Painajaiset ja demoninen seksi

Painajaisiin ja unihalvauksiin liittyvät uskomukset ovat hiljattain nousseet kansainvälisessä mediassa esille yllättävässä asiayhteydessä. Kristillisen saarnaajan esittämät väitteet demonien kanssa unessa harjoitetusta seksistä perustuvat laajalle levinneeseen ja elinvoimaiseen uskomukseen.

Kuva: Persian Demons from a Book of Magic and Astrology (1921). The Public Domain Review. Princeton University Library.

Yhdysvalloissa presidentti Trump ja hänen kannattajansa ovat jakaneet saarnaajana ja lääkärinä toimivan Stella Immanuelin videota koronaviruksen vaarattomuudesta ja malarialääkkeenä tunnetun hydroksiklorokiinin tehosta sitä vastaan. Samalla median huomio on kiinnittynyt Immanuelin muihin vuosien varrella antamiin lausuntoihin kuten siihen, että monet gynekologiset ja taloudelliset ongelmat voivat johtua öisestä seksistä demonien kanssa unimaailmassa. Saarnatessaan demonisesta seksistä Immanuel yhdistää karismaattisessa kristillisyydessä yleistyneitä varoituksia öisestä henkipuolisosta ja ikivanhoja eurooppalaisia painajaisiin ja unihalvauksiin liittyviä uskomuksia, joita kristilliset ryhmät nostavat nyt esille Yhdysvalloissa. Ilmiö on laaja, ja useat kristilliset liikkeet opettavat internet-sivuillaan, että demoninen uhka öisin on todellinen.

Unihalvauksia on satojen vuosien ajan tulkittu eri puolilla maailmaa yleensä yliluonnollisen olennon aiheuttamiksi, ja sen neurologis-fysiologinen tausta selvitettiin unitutkimuksissa vasta 1970-luvulla. Euroopassa kansanomaiset selitykset painajaisolennosta ovat perustuneet noituuskäsityksiin, jolloin olennon on oletettu olevan pahantahtoinen naapuri tai hänen lähettämänsä olento. Niiden rinnalle ehtivät tulla 1900-luvulla näkemykset unihalvauksesta avaruusolentojen aiheuttamina. Kirkko puolestaan tulkitsi olennon demoniksi. Myös unihalvauksen ja seksin välistä yhteyttä vaalittiin nimenomaan kristillisessä traditiossa.

Keskiajan kristillisissä lähteissä naisten luona öisin vierailevaa seksuaalista demonia kutsuttiin latinankielisellä nimellä incubus, ja miehen unissa näkyvää naispuolista demonia nimellä succubus. Saman demonin katsottiin voivan hakea succubuksena spermaa mieheltä ja hedelmöittää sillä naisen incubuksena. Vaikka unihalvaukseen liittyy nykyään seksuaalisia tuntemuksia melko harvoin, teema korostui ankaraa seksuaalimoraalia edellyttävässä luostarielämässä. Eroottisten unien syntisyys ja demonisuus tekivät niistä pahoja. Runsaasti painajaisen ja seksuaalisuuden yhdistävää aineistoa on myös viktoriaanisesta Englannista, jossa seksuaalinormisto oli tiukka. Vielä 1900-luvun alkupuolella psykoanalyyttinen näkemys unihalvauksista oli, että se johtuu tukahdutetuista seksuaalisista haluista. Kansanomaisessa kuvastossa painajaisolennon aiheuttama vaiva on yleensä terveydellinen ja taloudellinen, mutta sen aiheuttajana saattoi ahneiden ja kateellisten naapurien ohella olla myös pettynyt kosija. Pieni eroottinen häivähdys siis löytyy kansanomaisestakin aineistosta.

 

Nykypäivän henkipuolisoa koskevissa käsityksissä ei aina ole yhteyttä unihalvaukseen. Esimerkiksi Afrikassa ihmisellä voi olla öinen rakastaja ilman että hän edes tietäisi siitä tai muistaisi näkevänsä eroottisia unia. Tilanne voi ilmetä pelkkinä terveys- tai avioelämän ongelmina tai vaikeutena löytää puolisoa valvetodellisuudessa. Tätä oppia pitävät yllä pienet kristilliset ryhmittymät, jotka varottavat vanhojen paikallisuskontojen yhteyksistä henkimaailmaan ja kehottavat turvautumaan tarjoamiinsa rukoilupalveluihin. Amerikkalaiset rukoilupalvelut puolestaan nojautuvat enemmän eurooppalaiseen painajaisolentojen traditioon ja korostavat, että synti ja okkulttiset harrastukset vetävät demoneita puoleensa.

Saarnatoiminnassaan Stella Immanuel yhdistää afrikkalaisia ja amerikkalaisia traditioita ja liittää demonisen seksin seuraukset nimenomaan lääketieteellisiin ongelmiin. Myös kansanomaiset uskomukset eri aikakausilta ovat läsnä: hänen mukaansa toimijana voi demonin sijaan olla myös ihminen, joka saapuu aktiin astraalimuodossa noituuden avulla.

Kuva: Demonisista puolisoista varoittavaa kirjallisuutta myydään ja julkaistaan koko ajan eri maanosissa. Niissä korostetaan yön olevan sielulle vaarallisinta aikaa.

Internetissä lisänimen ”Doctor Demon Sperm” saanut Stella Immanuel ei ole yksittäinen eksentrikko, vaan hän edustaa laajaa uskonnollista liikehdintää, joka haastaa tieteen näkemykset todellisuudesta ja julistaa yksilön moraalisten valintojen ja rukouksen vaikuttavan hyvinvointiin, terveyteen ja varallisuuteen. Väitteet demonien yöllisestä toiminnasta edellyttävät sen hyväksymistä, että unessa koetut asiat ovat totta. Sekä Raamattu että eurooppalainen uskomusperinne ovat kertoneet jo vuosisatoja, että henkimaailma on olemassa ja saa kosketuksen ihmiseen unen välityksellä. Käsitys siitä, että unet ovat vain oman mielen tuotetta, on ollut vallitsevana Euroopassa vasta noin sata vuotta, ja sen asema on edelleen ilmeisen hauras.

Suomalaisten kirjoittamissa painajaiskuvauksissa, joita tutkimusryhmämme on saanut hiljattain luettavakseen, paras pakokeino painajaiselta on käsittää, että se oli vain unta. Moni pystyy herättämään itsensä painajaisesta tajuamalla sen uneksi; toisille tämä huojennus koittaa vasta kun on lopulta herännyt hiestä märkänä. Erityisesti unihalvauksen sietäminen on helpompaa, kun tietää näkemiensä uhkaavien olentojen olevan harhaa.

Käsitykset unesta ja sen olemuksesta, kuten mistään muustakaan, eivät kehity suoraviivaisesti tietämättömyydestä ymmärrykseen. Näkemyksiin vaikuttavat monenlaiset tekijät kuten toive saada ongelmatilanteissa selkeitä ohjeita ja apua – kuten rukousapua – sekä kamppailu auktoriteetista, jota uskonnolliset ja poliittiset ryhmät käyvät sekä tiedettä että toisiaan vastaan. Humanistisen tutkimuksen yksi tehtävä on käsittää niitä vaikuttimia, jotka ohjaavat näkemysten valintaa.

Mikä ihmeen mara?

Tieteellisten teorioiden rinnalla ja niistä huolimatta tavalliset ihmiset ovat menneisyydessä selittäneet painajaisia ja muita ahdistavia unikokemuksia eri tavoin. Pohjoiseurooppalaisessa kansanperinteessä painajaisia ei ole nähty sisäsyntyisenä ilmiönä, kuten nykyajan uniteoriat painajaisista esittävät. Sen sijaan painajaisen on katsottu aiheutuvan jonkin ihmiskehon ulkopuolisen olennon tai voiman toiminnasta.

Esimerkiksi suomalaisissa kansanuskomuksissa painajainen viittasi olentoon, joka nousi nukkuvan rinnalle ja painoi ja ahdisti nukkuvaa, vaikkakin oppineet suomalaiset tunsivat painajaisille jo 1700-luvulla myös tieteellisinä pidettyjä selityksiä. Rantsilan kappalainen Christfried Ganander (1741–1790) kuvasi vuonna 1789 ilmestyneessä teoksessaan Mythologia Fennica painajaista seuraavasti:

Painajainen, mara, jonka raskasmieliset ihmiset [=”pernasairaat”] näkevät valkeana nymfinä öisin nukkuessaan; valaisee loisteellaan koko huoneen ja painaa rintaa, jolloin he [=painajaisen kokijat] huutavat ja pitävät pahaa ääntä. Samoin Painajainen, joka puristaa lapsia ja tekee näistä kierosilmäisiä: taikauskoiset karkottavat pään alle pannulla terällä ja puntarilla. On itse asiassa pahantuulisilla lapsilla esiintyvä hermo- ja kouristustauti. (Christfried Ganander, Mythologia Fennica, Åbo 1789, s. 65.)

Gananderin mainitsema mara viittaa sekin pohjoiseurooppalaisessa perinteessä tunnettuun yölliseen olentoon, joka ahdisti nukkuvia. Tällaiseen mara-olentoon viittaavat monet eurooppalaisten kielten sanat, kuten ruotsin mardröm, saksan Nachtmar, englannin nightmare ja ranskan cauchemar. Varhaisin skandinaavisissa lähteissä oleva maininta yöllisestä marasta on islantilaisessa 1200-luvun alusta peräisin olevassa Ynglingien saagassa. Siinä mara kuvataan seiðr-taikuutta osaavan saamelaisnaisen lähettämäksi. Maran kohteeksi joutuneelle Vanlandelle käy lopulta huonosti. Hän tulee saagan mukaan noituuden vuoksi:

[…] uniseksi ja paneutui makuulle. Mutta juuri uneen vaivuttuaan hän huusi ja sanoi että häntä polki mara. Hänen miehensä riensivät luo ja tahtoivat häntä auttaa. Mutta heidän tarttuessaan hänen päähänsä mara polki hänen sääriänsä niin että ne olivat murtumaisillaan. He tarttuivat nyt hänen sääriinsä, mutta silloin mara puristi Vanlanden päätä, niin että hän siihen kuoli. (Suom. J. A. Hollo.)

Saagassa kuvattu kokemus siitä, että mara polkee, painaa ja musertaa nukkujaa, kun nukkuja itse on voimaton, on tyypillistä tälle kokemukselle myös myöhemmissä pohjoiseurooppalaisissa lähteissä.

Le cauchemar. Anonyymin taiteilijan näkemys painajaisesta vuodelta 1530 (Musée des beaux-arts de Strasbourg). Kuvalähde : Wikimedia Commons.

Käsitykset siitä, mikä mara on ja mikä on sen aiheuttaja, ovat saaneet eri aikoina hieman erilaisia sävyjä. Noitavainojen aikaan yöllisen maran katsottiin olevan seurausta noituudesta, jota harjoitti joku elävä ihmisnoita. Toiset taas katsoivat, että jokin muu yliluonnollinen olento oli vastuussa kokemuksesta. Saatettiin myös epäillä paholaista. Niin antiikin Kreikassa kuin varhaismodernin aikakauden demonologien teksteissä ilmiö yhdistettiin seksuaalisiin, myös demonista alkuperää oleviin hyökkäyksiin.

Varhaismodernissa itäeurooppalaisessa kulttuurissa vastaavien yöllisten kokemusten aikaansaajina on pidetty myös haudasta palanneita rauhattomia kuolleita ruumiita. Myöhemmässä suomalaisessa perinteessä marana saattoi olla epämieluisa kosija tai miehen tietämättä tätä ajatteleva nuori neito; tai kateellinen ja pahansuopa naapuri, joka saattoi ottaa vaikkapa jonkin eläimen muodon. Suomalaisessa perinteessä painajais-mara vaivasi erityisesti karjaa, joka oli olennainen osa aikalaisten varallisuutta.

Yliluonnollisten selitysten rinnalla Euroopassa elivät jo varhain oppineiden käsitykset ilmiöstä. Nämä esittivät luonnollisia selityksiä kokemukselle. He pitivät sitä kehollisena sairautena ja esittivät sen syystä humoraaliopin mukaisia tulkintoja Gananderin tavoin. Valkoisia nymfejä näkevät “raskasmieliset” ihmiset olivat Gananderin tekstin mukaan “pernasairaita” (mjältsjuka), joka oli kansanomainen nimitys depressiolle. Antiikista juontuvan humoraaliopin mukaan musta sappi, jonka liikamäärä aikaansai melankoliaa, sijaitsi pernassa.

Painajaisen syyksi esitettiin oppineiden piirissä myös huonosti sulanutta ruokaa tai kovaa ryypiskelyä. Kokemusta saatettiin heidän mukaansa estää esimerkiksi sillä, ettei nukkunut selällään. Sama ihminen saattoi antaa asiayhteydestä riippuen maralle joko luonnollisen tai yliluonnollisen selityksen.

Suuressa määrässä menneisyyden mara-kuvauksia on korostettu myös sitä, miten maran yöllisen hyökkäyksen kohteeksi joutunut nukkuja ei pysty liikauttamaan edes pikkusormeaan ja ettei hän yleensä pysty puhumaan. Onkin esitetty, että kokemuksena maran yöllinen vierailu vastaisi nykymääritelmän mukaista unihalvauskokemusta.

Lähteitä ja kirjallisuutta

Owen Davies. 2003. The Nightmare Experience, Sleep Paralysis, and Witch Accusations. Folklore 114 (2), 181–203.

Ganander, Christfried. 1789. Mythologia Fennica. Åbo.

Raudvere, Catharina. 1993. Föreställningar om maran i nordisk folktro. Lund: Lunds universitet.

Ynglingien saaga = Snorri: Norjan kuningassaagat, 1. Suom. J. A. Hollo. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö 1960, 1–33.

Painajaisia ja muita ikäviä unikokemuksia

Nukkujaa ja herääjää eivät ahdista vain painajaiset ja pahat unet. Neurotieteellisessä ja psykologisessa unitutkimuksessa on niiden lisäksi eritelty myös muita unenaikaisia ja nukkumiseen liittyviä kokemuksia, jotka ovat kokijalleen ahdistavia ja epämiellyttäviä. Ne voidaan erotella toisistaan esimerkiksi sen perusteella, miten voimakkaita ne ovat ja missä univaiheessa ne koetaan. Seuraavassa tarkastellaan lyhyesti, miten tutkijat ovat kategorisoineet erilaisia ahdistavia ja epämiellyttäviä unia ja unenaikaisia kokemuksia.

Albrecht Dürer (1471–1528): Traumgesicht (Kunsthistorisches Museum, Wien). Dürerin maalaama kuva hänet herättäneestä painajaisesta. Kuva: Wikimedia Commons

Painajaiset muistetaan yleensä hyvin, sillä ne ovat unia, jotka aikaansaavat kokijassa niin voimakkaan epämiellyttävän tai häiritsevän tunnereaktion, että tämä herää. Useimmiten painajaisiin on liitetty pelko, mutta voimakas epämiellyttävä tunne voi pitää sisällään myös ahdistusta, inhoa tai vihaa tai muita häiritseviä tuntemuksia. Nukahtaminen saattaa heräämisen jälkeen olla vaikeaa. Painajaisia nähdään REM-univaiheen aikana. REM-unella viitataan nukkumisen vaiheeseen, jolloin ihmisen silmät liikkuvat luomien alla, mutta kehon lihakset ovat muuten rentona. REM-unen vaiheita on yön aikana useita. Alkujaan katsottiin, että unia nähdään nimenomaan REM-unen aikana. Myöhemmin kuitenkin havaittiin, että unia nähdään myös non-REM -univaiheen aikana, mutta tällöin nähdyt unet ovat yleensä enemmän ajatuksenkaltaisia ja vähemmän eloisia kuin REM-unet. (Ks. lisää unen eri vaiheista englanniksi täältä.)

Pahoja unia. Kuva Mark Twainin teoksesta Life on the Mississippi (1883, s. 560, British Library HMNTS 10410.s.4.). Kuvalähde: Wikimedia Commons 

Painajaisten on sanottu olevan yleisempiä lapsilla kuin aikuisilla, mutta aikuisetkin näkevät painajaisia. Tutkimuksissa on havaittu, että naiset näkevät painajaisia useammin kuin miehet. Jotkut painajaiset voivat olla post-traumaattisia. Tällaiset painajaiset voivat olla usein toistuvia.

Pahat unet ovat painajaisiin verrattuna kokemuksena voimakkuudeltaan pienempiä. Ne ovat silti jollain tavoin häiritseviä ja epämiellyttäviä. Pahoihin uniin ei välttämättä herätä, sillä ne eivät aiheuta yhtä voimakasta ja ahdistavaa tunnekokemusta kuin painajaiset. Pahatkin unet voidaan silti muistaa heräämisen jälkeen. Pahat unet ovat yleisempiä kuin painajaiset.

Yölliset kauhukohtaukset ovat painajaisia paljon harvinaisempia, mutta niitä vieläkin voimakkaampia kokemuksia. Nimensä mukaisesti nämä kokemukset aiheuttavat kokijassa suurta kauhua, mutta niihin ei yleensä herätä. Kokija voi liikkua nukkuessaan voimakkaasti, kuten heittelehtiä vuoteessaan, tai hän voi kävellä unissaan tai kiljua ja huutaa. Hän voi vaikuttaa siltä kuin olisi hereillä, mutta on silti unessa. Kokijan silmät saattavat esimerkiksi olla auki. Kokijan herättäminen saattaa kuitenkin olla hyvin vaikeaa. Yölliset kauhukohtaukset koetaan yleensä non-REM -univaiheen aikana eikä yönaikaista unikokemusta todennäköisesti muisteta enää aamulla herätessä. Yölliset kauhukohtaukset ovat yleisempiä lapsilla, mutta ne on liitetty myös post-traumaattiseen stressiin.

Unihalvaus taas esiintyy REM-unen vaiheessa, jolloin ollaan joko nukahtamassa tai heräämässä. Kokemus saattaa kestää hyvin lyhyen aikaa, mutta voi tuntua hyvin ahdistavalta. Sen aikana ihminen on ikään kuin hereillä, mutta lihakset ovat rentoutuneet REM-unelle tyypillisesti eikä ihminen pysty liikuttamaan itseään. Kokemukseen voi liittyä myös unenkaltaisia hallusinaatioita, joissa kokija näkee makuuhuoneessaan jonkun henkilön tai hahmon tai kokee jonkin olevan läsnä. Lisäksi kokemukseen saattaa liittyvä myös muita, esimerkiksi kuulo- tai tuntoharhoja. Hengityslihasten osittaisen lamautumisen seurauksena ihminen saattaa kokea tukehtuvansa. Kokemus saattaa olla hyvin pelottava ja ahdistava, mutta se ei ole vaarallinen. (Ks. lisää unihalvauksesta täältä.)

Edellä kuvatut psykologiset määritelmät ohjaavat pitkälti sitä, miten tulkitsemme omia unikokemuksiamme. Menneisyyden ihmiset sitä vastoin eivät jaotelleet yön ja unen aikana koettuja pelottavia tai muuten ahdistavia kokemuksia samalla tavoin. Historiantutkijalle nykyajan määritelmät eivät olekaan tyhjentäviä selityksiä ilmiöstä tai tarkkarajaisia kategorioita vaan suuntaa-antavia työkaluja, joiden avulla tunnistaa ja jäsentää uniin ja unitiloihin liittyviä ilmiöitä menneisyyden lähteissä. Käynnissa olevassa Northern Nightmares, 1400–2000 -projektissa tutkimuksen kohteena eivät olekaan vain yllä kuvatun kaltaiset ”painajaiset” ja ”pahat unet” vaan myös muut unenaikaiset tilat ja kokemukset, joita pidetään tai on pidetty kielteisinä, pelottavina ja ahdistavina.

Kirjallisuutta

American Psychiatric Association. 2015. Sleep-wake disorders: DSM-5 selections. Arlington, Virginia: American Psychiatric Association.

Hublin,  Christer. 2005. Parasomniat: ilmiöitä unen ja valveen rajoilla. Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 121 (2005) 14: 1553–1560. https://www.duodecimlehti.fi/lehti/2005/14/duo95098

Nielsen, Tore & Ross Levin. 2007. Nightmares: A New Neurocognitive Model. Sleep Medicine Reviews (2007) 11, 295–310.

Sandman, Nils. 2019. Painajaiset: psyykkinen yleisoire. Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 135 (2019) 21: 2073–2078. https://www.duodecimlehti.fi/duo15213

Tuunainen, Arja, Unto Nousiainen, Eeva Hallikainen ja Markku Partinen. 1992. Unihalvaus vai epilepsia? Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 108 (1992) 9:884. https://www.duodecimlehti.fi/duo20163