Painajainen sanoin ja kuvin

Pahaa unta on käsitteellistetty eri kielissä hieman eri tavoin, joskin yhtäläisyyksiäkin voi havaita. Suomen kielen painajainen, joka vanhassa suomen kielessä esiintyi myös rinnakkaismuodossa painaja, viittaa olentoon, joka ahdistaa nukkujaa asettumalla hänen päälleen ja painamalla häntä. Germaanisten kielten painajaistermistö viittaa samanlaiseen olentoon, nimittäin maraan, joka piinaa nukkujia. Näin selittyvät esimerkiksi ruotsin mardröm, englannin nightmare, hollannin nachtmerrie ja saksan Nachtmar. Nykysaksassa yleisin painajaisunta tarkoittava termi on kuitenkin Albtraum eli Alptraum. Sekin viittaa pahoja unia tuottavaan olentoon eli haltiaan (Alb tai Alp), joka asettuu maran ja suomalaisen painajaisolennon tavoin nukkujan päälle ja häiritsee painollaan hänen untaan. Samanlainen mielikuva selittää myös ranskan kielen cauchemar-sanan, joka tarkoittaa nukkujaa painavaa maraa. Norjan- ja tanskankielisellä alueella painajaisunta kuvataan sanoilla mareritt ja mareridt, jotka viittaavat maran ”ratsastamiseen” nukkujan päällä.

Vaikka yö ja pimeys on useissa kulttuureissa yhdistetty pelottaviin asioihin ja pahuuteen, edellä käsitellyistä esimerkeistä vain englannin nightmare, hollannin nachtmerrie ja saksan Nachtmar liittävät painajaisunen ja -olennon eksplisiittisesti yöhön. Sama ajatus tavataan kuitenkin myös slaaviselta kielialueelta, jossa esiintyy muun muassa öiseen aikaan liikkuvaa pelottavaa hahmoa tarkoittava termi nocnitsa eri muunnoksineen.

Painajaisterminologian globaali tarkastelu paljastaisi epäilemättä kiinnostavia kulttuurisidonnaisia eroavaisuuksia, mutta jo tämä suppea eurooppalaisella aineistolla tehty pintaraapaisu riittää osoittamaan, että kaukanakin toisistaan asuvat väestöt ovat personifioineet pahojen unien alkuperän varsin samansuuntaisesti. Me nykyihmiset emme kuitenkaan välttämättä enää ajattele pahansuopaa myyttistä uniolentoa, vaikka käytämmekin siihen viittavia sanoja puhuessamme pahoista unista. Mutta kuten taannoisessa blogikirjoituksessani toin esiin, mara, nocnitsa ja niiden hengenheimolaiset ovat viime vuosina nousseet kauhufilmien kuvastoon ja tulleet sitä kautta takaisin laajempaan tietoisuuteen.

Oman ulottuvuutensa painajaisten käsitehistoriaan tuovat kulttuurit, joissa kirjoitetaan tai on kirjoitettu kuvamerkeillä: onko kuvasymboleilla ehkä jokin yhteys painajaisia koskeviin mielikuviin ja jos, niin millainen? Myös muinaisessa Egyptissä uskottiin, että pahojen unien taustalla olisi demonien kaltaisia olentoja. Painajaisten kuvailtiin myös asettuvan tai putoavan nukkujan päälle. Mutta egyptiläinen hieroglyfikirjoitus tuottaa ensisilmäyksellä katsottuna pienoisen pettymyksen: pahaa unta tarkoittava käsite rswt wt, jossa adjektiivi on sijoittunut pääsanan perään, on ilmaistu merkeillä, jotka vastaavat yksittäisiä äänteitä pääosin samoin kuin nykyeurooppalaiset kirjainmerkit. Ilmaus näyttää kuvamerkein kirjoitettuna harmittomalta ja suorastaan hellyttävältä pienine kananpoikineen:

rswt                                        ḏwt   

Unta tarkoittavan rswt-sanan perässä oleva  silmä, jolla ei ole äännearvoa, viittaa egyptiläisten käsittäneen, että ihminen näkee unen – siis samaan tapaan kuin suomeksi kerrotaan, että nähtiin sellainen ja sellainen uni. Viimeinen merkki, jolla silläkään ei ole äännearvoa, on kuitenkin varpunen. Faraoiden maassa varpusta ei maaniteltu hakemaan siementä, koska se teki niin muutenkin. Itse asiassa suuret varpusparvet verottivat satoa, joka tarvittiin leipien leipomiseen ja oluen panemiseen. Varpusen läsnäolo kertoi kuvakieltä ymmärtämättömällekin, että kyse oli pahasta asiasta. Pahan unen olemuksesta hieroglyfien hahmo ei kuitenkaan kerro mitään, vaikka egyptiläisten mytologia tunsi lukuisia hirviömäisiä olentoja.

Kiinalainen kuvakirjoitus sitä vastoin sisältää kiinteämmän yhteyden painajaisen kokemiseen. Selkeimmin tämä ilmenee painajaisunta ja sen näkemistä tarkoittavasta merkistä yǎn ja sen vanhemmasta variantista:

Sekä uudempaan että vanhempaan muotoon sisältyy ensinnäkin demonia, kummitusta ja pelottavaa tarkoittava merkki:

Koska useimmat kiinalaiset kirjoitusmerkit ovat aikojen kuluessa muuttaneet muotoaan, kummitusta tarkoittava merkki näyttää nykyisin kaikkea muulta kuin aavemaiselta, mutta sen taustalle kätkeytyy ihmistä muistuttava hahmo, jolla oli käärmemäinen häntä. Tuhansia vuosia sitten sen alkumuoto näytti tällaiselta, selvästikin nykyhahmoaan pelottavammalta:

Painajaisunta tarkoittavan merkin osana nähdään myös painamista tarkoittava merkki tai :

Siinä neljä eri symbolia painaa alas merkkiä, joka symboloi maata ja maaperää:

Ajatus on siis pohjimmiltaan samanlainen kuin eurooppalaisilla kielialueilla. Kiinassakin on terminologian kautta kerrottu painajaisunesta se olennaisin eli ruumiillinen kokemus ahdistavasta painosta.

Kiinan kielessä on muitakin painajaisia tarkoittavia sanoja, kuten è mèng, sananmukaisesti ’paha uni’. Kirjoitusmerkeillä termi voidaan kirjoittaa useilla tavoilla, esimerkiksi

Pahuus on monitahoinen ilmiö, joten on ymmärrettävää, että sitä voidaan kuvata useilla symboleilla: Ensimmäisen version taustalla on ehkä surullisia kasvoja esittävä jadenaamio, joskin toisen tulkinnan mukaan kyseessä olisikin kuningasta esittävä merkki, jota piirittää (?) neljä suuta:

Toinen, vaihtoehtoinen painajaista tarkoittava symboli koostuu hautaa ja sydäntä tarkoittavista merkeistä

Kolmannessa versiossa sydämen merkki yhdistyy merkkiin, joka oli haudan symbolin toisinto. Sillä voi olla useita täysin eri merkityksiä käyttöyhteydestä riippuen:

Molempia yhdistää äännearvo tai , joka tuo ne lähelle painamisen (ja sen kokemisen) käsitettä.

Unta tarkoittavien kirjoitusmerkkien osana nähdään kuunsirppiä esittävä merkki:

Tällä merkillä viitataan muun muassa auringonlaskuun ja yöhön. Sen yllä nähdään keskimmäisessä versiossa merkki, jonka taustalla on tuhansia vuosia vanha kuva vuoteella makaavasta, käsiään heiluttelevasta ihmisestä:

Varhaisemmissa kirjoituksissa nukkuva ihminen ja hänen vuoteensa piirrettiin pystyasentoon, kunnes se käännettiin normaaliin horisontaaliin nukkumisasentoon, johon keskimmäisessä versiossa nähtävä merkki viittaa.

Uudemmissa versioissa unissaan liikkuvan nukkujan on korvannut metsää tarkoittava merkki

Yhdistelmä voidaan tulkita eri tavoin, kuten viittaukseksi illankoittoon: aurinko laskee metsän taakse ja hämärä laskeutuu. Mutta metsä voidaan ymmärtää myös symbolina tilalle, jossa ihminen on tutun ympäristönsä ulkopuolella.

Kiinalainen merkistö tarjoaa kiinnostavan esimerkin kuvakirjoituksesta, jossa merkit itsessään välittävät tietoa uniin ja painajaisiin liitetyistä mielikuvista. Jokapäiväisessä käytössä niillä kirjoittavat ja niitä lukevat tuskin kuitenkaan tulevat ainakaan tietoisesti ajatelleeksi merkkien taustoja yhtä vähän kuin nykysuomalainen ajattelee savupirtteihin ja navettoihin hiipivää kummajaista painajais-sanaa käyttäessään.

Kirjallisuutta:

Alexandre Baratta, Luisa Weiner, Luisa & Olivier Halleguen, Le cauchemar: histoire du concept, données cliniques et implications sociétales. L’Information psychiatrique, 2010, Vol.86 (1), 73–78.

Li Hongjing & Darren Lu, (Mèng): Origin of a Dream. Beijing 26.11.2020. https://www.pressreader.com/china/beijing-english/20201126/281874415961215

Sing-Chen Lydia Chiang, Collecting the Self: Body and Identity in Strange Tale Collections of Late Imperial China. Sinica Leidensia, no. 67. Leiden and Boston: Brill 2005.

Kasia Szpakowska, Nightmares in Ancient Egypt. Teoksessa Le cauchemar dans l’Antiquité: Actes des journées d’étude de l’UMR 7044 (15–16 Novembre 2007, Strasbourg, toim. Jean-Marie Husser, Alice Mouton. Paris: France de Boccard, 2010, 21–39.

Painajaisia silmästä silmään

 

 

 

 

 

 

 

Projektimme viimetalvinen painajaiskokemuskeruu tuotti myös vastauksia, joissa kerrottiin, miten kauhuelokuvien katsominen tuotti joillekuille painajaisia. Jotkut myös kertoivat jättämänsä katsomatta liian pelottavia ja ahdistavia elokuvia ja tv-ohjelmia juuri painajaisia välttääkseen. Koska itse muistan näkemiäni unia ani harvoin enkä juuri koe painajaisia, ainakaan niin, että muistaisin asian, päätin uteliaana kokeilla, miten kauhuelokuvien säännöllinen katsominen vaikuttaisi omaan unimaailmaani. Sen vuoksi katsoin alkusyksyn aikana noin neljänäkymmenenä peräkkäisenä iltana ennen nukkumaanmenoa jonkin kauhuelokuvan. Tulokset jäivät laihoiksi: en muista ainuttakaan unta kyseiseltä ajanjaksolta. Koin myös nukkuneeni joka yö kuin tukki.

Kun sitten kollega Kaarina Koski edellisessä blogikirjoituksessa käsitteli juuri kauhuelokuvien tuottamia painajaiskokemuksia, päätin – niin historiantutkija kuin vain olenkin – tarkastella kauhuelokuvia ja niiden tapaa kuvata pahoja unia ja myyttisiä uniolentoja. Katsomieni elokuvien joukossa oli nimittäin useita sellaisia, jotka käsittelivät painajaisunia, unihalvauskokemuksia ja niihin liittyvää mytologiaa. Kyse ei ollut sattumasta, vaan siitä, että elokuvia valitessani huomasin antavani etusijan sellaisille, jotka liittyivät otsikon tai juonitiivistelmän perusteella projektimme aihepiiriin. Havaitsinkin elokuvien tulkinnoissa ilmeisiä yhteyksiä niihin käsityksiin, joita uniin liittyvä kansanperinne samoin kuin esimodernista ajattelusta kertovat lähteet välittävät.

Heti alkuun on kuitenkin todettava, että päällimmäinen kuva 2000-luvun englanninkielisistä kauhuelokuvista on käsikirjoitusten luvattoman heikko taso. Kauhuelokuvagenre tuntuu lepäävän aika primitiivisten audiovisuaalisten tehokeinojen varassa eli katsojaa säikytellään varjoilla, pimeillä huoneilla sekä musiikki- ja ääniefekteillä. On kieltämättä jännittävää katsoa, kun ulkonäöltään hirviömäinen olento lähestyy piinallisen hitaasti vuoteessa nukkuvaa tai kylpyammeessa torkkuvaa suojatonta ihmistä, mutta yhdessäkään katsomassani elokuvassa juoni ei kestä kriittistä tarkastelua. Hyvistä käsikirjoittajista on ilmeisesti pulaa tai sitten elokuvantekijöillä ei ole hääppöinen kuva nykyihmisen kyvystä loogiseen toimintaan. Ehkä oma tympääntymiseni epärationaalisiin juonikuvioihin selittää, miksi elokuvien katsomisen vaikutus jäi omassa unimaailmassani olemattomaksi.

Kun puhutaan painajaisia käsittelevistä elokuvista, monelle lienee tutuin vuonna 1984 ensi-iltansa saanut silpomisjännäri Painajainen Elm streetillä, alkuperäiseltä nimeltään A Nightmare on Elm Street. Siinähän elävältä poltettu lastenmurhaaja Freddy Krueger ottaa nukkuvia amerikkalaisteinejä hengiltä varsin värikkäillä tavoilla. Uni toimii väylänä, jonka kautta pahan ihmisen sielu tai haamu pääsee jatkamaan kauheuksiaan valvemaailmassa. Käsitys on samankaltainen kuin esimodernin ajan ihmisten tulkinnoissa unen ja todellisuuden häilyvästä rajasta

  • Painajainen Elm streetillä ­-elokuvan suosio johti usean elokuvan mittaiseen sarjaan, joissa ajatusta valvemaailmaan realisoituvasta unihahmosta hyödynnettiin yhä uudelleen ja uudelleen. Mutta sama ajatus on läsnä monessa tuon elokuvakaanonin ulkopuolisessa elokuvassa. Sellaisia ovat muun muassa After She Wakes (2019), Be Afraid (2017), Dead Awake (2016), Dreamkatcher (2020), Mara (2018), The Nightmare (2015), Sleep Paralysis (2004), Slumber (2017) ja Sweet Dreams eli The Figment (2018). Monessa muussakin kauhuelokuvassa uni ja todellisuus sekoittuvat tai elokuvissa on vähintäänkin yksi kohtaus, jossa nukkuva ihminen kokee painajaisunen tai painajaismaisen hallusinaation, ikään kuin varoituksena tai enteenä odottavista hirveyksistä, mutta edellä mainitut elokuvat keskittyvät kuvaamaan painajaiskokemuksia, painajaisolentoa, unihalvausteemaa tai kaikkia näitä. The Nightmare eroaa muista siinä, että se esitetään dokumentaarina, joka pohjautuu autenttisiin unihalvauskokemuksiin.

Unihalvaushan on tila, jossa ihminen tiedostaa ympäristönsä tapahtumia mutta ei kykene liikuttamaan kehoaan. Tilaan voi liittyä aistihavaintoja pahan läsnäolosta tai pelottavan olennon asettautumisesta nukkujan päälle, sananmukaisesti painamaan häntä. Unihalvaukseen voikin yhdistyä myös kokemus hengitysvaikeuksista. Lapsena koin muutaman kerran unihalvauksen, mutta ilman mielikuvia outojen olentojen läsnäolosta. Yhden kerran koin unihalvauksen päiväsaikaan, kun ilmeisesti torkahdin automatkalla. Muu perhe istui siinä ympärilläni. Muistan kokeneeni unihalvauksen joka kerran ahdistaviksi, koska en uskaltanut antaa periksi väsymyksen tunteelle, vaan kamppailin itseni hereille.

Aikuisiällä olen kerran ”nähnyt” painajaisolennon, ”herättyäni” yöllä keskimääräistä rasittavamman päivän jälkeen. Sillä oli musta ihmismäinen ruumis ja ilmeettömät vitivalkoiset ihmismäiset kasvot aivan minun kasvojeni päällä, kun se lepäsi päälläni, mutta siihen ei mielestäni yhdistynyt unihalvausta enkä ennättänyt kokea näkyä pelottavaksi, koska se katosi niin nopeasti ja koska aihepiiriä tuntevana tajusin heti, mistä oli kysymys. Projektimme keräämistä kokemuksista välittyy kuitenkin se, että unihalvauskokemus samoin kuin paha uni saattaa jättää kokijalleen pitkäaikaisen pelon ja ahdistuksen tunteen, ja ymmärrän sen hyvin. Myös läpikäymäni aineistot 1400–1600-luvuilta antavat ymmärtää, että painajaiset ja unihalvauskokemukset yhdistettiin usein paholaiseen tai noituuteen.

Elokuvantekijät toistavat siis ikiaikaisia, universaalissa kokemusperinteessä esitettyjä tulkintoja ja mielikuvia uni- ja valvemaailman rajan häilyvyydestä samoin kuin pahojen unien ja unihalvauksen yliluonnollisesta alkuperästä. Useassa elokuvassa vilahtaa Henri Fuselin vuonna 1781 maalaama kuuluisa painajaisolentoa esittävä kuva. Lisäksi saatetaan näyttää muitakin painajaisaiheisia taideteoksia, ja elokuvan päähenkilö, joka saatetaan kuvata autuaan tietämättömäksi unihäiriöistä, pannaan googlaamaan lisätietoa unihalvauksesta ja sen aiheuttavista kansaperinteen tuntemista olennoista. Unihalvausta itseään kuvataan sovinnaiseen tapaan tilana, jossa nukkuja ei kykene liikuttamaan kehoaan mutta jossa hän on tietoinen itsestään ja ympäristöstään. Joissain elokuvissa nukkujan silmät avautuvat unihalvauksen ajaksi, mikä tietysti lisää kuvauksen dramaattisuutta, kun puolustuskyvytön ihminen joutuu seuraamaan luokseen hiipivän uniolennon liikkeitä.

Tavallisin painajaiskokemusten uhri on näissä elokuvissa nainen tai lapsi. Myös miehiä kuvataan painajaisten ja unihäiriöiden uhreina, mutta harvemmin ja he ovat vain sivuhenkilöitä. Elokuvien markkinointiin valmistetuissa julisteissakin toistuvat nais- ja lapsihahmot.

Yleiseurooppalaisessa, ei täysin kristinuskon dogmien mukaisessa perinteessä myös painajaisolento on usein mielletty naispuoliseksi, ja se on tunnettu lännessä nimellä mara ja idässä nimellä nocnitsa tai jollain näiden nimien toisinnoilla. Katsomistani elokuvista Dead Awake ja Mara sekä jossain määrin Slumber perustavat painajaiskuvauksensa juuri tähän uskomusperinteeseen.

Be Afraid sitä vastoin kuvaa yhden uniolennon asemesta useampia tai ainakin kahta hirviötä, jotka jostain syystä majailevat hylätyssä rautatietunnelissa. Toki tässäkin voidaan halutessa nähdä yhteyksiä kansanperinteen, nimittäin kuvitelmiin peikoista, jotka kaappaavat ihmisiä ja varsinkin lapsia vuoren sisään. Be Afraidin kammotukset ovatkin enemmän kiinnostuneita lapsista, ja sama painotus näkyy Dead Awakessa, Dreamkatcherissa ja Slumberissa.

Be Afraidin johtava hirvitys kuvataan varjomaiseksi mieheksi, joka käyttää samanlaista hattua kuin Freddy Krueger. Hattupäinen unihirviöjengin kingi vilahtaa myös elokuvassa The Nightmare, ja myös Sweet Dreamsin -elokuvan kummajainen taitaa olla miespuolinen. Moderni filmilore on siis luonut uuden miehisemmän vastineen vanhalle naishahmoiselle painajaisolennolle. Ehkä myös Slenderman-hahmo on vaikuttanut perinteen uudistumiseen mieskeskeiseen suuntaan.

After She Wakes -elokuvassa käsitellään unihalvauksen ohella monia muitakin unihäiriöitä: unissakävelyä, unissapuhumista sekä öisiä kouristus- ja kauhukohtauksia. Katsojalle luodaan se kuva, että niitä aiheuttaa yksi tai useampi hiilenmusta rivosuinen hirviö. Vähitellen unihäiriöteema kuitenkin peittyy sekavan perhedraaman alle eikä katsoja elokuvan loppuessa ole varma, esitettiinkö tapahtumat loppujen lopuksi muuna kuin päähenkilön painajaisunena, mikä tarkoittaisi sitä, että hän näki painajaisunia painajaisunista – kaiketi sellainenkin on mahdollista.

Dreamkatcherissa, jonka nimi on päätetty kirjoittaa noin ilmeisesti siksi, ettei sitä sekoitettaisi Stephen Kingin romaaniin perustuvaan Dreamcatcher-elokuvaan, painajaisolento pysyy epämääräisenä pahansuopana henkiolentona, joka ulottaa vaikutuksensa ihmisiin ennen muuta uniensieppaajan kautta. Juoni on siis ankkuroitu Amerikan alkuperäisasukkaiden uskomuksiin, vaikka uniensieppaajien avulla on päinvastoin yritetty torjua pahoja unia.

Yhteistä kauhuelokuvien kuvaamille painajaisolennoille näyttää olevan se, että ne eivät pelkästään tuota painajaisia ja unihalvauskohtauksia, vaan ne myös tappavat ihmisiä tai vähintäänkin kaappaavat lapsia näiden vanhemmilta. Joissain filmatisoinneissa painajaisolento pysyy enimmäkseen taka-alalla mutta riivaa ihmiset vahingoittamaan itseään tai toisiaan. Olentojen motiiveja ei selitetä – ne edustavat ikiaikaista pahuutta ja ovat sen vuoksi läpeensä pahoja ja tekevät pahaa.

Pahan ja yliluonnollisen läsnäolosta huolimatta näiden elokuvien maailmankuva on maallistunut ainakin jos ajatellaan kristinuskon vähäistä näkyvyyttä: vaikka unihirviön ulkomuodossa voi olla piirteitä, jotka on kristillisessä perinteessä yhdistetty paholaiseen, siitä ei koskaan puhuta paholaisena. Noituusteemakin pysyy taka-alalla. Painajaisia ei myöskään yritetä torjua pappien eikä uskonnon avulla – ainakaan näissä katsomissani elokuvissa ei suoriteta ensimmäistäkään kristillistä manausriittiä, vaikka se teema onkin tuttu riivauksia käsittelevistä elokuvista. Sitä vastoin joissain elokuvissa on viitteitä ei-kristillisten uskonnollisten käsitysten ja riittienkin hyödyllisyydestä uniolentoa torjuttaessa.

Samoin tieteen merkitys jää vähäiseksi, vaikka eräissä elokuvissa esiintyy lääkäreitä, psykologeja ja psykiatreja, jopa pääosassa. Dead Awake -elokuvassa unihalvauskokemuksesta kärsiviä auttava psykiatri on tieteellisen maailmankatsomuksensa sokaisema ja kieltäytyy uskomasta sitä totuutta, jonka kansanperinne tarjoaisi. Samoin Dreamkatcherissa vasta väkivaltaiseksi yltyvä tapahtumaketju saa perheen äitipuolen, ammatiltaan psykoterapeutin, tajuamaan, että painajaiset eivät aina tapahdukaan vain pään sisällä.

Maran sivuhenkilöihin kuuluu psykologi, joka vetää unihalvauskokemuksista kärsivien tukiryhmää; hänkin suhtautuu epäillen kokemusten todenperäisyyteen. Päähenkilö, rikospsykologi, oivaltaa kuitenkin vähitellen murhanhimoisen painajaisolennon olevan totisinta totta ja valitsevan uhreikseen ihmisiä, jotka ovat tarkoituksella tai tahtomattaan tappaneet toisia ihmisiä tai jotka kuvittelevat aiheuttaneensa toiselle hengenmenon omalla toiminnallaan. Pahuuden esitetään siis ammentavan energiaa ihmisten syyllisyydestä ja syyllisyydentunteesta. Tulkinnassa voi nähdä yhtäläisyyksiä kristillisen ajattelun kanssa, vaikka uskonto muuten jää kerronnasta täysin syrjään.

Slumber-elokuvan päähenkilö on kliininen unitutkija, joka kuitenkin toimii järkyttävän epäammattimaisesti, sillä hän jättää tutkittavansa toistuvasti pulaan. Katsojaa voi hämmästyttää sekin, missä välissä hän itse nukkuu, jos hän käyttää päivät potilaiden vastaanottamiseen ja perheasioidensa hoitamiseen ja valvoo yöt unihäiriöistä kärsiviä seuraten (silloin kun ei juuri kriittisellä hetkellä haahuile sairaalan käytävillä). Vaikka unitutkija vähitellen vakuuttuu painajaisten yliluonnollisesta alkuperästä, Slumber-elokuvassa suurimman avun tarjoaa maahanmuuttajataustainen nuori mies, joka työskentelee sairaalassa siivoajana ja joka tuntee nocnitsaa koskevan perinteen.

Universaali painajaisolentoperinne esitetäänkin useassa elokuvassa totuutena, jonka rationaalinen maailmankuva on työntänyt ylimielisyyttään syrjään. Dead Awaken psykiatrin silmät avautuvat kyllä lopuksi, mutta liian myöhään. Saman elokuvan toinen akateeminen hahmo, unihäiriöitä tutkiva lääkäri on sitä vastoin havainnut yliluonnollisen painajaisolennon olevan totisinta totta. Hän on jopa kehittänyt rokotteen, jolla painajaisen kuristusotteen saa kirpoamaan. Rokotteita ja folklorea yhdistelevän lääkärin hahmo kuitenkin vaikuttaa epäuskottavalta ja ennen kaikkea näyttää siltä – elokuvan tekijät ovat ilmeisesti ajatelleet, että koululääketieteestä irtioton tehneen lääkärin pitää näyttää kaikelta muulta kuin lääkäriltä.

Sikäli kuin elokuvassa esiintyy poliiseja, hekään eivät tarjoa painajaisolentojen ahdistelemille turvaa, sillä katoamisten tai kuolemantapausten sattuessa heidän mielenkiintonsa suuntautuu tähän maailmaan kuuluvien syyllisten etsimiseen. Be Afraid -elokuvassa yhteisön korkein poliisiviranomainen on tosin tietoinen asioiden tilasta mutta toimii rautatietunnelissa majailevien painajaisolentojen kätyrinä vastineeksi siitä, että sai tyttärensä takaisin.

Ihminen on siis painajaiskokemuksissaan elokuvien maailmankuvassa varsin yksin niin kuin kukin meistä todellisuudessa onkin uneksiessamme ja unihäiriöitä kohdatessamme. Yliluonnollista pahaa on vaikea torjua, ja siksi kaikilla elokuvilla ei olekaan onnellista loppua.

Jätän mediatutkimuksen tehtäväksi sen selvittämisen, miten yleisiä painajaisista kertovat elokuvat ja tv-sarjat ovat nykyisen visuaalisen kauhukerronnan genressä. Vaatimaton otantani riittää kuitenkin osoittamaan, että universaali tai ainakin eurooppalainen painajaisperinne jaksaa innoittaa 2000-luvun anglosaksisen maailman elokuvantekijöitä.

 

Kirjallisuutta

Norman Cohn, Europe’s Inner Demons: The Demonization of Christians in Medieval Christendom (2000), luku “The night-witch in popular imagination”.

Louise S. Milne, ”Terrors of the Night: Charms against the Nightmare and the Mythology of Dreams”. Incantatio 6 (2017) https://core.ac.uk/download/pdf/195354101.pdf

Catharina Raudvere, Föreställningar om maran i nordisk folktro (1993)

Catharina Raudvere, Narratives and Rituals of the Nightmare Hag in Scandinavian Folk Belief (2021)

Tietoja painajaisia käsittelevistä kauhuelokuvista kuten muistakin elokuvista voi hakea esimerkiksi täältä: https://www.imdb.com/

Unien tutkimisen näennäisestä eksotiikasta

Unien ja varsinkin painajaisunien tutkiminen voi kuulostaa eksoottiselta ainakin, kun kyseessä on historiantutkimus – eihän kovin moni historiantutkija koskaan katso valvemaailman ulkopuolelle eikä unista ole olemassa samanlaisia lähdekokonaisuuksia kuin monesta muusta inhimillisen elämän osa-alueesta. Unikuvausten löytäminen onkin toisinaan työlästä: niitä on siellä täällä esimerkiksi osana pyhimyselämäkertaa tai mainintoina tuomiokirjassa tai päiväkirjassa, mutta kaiken kaikkiaan ei mitenkään ylenpalttisesti.

Mutta kun painajaiskuvauksen löytää ja sitä alkaa tarkastella, havaitsee nopeasti, että unia pitää tutkia pääpiirteissään aivan samoin kuin kaikkia muita kertomuksia. Itse uneenhan historiantutkija ei pääse käsiksi, vaan siitä tehtyyn kuvaukseen. Historiantutkijan tavoittama uni on loppujen lopuksi vain yksi sanoitettu kokemus muiden joukossa.

Jotta unikuvaus olisi lähteenä mielekäs, siihen on sovellettava samaa lähdekritiikkiä kuin muihin lähteisiin. Olennaista on ymmärtää kuvauksen alkuperä eli kuka kuvatun unen on kokenut ja onko kuvaus kokijan itsensä muistiinmerkitsemä. Varhaisempien vuosisatojen ollessa kyseessä unen on tavallisesti merkinnyt muistiin toinen henkilö kuin unen kokija, mikä todennäköisesti on muuttanut kuvausta enemmän tai vähemmän. Mutta saman ongelman edessä painivat kaikki, jotka käyttävät esimerkiksi oikeuden pöytäkirjoja lähteenä: juuri koskaan ei voi olla aivan varma, että muistiinmerkitty taltiointi vastaa sanatarkasti aikoinaan kerrottua. Silti vuosisatoja vanha lähde on usein tutkijalle informatiivisempi kuin vaikkapa moderni niukkasanainen päätöspöytäkirja.

Muutenkin unikuvausta pitää käsitellä kuin mitä tahansa muuta kirjallista lähdettä eli se pitää yrittää ajoittaa, jos ajoitus ei ole selvillä, ja kuvauksen sisältö pitää kontekstoida eli asettaa ajalliseen ja kulttuuriseen yhteyteensä. Tutkijan on kontekstia tarkastellessaan myös hyvä pohtia, miksi uni on joskus kerrottu ja kirjattu muistiin. Varhaisempina aikoina, jolloin unimaailman tapahtumia pidettiin todellisempina kuin modernissa länsimaisessa nykykulttuurissa, unta voitiin pitää myös enteenä tai osoituksena yliluonnollisten voimien väliintulosta. Painajainen voitiin ymmärtää paholaisen, demonien tai noitien aiheuttamaksi. Painajaiskokemusta voitiin jopa käyttää esimerkiksi todistusaineistona tutkittaessa noidaksi epäillyn syyllisyyttä. Aikalaiset eivät välttämättä ole tulkinneet painajaista uneksi vaan todella tapahtuneeksi asiaksi.

Lähteissä on kuitenkin paljon unikuvauksia, joita voi pitää puhtaana sepitteenä – esimerkiksi noituusoikeudenkäynneissä jotkut valehtelivat öisistä kokemuksistaan ja luostareissa tuotetussa kirjallisuudessa paholaisen öiset ilmestymiset ovat kaavamainen elementti, uskon koettelemisen metafora. Painajaismaisista unennäöistä tuli puolestaan olennainen osa 1700-luvulla syntynyttä kauhukirjallisuutta. Sinänsä jopa kaunokirjalliset painajaiskuvaukset ovat tutkijalle tärkeitä, koska nekin valottavat sitä, mitä jonain ajankohtana on pidetty ahdistavana ja pelkoa tuottavana asiana. Sepitettyjen painajaisten on täytynyt olla aikalaisille uskottavia, jotta niitä voitiin pitää painajaisunina.

Unimaailman tutkimus historiatieteen keinoin on pohjimmiltaan varsin arkista kulttuuri- ja mentaliteettihistoriallista tutkimusta. Uutta ja huomionarvoista siinä on se, että historiantutkimuskin on viimein tiedostamassa unimaailman merkityksen ihmisen toiminnalle ja viime kädessä koko yhteiskunnalle.