Category: suomi 2.0

Olin viime lauantaina Vapaa-ajattelijoiden liiton 70-vuotisjuhlassa, oikeastaan vähän niinkuin edustamassa.
Jännittävää, kaikenkaikkiaan. Tavallaan. Olin tilaisuudessa ainoa ikävälillä 6-3, eikä meitä alle viisikymppisiä ollut kuin hyvä jos kymmenen prosenttia ylipäätään. Mikä on toki kovin harmillista. Yleisin hiustenväri oli harmaa.

Tilaisuuden mielenkiintoisin anti oli Tamperelaisten nuorten nörtti-vapaa-ajattelijoiden eroakirkosta.fi -show. Niillä kavereilla on homma hanskassa: sivusto on kivan näköinen (ainakin verrattuna muuhun vapaa-ajattelumatskuun netissä), homma on tehty helpoksi eikä tarkoituksena ole loukata ketään. Kirkosta eroamista kaupitellaan niille, joiden se pitäisikin tehdä: jotka eivät ole nk. kristittyjä. Lisäksi homma toimii: eilen sivuston kautta erosi 211 ihmistä, yhteensä neljän vuoden aikana jo lähes 90 000 ihmistä. Se on aika monta.

Mikä olisi hengellisyyden ja uskonnon “oikea paikka” Suomalaisessa yhteiskunnassa? Vastaus ei selvästikään ole “ei mikään”: jos uskontojen laaja levinneisyys, värikäs kirjo ja sitkeys jotain kertovat, niin sen, että sille kamalle on selvästi tilausta. Eipä tämä nykyinen tilannekaan mitenkään kovin optimi ole, meillä on valtionkirkko joka saa kantaa veroa, ja johon suurin osa suomalaisista kuuluu, vaikka öylätinkulutus kirkoissa pienenee ja pienenee.

Aikanaan reippaat ja suoraselkäiset kehitysuskoiset sosiologit uskoivat, että modernisaatio ja leviävä rationaalisuus ihan issekseen karsivat pois kaikenlaiset menniskäisuskot – ja vielä niitä paljon härömmätkin jutut, kuten kristinuskon kolmiyhteisen jumalan jne. Näin ei selvästikään käänyt.

Siirrymme profetiaosuuteen.

Mikäli vapareiden kirkostaerottamisprojekti jatkuu samalla tahdilla, tai vaikka päivittäin eronneiden määrä hiukan vähenisi jossakin vaiheessa, vuonna 2065 Suomessa ei ole enää lainkaan kristittyjä, tai ainakin kaikki ovat laskennallisesti eronneet kerran. Todellisuudessa tuo hetki tulisi vastaan aiemmin, sillä kirkosta eroavat lähinnä nuoret, joten he eivät myöskään kasta lapsiaan – ja vanhusväestö joka tapauksessa kuolee pois aiemmin. Vaikka ihan näin tuskin tulee käymään, on todennäköistä, että kirkkoon kuuluvien määrä vähenee. Se olisi myös ihan toivottavaa: kuulukoot ne uskontokuntiin, jotka uskovat oikeasti niihin juttuihin, älkööt muut. Jos haluatte laittaa rahaa hyväntekeväisyyteen, kaikin mokomin.

No mitä käy kirkolle? Veikkaan, että se repeää kahtia kuin vaate temppelissä. Fundikset meillä on aina keskuudessamme, kaiken kaikkiaan suvaitsemattomat oikeistolaiset änkyrät, ne, joiden mielessä evankelis-luterilaisessa sotilaspastorissa ei ole mitään ristiriitaista. Ne, jotka tykkäävät lukea vanhaa testamenttia.

Tälle porukalle on paha, että kaikkien ajattelevien ihmisten maailma ja ennen kaikkea arvomaailma on hiukka muuttunut tässä viimeisten muutamien tuhansien vuosien aikana. Niinpä fraktioituminen on todennäköistä: se porukka, joka siunaa sodomiitteja, piilottaa turvapaikanhakijoita Suomen poliisivaltiolta ja jakaa köyhäinapua – eli on kaikenkaikkiaan varsin vasemmistoliberaalia porukkaa, jopa vasemmistoliberaalimpaa kuin yksikään Suomen nk. vasemmistopuolueista – tulee muodostamaan oman yhteisönsä. Siitä tulee huomattavasti nykyistä kirkkoa pienempi ja köyhempi, mutta hyvin avoin, lämminhenkinen ja suvaitsevainen harras ja hengellinen yhteisö. Veikkaisin, että sen hetken vasemmistoliberaaleilla liikkeillä on hyvinkin paljon yhteistyötä tehtävänä tämän porukan kanssa.

Tämä saattaisi myös johtaa aiemmin mainittujen fundisainesten radikalisoitumiseen. Radikaalit konservatiivit nostavat jälleen päätään. (Vaikka oikeasaan pitäisi kai puhua radikaalinostalgikoista, sillä konservatiivihan pyrkii säilyttämään, mutta tässä olisi kyse kuitenkin muutoksen hakemisesta, suuntana vain taaksepäin.) Ehkä Suomessakin nähtäisiin mielenosoituksia abortteja tekevien (eli kaikkien) sairaaloiden ulkopuolella, mene ja tiedä.

Milloin näin tulee tapahtumaan, kuinka myrskyisästi maa repeää kahtia, ja missä vaiheessa valtionkirkko puretaan? Sanoisin, että perus suurten ikäluokkien kuolema on tässäkin asiassa vastaus kaikkeen. Suomi tulee oikeasti muuttumaan todella paljon siinä vaiheessa, kun äitimme ja isämme poistuvat geimeistä. Ja eläköityminen ei ole mikään ratkaisu, silloin he muuttuvat ainoastaan vielä haitallisemmiksi. Tästä olisi mielenkiintoista tehdä jotain tilastollisia analyysejä. Jos olisi väestötieteilijä. Mutta siis siinä vaiheessa kirkkoon kuuluvien osuus todennäköisesti noin suunnilleen romahtaa, joka sitten käynnistää ketjureaktion, joka johtaa muutoksiin.

Että ei kannata ihan nyt vielä pidätellä hengitystään. Suuret ikäluokat ovat tällä hetkellä noi kuusikymppisiä. Miesten eliniänodote on noin 73, naisten noin 81, tai jotain tämäntyyppistä. Vapaa-ajattelijoita siis ehdottomasti tarvitaan, siihen asti. Kun murros tapahtuu, myös vaparit muuttuvat todennäköisesti melko tarpeettomiksi, ainakin suurilta osin.

Sinänsä sääli, ettei ainakaan Helsingin vapareiden toiminta ole kovin mielenkiitoista tai houkuttelevaa. Toisaalta, siitähän ateismissa kai osittain onkin juuri kyse: ettei ole sitä substanssia, jota kirkoilla on. Se on kait homman perusvitsi ylipäätään, mutta tekee toiminnan organisoimisesta parhaimmillaan sissisotaa a’la eroakirkosta.fi ja pahimmillaan pelkkää turhaa änkyröintiä.

Noin yleisesti ottaen ihmisten kannustaminen rahalla houkuttelemalla tuskin on kovinkaan kannattavaa. Mikäli puhelinoperaattorin asiakaspalvelutyöntekikäjät saavat bonuksia, mikäli pitävät puhelut lyhyinä, joku älypää kyllä keksii ruveta lyömään luuria korvaan asiakkaille. Tällaisia palkitsemisjärjestelmiä lienee lähes mahdotonta virittää niin hienosyisiksi, että ne todella onnistuisivat kannustamaan niitä virittävän tahon kannalta parhaaseen lopputulokseen. Amerikkalainen ohjelmistoyrittäjä Joel Spolsky on kirjoittanut tämänkaltaisesta manageroinnin tavasta loistavassa blogissaan. (Sivuhuomautuksena mainittakoon, että on hiukan surullista, että lähes parasta blogikirjoittamista täytyy etsiä amerikkalaisilta nörteiltä.) . Kuten Spolsky toteaa, sisäinen motivaatio korvautuu ulkoisella. Eli itse asia lakkaa oikeastaan kiinnostamasta, vain palkkio merkitsee. Perus kapitalismia, siis.

Asiaan. Saattaa kuitenkin olla tilanteita, joissa tällaisella palkitsemisen tavalla voitaisiin saada huomattavia etuja, ja jopa avata monta koko yhteiskunnan tason tabua.  Vanity Fairin uusimmassa numerossa oli artikkeli  Irakin sodasta. (Vanity Fair on hämmentävä lehti, jossa on juttuja ainoastaan julkkiksista, [Amerikan] presindenteistä ja Irakin sodasta.) Jutussa seurattiin enemmän tai vähemmän tavalisia kansalaisia, jotka yrittivät saada kuriin laajana rehottavan sotaan liittyvien väärinkäytösten suon. Tai tarkemmin sanottuna Yhdysvaltain hallituksen tekemien hankinta-, rakennus- ja muonituspalveluiden härksin ylihinnoittelun ja suoranaisen varastamisen.

Pysähdytäänpä tähän hetkeksi. Tavalliset kansalaiset? Mitä tekemistä tavallisilla kansalaisilla voisi olla tällaisten tapausten kanssa? Eivätkö ne kuuluisi journalisteille, sankarisosiolgeille tai Valtiontalouden tarkastusvirastolle?

Siirrymme otsikon teemaan. Ainakin yhen lain voisi tuoda sellaisenaan amerikkalaisesta muutoin täysin toisenlaisesta ja hiukan omituisesta oikeuskäytännöstä. Amerikassa näetsen kuka tahansa kansalainen, joka epäilee tai tietää huijauksesta, petoksesta tai väärinkäytöksestä valtiota vastaan, saattaa haastaa tämän väärikäytöksen tekijät oikeuteen valtion puolesta. Varsinkin väärinkäytöksiä tekevässä organisaatiossa (ajatellaanpa vaikka ulkoistettuja vammaisten taksikuljetuspalveluja…) työskentelevä henkilö saattaisi hyvinkin tietää jotakin hyvinkin raskauttavaa. Tällaista henkilöä kutsutaan englanniksi Whistlebloweriksi, pillinpuhaltajaksi tai miten sen nyt kääntää.

Mutta missä on biiffi? Täältä tulee. Kun tällainen oikeusjuttu nostetaan, syyttäjänvirasto ottaa sen tutkittavakseen. Mikäli he päättävät, että on aiheita nostaa syyte, koko juttu siirtyy valtion kontolle. Ja mikäli valtio voittaa, väärinkäytöksiin syyllistynyt firma ja henkilöt tuomitaan hävyttömiin korvauksiin. JA. Tuo pillinpuhaltaja, tuo valtiontalouden yksinäinen vahtikoira, moraalin selkäranka ja muutoinkin hyvä ihminen, saa 15-30% noista vahingonkorvauksista. Kuten arvata saatatte, summat voivat nousta isoja kilpailutuksia tehdessä ja kaikkea ulkoistettaessa täysin naurettavan korkeiksi, jolloin myös tuon kanteen nostajan saamat rahat helähtävät helposti aivan älyttömiksi. Siinä rupeaa hyväntekijäksi ryhtyminen kiinnostamaaan vähän paatuneempaakin kauppatieteiden maisteria, kun palkkiot lasketaan miljoonissa.
Englanniksi tämäntyyppisistä oikeusjutuista käytetään latinasta peräisen olevaa lyhennettä Qui tam, joka tulee suunnilleen lauseesta “Hän, joka haastaa oikeuteen sekä kuninkaan että itsensä puolesta”. Suomessa kuningasta vastaa kansa kaikkivaltias, joten suomeksi voisi sanoa “sekä kansan että itsensä puolesta”. Laki olisi varmaan syytä ulottaa myös kuntatalouteen.

Olisiko tällainen järjestelmä sitten kovin tarpeen täällä? Emmekö me ole maailman vähiten korruptoitunut ja parhaiten hampaansa harjaava kansakunta? Ehkä. Kuka tietää? Sillä todellista, suhteiden ja pelauksien kautta toteutettua ylemmän tason korruptiota ja hyvää veljeilyä on täysin mahdoton saada näkyviin.

Juuri tässä kohtaa voitaisiin saavuttaa merkittävää etua tarjoamalla ihmisille ihan silkkaa rahaa kannustimiksi. Nimittäin jo tällaisen oikeusjutun nostamismahdollisuus saisi todennäköisesti kaikki diilinviilausta valtion kanssa suunnittelevat harkitsemaan kahteen kertaan. Jokainen oman organisaation sisällä muuttuisi potentiaaliseksi kavaltajaksi. Näin saadaan aikaan hyvä ja oikeudenmukainen valvontajärjestelmä yhdistämällä pahimmat opit Stalinilta ja kapitalisti-fasisteilta  meheväksi keitokseksi. Sillä tässä järjestelmässä kärsijiksi eivät todella joudu kuin ne, jotka puhaltavat meidän yhteisiä massejamme.

Burn!