Espanja, maanosamme majakka

Kaija Virta – Helsingin Sanomat – 4.2.2010

Euroopan unionin kiertävä puheenjohtajuus ei Lissabonin sopimuksen aikana enää tuo entisenlaista hohtoa ja huomiota. Kun puheenjohtajamaana on nyt kooltaan ja poliittiselta profiililtaan keskinkertainen Espanja, kuka välittää.

Espanjalla on kuitenkin loistavan majakan lähimenneisyys kaikkea muuta kuin vähäisessä asiassa, siirtymisessä diktatuurista demokratiaan. Kysykää vaikka puolalaisilta, unkarilaisilta tai chileläisiltä. He muistavat espanjalaisen valomerkin.

Viime syksynä huipentunut 1989-romantiikka esitti demokratisoitumisen moraalisesti ehdottomana äkkikeikauksena: kansa virtasi hurraten kaduille, ja kukistuneet johtajat luikahtivat häpeissään takaovesta.

Näinhän järjestelmänvaihdos ei läheskään aina ole tapahtunut, ei entisissä sosialistimaissa eikä muualla maailmassa. Monella suunnalla on seurattu, usein tietoisesti, 1970-luvun Espanjan mallia. Siinä pääosassa eivät ole avoin taistelu ja voitonhuuma vaan itsehillintä, varovaisuus ja takahuoneissa tehdyt kompromissit.

Kenraali Francisco Francon itsevaltius alkoi vuosien 1936-39 sisällissodasta, jossa arvellaan kuolleen jopa puoli miljoonaa ihmistä. Sodan jälkeen kymmeniätuhansia teloitettiin. Puolueet kiellettiin. Valtion perusarvoja olivat vanhoillinen katolilaisuus ja fasismin maustama isänmaallisuus.

Erikoista oli, että maan alle tai maanpakoon joutunut oppositio pohjusti tulevaisuutta jo 1960-luvulta alkaen kriittisellä itsetutkistelulla. Samoin tekivät ne francolaisuuden tukivoimat, jotka ymmärsivät muutoksen väistämättömäksi Francon jälkeen.

Kummallakin puolella haluttiin välttää 1930-luvun jyrkästä poliittisesta kahtiajaosta syntyneen sisällissodan toisinto. Laajalti pelättiin, että kansallisominaisuuksina pidetyt anarkistisuus ja väkivaltaisuus saavat francolaisuuden sortuessa muuten ylivallan.

Kun Franco syksyllä 1975 kuoli, espanjalainen maltin malli toteutettiin kolmen keskeisen henkilön ja kahden sopimuksen avulla.

Francon valtaistuimelle nostama nuori kuningas Juan Carlos piti siirtymäkaudella valtion koossa ja asevoimat rauhallisina. Kuningas valitsi pääministeriksi francolaisen virkamiehen Adolfo Suárezin, josta kehkeytyi suosittu keskustaporvarillinen poliitikko. Vahvimman oppositiopuolueen kommunistien johtaja Santiago Carrillo hyväksyi vastoin kannattajiensa mielipidettä kuningasvallan jatkumisen.

Suárez voitti ensimmäiset vapaat vaalit vuonna 1977, ja niiden jälkeen kaikki poliittiset voimat äärioikeistoa ja baskiseparatisteja lukuun ottamatta neuvottelivat niin sanotun Moncloa-palatsin sopimuksen. Se pohjusti instituutioiden demokratisoimista mutta oli myös tulopoliittinen sitoumus palkankorotusten ja inflaation hillitsemiseksi.

Samalla tehtiin epävirallinen “unohduksen sopimus”, jonka mukaan menneet jätetään menneiksi eikä vanhan vallan edustajia vaadita tilille.

Espanja demokratisoitui muutamassa vuodessa, liittyi Natoon 1982 ja EEC:hen 1986. Nykyinen pääministeri, sosialisti José Luis Rodríguez Zapatero, on vasta viides hallituksen vetäjä demokratian aikana.

Newyorkilainen professori Omar Encarnación on pitänyt Espanjan mallia ahkerasti esillä ja todennut sen haastaneen monet suositut siirtymäteoriat.

Sopimuspohjainen, eliittien sisällä neuvoteltu diktatuurin purkaminen ohitti kansalaisyhteiskunnan. Espanjassa vapaa kansalaistoiminta on edelleen vähäistä. Toisaalta espanjalaiset ovat olleet spontaanisti valmiita osoittamaan vakuuttavin joukoin mieltään, jos demokratian on katsottu olevan uhattuna esimerkiksi terrorismin vuoksi.

“Unohduksen sopimus” ei noudata kansainvälisen ihmisoikeusliikkeen käsitystä, jonka mukaan demokratia käy aidosti mahdolliseksi vasta kun menneet vääryydet on selvitetty oikeudessa tai totuuskomissioissa. Espanjassakin 2000-luvun oikeisto- ja vasemmistohallitukset ovat katsoneet aiheelliseksi joillakin aloilla avata historiakeskustelun uudelleen. Sen ei kuitenkaan katsota todistavan siirtymäkauden vaitiolosopimusta virheeksi.

Taloudessa Espanjan siirtymäkausi oli kaukana entisissä sosialistimaissa ja Latinalaisessa Amerikassa sovelletusta armottomasta sokkihoidosta. Sosiaaliturvaa ehdittiin Espanjassa vahvistaa ennen kuin vuonna 1982 valtaan tullut ensimmäinen vasemmistohallitus ryhtyi toden teolla vapauttamaan talouselämää ja työmarkkinoita. Siksi espanjalaiset Encarnaciónin mukaan ovat vuosikymmenet sietäneet laajaa työttömyyttä.

Espanjassa on valtavasti siirtolaisia, mutta parlamentissa ei ole äärioikeistolaista siirtolaisvastaista puoluetta.

Espanjan majakalle on yhä käyttöä. Maailmassa on Freedom House -järjestön mukaan 47 vapaudetonta ja 58 vain osaksi vapaata valtiota.

Encarnación on pohdiskellut Espanjan esimerkin käyttökelpoisuutta muun muassa Venäjän kannalta. Pidän ilahduttavana hänen muistutustaan siitä, että historiaan ja instituutioraameihin perustetut ennakko-oletukset eivät aina ratkaise. “Demokratia on enemmänkin tosielämän poliittisten toimijoiden taitojen ja lahjakkuuden tulos”, professori väittää.

Terveisiä Mihail Gorbatšoville, joka ensi tiistaina täyttää 79 vuotta, ja pilven päälle Boris Jeltsinille, joka olisi tässä kuussa täyttänyt saman verran. Yritys oli hyvä.