Kansallisteatterin lavastus

Suomen Kansallisteatterilla on todella hyvät lavastajat. Kävin muutaman viikon sisään katsomassa kolme näytelmää, Paavo Westerbergin Kotiin ennen pimeää, Sofi Oksasen Puhdistus, ja Nikolai Gogolin/Janne Reinikaisen Reviisori.

Kaikissa kaikissa näissä lavasteet olivat suorastaan erinomaiset. Kotiin ennen pimeää pyöri viidellä näyttelijällä ja tapahtumapaikka säilyi koko ajan samana, sekalainen saaristotalo pöndellä. Kuitenkin pienillä muutoksilla, lasisermien siirtelyllä, yhdellä sohvalla ja portaikolla saatiin aikaan erilaisia tunnelmia ja todellista tilan ja ajassa tapahtuvan muutoksen tuntua. Tila kehysti henkilöt, ja henkilöistä eikä mistään muusta oli kyse.

Puhdistuksessa lavastus oli samansuuntainen, sama talo nimittäin toimi tapahtumapaikkana eri vuosikymmeninä. Oikeastaan lavastus oli vielä parempi: vesielementti, tyylikkäästi sanomalehdillä ja propagandajulisteilla päällystetty seinä, erilaiset luukut ja tietty kuumottava liike toimivat hyvin tunnelman mukana, painostaen tai vapauttaen pienillä arkisilla yksityiskohdilla.

Parasta ehkä kuitenkin oli Reviisorin karnevaalilavastus, absurdi loppumaton käytävä, heinäpaalit, liikkuvat sängyt, lentävät näyttelijät… Siinä kyllä silmä lepäsi. Samoin suunnattomassa muovisohvassa ja kuplia sylkevässä kylpykiulussa jonne arvon Reviisori päätti oottaa ja pulahtaa. Todella kekseliästä, värikästä ja kokonaisuuden osana toimivaa. Lisäksi minun sielussani on aina erikseen paikka pyörivän näyttämön käyttämiselle juuri sinä – pyörivänä näyttämönä, jossa näyttelijät liikkuvat lattian pyöriessä. Se toimii.

Ai että miksi kirjoitan pelkästään lavasteista? Sen takia, että mieleni kovasti tekee kirjoittaa jotain positiivista, eikä se muuten olisi kovin helppoa. Tai ehkä näyttelijöistä, ne olivat myös hyviä kaikissa näytelmissä. Muutoin – kaksi ensimmäistä kohtalaisia/keskinkertaisia ja Reviisori tuskastuttavan huono.

Mikä mahtaa vaivata suomalaista teatteria? Näytelmät kestävät järjestään (tai ainakin nuo tuossa) väliaikoineen sen vähän päälle kaksi tuntia. Näin siis varsinaisen näytelmäaineksen pituudeksi tulee noin kaksi tuntia. Tämä on myös jokaisen Hollywood-draaman kesto. Luulisi, että suomalaiset nuoret näytelmäkirjailijat (Oksanen, Westerberg) olisivat joskus nähneet Hollywood-elokuvan poikineen, mutta ei näköjään.

En siis tarkoita, että ne olisivat jotenkin yleisesti parempia tai taiteellisempia tai tärkeämpiä tai mitään, ei suinkaan, pointsi on paljon yksinkertaisempi. Jokainen aloitteleva amerikkalainen käsikirjoittaja tietää, että myös ensimmäisen tunnin aikana pitää tapahtua mielenkiintoisia asioita. Joko tekstin eli dialogin pitää olla loistavaa a’la Tarantinon Death Proof, tai sitten voi olla menoa ja meininkiä, kauniita lavastuksia ja hienoja kuvia… Ja näiden lomassa voidaan kehitellä hahmoja ja rakentaa ristiriitoja kohti lopun yhtä suurta paljastusta.

No, tämä on mennyt näiltä suomalaisilta ihan ohi. Sekä Kotiin ennen… että Puhdistus nojasivat molemmat pohjimmiltaan yhteen jippoon, tiettyjen menneisyyden tapahtumien aukipurkautumiseen, ja molempien ensimmäiset puoliajat olivat suorastaan tylsää katsottavaa. Dialogissa ei tapahtunut mitään mainittavaa, nappuloita vain aseteltiin paikoilleen vähän liiankin ilmeistä loppuratkaisua varten, eivätkä edes hyvät lavasteet pelasta 60 minuuttia arkirealistista puhetta ja lässytystä. Shakespiere voi tehdä näin, koska vaikka Othello sanoisi käyneensä kaupassa, se kuulostaa maagiselta ja ihmeelliseltä silosäkeellä sanottuna.

Näissä molemmissa oli kuitenkin hyvätkin puolensa. Puhdistus oli lopulta kuitenkin melko rankka, aihe tosi hyvä ja intensiteetti lopussa kova. Jälkimmäinen puoliaika kyllä sitten toimikin, kun oli pedattu kunnolla. Myös Elena Leeveä on aina kiva nähdä näyttämöllä, samoin Tea Istaa. Kotiin ennen pimeää toimi myös jälkimmäisellä puoliajalla, eikä se paljastuskaan ollut ihan se, miksi sitä aluksi kuviteltiin. Sen läppä oli vaan lopulta melko perus. En nyt ehkä ihan vielä lähtisi nostamaan Westerbergiä Suomen teatterin Jeesukseksi.

Reviisori taas oli silkkaa paskaa. Vaivaannuttavaa puskakomediaa, maalaisille naureskelua, HÖHÖ HOMOLLA ON SUKKAHOUSUT, JA NYT NOI JUO VIINAA! EN KESTÄ TÄTÄ NAURUN MÄÄRÄÄ, JOUDUN AMPUMAAN ITSENI! Gogol on suosikkejani, ja tämä täytti kaikki raiskauksen merkit.

Valitettavasti minä olen väärässä. Muulla teatterilla oli hauskaa. Ja olisi minullakin ollut, lopussa jossa roolihahmot huutelevat nauravalle yleisölle “Mille te oikein nauratte? Kai te tajuatte itsellenne nauravanne?”, jos aivoni eivät olisi tehneet itsemurhaa edeltävän tunnin aikana. Venla ehdotti väliajalla poistumista, olisi pitänyt ymmärtää tehdä juuri niin.

Suomalaisen teatterin on pakko pystyä parempaankin, eikö?

Onhan?

Jooko?

3 Replies to “Kansallisteatterin lavastus”

  1. Hauskaa lukea muiden kommentteja teatterista, kun ei itse ehdi käydä.

    Reviisorin mainos oli niin kammottava, että sen katsomista en edes harkinnut, vaikka teksti onkin hieno. Tosin harvoin suurten teattereiden suurilta näyttämöiltä kovin merkillisiä esityksiä löytyykään.

    Sen sijaan on sääli, jos myös Omapohjan näytökset olivat huonoja. Kuvausten perusteella tosin minun korvaani niistä kuulosti huonolta lähinnä lavastus. Ehkäpä meillä on tämän suhteen hieman erilainen maku.

  2. Aijaa, et sul on sellanen maku, että on ihan okei, jos ekaan tuntiin ei tapahdu tai sanota mitään mielenkiintoista? Kuka olisi arvannut…

    Ne on muuten Willensaunassa.

    Mutta syvemmin, ymmärrän kyllä, että joku niistä sanoo tykkäävänsä. Musta vaan tuntui, että ne oli sikäli pliisuja, enemmänkin olis saanut irti. Teatteriesitys, joka ei vangitse, ei saa minulta montaakaan pistettä. Ja siitähän tuossa on kyse: eivät vanginneet.

    Ja totta sinänsä on, että Kansallisteatterin suuri näyttämö on vähän paha paikka tehdä taiteellisesti korkeatasoita viiltävää ja analyyttista yhteiskuntakritiikkiä. Mutta on yksi asia olla olematta kovin merkityksellinen, ja on toinen asia olla täysin kestämättömän surkea ja ala-arvoinen. Siinä mielessä olet siis kyllä tavallaan oikessa.

Comments are closed.