Riemut riihen orren alla

Suomen agraarinen historia pilkistelee monien tuttujen ilmaisujen takana. Niin kuin tämä riihi hallituksen puolivälin talousneuvonpidosta puhuttaessa. Ja kun keskustapuolueen puheenjohtaja Anneli Saarikko vakuutti puolueensa linjan pohjaavan ”talonpoikaiseen taloudenpitoon” − mitä se sitten tukiaisvetoisen maatalouden aikana tarkoittaneekaan −, vievät mielikuvat yhä vahvemmin jonnekin vuosikymmenten ellei -satojen taakse. Päässä alkaa väkisin soida Martti Innasen klassikko Urjalan taikayö, sillä hirveä oli jyske varstojen myös hallituksen kehysriihessä. Jatka lukemista ”Riemut riihen orren alla”

Talouspolitiikan koronatesti

Lähikaupan wc-paperihylly ammottaa tyhjyyttään. Hamstrauksen aiheuttama vessapaperin myyntipiikki jäänee kuitenkin vähäisimmäksi koronaviruspandemian taloudellisista seurauksista. Mitä muita ja suurempia taloudellisia vaikutuksia pandemialla on Suomen ja maailman talouteen, voi vain arvailla. Jaan omat arvailuni kolmeen aikaperspektiiviin: 1) epidemian akuutti vaihe eli lähikuukaudet, 2) epidemian jälkeinen taloudellinen toipuminen eli vuoden jälkipuolisko ja ainakin ensi vuosi ja 3) kriisin jälkiaalto eli tulevat vuodet, mahdolisesti vuosikymmenet. Tämän kolmijaon puitteissa pohdin myös epidemian synnyttämiä ja vaatimia talouspoliittisia ratkaisuja. Jatka lukemista ”Talouspolitiikan koronatesti”

Ilmiömäistä!

Neljä vuotta sitten, kun Juha Sipilän (kesk.) hallitusta oltiin luomassa, kehui kokoomuksen silloin puheenjohtaja ja tuleva valtiovarainministeri Alexander Stubb sitä nopeutta, jolla ”yhteinen tilannekuva” saatiin muodostetuksi. Hän otti aikaa: sitä kului vain 74 minuuttia, kun Jyrki Kataisen (kok.) hallituksella oli aikaa tärväytynyt neljä vuotta (ks. merkintäni). Tällä kertaa edetään Antti Rinteen (sd.) johdolla hitaammin. Niin hitaasti, että Sipilä viime perjantaina jo huokaisi, että ”kello käy, eikä Hakulista näy”. Jos keväällä 2015 saatiin suhdanneselfie näpsätyksi runsaan tunnin pähkäilyn jälkeen, ollaan nyt ottamassa ennemminkin dagerrotypiaa, eikä tiedossa ole, milloin neuvottelijat pääsevät asettumaan Säätytalon portaikkoon niskatukineen ja magnesium roihahtaa. Toivottavasti kenelläkään ei ole silloin mustikkakeittoa rinnuksilla. Jatka lukemista ”Ilmiömäistä!”

Onko maallamme malttia velkaantua?

Valtiovarainministeriön (VM) esitys valtion ensi vuoden talousarvioksi on valmistunut (löytyy täältä). Tulot eivät ensi vuonakaan riitä kattamaan menoja, vaan valtio ottaa lisää velkaa. VM:n budjettiesityksen mukaan valtion nettovelanotto olisi ensi vuonna 1,7 miljardia. Valtiovarainministeri Petteri Orpon (kok) budjettiesitys saa huutia SDP:n puheenjohtajalta Antti Rinteeltä, joka syyttää Orpoa velkapopulismista ja sanoo kokoomuksen kasvattaneen Suomen valtionvelkaa enemmän kuin mikään muu puolue. P-sana onkin ollut kuluvan vuoden talouspoliittisessa keskustelussa ahkerassa käytössä, sillä sekä pääministeri Juha Sipilä (kesk) että Orpo ovat puolestaan leimanneet (vaikkapa täällä ja täällä) Rinteen vappuiset eläkelupaukset populistisiksi. Jatka lukemista ”Onko maallamme malttia velkaantua?”

Taantuman välitilinpäätös 3: finanssipolitiikan valinnat

Finanssipolitiikka olisi yksinkertaista puuhaa, ellei siinä olisi kolmea pientä pientä pulmaa: suunta, mitoitus ja ajoitus. Niiden ratkaisemisessa ei Suomessa ole perinteisesti onnistuttu. Talouspolitiikkamme historia ei ole suhdanteita tasaavan finanssipolitiikan sankaritarina. Jukka Pekkarinen ja Juhana Vartiainen totesivat klassikkoteoksessaan Suomen talouspolitiikan pitkä linja (1993), että suomalaista finanssipolitiikkaa leimasi pitkään taipumus suhdannevaihteluiden vahvistamiseen eli myötäsyklisyyteen. Sehän tarkoittaa sitä, että elvytetään noussuhdanteessa ja kiristetään laskusuhdanteessa. Pekkarisen ja Vartiaisen luonnehdinta koski etenkin 1980-lukua edeltävää aikaa. Tuolta vuosikymmeneltä lähtien finanssipolitiikka alkoi jo olla vastasyklistä, suhdannevaihteluja tasaavaa − näin arvioi Sixten Korkman (Talous ja utopia 2012), joka oli itsekin finanssipolitiikkaa tekemässä. Nyt on palattu myötäsyklisyyden pitkälle linjalle. Jatka lukemista ”Taantuman välitilinpäätös 3: finanssipolitiikan valinnat”

Orpon onnekas osa

Valtiovarainministeri Petteri Orpolla (kok) on käynyt tuuri. Hänen tähänastisen ministeriuransa 450 päivän aikana Suomen talous on viimein herännyt taantuman koomasta, ja jäljellä olevat reilut 600 päivää − olettaen että Sipilän hallitus istuu kevääseen 2019 − ovat mitä todennäköisimmin taloudellisesti suotuisaa aikaa. Hallitusohjelman talouspoliittinen linja leikkauksineen menee Orpon edeltäjän Alexander Stubbin (kok) nimiin, ja tuskalla synnytetty ja närää ainakin julkisen sektorin työntekijöiden piirissä aiheuttanut kilpailukykysopimus puolestaan muistetaan ennen kaikkea pääministeri Juha Sipilän (kesk) projektina. Ja kun talous kasvaa hyvää vauhtia, on valtiovarainministerille luvassa viimeisen vuosikymmenen katsannossa harvinaista talouspoliittista päivänpaistetta. Jatka lukemista ”Orpon onnekas osa”

Virallista mollia

Tuore valtiovarainministeri Petteri Orpo (kok) esitteli viime keskiviikkona (10.8.) valtion ensi vuoden talousarvion valmistelua. Hän joutui toteamaan, että ”valitettavasti mollivoittoisissa sävyissä lähdetään”. Orpo myönsi nöyrästi, että ”talouskehitys ja ennen kaikkea työllisyyskehitys ei ole sen mukaista, minkä varaan hallitusohjelman talouskokonaisuus on rakennettu”. Näin hän otti ainakin tyylillistä etäisyyttä edeltäjäänsä Alexander Stubbiin, joka reilu vuosi sitten hallitusneuvottelujen aikaan kehui talouden ”tilannekuvan” muodostamisen nopeutta (74 min). Vaikka budjetin valmistelusta vastaavan valtiovarainministeriön virkamieskunnan veisaama talouspoliittinen sävelmä saattaa monen moneen korvaan kuulostaa valtakunnan Viralliselta mollillta (VM), on ministeriö ollut viimeisen vuosikymmenen talousennusteissaan yleensä duurivoittoinen − ja siksi väärässä. Jatka lukemista ”Virallista mollia”