Mainio TED Talks -video ”Stuart Firestein: The pursuit of ignorance”. Firesteinin aiheena on, miten tieteessä loppujen lopuksi on kyse siitä, että tieto tuottaa tietämättömyyttä ja sitä kautta hyviä kysymyksiä.
http://www.ted.com/talks/stuart_firestein_the_pursuit_of_ignorance.html
(Erityisen sykähdyttävä oli toteamus ”Finally you get your PhD, where it turns out you know a tremendous amount about almost nothing.”)
Tutkimussuunnitelman kanssa tuskaileva kirjoitukseni on selvästikin pienen tarkennuksen tarpeessa. Kaverini nimittäin ihmetteli, miten minulla voi mennä kaksi viikkoa suunnitelman kirjoittamiseen. Tarkennettakoon siis, että apurahahakemukset olivat muiden hommien lisäksi – en tokikaan istunut kahta viikkoa koneen äärellä vain väännellen käsiäni tutkimussuunnitelmien kanssa :)
Jäin kuitenkin miettimään, miksi sen perhanan suunnitelman rustaaminen on aina niin tuskaista. Ilmeisen, eli tiivistämisen kamaluuden, lisäksi (minulle) ongelmallista taitaa olla historiantutkimuksen jossain määrin poikkeava luonne muihin yhteiskuntatieteisiin verrattuna. No, kaikki tietysti pitävät omaa tieteenalaansa erikoisena ja erityisenä ja ihan perustellustikin, mutta koska tämä on minun diktaattoriblogini, tarkastelen aihepiiriä yhteiskuntahistorian erityisyyden kautta.
Aloitetaan vaikka menetelmistä. Monet, ellei jopa suurin osa, poliittisen historian opiskelijoista ja jatko-opiskelijoista ähkäisevät tässä kohden. Onkin kuvaavaa, että jatko-opintoseminaarissa professorimme on todennut menetelmien olevan ”sellainen asia, joka seuraa poliittisen historian opiskelijoita synkkänä pilvenä perusopinnoista aina jatko-opintoihin saakka” ja ”kiirastuli, joka jokaisen täytyy käydä läpi”. Rakas proffamme kuitenkin lohdutti, ettei meidän polholaisten pitäisi kokea mitään alemmuudentunnetta muihin yhteiskuntatieteisiin verrattuna – ”menetelmähän on yksinkertaisesti se, miten tutkimus on tehty!” No, niin…
Ongelmana kuitenkin on se, ettei yhteiskuntahistorian tutkimuksella oikein ole mitään ns. omia menetelmiä. Tätä ei pidä ymmärtää niin, ettei historiantutkimuksella olisi mitään omaa teoria- ja menetelmäpuolella. Päinvastoin – tärkein asia, jonka sain poliittisen historian opiskelusta mukaani, on historiantutkijan ajattelutapa. Siihen sisältyy hyvin monisyinen lähdekriittisyys, tiukkaa itsereflektiota, allergisuutta teleologisuudelle ja herkkyyttä kontingenssille, tasapainoilua yli- ja alitulkinnan välillä sekä rajanvetoa sen välillä, missä määrin kunnioittaa tutkimuskohteitaan ja missä määrin varoo ottamasta annettuna tutkimuskohteisiin liittyviä asioita.
Menetelmäksi ei kuitenkaan voi rustata ”ajattelen kuin historioitsija”, vaan siihen tarvitaan jotain vähän tieteellisempää ja, noh, metodologisempaa. Koska yhteiskuntahistorian tutkimukseen voi sinänsä soveltaa oikeastaan mitä hyvänsä yhteiskuntatieteellistä menetelmää, ei ongelmana ole menetelmien vähyys vaan päinvastoin pelottavan laaja kirjo. Näitä kaikkia ei tietenkään voida menetelmäopetuksessa käydä läpi, joten graduntekijä tai aloitteleva tutkija on varsin tuntemattoman maailman äärellä ja lähtee usein lähes nollasta. Tietomäärä on valtava ja tuntuu aluksi loputtomalta suolta, sillä ennen oikeiden menetelmien löytymistä joutuu käymään läpi monta hutia. Ja ennen kuin jonkun menetelmän voi todeta hutiosumaksi, siihen täytyy perehtyä. Tämä onkin todella työläs vaihe.
Menetelmän haarukoimista ei ainakaan helpota, että tutkimuskysymykset, joita varten menetelmät valitaan, ovat usein täysin alustavia. Tämä sen vuoksi, ettei aineistoon perehtymättä ole mahdollista vielä tietää, mitä kysymyksiä aineistolle tarkalleen ottaen voi esittää. Ja primääriaineistoa taas ei useinkaan ole mahdollista tai kannattavaa käydä heti projektin alussa läpi. Yksi syy on se, ettei siihen ole taloudellisia resursseja (kuten väikkärin tapauksessa). Toisekseen on suotavaa tai oikeastaan välttämätöntä ensin perehtyä taustamateriaaliin JA teoriaan ja menetelmiin, jotta tietää mitä ja miten aineistosta hakee. Tämän vuoksi sana ”hypoteesi” saa ainakin minut kiemurtelemaan epätoivoisesti. Kun kysymykseni ovat vasta alustavia ja nekin muodossa ”miksi? miten?” enkä ole vielä päässyt vilkaisemaankaan varsinaista aineistoa, ei minulla kerta kaikkiaan ole vielä mitään hypoteeseja. Ainakaan mitään sellaisia, joita historioitsijan ajatusmaailmassa voisi hyväksyä.
Tutkimussuunnitelma onkin eräänlainen catch-22: tutkimuskysymykset pitäisi muotoilla aineiston pohjalta ja menetelmät valita tutkimuskysymysten mukaan, mutta ennen kuin aineistoon on suotavaa perehtyä, tutkimuskysymysten ja menetelmien pitäisi olla selvillä.
Minulle tuo asetelma on erityisen pulmallinen juuri historiantutkijan ajatusmaailman ja oman kokemattomuuden takia (kokeneemmalla tutkijalla on jo hyvä käsitys olemassa olevasta aineistosta, mutta itse olen ihan uuden aluevaltauksen äärellä). Jos ja kun arvioin kriittisesti omia suunnitelmiani, en voi kuin todeta, ettei minulla ihan aidosti ole mitään pohjaa väitteilleni – koko suunnitelma on kuin pieni kokoelma historioitsijan helmasyntejä. (Tätä minun ei varmaankaan pitäisi kirjoittaa julkiseen blogiin ihan uskottavuussyistä, mutta olen ottanut periaatteeksi, että kirjoitan väitöskirjaprojektista kaunistelematta.)
No, tämä kaikki tietysti kuuluu asiaan, ja jokaisella tieteenalalla on varmasti omat vastaavat ja hyvin samankaltaisetkin ongelmansa. Täytyy vain yrittää hyväksyä se, että täydellisen tutkimussuunnitelman voi kirjoittaa vasta, kun tutkimus on valmis. Ja siinä vaiheessa suunnitelma ei ole enää ajankohtainen.
Historiantutkijan näkötorni julkaisi oivan kirjoituksen Tiedetoimittajat ja politiikka. Tekstissä annetaan perustellusti pyyhkeitä tiedetoimittajille, jotka eivät osaa tai viitsi erottaa poliittisia mielipiteitään ja tieteellisiä kannanottojaan toisistaan. Jussi Jalosen hampaissa ovat Marko Hamilo (joka nyttemmin on ainakin jossain määrin parantanut tapojaan ja pitää em. kaksi asiaa erillään) ja ajankohtaisena tähtenä Hesarin tiedetoimittaja Jani Kaaro.
Olen pääsääntöisesti pitänyt Kaaron kolumneista; välillä ne ovat vedelleet mutkia omaan makuuni turhan suoraksi, mutta se sallittakoon kolumnille. Kaaron viimeisin kolumni Addiktiot ovat korvikkeita hengen köyhyydelle oli kuitenkin ennätyksellinen johtopäätöksiin loikkimisessa. En niinkään kritisoi Kaaron tiedeosuutta tekstistä, olkoonkin ettei se mielestäni ollut niin mullistava kuin kymmenien Facebook-jakojen perusteella olisin kuvitellut. Päihteidenkäyttö on sosiaalista toimintaa; se on kytköksissä sosiokulttuuriseen ympäristöön ja tyytyväisyyteen/tyytymättömyyteen (etenkin päihteiden ongelmakäyttö). Stop the press. Perusteluksikin oli löytynyt tuore tutkimus jo 70-luvulta, eikä lähteenä käytettyjä tutkimuksia problematisoida ollenkaan. Sanoisin, että Kaarolta on kyllä tullut oivaltavampiakin kolumneja.
Mitä taas kolumnissa esitettyyn ”ennen oli Venäjällä asiat paremmin” ‑aspektiin tulee, niin nähdäkseni tässä on kokonaisuudessaan kyse kolmesta asiasta. Lähdetään nyt ihan ensiksi siitä, että korrelaatio ei välttämättä tarkoita kausaatiota. JOS Venäjällä päihteiden ongelmakäyttö olisi ollut pyöreä nolla tai edes lähellä sitä (mikä ei siis pidä millään muotoa paikkaansa, alkoholia kyllä kului ongelmaksi asti jo Neuvostoliiton aikaan), voisi jo puhua niin vahvasta korrelaatiosta, että sen voi perustellusti todeta olevan myös syy-seuraussuhde. Mutta koska näin ei ole, voi vain todeta lisääntyneen päihteidenkäytön hyvin todennäköisesti liittyvän siihen valtavaan poliittiseen murrokseen, joka Venäjällä on tapahtunut ja lienee jossain määrin edelleen käynnissä.
Tässä liikutaan kuitenkin vielä niin ylätason suurissa linjoissa, ettei voi väittää, että Venäjän päihdeongelmat johtuvat markkinataloudesta tai sosialismin kaatumisesta. Vielä leväperäisempää argumentaatiota on väittää, että KAIKKI nykypäivän päihdeongelmat palautuvat kapitalismiin. Ei sillä, etteikö nykymenoa voisi aivan perustellustikin kritisoida, mutta avainsana tuossa on tuo ”perustellusti”. Toinen ongelma tässä Kaaron tapauksessa onkin juuri analyysin ja argumentaation köyhyys. On yksinkertaisesti älyllistä laiskuutta ja jopa naiivia yrittää pelkistää monimutkaisia ongelmia muotoon ”se johtuu kapitalismista/sosialismista/islamista/kristinuskosta/[joku muu todella laaja ja monisyinen ilmiö/järjestelmä]”. Ainakin minun silmissäni moisilla väitteillä menettää uskottavuuttaan ja vakuuttavuuttaan ripeästi.
Kolmas ja tärkein ongelma Kaaron kolumnissa on se, että asenteellisuus ja tiede eivät ole hyviä leikkikavereita. Totta kai tiedettä tekevät ihmiset, ja ihmisillä on mielipiteitä ja asenteita. Ammattitaitoinen tieteilijä (tai tiedetoimittaja) osaa kuitenkin 1) tunnistaa omat asenteensa ja 2) varoa soveltamasta niitä aivan miten sattuu tieteelliseen työhönsä. Tutkijan omat mieltymykset ja mielipiteet vaikuttavat tietenkin tutkimustyöhön jo alkaen siitä, minkä aiheen hän valitsee, ja itse tutkimus tai viimeistään niiden johtopäätökset ovat tulkintaa. Tieteellisen työn pitäisi kuitenkin olla mahdollisimman objektiivista ja perusteltua tulkintaa, ja tiedettä tekevän pitäisi aina olla herkkänä tunnistamaan ja problematisoimaan mahdollista puolueellisuuttaan. Täydellistä objektiivisuutta ei tietenkään voi saavuttaa koska ihmisyys, mutta yhtä kaikki: tiede tieteenä ja poliittiset mielipiteet poliittisina mielipiteinä.
Lueskelin uusinta Yliopisto-lehteä. Kyseinen läpyskä on mielestäni yleisestikin ilahduttavaa luettavaa – hyvin popularisoituja artikkeleita tiedemaailman ajankohtaisista aiheista.
Tässä numerossa osui silmään eräs ihan erityisen ilahduttava juttu, nimittäin Finna. Jo jutun alku sai minut hörähtämään: ”Kun kirjoittaa Googleen hakusanan moottorisaha, saa tulokseksi lähinnä mainoksia ja sekavaa nettikeskustelua.” Yup, sums it up.
Finna on kuitenkin eri maata – jopa siinä määrin, että kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta. Finnan tarkoituksena on koota kaikki Suomen arkistojen, museoiden ja kirjastojen tietokannat yhteen hakuportaaliin. Tämä on taivaan lahja arkistomateriaalin kanssa työskenteleville tutkijoille!
Miksi tämä nyt sitten on niin ihmeellistä? No, ensinnäkin on aina plussaa, jos kaikki tieto löytyy yhdestä paikasta sen sijaan että etsisi samasta aiheesta tietoa kymmenistä eri lähteistä. Toisekseen keskitetyssä hakuportaalissa saattaa hyvinkin tulla vastaan arkistoja tai lähteitä, joita ei edes tullut ajatelleeksi. Kolmanneksi: Finna on internetissä. Ei ole ihan hirveän harvinaista, että arkistojen tietokannat ovat vain osittain tai ei ollenkaan netissä, ja varsinainen tietokanta koko komeudessaan on saatavilla vain paikan päällä. Lisäksi Finnan kautta löytyvä materiaali on sopivaa lähdemateriaalia tieteelliseen tutkimukseen, kun taas Google… noh, tiedättehän.
Toivotan lämpimästi tervetulleeksi kaikki uudistukset, jotka vähentävät tutkijoiden raakaa käsityötä tiedonhaussa. Ei ainoastaan siksi, että se on uuvuttavaa ja tylsää hommaa, mutta myös siksi, että virheen riski kasvaa, mitä enemmän prosessit ovat inhimillisen toiminnan eikä automaation varassa. Jos tiedon löytyminen on pelkästään tutkijan oman skarppiuden ja harittamattomien silmien varassa, ei ole lainkaan epätodennäköistä, että olennaista tietoa jää huomaamatta valtavien, asiaan liittymättömien tietomassojen seasta. (Joo joo toki se automaatiokin on inhimillisen kehitystoiminnan tulosta jne. mutta ymmärtänette mitä tarkoitan.)
Hyvästä esimerkistä käyvät valtiopäivien pöytäkirjat, joihin minulla oli ilo tutustua varsin perusteellisesti gradua kirjoittaessani. Eduskunnan tietokannasta voi etsiä valtiopäiväasioita jo vuodesta 1919 alkaen, mutta siellä komeilevat ainoastaan laiksi päätyneet aloitteet. Jos siis tutkii jotain valtiopäiväasiaa jo ennen lain muodon saanutta aloitetta, ei auta kuin plärätä jok’ikisten valtiopäivien asialistoja läpi käsin, josko vaikka jonain vuonna olisi asiaa käsitelty tuloksettomammin (= asiaa käsiteltiin mutta ei edennyt laiksi asti). Jos sattuukin tutkimaan kolmea eri asiaa neljän vuosikymmenen ajan, voin kertoa että tuohon vaiheeseen saa kulumaan ihan kivasti aikaa. Ja tietoa kyllä löytyy, satojen sivujen edestä.
Joten: tervetuloa, ihana, ihana Finna!
Ps. Testasin kokeeksi, mitä löytyy, jos haen ”Väestöliitto” ja haku loppuu vuoteen 1960. Vastaus: kaikkea todella mielenkiintoista! Suuresta osasta olin jo tietoinen, mutta löytyi myös paljon sellaista, josta minulla ei ollut aavistustakaan. Mitenköhän nyt olen taas tullut valinneeksi aiheen, josta on pelottavan paljon materiaalia…
… kahteen viikkoon survoutuu kuusi tärkeää kalmanlinjaa. Niistä neljä oli erilaisia apuraha-hakemuksia, joista kahteen sentään pystyin käyttämään samaa tiivistelmää JA tutkimussuunnitelmaa, joten laskettakoon määrän olevan noin 5,5. Mutta noin yleisesti tutkimussuunnitelman pituus vaihteli kolmen ja kymmenen sivun välillä, ja tiivistelmä 1 000–3 000 merkin välillä.
Kuvittelisi, ettei maksimissaan kymmensivuisten tutkimussuunnitelmien tekemiseen menisi ihan hirveästi aikaa, vaikka niitä olisikin useampia erimittaisina. Samaa asiaahan siinä jauhaa, vain vähän eripituisena, eiks? Ja hei, jos on jo lähettänyt apurahahakemuksia niin siinähän on jo tutkimussuunnitelmat yms. valmiina, eiks?
VÄÄRIN. (Ainakin allekirjoittaneen tapauksessa.) Viimesyksyiset tutkimussuunnitelmani muistuttavat ennemminkin yläastelaisen yhteiskuntaopin esseitä kuin vakavastiotettavia tutkimussuunnitelmia, suomenkieliset ainakin. Niillä en siis tee oikeastaan yhtään mitään (korkeintaan voin häpeänsekaisin tuntein todeta, että olen hyvin marginaalisesti vähemmän pihalla), eivätkä myöhemmät englanninkielisetkään versiot järin ajantasaisia ole. Ja nyt tietysti vaadittiin suomenkielistä tekstiä, joten eipä niillä enkunkielisillä sitten tee senkään vertaa. Pitää siis aloittaa melkein alusta koko suunnitelman kirjoittaminen.
Ajattelisi, että vähemmän tekstiä = vähemmän vaivaa, mutta itselleni ne 3–5-sivuiset suunnitelmat ovat kaikkein pahimpia. Vihaan tiivistämistä ja olen siinä ihan hirvittävän huono. On varmaan sanomattakin selvää, että suurimman ahdistuksen aiheuttavat tiivistelmät.
Jos minä olisin maailman diktaattori, määräisin tutkimussuunnitelmille ja tiivistelmille vakiopituudet. Mutta kun en vielä ole, niin nytpähän on taas kolme eripituista versiota, joita voin käyttää seuraavissa apurahahauissa. Olettaen, että ne eivät ole siihen mennessä vanhentuneet, mikä on valitettavan optimistinen oletus.
Mutta juuh, on ollut aika intensiiviset pari viikkoa. Olen samalla kirjoittanut teoria- ja menetelmäosuutta, ja vapaa-aikani on lähinnä koostunut tanskalaisen Borgen-sarjan katsomisesta. On muuten aivan kipeän hyvä sarja, suosittelen lämpimästi!
Pari päivää sitten katsoin jaksoa, jossa vastaperustetussa puolueessa pohdittiin puolueen periaatteita, tavoitteita, arvoja ja niin edelleen. Kuulin pääni sisällä nenä-äänistä tuumailua, miten miiiielenkiiiiintoista tätä jaksoa onkaan seurata sosiaalisten ongelmien määrittelyn analyysin kautta. Siinä vaiheessa totesin, että jahka saan viimeisenkin dediksen hoidettua alta pois, en aio avata Wordia tai lukea sanaakaan tieteellistä tekstiä pariin päivään. Rajansa virkaintoisuudellakin.
”Homourheilijakohu” sai tänään taas lisää pökköä pesään. MTV3.fi uutisoi, miten Suomen Jääkiekkoilijat ry:n puheenjohtaja Sinuhe Wallinheimo ”puolustaa homouden piilottamista jääkiekkojoukkueessa”. Otsikkoa on syystäkin moitittu raflaavaksi ja vääristeleväksi; aivan noin jyrkästi Wallinheimo ei sentään asiaa ilmaissut.
Kuuntelin kuitenkin uutisen lähteenä olleen Novan haastattelun, ja vaikka Maikkari onkin ajan hengen mukaan repinyt klikkauksia kaikesta mistä suinkin pystyy, ei varsinainen pihvi nähdäkseni ollut muuttunut juuri mihinkään.
Lyhyesti: Wallinheimo toteaa, että seurat kyllä antavat pelaajien olla ihan omia itsejään eikä homoutta karsasteta yadda yadda. Siitä huolimatta joukkueurheilu ja homous on ”vaikea yhtälö”, sillä vastustaja voi käyttää asiaa hyväkseen ja yrittää ”psykologisesti murentaa” yhteen hitsautunutta ja dynaamista joukkuetta. Siksi pitäisi olla varovainen sen suhteen, mitä kaikkea tuleekaan paljastetuksi julkisuudessa ”heikkouksista”. Haastattelussa nimenomaan käytettiin sanaa ”heikkous”! Tarkalleen ottaen haastattelija kysyi kutakuinkin ”ei siis kannata paljastaa joukkueen heikkouksia”, mitä Wallinheimo ei suinkaan oikaissut vaan vastasi myöntävästi. ”Emmehän me kerro loukkaantumisistakaan. Jos pelaaja on pahasti loukkaantunut, niin oma joukkue kyllä tietää sen, mutta ei siitä kerrota eteenpäin, koska vastustaja voisi käyttää sitä hyväksi.”
Nyt sitten ruoditaan, oliko Maikkari liian kohunhakuinen uutisoinnissaan, Wallinheimo yrittää paikkailla sanomisiaan, kansa on järkyttynyt kokoomuskansanedustajan ”homokommenteista”, ja nyt Wallinheimo on julkistanut virallisen anteeksipyyntötiedotteen. Toisin sanoen tämä keskustelu pyörii jälleen kerran yksilön edesottamusten ympärillä – ensin Liukkosen, nyt Wallinheimon.
Tässä välissä kuitenkin melkein alettiin keskustella siitä varsinaisesta asiasta, nimittäin urheilumaailman syrjivistä asenteista ja käytännöistä. Wallinheimon kommentit, pussiin puhumiset ja ristiriitaisuudet toivat erittäin hyvin esille monta ydinongelmaa, joita sietäisikin ruotia.
Wallinheimon väite siitä, että pelaajayhdistykset ja pelaajat eivät katso homoutta karsaasti, on todella räikeässä ristiriidassa viimeaikaisen uutisoinnin kanssa. Maikkari itse julkaisi jutun siitä, miten isotkin urheiluseurat ovat tieteellisessä kyselytutkimuksessa ykskantaan ilmoittaneet, ettei kysely koske heitä sillä heidän seurassaan ei mitään homoja ole.
Homouden kammoksumiselle ei ole mitään järjellistä perustetta edes urheilumaailmassa – se ei vaikuta urheilusuoritukseen millään lailla. (Jos jotain, salailun pakon luulisi heikentävän suoritusta.) Silti homouden paljastamista kannattaisi varoa, sillä vastustaja voisi käyttää tietoa hyväkseen. Tämä perustelu on aivan käsittämättömän nyrjähtänyt.
Ensinnäkin Wallinheimo itse toteaa, etteivät vastustajien huutelut niinkään pääse vaikuttamaan. Hyvä ja kokenut pelaaja osaa kyllä blokata solvaukset niin, etteivät ne pääse häiritsemään keskittymistä – ”kyllä se fyysinen vahinko vaikuttaa enemmän”. Miksi homoudesta sitten tehdään ”heikkous”, jota vastustaja voisi hyödyntää romuttaakseen koko tiukasti yhteen sulautuneen joukkueen?
Toisekseen vaikuttaa siltä, että vastustajien psykologinen ja fyysinen häiriköinti otetaan täysin annettuna. Se nyt kuuluu pelin henkeen; kunhan ei neekeriksi hauku (rasismiin tietysti on Wallinheimon mukaan nollatoleranssi) niin kaikki hyvin, go for it. Ehkä olen jotenkin suunnattoman naiivi ajatellessani, että tuollainen käytös olisi nimenomaan epäurheilijamaista?
Kolmanneksi tässä keskustelussa on tuntunut olevan sellainen viba, että omalle joukkueelle saa kertoa suuntautumisestaan ja siitä eteenpäin sitten hierarkiassa ylöspäin, jos vain saa siihen luvan. Valmentaja sitten päättää, voiko tällaista asiaa julkistaa. Mutta eihän ketään toki kaapissa pakoteta olemaan! Kunhan ei nyt tällaisista ihan suin päin mene lavertelemaan niin että kaikki, vastustajat etenkään, saa tietää.
Totuus kuitenkin on, että homoseksuaalisuus on urheilussa täysin keinotekoinen ongelma – sen siis ei olisi välttämätöntä olla sen kummempi asia kuin hiustenväri. Asiaan on siten mahdollista myös saada muutos, ja olennainen osa muutosta on asioista keskusteleminen. Sikäli on erittäin hyvä, että tästä puhutaan, mutta vielä kun pysyttäisiin keskustelussa siitä aidasta eikä jatkuvasti lipsuttaisi vouhkaamaan niistä seipäistä.
Sen lisäksi, että puhuttaisiin varsinaisista ongelmista, soisin, että asiaan positiivisesti vaikuttavat asiat saisivat rutkasti enemmän julkisuutta. (Mieluusti niiden yksilöihin porautuvien juttujen kustannuksella.) Tällaisia asioita ovat esimerkiksi Straight Star Ally ‑projekti. SSA-urheilijat ovat Facebook-sivun kuvauksen mukaan ”hetero ammattilaisurheilija, jolle kaikki ovat samanarvoisia riippumatta seksuaalisesta suuntautumisesta, ihonväristä tai muusta ominaisuudesta”. Homokommentaattori-Wallinheimokin loihe tästä asiasta lausumahan huomattavasti rakentavia kommentteja Ranneliike.netin jutussa. Ihan vain hivenen ihmettelen, mihin vastaavat kommentit ovat mieheltä tänään jääneet?
SSA-urheilijaksi julkisesti tunnustautunut jääkiekkoilija Harri Tikkanen ihmettelee Iltalehdessä ”Miksi olen tässä asiassa yksin?” Siinäpä hyvä kysymys. Toinen hyvä kysymys on, miksi (ainakaan pikavilkaisulla) mikään muu media ei ole tässä yhteydessä nostanut SSA:ta esille?
Antti Pikkanen kirjoitti Ylioppilaslehdessä 31.1. En tahdo ‑otsikoidun artikkelin avioliitosta. Kuten otsikosta voinee päätellä, juttu oli kirjoitettu avioliittoa kohtaan kriittiseen sävyyn.
Jutussa vedettiin joiltain osin mutkia suoriksi ja painettiin asenteellinen talla vähän turhan innolla pohjaan. Esimerkiksi lukuja vertaillaan vain absoluuttisesti eikä suhteellisesti – 329 rekisteröityä parisuhdetta ei sellaisenaan oikein sano mitään ilman jonkinlaista suhteuttamista, vaikka Pikkanen yrittääkin antaa luvulle kovin negatiivisen sävyn. Avioliittojen ja rekisteröityjen parisuhteiden lukumäärät eivät ole vertailukelpoisia, sillä heteropariskuntia ja homopariskuntia ei ole yhtä paljon. Voin tässä artikkelin ohi paljastaa, että rekisteröityjen parisuhteiden määrä on ollut varsin tasaisessa kasvussa vuosikymmenen, ja että rekisteröityjen parisuhteiden erot ovat noin kolmanneksen suhteutettuna samana vuonna rekisteröityihin parisuhteisiin. Avioliitoissa vastaava luku on n. puolet eroja suhteessa solmittuihin avioliittoihin. (Lähde: Tilastokeskus.)
Avioliitosta puolestaan todetaan, että usein avioitumisen mahdollisuus mahdollistaa hankkiutumisen ”oikeudellisesti kimurantteihin tilanteisiin, vaikka hankkimalla useiden eri puolisoiden kanssa lapsia. Harva vain tulee ajatelleeksi sitä, ennen kuin tuomari sitten kopauttaa nuijaansa kesämökkiin liittyvän omistusriidan päätteeksi.” Oikeudellisesti kimurantteja tilanteita kyllä syntyy myös kovin helposti siitä, että osapuolten välillä ei ole oikeudellista suhdetta, varsinkin kun on kyse omistussuhteista tai lapsista.
Jutussa oli kuitenkin paljon hyviä pointteja. On totta, että avioliitosta ei enää ole paluuta takaisin naimattomuuden siviilisäätyyn, vaan sen jälkeen on joko naimisissa, eronnut tai leski. En tiedä, onko tähän joku spesifi juridinen syy, mutta näin maallikon korvaan tämä käytäntö kuulostaa oudolta ja tarpeettomalta.
Vielä tärkeämpää on se, ettei nykyinen lainsäädäntö ole tasa-arvoinen. Homopariskunnilla on kyllä mahdollisuus rekisteröidä parisuhteensa, jolloin suhde saa juridisen aseman ja pariskunnan osapuolilla on esimerkiksi perimisoikeus suhteessa toisiinsa. Parisuhteensa rekisteröidyllä homopariskunnalla ei kuitenkaan ole esimerkiksi adoptio-oikeutta (pl. perheen sisäinen adoptio) eikä oikeutta ottaa toistensa nimeä. Parisuhteen rekisteröimisen mahdollisuus on toki parempi kuin ei mitään, mutta se ei tee Suomen avioliittolainsäädännöstä sukupuolineutraalia. Suomi on itse asiassa ainoa Pohjoismaa, jossa homo- ja heteropariskunnat jaotellaan juridisesti eri kastiin.
Avioliittolain saattaminen sukupuolineutraaliksi, eli samaa sukupuolta olevien pariskuntien sisällyttäminen lain piiriin, ei kuitenkaan sekään vielä tekisi lainsäädännöstä tasa-arvoista. Sekin nimittäin perustuu oletukseen samaa ja eri sukupuolta oleviin, eli hetero- ja homoseksuaalisuuteen. Seksuaalisuuden ja ihmissuhteiden kirjo on kuitenkin paljon laajempi kuin tämä kaksinapainen asetelma antaa ymmärtää: on biseksuaaleja, polyamorisia, intersukupuolisia, transsukupuolisia, platonisia… vaikka mitä eri sukupuolten ja ihmissuhteiden variaatioita. Ja niin kauan kuin nämä ihmissuhteet pohjautuvat vapaaehtoisuuteen ja yhteisymmärrykseen, ei kenelläkään pitäisi olla asiasta mitään huomautettavaa.
Näitä ei avioliittolainsäädäntö kuitenkaan osaa ottaa huomioon. Siksi artikkelissa esitelty oikeustieteen professori Anu Pylkkäsen ehdotus yhteismallitaloudesta on erittäin mielenkiintoinen. ”Yhteistalousmallissa sopimuksen voisivat tehdä ketkä tahansa ja heitä voisi olla kuinka paljon tahansa. Heidän keskinäiset suhteensa voisivat olla mitkä tahansa. He solmisivat sopimuksen yhteistaloudesta. Siinä määriteltäisiin, ketkä muodostavat yhteisen talouden ja mitä se tarkoittaa.”
Semminkin, jos tähän olisi olemassa verrattain valmis pohja (kuten avioliitossa), eikä niin että maallikkojen täytyy kukin sopimus sorvata erikseen, tämä kuulostaa erittäin kannatettavalta idealta. Minun juridinen osaamiseni kylläkin rajoittuu kandiopintojen julkisoikeuden kurssiin, joten en millään muotoa osaa arvioida, miten tällainen malli toimisi käytännössä. Ajatus täysin sukupuoli- ja lukumääräneutraalista liitosta on kuitenkin tasa-arvon näkökulmasta houkutteleva.
Ymmärrän kuitenkin hyvin, miksi avioliitosta ei haluta kokonaan eroon. Juridisesti se on jo pölyttynyt ja vanhanaikainen, mutta onhan sen symbolinen merkitys kaunis. Ei nyky-yhteiskunnassa(kaan) oikein ole toista vastaavaa rakkauden ja sitoutumisen osoittamisen rituaalia. Koska ihminen on emotionaalinen olento, tällaiselle perinteelle on varmasti aina tilausta. Ehkäpä avioliitto symbolina voisi jossain vaiheessa laajentua käsittämään muutkin kuin heteropariskunnat tai korvautua jollain muulla, yhtä kauniilla rituaalilla, joka ei perustu jo elähtäneeseen perusoletukseen heteropariskunnasta.
Uimari Ari-Pekka Liukkonen kertoi tänään Ylen Urheiluviikonloppu-ohjelmassa olevansa homo. Liukkosen teko oli erityisen rohkea ottaen huomioon, että hän on ensimmäinen suomalainen homo urheilija, joka on julkisesti kertonut suuntautumisestaan.
Millaista reaktiota ja keskustelua odotat muilta?
– Toivon, että Suomessakin oivalletaan mahdollisimman pian, että tämä on asia, josta ei tarvitse sen enempää keskustella. Homoseksuaalisuus on samanlainen ihmisen ominaisuus kuin se, onko siniset tai ruskeat silmät tai onko oikea- tai vasenkätinen.
Näin toteaa Liukkonen itse, ja kyllähän sitä jo soisi, että ”Matti kertoi olevansa homo” olisi yhtä absurdin kuuloinen uutinen kuin ”Matti kertoi olevansa hetero”.
Yle on uutisoinut Liukkosen homoseksuaalisuudesta positiiviseen sävyyn ja varmastikin hyvällä tarkoituksella, mutta valitettavasti häkellyttävän kömpelöt sanavalinnat ja ideat eivät Liukkosen toivetta edesauta.
Aloitetaan otsikkotasosta: Näkökulma: Urheileva homokin on ihminen. Niin vähän sanoja, niin paljon pielessä. Ensinnäkin homo (merkityksessä homoseksuaalinen mies) on määritelmällisesti ihminen, eli otsikossa todetaan ihmisen olevan ihminen. Ällistyttävää, kukapa olisi arvannut? ”Näkökulma:” kuitenkin asettaa tämän kyseenalaiseksi – ilmeisesti homojen ihmisyys onkin mielipideasia.
Samalla linjalla jatkettiin äänestyksellä siitä, voiko urheilija olla avoimesti homo. Kysymystä tarkennetaan ”Voiko urheilija olla avoimesti oma itsensä, vai määritteleekö seksuaalinen suuntautuminen urheilijaa?” Yle siis kysyy lukijoiltaan ei/kyllä-äänestyksellä, saako urheilija olla oma itsensä. Aivan järkijättöinen idea. Miksi tästä pitäisi edes keskustella vuonna 2014 ja vieläpä siitä näkökulmasta, että yleisöllä, ei siis urheilijalla itsellään, olisi asiasta jotain sanottavaa?
Ylellä ei myöskään arastella käyttää kaapista ulos tulemisen kaltaisia ilmaisuja, vaan sitä viljellään leipätekstissä surutta ja päästetään otsikkotasollekin komeilemaan: Suomalainen olympiauimari kaapista ulos. Piilottelua ja häpeilemistä korostava kaappivertauskuva on yleisyydestään huolimatta aivan tarpeeton, ja saman asian voi vallan hyvin ilmaista neutraalisti.
Neutraaliutta olisi muiltakin osin kaivattu. Esimerkiksi tässä:
Liukkonenhan on oiva esimerkki siitä, että myös menestyvä ja fiksu huippu-urheilija ja ihminen voi olla homo eikä se tee hänestä yhtään huonompaa ihmistä. Päinvastoin. Erilaisuus on nähtävä rikkautena, ja Liukkonen on siitä nyt uusi hyvä elävä miesmalli ja esimerkki.
No ihanko totta homous ei tee kenestäkään huonompaa ihmistä, edes menestyvästä ja fiksusta huippu-urheilijasta? Vaikka tarkoitus onkin hyvä, korostuneen positiivinen ja itsestäänselvyyksiä alleviivaava tyyli luo vaivihkaisen vaikutelman, että homo urheilija olisi jotenkin vammainen, mutta siitä huolimatta hei oikeesti ihan hyvä tyyppi vaikka se onki vähä tommone. Itsestäänselvyyksien korostamisella myös ikään kuin otetaan annettuna ja hyväksyttynä se, että joillekin voisi olla epäselvää, että homo on ihminen tai että homous ei tee kenestäkään huonompaa ihmistä. Tokihan näitäkin ihmisiä on, mutta heidän mielipiteensä on niin yksiselitteisen väärä, ettei sille pidä antaa mitään jalansijaa.
Ja mikä ihmeen ”päinvastoin”? Homoseksuaalisuus ei tee kenestäkään parempaa tai huonompaa ihmistä sen paremmin kuin pituus tai hiustenvärikään. Homouden ylistäminen ”erilaisuutena” on häkellyttävän kritiikitön heteronormatiivisuuden riemuvoitto.
Yle niittää pisteitä myös surkuhupaisilla rinnastuksillaan:
Viimeiset pari vuotta mykoplasmasta kärsinyt Liukkonen tajusi yläasteiässä, että hän saattaa olla homoseksuaali. – Häh?
Arvioiden mukaan vähintään viisi prosenttia suomalaisista kuuluu seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin. Tämä tarkoittaa Suomessa noin 300 000 ihmistä eli heitä on vähintään saman verran kuin suomenruotsalaisia. – Ahaa.
Korostan vielä, että tarkoitukseni ei missään nimessä ole vähätellä Liukkosen tekoa. Tiedostan myös, että Ylen urheilutoimituksella / Jarno Rannalla on varmastikin ollut vilpittömän hyvä tahto. Kömpelöt ja alentuvat sanavalinnat ja ideat kuitenkin valitettavasti tahraavat hyväntahtoisuutta pahasti, eivätkä varsinaisesti edesauta sitä, että seksuaalinen suuntautuminen olisi täysin yhdentekevä asia.
Ps. Hesari julkaisi asiasta huomattavasti paremman jutun. Sanavalinnoissa olisi siinäkin petrattavaa, mutta varsinaisessa asiassa keskitytään homofobisen urheilumaailman ongelmiin eikä ”homous on hei jees” -ylistykseen.