsingin menneisyydestä löytyy paljon kiinnostavia ja monille tuntemattomia tapahtumia, tarinoita, henkilöitä ja paikkoja. Historiallisten aineistojen digitointi mahdollistaa yhä enenevässä määrin aineistojen näkyväksi tekemisen myös laajalle yleisölle. Helsinkiä käsittelevää digitoitua aineistoa on paljon ja sen määrä kasvaa jatkuvasti. Rikasta ja monipuolista Helsingin historiaan liittyvää materiaalia on myös monilla kaupunginosayhdistyksillä ja -seuroilla, joskin näistä vain pieni osa on toistaiseksi digitoitu. Vanhemmilta ajoilta visuaalisesti näyttäviä alkuperäisaineistoja on vähemmän, mutta 1900-luvulle tultaessa esimerkiksi kuvista ja audiovisuaalisesta materiaalista on pikemminkin runsaudenpulaa.

Tästä seuraa omat haasteensa. Lähihistoriaa koskevia aineistoja on paljon, mutta niiden hyödyntämistä rajoittaa tietosuoja ja tekijänoikeudet. Tekijänoikeuksia on ehdottomasti kunnioitettava ja tietosuojan on täytettävä perustehtävänsä. Työn alla oleva uusi tietosuoja-asetus herättää kuitenkin monilla tahoilla suurta epävarmuutta. Esimerkiksi Museoliitto on vedonnut, että muistiorganisaatioiden perustehtävät ja tutkimustyö turvattaisiin myös uuden tietosuoja-asetuksen puitteissa. Tämä sama koskee myös historiantutkimusta. Digitalisaation tarjoamat mahdollisuudet saattavat vesittyä jos mitään henkilöihin liittyvää ei saa julkaista verkossa. Kärjistetysti voisi kysyä, kiinnostaisiko ketään katsella vaikkapa valokuvaa 50-luvun helsinkiläisestä katunäkymästä, jossa jokaisen kulkijan kasvot olisi sensuroitu tunnistamisen pelossa?

Historiallisten digitoitujen aineistojen hyödyntämisessä on siis valtavat mahdollisuudet, mutta myös monia haasteita. Yhteistyöstä kiinnostuneita organisaatioita löytyy, aineistoja on valtavasti tarjolla ja tekniset ratkaisutkin lienevät pitkälti ratkaistavissa. Käyttöoikeudet ja tietosuoja-asiat tulee ratkaista niin ikään tapauskohtaisesti, mikä onkin yksi eniten aikaa ja resursseja vaativa vaihe aineistojen julkaisua suunniteltaessa. Eri organisaatioiden välinen avoin yhteistyö helpottaisi tällä hetkellä sirpaleisten aineistojen yhteenkokoamista ja vähentäisi päällekkäisen työn määrää, mikä tällä hetkellä vie suuren määrän monen organisaation resursseja. Monet muistiorganisaatiot ovatkin havahtuneet digitalisaation ja avoimen datan tuomiin mahdollisuuksiin, ja erilaisia palveluita on rakennettu myös yhteistyöprojekteina. Näistä ehkä tunnetuin on Finna.fi-hakupalvelu, jossa monet arkistot, museot ja kirjastot ovat jo mukana.

Helsingin kaupungin rikas historia on ehdoton voimavara, joka ansaitsee tulla huomioiduksi myös digitaalisia aineistoja ja nykyteknologiaa, kuten karttapaikannuspalveluita hyödyntämällä. Runsaat aineistot mahdollistavat erilaisten Helsingin historiaa koskevien julkaisujen kohdentamisen erilaisille yleisöille. Koululaisille ja opiskelijoille olisi mahdollista räätälöidä kokonaisuuksia historian opiskelun tueksi. Matkailijat voisivat suunnitella Helsingin vierailuaan myös historiaa hyödyntäen, kuten monet meistä tekevät jo lähtiessämme muihin eurooppalaisiin kaupunkeihin. Yhtä hyvin myös kaupungin asukkaat saisivat perehtyä asuinalueensa menneisyyteen, koska kiinnostus oman kaupunginosan historiaan on tällä hetkellä vahvassa nosteessa.

Käyttäjien osallistamisesta sisällöntuotantoon on kannustavia esimerkkejä ulkomailta. Yleisön mukaan ottaminen historiakulttuurin tuottamiseen mahdollistaisi uudenlaiset kulmat kaupungin historiaan ja saattaisi nostaa esiin aiheita, joita perinteinen historiantutkimus ei ole osannut ottaa huomioon. Kaupungin historian näkyväksi tuominen uusin keinoin on varmasti pitkällä tähtäimellä kannattava panostus sekä Helsingin historiasta kiinnostuneille että kaupungille itselleen.

Kirjoittajat ovat historiasta 2017 valmistuneita filosofian maistereita, jotka kartoittivat vuoden 2017 lopussa Helsingin kaupungin historiatoimikunnan (lisätietoja https://www.hel.fi/kanslia/fi/paatoksenteko/historiatoimikunta) toimeksiannosta Helsingin historiaa koskevia digitoituja aineistoja.

Maiju Wuokko: Reklam! Centrum för Näringslivshistoria

|

Pitkät kihlajaiset -tutkimushankkeemme pääsi Suomalais-ruotsalaisen kulttuurirahaston tuella verkostoitumismatkalle Tukholmaan tammikuussa 2018. Matkan tarkoituksena oli tutustua liike-elämän ja politiikan suhteita tutkiviin ruotsalaisiin kollegoihin sekä ”Ruotsin Elkaan” eli Centrum för Näringslivshistoriaan.

No nonsense -vakuutusmainontaa

CfN kätkee sisälleen 70 hyllykilometriä noin 7000 yrityksen ja muun liike-elämän toimijan tuottamia asiakirjoja, valokuvia ja esineitä. Suurimpiin kokonaisuuksiin kuuluu tele- ja informaatioteknologiajätti Ericssonin arkisto. CfN säilyttää myös muotikonserni H&M:n aineistoja, mukaan lukien näytekappaleet tunnettujen muotisuunnittelijoiden laatimista erikoismallistoista.

CfN:n esittely huoneessa, joka on jäljitelmä Ericssonin johtokunnan kokoushuoneesta. Isäntinämme toimivat tutkimussihteeri Anders Houltz ja arkistonhoitaja Benito Peix Geldart (ylhäällä oikealla).

Äkkiseltään ei ehkä tulisi ajatelleeksi, että CfN:ssa on paljon myös Suomeen liittyviä aineistoja, jotka olisivat kiinnostavia muillekin kuin yritys- ja taloushistorioitsijoille. Esimerkiksi parhaillaan ajankohtaisista kuohuvista vuosista 1917–1918 on tallentunut kuvauksia ja analyyseja ruotsalaisten yritysten ja järjestöjen asiakirjoihin.

Arkistoon säilytettäväksi annetut aineistot pysyvät luovuttajaorganisaatioiden omistuksessa. Niillä säilyy siis oikeus myöntää tai evätä tutkimuslupa materiaaleihinsa. CfN:n vierailumme isäntien mukaan lupa yleensä heltiää – pankkeja ja asianajotoimistoja kenties lukuun ottamatta. Arkiston tutkimuspalveluista voi luonnollisesti kysyä apua lupahakemuksia varten.

Materiaalista yrityshistoriaa

CfN:ssa tutkimusta tehneiden kollegojen mielestä isäntiemme maalaama kuva oli hieman ruusuinen. Heidän kokemustensa perusteella luvan saaminen voi aluksi vaatia jonkin verran töitä. Niinpä lupahakemusta laatiessa kannattaa miettiä esimerkiksi sanavalintoja ja aikahaarukkaa. ”Kartellien” sijaan voi ilmaista tutkivansa ”yhteistyötä”, ja johonkin tiettyyn skandaaliin liian ilmiselvästi viittaavan ajankohdan sijaan voi tutkimuslupaa hakea pitemmälle ajanjaksolle.

CfN kannattaa pitää mielessä, kun pohtii, mistä etsiä uusia ja aiemmin hyödyntämättömiä aineistoja tutkimuksiinsa. Kuten sanottu, aineistot voivat antaa paljon paitsi yritys- ja taloushistorioitsijalle, myös vaikkapa kulttuuri-, sosiaali- ja politiikan historian tutkijalle.

Edellisten taas kannattaa panna merkille, että CfN:aan Tukholman Brommassa pääsee Helsingistä nopeammin kuin kotimaiseen Elinkeinoelämän keskusarkistoomme Mikkelissä… Matkakulujen kattamiseen voi – kuten projektimme teki – hakea apurahaa esimerkiksi juuri Suomalais-ruotsalaiselta kulttuurisäätiöltä.

Allekirjoittanut haluaa tosin muistuttaa kollegojaan myös Elkasta! Mikkelissä on leppoisa tunnelma, mukavaa henkilökuntaa, joustavat aukioloajat ja jännittäviä, aivan liian vähän hyödynnettyjä aineistoja. Niin ja HUOM. Nälkäinenkin historiantutkija pysyy useamman päivän hengissä pelkillä Siiskosen riisipiirakoilla. Nimim. kokemusta on!

Blogikirjoitus sisältää tuotesijoittelua 😉

Kirjoittaja on FT ja poliittisen yrityshistorian tutkija, joka tutkii työnantajien strategisia valintoja ja yleis- ja työmarkkinapoliittisia tavoitteita Tupo-Suomessa. Tutkimus on osa hanketta Pitkät kihlajaiset: Yritykset ja kolmikantakorporatismi Suomessa 1940–2020. (https://blogs.helsinki.fi/kihlajaiset/).