Jokela 7.11.2007

Nyt se sitten tapahtui.

Viimeistään Virgina Techin ammuskelun jälkeen oli ilmeistä, että yhä hurjempaan ja polarisoituneempaan suuntaan kehittyvässä Suomessa joku lapsi päättää jossakin vaiheessa jäädä historiaan helpommalla tavalla. Ja hyvin se onnistuikin. Silmitön ja järjetön kouluammuskelu on, no, silmittömyytensä ja järjettömyytensä takia CNN:n uutisen arvoinen tapaus.

Vaikea kirjoittaa mitään. Edes muutaman tunnin etäisyys tapahtumiin ei juurikaan lämmitä. Jotain on hajonnut koko maassa. Olemme kuilun pohjalla, eikä valoa ole näkyvissä. Tämän äärimmäisempää muotoa nuoren pahoinvointi tuskin voi saada.

Sillä siitä tässä on kyse. Heti kuultuani tapauksesta tongin Naturalselector89:n verkkosivut esiin, ja löysin pitkät pseudofilosofiset ja teininietzscheläiset manifestit. Samoilta sivuilta löytyi pieni teksti, jossa tekijä julisti kyseessä olevan poliittisen terrorismin, “vaikka valitsinkin lukioini kohteeksi, motiivini hyökkäykselle ovat poliittiset ja paljon paljon syvällisemmät, ja siksi en halua, että tätä kutsutaan vain ‘koululaitosammuskeluksi'”.

Selvää on, että mikäli kyse on jostakin, se ei ole poliittisesta terrorismista. Vaikka miten höpöttäisi sodasta ihmiskuntaa vastaan ja alistavasta järjestelmästä, lukionsa rehtorin ja yläastelaisten lasten tappaminen ei ole poliittista “sotaa.” “Minä, luonnollisena valitsijana, eliminoinen(sic) kaikki jotka näen epäsopiviksi, häpeäksi ihmiskunnalle sekä luonnonvalinnan virheeksi.” Näin toteaa Pekka-Eric, ja ammuskelee lapsia koulunsa aulassa.

HS.fi tiesi kertoa ampujan olleen “tosi koulukiusattu” jo pitkään.

“Kuudennen kerroksen parvekkeella minun olisi pitänyt viettää koko elämäni. Henkistä ylemmyyttä täytyy pönkittää fyysisillä vertauskuvilla, muutoin se romahtaa. Mihin sitten perustuu minun ylemmyydentunteeni? Asemaani se perustuu, ei mihinkään muuhun. —
Tiesin, että he [tavalliset ihmiset] olivat vihollisiani, mutta he eivät sitä tienneet. He rakastivat toisiaan, pitivät yhtä ja olisivat tahtoneet silloin tällöin ojentaa minullekin auttavan kätensä, koska luulivat minua kaltaisekseen. Mutta jos heillä olisi ollut vähäisinkään aavistus totuudesta, he olisivat piesseet minut.–
Siltä kannalta kaikki sujui paljon paremmin siitä päivästä lähtien, jolloin ostin revolverin. Ihminen tuntee olevansa voimakas, kun pitää aina mukanaan sellaista vehjettä, joka räjähtää ja paukkuu.”

Näin kirjoittaa Jean-Paul Sartre novellisaan “Herostratos”, joka kuvaa juuri näitä tapahtumia. Herostratoksen päähenkilö tosin vie eksistentialisminsa loppuun asti, epäonnistuu murhassaan eikä saa lopulta tapettua edes itseään.

Jokelan koulusurmaaja julisti olevansa evoluution seuraava askel, moraalisissa ja eksistentialistisissa pohdinnoissaan korkeammalle noussut henkilö, ilmoitti pitävänsä FPS-tietokonepeleistä, eugeniikasta ja naisten alistamisesta sekä vihaavansa ihmiskuntaa. Samoin hän kirjoitti, että niistä levyistä, kirjoita, elokuvista tai mistään, mitä hän harrasti, ei pitäisi välittää eikä niitä pitäisi syyttä. Kun katsoo suttuista videota, jossa omena hajoaa palasiksi Jokelalaisessa metsässä huomattavasti 3d-ammuskelua muistuttavassa kuvakulmassa, ei siltikään voi olla ajattelematta, että tuliko pelattua muutama kierros Hitmania liikaa.

Vuosien koulukiusaus, itsetunnon maahanpolkeminen, natsit, militarismi. Siinä keitos tälle kouluampujalle. Lisätään vielä maa, jossa 18-vuotias saattaa todella saada käsiinsä tuollaiseen pystyvän aseen kuulumalla ampumaseuraan ja ilmoittamalla harrastavansa ampumista. Suomessa on 1,6 miljoonaa asetta yksityiskodeissa.

Tämä päivämäärä jää Suomen ja Euroopan historiaan. Suomi todella on Euroopan amerikkalaisin maa. Suomalainen yhteiskunta on kurimuksessa, josta se pitäisi pikapuoliin nostaa jaloilleen. Mikäli asiat ovat hyvin tällaista ei tapahdu. Toisaalta tämä osoittaa, että mikään määrä terrorisminvastaista sotaa ei ikinä saa maailmasta turvallista paikkaa. On tehtävä jotakin aivan muuta.

Ja lopulta kuitenkin kaikki edellä ollut on turhaa, etäistä, mielen huijaamista älylliseen pohdintaan ja lievään tekstuaaliseen vihan purkamiseen. Tapa etäännyttää itsensä tarpeeksi kauaksi analyyttiseen maastoon. Pohjalla on ainostaan suru ja murhe. Suru kuolleiden, omaisten, silminnäkijöiden, meidän kaikkien puolesta.

Ja ennen kaikkea koulukiusatun tuusulalaisen Pekka-Eric Auvisen puolesta.