Minne menet, lamalapsi ja tutkija?

Olen tähän saakka pidättäytynyt kirjoittamasta tähän blogiin henkilökohtaisia asioita. Olen toki kirjoittanut itsenäni ja ilmaissut – välillä provokatiivisestikin – henkilökohtaisia mielipiteitäni, mutta olen kirjoituksissa kuitenkin käsitellyt jotain ulkoista aihetta. Tämä kirjoitus olkoon poikkeus, toivottavasti harvinainen sellainen.

Opetin alkusyksystä yhteiskuntahistorian fuksien praktikumia, jossa käsittelimme erilaisia (yhteiskunta)historian ja yhteiskuntatieteiden tietoteoreettisia teemoja. Jonkin opetuskerran aikana, olisikohan ehkä ollut muistin politiikkaa ja menneisyyden käsittämistä käsittelevällä kerralla, totesin yksilön kokemusmaailman olevan väistämättä kapea ja usein vääristynytkin, kun sitä vertaa laajaan historialliseen kontekstiin. Käytin esimerkkinä itseäni: olen syntynyt 1980-luvulla, joten olen lamalapsi. Olen kokenut elämäni aikana kaksi suurta lamaa, ja aina välillä saan itseni kiinni varsin deterministisistä ja fatalistisista ajatuksista ja ajatusmalleista, että elämä on ja tulee aina olemaan pelkkää lamaa toisensa perään. Historioitsijana kuitenkin tiedän, että tämä ei tietenkään pidä paikkaansa. Mikään, ei edes lama, ei kestä ikuisesti, eikä mikään ole pelkkää X toisensa perään. Maailma muuttuu koko ajan, ja tämä on sitä selvempää mitä pidemmän aikaperspektiivin ottaa käyttöön. Vaikeina aikoina tämä on todella lohdullinen ajatus.

Viime aikoina tästä ajatuksesta on ollut koko ajan vaikeampi saada sitä lohdullista otetta. Se on tuntunut teoreettiselta ja keinotekoiselta. Tiedän (tai ainakin uskon hyvin vahvasti) sen pitävän paikkansa, mutta se vaikuttaa silti pakotetulta.

Sovellan tässä omaan ajatteluuni hivenen väkivaltaisesti koselleckilaisia käsitteitä kokemustila (Erfahrungsraum) ja odotushorisontti (Erwartungshorizont). Kokemustila koostuu menneisyydestä, historiasta. Kokemustila muodostuu sekä tiedostetusta että tiedostamattomasta menneisyydestä. Odotushorisontti puolestaan on ikään kuin tiirailua tulevaan. Tulevaisuus ei kuitenkaan ole mahdollisuuksien osalta rajaton, vaan kokemustila muokkaa sitä, mitä tulevaisuudelta tosiasiallisesti odottaa ja toivoo; sitä, mikä tuntuu mahdolliselta.

Oma kokemustilani on siis hyvin lamapainotteinen. Kutsuin itseäni lamalapseksi, ja käytän tätä sanaa syvemmässä merkityksessä kuin ”1990-luvun aikana lapsuuttaan elänyt”. Kun olin pieni lapsi, perheemme oli ihan hyvin toimeentuleva, sanoisin ehkä ylempää keskiluokkaa tai vähintäänkin turvallisesti keskiluokkaa. Laman aikana se laulu kuitenkin loppui, sillä meillä meni ihan kaikki. Tarinamme on aika klassinen lamastoori: molemmat vanhemmat työttömänä ja kahden asunnon loukku. Samassa tilanteessa olevia perheitä oli paljon, ja vaikeissa mutta ei niin katastrofaalisissa tilanteissa vieläkin enemmän. Vanhempieni koko omaisuus pakkohuutokaupattiin, ja perheemme oli suurissa talousvaikeuksissa, jotka eivät hellittäneet vuosiin, eivät oikeastaan varsinaisesti koskaan. Juu, velka kyllä vanhenee 15 vuodessa, mutta harva priorisoi laskupinoa sen mukaan, missä on viimeisin eräpäivä. Kun raha ei riitä kaikkiin laskuihin, maksuun ei mene uusin lasku vaan se, joka on jo mennyt perintään. Ulosottoon menee siis pahimmillaan koko ajan uutta laskua, joten ”vapaudu velkavankilasta” -kortti siirtyy koko ajan kauemmas tulevaisuuteen.

Lapsuuteni mantra oli ”ei ole rahaa” – olimme välillä sanalla sanoen köyhiä. Minulla oli jatkuvasti huono omatunto kaikista minusta johtuvista kuluista (joulu oli katkeransuloista aikaa; olin samalla iloinen lahjoista, mutta toisaalta olin kauhuissani siitä, mitä rahanmenoa se vanhemmilleni tiesi) ja olin helpottunut, kun pääsin 15-vuotiaana töihin ja saatoin tienata itse omat rahani. Lama vaikuttaa perheeseeni ja minuun yhä tänä päivänä. Minä en tule perimään mitään, sillä ei ole mitään omaisuutta, jota periä. En ole koskaan voinut tiukan paikan tullen kääntyä vanhempieni puoleen ja vipata rahaa siihen saakka, että saan asiani kuntoon, koska vanhemmillani ei ole yhtään ylimääräistä, ei välttämättä edes kymppejä. En siitä huolimatta pidä itseäni varsinaisesti huono-osaisena, sikäli kuin se ymmärretään matalana sosioekonomisena asemana. Meidän perheemme romahdus oli taloudellinen, mutta sosiokulttuurisesti olen varttunut keskiluokkaisessa ympäristössä, joten siinä mielessä pidän itseäni etuoikeutettuna. Ja vaikka en olekaan voinut laskea vanhempien taloudellisen tuen varaan, vanhempien rakkauteen ja henkiseen tukeen olen aina voinut luottaa. (Tämä ei luonnollisestikaan – onneksi! – katso yhteiskuntaluokkaa, sen paremmin sosiaalista kuin taloudellista.)

1990-luvun lama varjosti siis omaa elämääni hyvin konkreettisesti 2000-luvun alkuun saakka. Muutama vuosi meni ihan mukavasti, sitten alkoi opiskelijan laiha leipä, ja sitten alkoi tämä nykyinen lama. Tämä nykyinen lama onkin sitten kestänyt seitsemän vuotta, ja jatkuu yhä. En siis liioittele väittäessäni, että lama ja niukka toimeentulo ovat muodossa tai toisessa olleet elämässäni läsnä suurimman osan elossaolostani.

Olen nyt kolmekymppinen, enkä nykyisyydessä, ts. kokemustilani pohjalta, osaa sanoa, kuuluuko odotushorisonttiini missään vaiheessa ekonomiseen keskiluokkaan kuuluminen vai jäikö se vain varhaislapsuuden lyhyeksi kokemukseksi. Kolmosella alkava palkka kuulostaa lähes utopistiselta (ellei se ole kolminumeroinen), vaikka järjellä ajateltuna tiedänkin sen olevan normaali mediaani- tai keskipalkka. Palkan suuruutta olennaisempana olen kuitenkin huomannut pitäväni alitajuisesti, ja jopa tietoisesti, vakaata työllistymistä ja toimeentuloa utopistisena. Oletan ja pelkään, että koko loppuelämäni on pelkkää pienituloista pätkätyötä ja apurahakautta, vielä pienituloisempaa työttömyyttä sekä tietysti ankaraa kilpailua työpaikoista ja rahoituksesta.

Tätä vartenko olen kouluttautunut vuosikausia – velkaantunut henkilökohtaisesti ja käyttänyt sekä omia että yhteiskunnan resursseja? Mitä järkeä tässä oikein on? Missä kohtaa minun pitää viheltää peli poikki ja todeta, että tästä ei tule mitään, vaikka kuinka olisi unelma-ammattini, jossa uskon voivani kehittyä hyväksi, antaa yhteiskunnalle jotain takaisin? Mitä ihmettä minä sitten siinä vaiheessa keksin tilalle ja miten? Mitä tapahtuu sellaiselle yhteiskunnalle, jossa yhteiskuntatieteet ajetaan pala palalta alas? Täytyykö minun muuttaa ulkomaille töiden ja/tai vähemmän vihamielisen ilmapiirin perässä? (Siis elintasopakolaiseksi, ai kamala!)

Tiesin toki jo tutkijan uran valitessani, ettei se ole helppo tie, mutta se tuntui siitä huolimatta oikealta – joltain, jonka eteen kyllä jaksaisin tehdä töitä ja joka kyllä ennemmin tai myöhemmin palkitsisi. Suomessa vallitsevat, hallituksen sanelemat (talous)poliittiset näkymät sekä anti-intellektuaalinen ilmapiiri ja tiedevihamielisyys kuitenkin nakertavat perusoptimistista suhtautumistani maailmaan ja tulevaisuuteen. Tuntuu, että poliittinen johto kuin uhmallaan ei halua ottaa opiksi viime lamasta, hyvässä tai pahassa. Vielä kuitenkin olen enemmän optimistinen kuin pessimistinen, koska ainakin toistaiseksi pahatkin tilanteet ja olosuhteet ovat loppujen lopuksi aina kääntyneet hyväksi. Optimismini kuitenkin laantuu koko ajan, ja tuntuu jatkuvasti realistisemmalta ottaa vakavasti huomioon sekin vaihtoehto, että asiat menevät päin metsää vaikka kuinka yrittäisi itse muuta.

Toivon todella, että oma odotushorisonttini vielä tästä kirkastuu.

PS. En ole nyt tässä ottanut kantaa pääministeri Sipilän ja opetusministeri Grahn-Laasosen suorastaan irvokkaisiin väitteisiin ja vaatimuksiin siitä, miten ”niukkuus luo luovuutta” ja Suomen tieteen tulisi tavoitella maailman huippuluokkaa samalla kun siitä leikataan hyvin rankalla kädellä. Siihen ovat ottaneet kantaa monet muut minua paljon paremmin. Alla muutamia linkkejä:

Tieteentekijöiden liitto: Opetusministerin patistamiskirje tuntuu yliopistoväestä loukkaavalta
Juhana Aunesluoman Facebook-päivitys
Petri Koikkalainen: Tiede ei ole johdon projekti
Heikki Patomäki: Avoin kirje opetusministerille ja pääministerille
Päivi Salmesvuori: Tarvitsemme aikaa tehdä hommat hyvin
Timo Kilpiäinen: Ministeri Grahn-Laasosen paimenkirje on tietämättömyyttä ja välinpitämättömyyttä
Kimmo Svinhufvud: Opetusministerin avoin kirje kirjallisena tuotoksena