Kurikan kappeliseurakunnassa Ilmajoen pitäjässä koettiin vuonna 1774 kummia. Jo alkukeväästä oli seurakunnassa alkanut esiintyä voimakasta hengellistä liikehdintää. Ihmisiä kalvoi suuri pelko. Viuluja rikottiin ja pelikortit poltettiin. Tilanne alkoi rauhoittua, kunnes toukokuussa eräs nuori nainen alkoi saarnata jonkinlaisessa horrostilassa, maaten vuoteessaan tunnottomana ja elottoman näköisinä. Ihmiset tulivat paikan päälle kuulemaan hänen puhettaan, ja muutama muukin nuori nainen ryhtyi horrossaarnaamaan. Heidän näkemänsä uninäyt eivät kuitenkaan olleet lohduttavia vaan pikemminkin pelottavia. Silloinen Kurikan kappalainen Isaak Astrén laati myöhemmin tapahtumista raportin, jossa kertoi, miten eräskin horrossaarnaavista naisista oli ”nähnyt maalattuna edessään helvetin, samalla tavoin kuin miten pappi ja Jumalan sana siitä puhuvat”.
Pitäjänkartat: Kurikka (1840-luvulta). Kuvalähde: JYX-julkaisuarkisto, Jyväskylän yliopisto, http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-200907303067
Kurikkalaisten hengellinen liikehdintä oli yhteydessä merikarvialaisen horrossaarnaajan, talontytär Anna Rogelin (t. Rågel 1751–1784) samaan aikaan käynnissä olleeseen toimintaan. Muuten suomea paremmin puhunut nuori nainen saarnasi horroksessa lähes virheettömällä ruotsin kielellä. Rogelin osalta monet kirkonmiehetkin olivat sitä mieltä, että tämän toiminta ei ollut unta. Sitä pidettiin yhteydenpitona: Rogel toimi äänitorvena Jumalan ja kansan välillä.
Rogelin horrossaarnaus veti väkeä paikalle kauempaakin. Myös kurikkalaisia oli käynyt kuulemassa Anna Rogelia ennen kuin horrossaarnaamista alkoi ilmetä kappeliseurakunnan nuorten naisten parissa. Toisten naisten horrossaarnaamiset eivät juuri herättäneet kiinnostusta, mutta muutama naisista keräsi ympärilleen isompiakin kuulijakuntia.
Kappalainen Astrén kuulusteli naisia ja piti näille puhutteluja, ja muun kansankin parissa alkoi syksyn tullen ylenmääräinen syntien anteeksiantoon tähtäävä syleily ja rukoilu vähitellen hiipua. Yksi horrossaarnanneista nuorista naisista ”valitti jälkeenpäin, että häntä vaivasivat öisin vaikeat pelot”. Kyseinen nuori nainen ei välttämättä viitannut pelottaviin uniin. Öiset pelot saattoivat viitata myös unettomuuden aikana yön pimeydessä koettuihin pelkoihin. Kappalainen Astrén antoi kuitenkin raportissaan tuomionsa ja kertoi, mistä oli kyse: nuoret naiset olivat melankolikkoja, jotka nukkuessa näkivät outoja unia ja näkyjä.
”Näiden tyttöjen saarnoissa olen havainnut turmeltuneen mielikuvituksen vaikutuksen, outoa polttavaa kuumetta ja petollisen käsityksen. Nämä ihmiset ovat luonteeltaan melankolikkoja, ovat alinomaa syvällisissä mietteissä; heidän kiihkeistä ajatuksistaan syntyy nukkuessa erityisiä näkyjä ja unia, joita he pitävät jumalallisina ilmestyksinä. Vilkkaalla mielikuvituksellaan he ovat johtaneet harhaan itseään, ja myös houkutelleet mukaansa muita herkkäuskoisia. Siten on heille myös tullut kuumentava tauti, joka on ajanut heidän puheensa sellaiseen eloisuuteen, että se on osoittanut jonkinlaista kaunopuheisuutta ja runoutta. Sen, että kyseessä tosiaan on ollut jonkinlainen paha tauti, myöntävät he itsekin, varsinkin kun heiltä on lähtenyt tukkaa ja heidän täytyy kulkea pää peitettynä, ja lisäksi he myöntävät, että kun he ovat käyttäneet lääkkeitä, on heidän kuumeensa helpottanut.”
Kappalaisen mukaan tälle ilmiölle olivat alttiita juuri naisihmiset. Kurikassa horrossaarnaavat pelottaville unikokemuksille altistuneet naiset olivat noin kaksikymmenvuotiaita ja Astrénin sanoin ”nuoruudenilonsa kuumimmassa vaiheessa […] kun elinhenget ovat vilkkaammat, liikkuvaisempia kuin vanhemmalla iällä heidän hienoissa hermoissaan.” Oman näkemyksensä mukaan Kurikan nuoret naiset taas olivat katsoneet olevansa Pyhän Hengen vaikutuksen alaisena.
Kirjallisuutta
Häggblom, Mia. 2006. Den heliga svagheten. Handlingsmönster bland predikande kvinnor i det svenska riket under 1700-talets senare hälft. Historisk tidskrift för Finland 2 (2006), 101–138.
Helsingissä vuonna 1867 julkaistu kirjanen Om drömmar on lyhyt, vain kaksitoista sivua käsittävä selonteko siitä, mitä unennäkö on ja miten se tapahtuu sekä mistä yleensä uneksutaan ja mistä unien sisältö on peräisin. Se oli osa ruotsinkielisen rahvaan sivistämiseksi suunnattua julkaisusarjaa, jonka aiemmissa osissa oli käsitelty esimerkiksi koralleja ja korallisaaria, Suomen sotaa, Pietari Brahea ja tahitilaisia.
Kuvalähde: Kuvakaappaus Doria.fi -sivustolla saatavilla olevan digitoidun aineiston kansilehdestä, https://www.doria.fi/handle/10024/102038 (luettu 30.9.2021)
Kirjasen julkaisijana olivat ”uusmaalaiset” (nyländingar), joka määritteli itsensä kansan sivistämisestä innostuneeksi opiskelijoiden ryhmäksi. Kyseisen unia käsittelevän tekstin laati kirjailija ja pilalehti Kurren toimittajanakin toiminut Oskar Reinhold Strömfors (1842–1880). Kirjasen välittämä unitietämys ei ollut vain Strömforsin käsialaa: kirjasessa mainitaan sen tekstin pohjautuvan tanskalaisen ”piispa Monradin” 6.4.1862 Kööpenhaminassa pitämään esitelmään. Esitelmöitsijä on todennäköisesti ollut Ditlev Gothard Monrad (1811–1887), tanskalainen teologi, poliitikko ja ministeri, joka toimi Lolland-Falsterin piispana ensin vuosina 1849–1854 ja myöhemmin toisen kerran vuosina 1871–1887. Kirjasessa mainittuna vuonna 1862 Monrad toimi Tanskan kulttuuriministerinä. Om drömmar ei kuitenkaan ollut millekään Monradin julkaistulle kirjalliselle tekstille pohjautuva suora käännös, vaan Strömforsin muistiin merkitsemä ja työstämä selvitys.
Tekstissä kuvastuvat monet 1800-luvun Euroopassa liikkuneet näkemykset unista. Kirjoittaja korostaa ensinnäkin nukkumisen ja levon merkitystä terveydelle todeten, ettei ”syvin” ja ”tervein” uni pidä sisällään minkäänlaista uneksuntaa. Tällainen uni, jonka aikana ”aistien portit” olivat suljettuina eivätkä tuoneet tietoa ympäröivästä maailmasta, vahvisti sekä sielua että ruumista. Mielikuvitus saattoi kuitenkin olla valveilla ulkoisten aistien nukkuessa, mikä ilmeni uneksumisena. Tätä tilaa kirjoittaja pitää hyvin epäterveellisenä ja ristiriitaisena.
Kirjasessa ei puhuta varsinaisesti painajaisunista (mardröm), koska vakiintunutta ilmaisua nykytermiämme vastaavalle ilmiölle ei vielä ollut. Kirjoittaja puhuu kuitenkin vahvoista (stark) unista ja miten unissa voi olla ”suurempi tai pienempi voima” (större eller mindre kraft). Tällaisia vahvoja unia eivät kuitenkaan kokeneet lapset ja terveet ihmiset, jotka saattoivat kyllä tietää uneksuneensa, mutta eivät muistaneet, mitä olivat uneksuneet. Kaikkien vahvojenkaan unien ei todennäköisesti oletettu olevan pahoja ja ahdistavia. Kirjoittaja mainitsee kuitenkin erityisen vahvoja unia aiheuttavien tekijöiden yhteydessä kuumeet, joiden osalta nykytutkimuksessakin on todettu niihin liittyvän joskus outoja ja ahdistavia unisisältöjä:
”Tiedetään myös se, että jotkut taudit, erityisesti kuumeet, tuovat mukanaan useimmat ja vahvimmat uneksumiset ja että sellainen uni on kaukana unelmattoman unen vahvistavuudesta; niin, pitkien ja levottomien unien jälkeen voi tuntea itsensä yhtä väsyneeksi ja uupuneeksi kuin valvotun yön jälkeen.”
Myös unien sisältöä ja unikuvien alkuperää käsitellessään teksti kuvastaa 1800-luvun eurooppalaisia virtauksia. Unien sisältö oli kirjoittajan mukaan peräisin niistä valvetilan ajatuksista ja asioista, joiden parissa valveilla ollessa puuhasteltiin, mutta myös sellaisista mielikuvista ja ajatuksista, joita ihminen ei enää tietänyt muistavansa tai joita hän ei valveilla ollessaan ehtinyt ajatella, mutta jotka unessa saattoivat yhtäkkiä ilmestyä. Siksi myös aiemmin tunnetut ihmiset, jotka olivat joko poissa tai kuolleita saattoivat ilmestyä uniin ja näyttää siltä kuin olisivat läsnä.
Om drömmen ei muuttanut tavallisen kansan unikäsityksiä äkkirysäyksellä. Teksti on kuitenkin hyvä esimerkki siitä, miten 1800-luvun eurooppalaiset, unien autobiografisuutta ja yksilön elämäntapahtumiin liittyvää luonnetta enteilevät unikäsitykset siirtyivät vähitellen Suomeen.
Kirjallisuutta
Om drömmar: Ett bearbetadt utdrag i öfwersättning från ett föredrag af biskop Monrad hållet den 6 april 1862 i Köpenhamn. Pennibibliothek för swenska allmogen i Finland utgifwet af nyländingar 10. Edlund, Helsingfors 1867.
Suomen kielellä näemme pahoja unia, kun taas monella muulla kielellä vastaavasta kokemuksesta saatetaan puhua uneksumisena (esim. drömma, to dream). Jälkimmäinen ilmaisutapa ei suoraan vihjaa, että unikokemus olisi visuaalinen tai ettei se olisi sisältänyt muitakin aistimuksia, kuten tuoksuja, ääniä, kipua, makuja tai kosketuksen.
Karikatyyri nyrkkeilijöiden Kid McCoy ja Tom Sharkey unista ennen ottelua. New York Journal and Advertiser, January 10, 1899, p. 10. Kuvalähde: Wikimedia Commons
Psykologian alan tutkimuksissa on havaittu, että jotakuinkin kaikki länsimaisten ihmisten unet sisältävät näköaistimuksia. Kuuloaistimusten määrä unissa taas vaihtelee. Niitä koetaan noin 50–75 prosentissa unia. Kotona koetut, unipäiväkirjaan kirjatut unet sisältävät yleensä vähemmän kuuloaistimuksia kuin unilaboratoriossa koetut unet. Seuraavaksi yleisimpiä uniaistimuksia visuaalisen ja äänellisen unisisällön jälkeen ovat niin kutsutun vestibulaarisen aistijärjestelmän tuottamat eli tasapainoa, painovoimaa ja liikettä käsittelevät aistimukset. Nämä voivat pitää sisällään esimerkiksi kellumisen, putoamisen tai lentämisen tunteen. Unilaboratoriotutkimuksissa tällaisia aistimuksia on havaittu noin kahdeksassa prosentissa tarkasteltuja unia.
Projektin suorittamassa keruussa kysyttiin painajaisten herättämistä tunteista ja ajatuksista, mutta ei suoraan tiedusteltu, millaisia aistimuksia vastaajien painajaiskokemuksiin mahdollisesti oli liittynyt. Niistä mainittiin kuitenkin spontaanisti. Projektin keräämässä aineistossa painajaisten pelottavana ja ahdistavana koetut, heräämiseen johtavat elementit voivat olla esimerkiksi yksittäisiä näkö- ja kuuloaistimuksia, jotka säilyvät muistissa pitkään:
”Lapsena näin joskus unta, että minua ajoivat takaa venäläiset. […] En muista, miksi minua ajettiin takaa, mutta kaksi venäläistä toistui unissani: Klot ja Grönvid. […] Ainoa uni, jonka siltä ajalta muistan: makasin mahallani matalahkossa ruohikossa ja ryömin eteenpäin, taitoin varovaisesti ruohoja syrjään ryömiäkseni eteenpäin ja silloin – kasvot edessäni! Ruskeat, pyöreät kasvot ja ruskeat silmät. Silloin heräsin. Mutta tänä päivänä en muista, oliko se Klot vai Grönvid. Mutta muistan kauhun.”
”Yhtenä yönä [lapsuudessa] näin unta, että […] [eräs lähellä sijainnut korkea rakennus] oli palanut ja romahtanut. Itse istuin jumissa sortumassa ja tulenlieskoja oli joka puolella ympärilläni. Myös kaverini istuivat siellä jumittuneena kanssani. En tiedä miksi, mutta jostain syystä sortuneiden massojen seassa oli myös alasin, jota hakkasin vasaralla niin että kipinät sinkoilivat. Uni herätti minut. Olin kylmänhikinen, itkin ja korvani oli hirveän kipeä […]. Sairaalassa todettiin, että minulla oli korvatulehdus. Se jyskyttävä ääni alasimesta, jonka unessa kuulin, on hyvinkin saattanut olla se epämiellyttävä tunne, jonka korvatulehdus aiheutti.”
Painajaisen kauhuelementtinä voi myös olla tasapainoon, painovoimaan ja liikkeeseen liittyviä aistimuksia, kuten hukkumisen tunnetta tai putoamisen tuntemuksia tai sen pelkoa:
”Lapsuudenkotini läheisyydessä on lampi, se on aika mutainen ja […] likainen, joten siinä ei yleensä uida. Olen lapsena luistellut ja kulkenut jäällä joitain kertoja ilman ongelmia. Yksi painajaisuni, jonka olen nähnyt useita kertoja elämässäni, on, että kuljen tuon lammen jäällä ja jää menee rikki ja minä putoan kylmään veteen jään alle ja hukun.”
”Kun olin nuori […] näin usein ’vesiunia’. Olin jollain huojuvalla laiturilla tai sillalla. En koskaan päätynyt veteen, mutta tunne oli kaamea.”
Charles Dickensin uni. Robert W. Bussin (1804-1875) keskeneräiseksi jäänyt maalaus. Kuvalähde: Wikimedia commons
Unissa voidaan kuitenkin kokea myös kipu-, tunto-, maku- ja hajuaistimuksia. Psykologisten tutkimusten mukaan esimerkiksi unissa koetuista hajuaistimuksista raportoivat yleisemmin ne, jotka ovat valvetilassa herkempiä ja parempia hajujen tunnistajia ja kiinnostuneempia niistä kuin muut keskimäärin. Havainto sopii yhteen niin kutsutun unen jatkuvuushypoteesiin kanssa. Tämän hypoteesin mukaan ihmiset uneksuvat siitä, mihin he suuntaavat enemmän huomiota valvetilassa eli unisisältöjen ja valveilla koetun tietoisuuden sisältöjen välillä on jatkuvuutta.
Psykologisissa tutkimuksissa kerätyissä aineistoissa kipu-, tunto-, maku- ja hajuaistimuksia on kuitenkin raportoitu suhteellisen harvoin, jopa vain noin prosentissa unia tai harvemmin. Osittain näiden aistimusten harvinaisuuteen on voinut vaikuttaa se, ettei niistä ole kysytty suoraan. Jos vastaajia on kehotettu kiinnittämään huomiota tiettyihin aistimuksiin tai johdateltu aiheeseen esimerkiksi mainitsemalla etukäteen aistikategoriat, on myös harvinaisemmin esiintyviä aistimuksia yleensä raportoitu enemmän. Niistä kerrotaan lisäksi herkemmin, jos aistimus on ollut voimakkaan negatiivinen.
On myös esitetty, että esimerkiksi hajuja ja makuja esiintyy unissa vähemmän, koska niiden kuvittelu valvetilassakin on hankalampaa. Tutkimuksissa onkin havaittu, että eloisan ja vilkkaan mielikuvituksen omaavat henkilöt kokevat enemmän ja moninaisempia aistimuksia unissaan. Vilkas mielikuvitus on yhdistetty myös parempaan kykyyn muistaa unia.
Munkki uneksuu ruokavastaanotosta. G. M. Woodwardin kuvitusta (1797). Kuvalähde: Wikimedia Commons
Toisaalta esimerkiksi sokeilla ihmisillä on havaittu olevan enemmän ei-visuaalisia uniaistimuksia kuin visuaalisia. Esimerkiksi syntymästä saakka sokeilla ja varhaislapsuudessa sokeutuneilla on sen sijaan huomattavasti näkeviä verrokkeja enemmän ääni-, kosketus-, maku- ja hajuaistimuksia.
Oma kysymyksensä toisaalta on, onko unien visuaalisuus erityisesti näköaistin hierarkiassaan korkeimmalle asettaneelle länsimaiselle kulttuurille tyypillinen piirre, vai esiintyykö muitakin aistimuksia enemmän esimerkiksi sellaisissa kulttuureissa, joissa vaikkapa kuulo-, maku- tai hajuaisti koetaan näköaistia tärkeämmäksi tai samanarvoiseksi.
Japanilaisprojektissa, jossa käytetty aineisto oli laajempi kuin psykologisissa unilaboratoriotutkimuksissa yleensä, kuitenkin havaittiin, että noin viidesosa tutkimukseen osallistuneista henkilöistä koki unissaan runsaasti erilaisia aistimuksia, mukaan lukien haju-, maku- ja tuntoaistimuksia. Kosketuksen aistimiset olivat lisäksi tässä tutkimuksessa tarkastellussa aineistossa huomattavasti yleisempiä kuin haju- ja makuaistimukset.
Projektin keräämässä aineistossa tuntoaistimusten sijaan kauhua aikaansaavana elementtinä saattaa olla erityisesti pelko tällaisen kosketuksen ja tuntoaistimuksen toteutumisesta:
“Yksi kaikkein varhaisimmista muistoistani on painajainen: että menen avoimen keittiön ikkunan luokse lapsuudenkodissani kuudennessa kerroksessa, katson ulos ja alas, ja näen jonkinlaisen merkillisen robotin tai ufoihmisen kiipeävän ylöspäin minua kohti.”
Aisteilla on roolinsa myös painajaisista kärsivien ihmisten unen laadun kohentamisessa. Jotkut unissa koetut aistimukset voivat olla seurausta unen aikaisesta ulkopuolelta tulevasta ärsykkeestä. Tällaiset unen aikaiset ärsykkeet eivät kuitenkaan välttämättä aikaansaa vastaavaa aistimusta unisisällössä. Esimerkiksi ympäristön tuoksut voivat vaikuttaa unen sisältöön niin että nukkumisen aikana läsnä oleva miellyttävä tuoksu voi liittyä myönteisen sävyiseen unisisältöön, kun taas paha haju voi aikaansaada sävyltään kielteisiä unia. Eri aistien stimulointia unen aikana on esitetty nukkumisen laatua parantavaksi hoidoksi esimerkiksi posttraumaattisista painajaisista kärsiville. Unenaikaisten miellyttävien tuoksuärsykkeiden on todettu vaikuttavan myönteisesti tällaisten ihmisten unen laatuun, kun voimakkuudeltaan hyvin intensiiviset, kielteisen sävyiset unet ovat lieventyneet. Painajaisista kärsivien unen laadun parantamiseksi onkin jo onnistuneesti testattu erilaisia visuaalisia tai lämpö-, ääni- tai hajuaistimuksia nukkujalle tuottavia teknologisia ratkaisuja. (Ks. esim. Carr et al. 2020)
Kirjallisuutta
Carr, M., Haar, A., Amores, J., Lopes, P., Bernal, G., Vega, T., Rosello, O., Jain, A., & Maes, P. (2020). Dream engineering: Simulating worlds through sensory stimulation. Consciousness and cognition, 83, 102955. https://doi.org/10.1016/j.concog.2020.102955
Fox, Kieran, Savannah Nijeboer, Elizaveta Solomonova, William G.Domhoff & Kalina Christoff. 2013. Dreaming as mind wandering: evidence from functional neuroimaging and first-person content reports. Frontiers in Human Neuroscience 7 (2013), article 412.
Meaidi, Amani, Poul Jennum, Maurice Ptito, and Ron Kupers. 2014. “The Sensory Construction of Dreams and Nightmare Frequency in Congenitally Blind and Late Blind Individuals.” Sleep medicine 15, no. 5 (2014): 586–595.
Okada, Hitoshi, Kazuo Matsuoka, and Takao Hatakeyama. 2005. “Individual Differences in the Range of Sensory Modalities Experienced in Dreams.” Dreaming (New York, N.Y.) 15.2 (2005): 106–115.
Schredl, Michael. 2010. Characteristics and Contents of Dreams. International Review of Neurobiology 92 (2010), 135–154.
Schredl, Michael. (2019). Olfactory perception in dreams: Analysis of a long dream series. International Journal of Dream Research, 12(1), 134–137. https://doi.org/10.11588/ijodr.2019.1.57845
Schredl, Michael, Desislava Atanasova, Karl Hörmann, Joachim T. Maurer, Thomas Hummel & Boris A. Stuck. 2009. “Information Processing During Sleep: The Effect of Olfactory Stimuli on Dream Content and Dream Emotions.” Journal of sleep research 18, no. 3 (2009): 285–290.
Schäfer, Laura, Julia Schellong, Antje Hähner, Kerstin Weidner, Karl-Bernd Hüttenbrink, Sebastian Trautmann, Thomas Hummel, and Ilona Croy. 2019. “Nocturnal Olfactory Stimulation for Improvement of Sleep Quality in Patients With Posttraumatic Stress Disorder: A Randomized Exploratory Intervention Trial: Nocturnal Olfactory Stimulation in PTSD.” Journal of traumatic stress 32, no. 1 (2019): 130–140.
Zadra, Antonio L., Tore A. Nielsen, and D. C. Donderi. 1998. “Prevalence of Auditory, Olfactory, and Gustatory Experiences in Home Dreams.” Perceptual and Motor Skills 87, no. 3 (December 1998): 819–26.
Pahat tai ahdistavat unet ja unihäiriöt ovat kansallisesti ja kansainvälisesti nousussa olevia tutkimusaiheita, joita käsitellään usealla tieteenalalla. Historiallinen Aikakauskirja julkaisee numerossa 4/2022 menneisyyden pahoille unille ja painajaiskokemuksille omistetun teemaosion. Suomen Akatemian rahoittama Pohjoiset painajaiset 1400–2020 -projektimme osallistuu sen toimittamiseen.
Henry Fuseli (1741–1825): The Nightmare (1781). Kuvalähde: Wikimedia Commons
Teemaosiossa on tarkoitus julkaista artikkeleita, jotka käsittelevät menneisyyden ihmisen pahoja unia ja painajaiskokemuksia. Aikakautta tai maantieteellistä aluetta ei ole määritelty, vaan olennaista on se, että artikkeli valottaa menneisyyden ihmisten suhdetta levollisen unen rikkoneisiin ilmiöihin. Artikkeli voi käsitellä esimerkiksi painajaisen kokemusta, ahdistavien unien teemoja ja niiden suhdetta aikalaistodellisuuteen, pahoille unille annettuja aikalaisselityksiä tai käytäntöjä ja keinoja pahojen unien välttämiseen tai niiltä suojautumiseen.
Jos haluat osallistua teemaosioon, lähetä viimeistään 1.9.2021 aiheestasi osoitteeseen kirsi.kanerva(at)helsinki.fi lyhyt kuvaus, jossa kerrot myös artikkelisi työnimen ja keskeisen kysymyksenasettelun.
Valinnoista ilmoitetaan 15.9.2021. Artikkelit laaditaan Historiallisen Aikakauskirjan kirjoitusohjeiden mukaisesti. Enimmäismitta on 50 000 merkkiä välilyönteineen ja alaviitteineen.
Artikkelikäsikirjoitukset lähetetään toimittajille viimeistään 28.2.2022, minkä jälkeen ne läpikäyvät vertaisarvioinnin. Lopulliset versiot lähetetään toimittajille viimeistään 1.9.2022. Numero 4/2022 ilmestyy joulukuussa 2022.
Nykylääketiede tarjoaa jatkuvista ahdistavista painajaista kärsiville erilaisia hoitomahdollisuuksia lääkkeistä terapiaan. Menneisyyden ihmisetkään eivät välttämättä alistuneet painajaisten ja pahojen unien kiusaamaksi, vaikka vastaavia hoitomuotoja ei ollutkaan saatavilla. Apua vaivaan on voitu etsiä vaikkapa aikalaislääketieteen keinoista kysymällä hoidoksi sopivasta yrtistä tai lääkkeestä paikalliselta parantajalta, jolla kenties oli tietoa ja reseptejä tällaisten lääkkeiden valmistukseen. Jo antiikin kreikkalaisessa lääketieteestä tunnettiin muutamia kasveja, joiden katsottiin auttavan painajaisten ja pahojen unien vaivaamia nukkujia. Tieto näistä yrteistä levisi sittemmin keskiajalla latinankielisinä teoksina myös muualle Eurooppaan ja hieman myöhemmin myös kansankielillä yrtti- ja reseptikirjoissa, jotka pohjautuivat tai ammensivat antiikin oppineiden teoksista, mutta sisälsivät usein elementtejä myös paikallisesta perinteestä ja siinä käytetyistä parantamistavoista.
Mustaherukka. Sivu 500-luvulta peräisin olevasta koodeksista Wiener Dioskurides. Kuvalähde: Wikimedia Commons
Osa keskiaikaisissa lääke- ja yrttikirjoissa mainituista yrteistä tai niitä yhdistelevistä resepteistä on kuvausten perusteella ollut tarkoitettu unihalvauksen hoitoon. Toisia taas on suositeltu uniin, jotka nykytermein määriteltäisiin painajaisiksi tai pahoiksi uniksi.
Pionin (paeonia officinalis) uskottiin loistavan öisin, minkä vuoksi se liitettiin kuuhun ja sitä käytettiin hoitona tauteihin, joihin kuun katsottiin vaikuttavan. Tällaisia olivat esimerkiksi kuuhulluus ja siihen usein liitetty epilepsia, joka taas jo antiikin kreikkalaisessa lääketieteessä oli nähty sairautena, joka saattoi ilmetä myös ahdistavina unikokemuksina. Osassa reseptejä ohjeistettiin käyttämään pionia amuletin tapaan. Esimerkiksi eräässä provencelaisessa oksitaaninkielisessä reseptikokoelmassa (1200- tai 1300-l.) neuvotaan sitomaan kuuhullulle pioni kaulaan.
Joissain resepteissä ohjeistettiin myös nauttimaan tätä erittäin myrkyllistä kasvia sisäisesti. Esimerkiksi kreikkalaissyntyinen, keisari Neron aikaisen Rooman armeijassa toiminut lääkäri ja kasvitieteilijä Pedanius Dioskorides (n. 40–90 jKr.), jonka alkujaan kreikankielinen ja sittemmin 500-luvulla latinaksi käännetty De materia medica sisälsi tietoa noin kuudestasadasta tuolloin tunnetusta lääkekasvista ja niistä saatavista lääkeaineista, suositteli unihalvausta vastaan viidestätoista pionin siemenen mustasta jyväosasta tehtyä käytettä: kun sitä joi hunajaveteen tai viiniin sekoitettuna, auttoi se nukkujaa vaivaavan incubus-olennon aiheuttamaan tukehtumisen tunteeseen (suffocations ab incubis).
Stachys officinalis. Kuvitusta teoksessa Friedrich Losch, Kräuterbuch. Unsere Heilpflanzen in Wort und Bild (1914). Kuvalähde: Wikimedia Commons
Rohtopähkämö (stachys officinalis) oli sekin monikäyttöinen yrtti. Esimerkiksi keskiajan walesilaisessa perinteessä rohtopähkämöä juomalla tai pitämällä sen lehtiä kaulansa ympärillä saattoi ylipäätään estää unia. Todennäköisesti hoidolla oli tarkoitus suojautua juuri ahdistavia unia vastaan. Rohtopähkämön uskottiin ylipäätään suojaavan kaikenlaisilta pahoilta olioilta, kuten haltioilta ja demoneilta, ja niiden aiheuttamiksi katsotuilta vaivoilta, mukaan lukien painajaiselta.
Edellä mainittu Dioskorides katsoi rohtopähkämön suojaavan sekä sielua että ruumista. Heti sen jälkeen Dioskorides jatkaa yrtin tehoavan unissakävelyyn ja ahdistavia unia vastaan (et gravibus somnis adverstur). Rohtopähkämöllä on katsottu yleisestikin olevan suojaavia vaikutuksia, ja sitä on voitu käyttää myös amuletin tapaan, ei pelkästään lääkkeenä nautittuna.
Niin kutsuttu ”anglosaksinen yrttikirja”, joka laadittiin Brittein saarilla 1000-luvun alkupuolella ja pohjautui 400-luvulla laadittuun Pseudo-Apuleuiksen yrttejä käsittelevään teokseen, mainitsee, että rohtopähkämö suojaa pelottavilta näyiltä ja unilta (egeslicum gesihðum & swefnum). 1400-luvulta peräisin olevassa englantilaisessa yrttikirjassa ohjeistettiin suojautumaan painajaisia ja harhanäkyjä vastaan tekemällä seppele rohtopähkämöstä ja ripustamalla se kaulan ympärille nukkumaan mennessä; tällöin nukkujaa auttoi tämän ympärillä halki yön säilyvä rohtopähkämön aromi.
Rautayrttiä (verbena officinalis) pidettiin jo antiikissa pyhänä yrttinä (sacra herba), jolla katsottiin olevan puhdistava vaikutus. Esimerkiksi Dioskorideen mukaan sitä käytettiin amulettina puhdistautumisrituaaleissa. Rautayrtin katsottiin myös tehoavan yleisesti kuumeisiin, jotka nykytietämyksen valossa voivat nekin aiheuttaa ahdistavia unia. Kasvia käytettiin myös epilepsian hoitoon, ja sen katsottiin tehoavan myös myrkkyihin ja paholaista vastaan. Kasvin hyvää tekevän vaikutuksen katsottiin kenties piilevän sen rennoksi ja hyväntuuliseksi tekevässä vaikutuksessa: esimerkiksi Dioskorides väitti, että rautayrtti tekee vieraat iloiseksi. Näin katsoi myös roomalainen oppinut Plinius vanhempi (23–79 jKr.), joka käsitteli kasveja ja niistä saatavia lääkeaineita vielä Dioskoridestakin laajemmin teoksessaan Naturalis historia (”luonnonhistoria”): rautayrtti teki hyväntuuliseksi, kun sitä ripoteltiin vaikkapa pidoissa tarjottaviin ruokiin.
Verbena officinalis. Jacob Sturmin kuvitusta teoksessa Deutschlands Flora in Abbildungen (1697). Kuvalähde: Wikimedia Commons
Edellä mainitussa oksitaaninkielisessä reseptikirjassa suositeltiin rautayrttiä erityisesti ahdistaviin uniin:
”Hänelle, joka kärsii yöllisistä painajaisista: kerää pienenevän kuun viidentenä päivänä rautayrtti ja aseta nukkuvan pään päälle.” (Suom. Susanna Niiranen)
Varhaisissa yrttikirjoissa on myös mainintoja kasveista, jotka vastaavasti aiheuttivat pahoja unia. Dioskorides esimerkiksi mainitsee kasvin nimeltä pyknokomon, jonka on katsottu viittaavan villibasilikaan: Dioskorideen mukaan sen siemenistä tehty keite juotuna pieninäkin annoksina ”tekee unista levottomia ja raskaita” (turbulenta ac gravia facit somnia). Kiertokasveihin kuuluva smilax laea taas aiheutti Dioskorideen mukaan ”monia levottomia unia” (insomnia multa et turbulenta), jos sen kolmestakymmenestä siemenestä ja villakkokasvien sukuun kuuluvasta dorychium-kasvista tehtyä juomaa nautittiin. 1300-luvun lopulta peräisin olevassa käsikirjoituksessa säilynyt kymrinkielinen Meddygon Myddvay opasti, miten purjo saa aikaan sen, että höyryt nousevat vatsasta päähän ja haittaavat näkemistä. Näin niinkin harmiton kasvis kuin purjo aikaansai tekstin laatijan mukaan pelottavia unia, jollei ennen purjoa syöty salaattia tai unikkoa purjon vaikutusta hillitsemään.
Allium porrum. Kuvitusta teoksessa Otto Wilhelm Thomé, Flora von Deutschland, Österreich und der Schweiz (1885). Kuvalähde: Wikimedia Commons
Yrttikirjojen ja reseptioppaiden ohjeistukset oli todennäköisesti tarkoitettu varoitukseksi. Ne herättävät kuitenkin myös kysymyksen, olisiko kyseisiä yrttejä kenties käytetty joskus pahassa tarkoituksessa aikaansaamaan painajaisia vaikkapa pahimmalle vihamiehelle.
Tarkasteltaessa keskiaikaisissa ja sitä varhaisemmissa teksteissä mainittuja kasveja on kuitenkin muistettava, että ruotsalainen luonnontutkija Carl von Linné (1707–1778) kehitti nykyisin tuntemamme kasvitaksonomian perusteet vasta 1700-luvulla, eikä kreikan ja latinan kielessä tai keskiajan kansankielissä ollut vielä olemassa standardoitua kasvinimikkeistöä. Kirkon ja luostarien kautta esimerkiksi pohjoiseen Eurooppaan levisi myös sellaisia lääkinnällisiä kasveja, joita ei vielä tunnettu tai jotka eivät siis olleet kotoperäisiä lajeja.
Alexander Roslinin maalaus Linnéstä vuodelta 1775. Kuvalähde: Wikimedia Commons
Keskiaikaisissa teksteissä tekstin kopioija tai kääntäjä ei välttämättä ole tunnistanut alkuperäistekstissä mainittua kasvia, jos sitä ei tunnettu hänen omassa kulttuurissaan tai hän ei vielä itse ollut tutustunut siihen. Kääntäessään tekstiä latinasta kansankielelle kirjuri on saattanut alkuperäisen kasvinnimen asemesta merkitä jonkin tuntemansa paikallisen kasvin. Samalla kasvilla saattoi myös paikallisesti olla toisistaan poikkeavia nimiä. Siksi varhaisissa yrtti- ja lääkekirjoissa mainittuja kasveja ei välttämättä pystytä aina luotettavasti tunnistamaan. Vanhoja yrtti- ja reseptikirjoja lukiessa tulisikin muistaa tämä ja se, että monet menneisyydessä lääkintään käytetyt kasvit ovat itse asiassa tappavan myrkyllisiä tai aiheuttavat nautittuina vakavia sisäelinvaurioita, kuten maksavaurioita.
Cockayne, O. (toim.). 1864–1866. Leechdoms, wortcunning and starcraft of early England, Vol 1–3: Being a collection of documents…illustrating the history of science in this country before the Norman conquest (Chronicles and memorials of Great Britain and Ireland during the middle ages). London: Longman, Green, Longman, Roberts and Green.
Hall, Alaric. 2007. Elves in Anglo-Saxon England: Matters of Belief, Health, Gender and Identity. Woodbridge: Boydell Press.
Niiranen, Susanna. 2014. Reseptejä mielen vaivoihin. Teoksessa Kirsi Kanerva & Marko Lamberg (toim.), Hyvä elämä keskiajalla. Helsinki: SKS.
Niiranen, Susanna. 2014. Mental Disorders in Remedy Collections. A Comparison of Occitan and Swedish Material. Teoksessa Sari Katajala-Peltomaa & Susanna Niiranen (toim.), Mental (Dis)Order in Later Medieval Europe. Brill.
Pughe, J., & Williams, J. (1861). The physicians of Myddvai = Meddygon Myddfai: Or the medical practice of the celebrated Rhiwallon and his sons, of Myddvai, in Caermarthenshire, physicians to Rhys Gryg, lord of Dynevor and Ystrad Towy, about the middle of the thirteenth century. Llandovery & London: Roderic, Longman.
University of Helsinki
