”Kivapuhe ajaa aina voimakkaimpien etua, mutta piilottaa sen positiivisuuteen. Kun merkityksellinen keskustelu on käyty, kivapuhe nousee parrasvaloihin, väläyttää hammashymyn ja haluaa jutella jostain kivemmasta.
Samalla se tuomitsee keskustelun kaikesta, mistä se ei itse halua puhua – asioiden todellisista lähtökohdista, tarkoitusperistä ja arvoista.
Siksi analyysi leimataan kriittisyydeksi, joka leimataan negatiivisuudeksi, joka taas leimataan yhteisen edun vastustamiseksi.
Siitäkin saa selfhelp-yhtälön: Tarkoitusperien läpivalaisu + eettinen pohdinta + kriittinen analyysi = negatiivisuus.”
Voi että. Melkein pikkuisen tirskahdin onnesta ja helpotuksesta itkuun, että joku kerrankin kirjoittaa näin järkeviä. Kiitos, Oskari Onninen.
Kuulunen jutussa kuvailtuihin ankeuttajiin, sillä olen kerran jos toisenkin saanut osakseni huokailua, miksi olen niin negatiivinen kun tää on niin mullistava juttu. Tämä mennee jossain määrin klassiseen ”en ole pessimisti, olen realisti” ‑vastakkainasetteluun, mutta senkin uhalla: en ole negatiivinen, olen kriittinen. Jos johonkin monimutkaiseen ongelmaan tai tilanteeseen tarjotaan yksinkertaista ratkaisua, siihen on syytä suhtautua varauksella, oli kyse sitten jostain päivänpolttavasta aiheesta tai menneestä tapahtumasta toimijoineen. Siksi minä esitän niitä kamalan vaivalloisia kysymyksiä: Mitä väitetään? Miten väitetään? Kuka väittää? Miksi väitetään? Ja ennen kaikkea: mihin väitteellä pyritään? (Skinner, I salute thee.) Tämä on mielestäni tervettä (lähde)kritiikkiä ja skeptisyyttä, siinäkin tapauksessa että kyseessä olevat väitteet pelaavat samaan maaliin kuin minä itse. Älyllistä rehellisyyttä ei ole suotavaa sivuuttaa hyvänkään tarkoituksen tähden.
Asiat harvoin ovat puhtaasti sitä, miltä näyttävät. Ihmiset – varsinkaan poliitikot ja muut silmäätekevät – eivät julkisuudessa puhu vain lämpimikseen, vaan puhe liittyy aina johonkin taustaan ja agendaan. Joskus, ehkäpä jopa voisi sanoa yleensä, kytkös on niin ilmeinen, että pienelläkin analyyttisella taipumuksella ja taustatietojen avulla kuvio on selvä. Aina välillä kuitenkin retoriikka on sen verran paksua, että sen läpi on ilmeisestikin vaikea nähdä.
Olen jo jokusen tovin seurannut inhon, huvituksen ja epäuskon sekaisin tuntein tätä ”Hei kaikki on vaan susta kii! Jos sä oikeesti haluut muuttaa asioita ja ittees niin aattelet vaan positiivisesti niin kyl sä pystyt! Negatiivinen aattelu mädättää meitä kaikkia sisältä!” hekumallista paasausta. Varsinkin silloin, kun tämänkaltainen puhe tulee poliitikon suusta ja usein sosiaalipolitiikkaa sivuavassa keskustelussa, en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa.
Yksilön omaa tahtotilaa [en voi uskoa että juuri käytin tuota inhokkisanaani] korostava ”tsemppaava” puhe ei tällaisissa yhteyksissä useimmiten ole minun silmin mitään muuta kuin läpinäkyvää vastuunpakoilua ja vaikean puheenaiheen välttelyä – epäpolitisointia sillai kivasti. Kuten olen ihka ensimmäisessä blogitekstissäni (vai pitäisikö sanoa ‑paasauksessani) todennut, kaikki ei ole itsestä kiinni. Kyse on äärimmillään vakavista rakenteellisista ongelmista, joihin olisi löydettävissä ratkaisuja tai vähintäänkin parannuksia, jos vain sitä kuuluisaa tahtoa löytyisi. Näiden rakenteellisten ongelmien pukeminen puhtaasti yksilön omaksi valinnaksi tai tahdonpuutteeksi on sanalla sanoen raukkamaista.
Onninen on tismalleen oikeassa siinä, että (poliittinen) smarm, eli suomalaisittain kivapuhe, ja sen suitsuttama individualismi on voittajien puhetta. Individualismin arvo on helppo tunnistaa, kun on huipulla; jos pullat ovat hyvin uunissa eikä välittömästi tarvitse ketään muuta, on suorastaan luontevaa nähdä asemansa vain omana saavutuksenaan ja ummistaa silmänsä välillisiltä riippuvuussuhteilta.
Tätä ei kuitenkaan pidä ymmärtää individualismin demonisointina. Karkeasti yleistäen varsinkin vihervasemmistopiireissä (mihin itsekin koen lukeutuvani) individualismi nähdään kaiken sosiaalisen eriarvoisuuden ytimenä, mutta ei asia ole niin yksioikoinen. Aika monissa asioissa saisi tässä yhteiskunnassa antaa individualismille enemmänkin jalansijaa, esimerkiksi alkoholipolitiikassa ja koulutuspolitiikassa, joltain osin myös sosiaalipolitiikassa. Varsinkin nuorten hätistäminen opiskelemaan mitä hyvänsä keinolla millä hyvänsä on todella lyhytnäköistä. Mutta näistä aiheista toisen kerran.
Mikä minua individualismihurmoksessa surettaa on se, että se tuntuu kilpailevan solidaarisuuden kanssa nollasummapelinä. Molempia ei (muka) voi saada. Psykologi Ilona Rauhala toteaa Onnisen artikkelissa, että yhteiskunta ”on me. Se on sinä ja minä. Ei ole olemassa mitään abstraktia yhteiskuntaa. Toi on se harha, mikä tässä hyvinvointivaltiossa on tullut. Että on joku, joka pitää meistä huolen. Sellaista ei ole.”
Minunkin mielestäni yhteiskunta on me: sinä ja minä. Se nimenomaan muodostaa abstraktin yhteiskunnan. Rawlsilaisen yhteiskuntanäkemyksen hylkääminen ei ole mikään vääjäämätön totuus ja kohtalo – se muodostuu totuudeksi, jos sen annetaan muodostua sellaiseksi. Niin kauan kun tiedostetaan maailmassa olevan muutakin kuin minä ja kohdistetaan sitä tahtoa muuhunkin kuin vain omaan napaan, yhteiskunta ei pääse lipsumaan utopiaksi.
PS. Onnisen jutun tässä kohdassa oksensin suuhuni vähäsen:
”Aalto-Setälä käskee halaamaan vieressä istuvaa, tukemaan häntä emotionaalisesti.
’Tää on affektiivista neurotiedettä. Nyt te kaikki ootte lämpimiä!’ Aalto-Setälä intoilee.”