Liian pieni kansantalous?

Suomen kansantalous on liian pieni turvaamaan nykyisenlaisen hyvinvointivaltion. Näin ovat monet talousviisaat tiivistäneet vaaleihin valmistautuvan Suomen talouspoliittisen perusongelman. Suomen Pankin pääjohtaja Olli Rehn totesi Helsingin Sanomien haastattelussa 19.2., että”Suomessa on suhteellisen kelpo hyvinvointivaltio, mutta liian pieni kansantalous kannattelemaan sitä nykymuodossaan.” Sixten Korkman sanoi saman toisin sanoin kolumnissaan 18.10.2022 : ”Meillä on upea hyvinvointivaltio mutta siihen nähden vaatimaton kansantalous” ja viittasi Vesa Vihriälän blogikirjoitukseen (8.10.2022), jonka otsikko kertoi, että ”hyvinvoinnin perusta horjuu”.

Tahmeaa taaperrusta

Suomen talouden suorituskykyä vuosien 2007−2009 finanssikriisin jälkeisenä aikana ei todellakaan voi kehua. Vasta viime vuonna henkeä kohti laskettu reaalinen bruttokansantuote (bkt) ylitti vuoden 2008 tason. Siihen meni siis 14 vuotta! Aiempi ennätys oli ensimmäisen maailmansodan ja sisällissodan syvän talouskriisin vuosilta. Tuolloin kriisiä edeltänyt huippu (1913) ylitettiin kymmenen vuotta myöhemmin (1923).

Pitkä kasvuton kausi on todellakin poikkeuksellinen taloushistoriamme valossa. Kansantalouden tilipidon historialliset sarjat alkavat vuodesta 1860. Siitä viime vuoteen (1860−2022) reaalinen bkt henkeä kohti kasvoi keskimäärin 2,1 prosenttia vuodessa. Kontrasti on vielä suurempi, jos otamme vertailukohdaksi hyvinvointivaltion rakennusvuodet 1960−2008. Tuolloin reaalinen bkt/asukas kasvoi keskimäärin 3,0 prosenttia vuodessa. Se on lukema, jollaista mikään puolue ei sentään tohdi asettaa talouspoliittiseksi tavoitteekseen.

Tuottavuus on ollut ratkaiseva − hyvässä ja pahassa

Suomen talouden viimeinen vuosikymmen on siis ollut poikkeuksellisen tahmeaa taapertamista, ja taivalta ovat vielä vaikeuttaneet koronapandemia ja Venäjän rikollinen hyökkäys Ukrainaan. Pitkän taantumamme surkeutta on korostanut se, että talouden kehitystä on verrattu vuoteen 2008, joka oli Suomessa historiallinen huippu ja poikkeuksellinen myös muihin maihin verrattuna. Ja poikkeuksellinen oli myös sitä seurannut romahdus.

Pääsyyllinen sekä talouden nopeaan kasvuun vuoteen 2008 asti että sen loppumiseen löytyy tuottavuudesta. Kuvioissa 1 ja 2 on tarkastellut talouskasvun tekijöitä hajottamalla henkeä kohti laskettu reaalinen bkt työn tuottavuuteen (bkt/työtunnit) ja työpanoksen määrää kuvaaviin osiinsa alla olevan kaavan mukaan:

Kun kaavasta otetaan logaritmiset prosentit, voidaan bkt/väestö muutos kuvata tulon tekijöiden muutosten summana.¹ Kuvio 1 osoittaa miten järisyttävä vuosien 2008−2009 tuottavuusšokki oli. Sitä ennen, vuodesta 1975 vuoteen 2007, työn tuottavuus (reaalinen bkt/työtunnit) oli kasvanut 2,9 prosentin vuosivauhtia.

Tuottavuuden nopean kasvun pitkän aikavälin vaikutus näkyy paremmin kuviosta 2, joka kuvaa kasvun osatekijöiden kumulatiivista kontribuutiota henkeä kohti laskettuun reaaliseen bkt:een.  Ei ole suurta liioittelua sanoa, että finanssikriisiä edeltäneenä kolmena vuosikymmenenä kaikki paitsi tuottavuus (vaalensiniset pylväät) oli turhaa. Sen ohella ainoa kasvuvauhtia merkittävästi heilutellut tekijä oli 1990-luvun laman synnyttämä sitkeä työttömyys. Sen negatiivinen vaikutus kasvuun näkyy sekä työlliset/työvoima-osuuden (=1−työttömyysaste) (pinkit pylväät) että työvoimaan osallistumisen (työvoima/työikäiset) (vaaleanvihreät pylväät) negatiivisina kasvukontribuutioina.

Hidas työllisyysvetoinen kasvu 

Kuvio 2 punaiset palkit (työikäiset/väestö) kertovat väestön ikääntymisen negatiivisen kasvuvaikutuksen talouskasvuun. Se on ollut merkittävä viimeisen kymmenen vuoden aikana. Samaan aikaan on työvoimaan osallistuminen onneksi parantunut (vaaleanvihreät pylväät): se on enemmän kuin kompesoinut ikääntymisen vaikutuksen, vaikka otettaisiin huomioon työttömyyden (pinkit pylväät) negatiivinen vaikutus, joka kuitenkin on ollut suhdanteittain vaihteleva − ei trendinomaisesti kasvava.

Suomen talous on siis elpynyt vuoden 2014 aallonpohjasta historiallisessa katsannossa poikkeuksellisella tavalla. Työvoimaan osallistuminen kasvu on ollut tärkein tekijä, ja työttömyyden vähentyminenkin on auttanut (pinkit pylväät). Osa-aikatyön yleistymisen paljastaa keltainen pylväistö, joka kuvaa työtunteja työllistä kohti. Sen kasvukontribuutio on ollut negatiivinen ja erityisen suuri viime vuonna. Tuottavuus on kohentunut mutta historiallisessa vertailussa kovin vähän − keskimäärin vain 0,8 prosenttia vuodessa 2014−2022 (tuottavuuden huonoa kehitystä analysoi Vesa Vihriälä blogikirjoituksessaan).

Kasvuskenaarioita

Millaiselta Suomen kasvunäkymät näyttävät? Sitä hahmottelen kuviossa 3, jossa olen supistanut henkeä kohti lasketun reaalisen bkt:n kasvun tuottavuuden, työllisyysasteen ja ikääntymisen kontribuutioiden summaksi. Olen siis jättänyt työttömyyden ja työllistä kohti laskettujen työtuntien määrän huomiotta. Niiden voi ajatella vaihtelevan lähinnä suhdanteiden mukaan ilman suurta vaikutusta pidemmän aikavälin trendiin.

Väestön ikääntymisen eli työikäisten väestöosuuden pienentymisellä (punaiset palkit) on negatiivinen vaikutus muttei hurjan suuri. Tummemman siniset palkit kertovat, mikä vaikutus on tuottavuuden 0,7 prosentin vuotuisella kasvulla − tuo on vuosien 2012−2022 keskiarvo. Vaaleansiniset palkit taas näyttävät sen kasvulisän, jonka tuottavuuden vuosikasvun tuplaantuminen 1,4 prosenttiin tuottaa. 

Kuvion 3 pallerot kertovat, minkä verran reaalinen bkt/asukas kasvaa vuoteen 2042 mennessä eri vaihtoehdoilla. Jos tuottavuus kasvaa vain tuon vaatimattomat 0,7 prosenttia vuodessa, eikä työllisyysaste nouse, päädytään 0,5 prosentin vuotuiseen kasvuun (D). Jos työllisyysaste nousee kahdessa vuosikymmenessä 80 prosenttiin, päästään 0,9 prosentin vuotuiseen kasvuun (C). Työllisyysaste nousu 85 prosenttiin tietäisi 1,2 prosentin vuotuista kasvua. Ja jos tuottavuus kohentuisi kaksinkertaisella vauhdilla 1,4 prosenttia vuodessa − historiallisessa katsannossa ei tosin kovin ihmeellinen lukema −, kasvaisi reaalinen bkt/asukas mukavat 2,0 prosenttia vuodessa. Sen saavuttaminen vaatisi jo monen hyvän vaihtoehdon samanaikaista toteutumista. Toisaalta paljon huonommallakin tuurilla päästään sentään selvästi viimeisen kymmenen vuoden kasvua parempaan saavutukseen. Tuottavuuden kohentumisen merkitystä ei voi siis liikaa korostaa.

Syklinen kansantaloudellinen omakuva

Suomen kansantaloudellinen itsetunto on suuresti vaihdellut. 1980-luvulla maamme tunsi olevansa Pohjolan Japani, mikä ei tuolloin viitannut ikääntyvän väestön talousongelmiin vaan ripeään talouskasvuun.  Tuo rintaanpaukutus päättyi 1990-luvun lamaan, josta nousu Nokian vetämänä paisutti taas kansantaloudellista itsetuntoa. Tuo taru puolestaan päättyi finanssikriisiin ja sen jälkeiseen ”menetettyyn vuosikymmeneen”.  

Finanssikriisin jälkeen oli luontevaa verrata taloudellisesta kehitystä vuoteen 2008, mutta nyt siinä ei ole enää järkeä. Nokian vedossa ylikuumentunut suhdannehuippu on enää vain historiallinen kangastus, otollisten tähtien alla saavutettu onnenkantamoinen. Pitkään kenties ajateltiin, että taloutemme voisi palata edes likimain vanhalle kasvu-uralle. Nyt tiedämme, ettei se ole mahdollista: taloutemme lähtölavaa laskettiin pysyvästi kymmenisen vuotta sitten. Nyt on yritettävä ponnistaa mahdollisimman pitkälle nykyiseltä alemmalta lähtölavalta.

Talouspolitiikkaa ei voida rakentaa toiveiden varaan. Hyvinvointivaltion rakentamisen vuosikymmenten talouskasvuvauhdin saavuttaminen ei ole realistinen tavoite, mutta ei ole toisaalta syytä  kohtuuttomaan synkistelyynkään. Finanssikriisin jälkeinen romahdus ja pitkä taantuma heilautti kansantaloudellista omakuvamme yltiöpositiivisesta supersynkäksi. Tämä ehkä osaltaan vaikutti niiden kauhuskenaarioiden taustalla, joita koronapandemin puhjettua esitettiin − skenaarioihin, jotka eivät onneksi toteutuneet. Pandemiasta selviäminen varsin vähäisin kokonaistaloudellisin menetyksin valaa uskoa siihen, että kansantaloutemme − niin pieni kuin onkin − voi pärjätä kohtuullisen hyvin jatkossakin.

---

1. Logaritminen prosentti = (ln(x_t)-ln(x_t0))*100. Logaritmisten prosenttien mainio ominaisuus on se, että ne voidaan summata.↵